Perheet

Olin mainoksen uhri. Eero Ritalan ääni kaikui korvissani karkkihyllyllä.. Salmiakit ovat SEKAISIN! Osta uusi TV-mix salmiakki.

No, minähän ostin. Ihan hiton hyviä karkkeja ovat. Syön harvoin irtiksiä, mutta näissä on mm pehmeä suolainen salmiakki, suolainen persikka ja suolainen kinuski. Älyttömän hyviä. Ostan toistekin kyllä.

Olen viime yön taas pohdiskellut asioita.

Olen paljon miettinyt perheitä ja perhettäni.

Isäni ikävä ei vaan hellitä. Mikä on minun mittapuullani erinomainen asia. Kertoo lujasta välittämisestä, joka kestää.

Olen pohtinut sitä, kuinka muistan isääni täysin lämpimät ja mutkattomat välit. Muistan isän silmät. 

Ehkä äitiinkin. Tai siis, muistan hänestä niin vähän, että olen noin 57 % varma, että minulla edes on ollut jonkinlainen äiti silloin.

Sitten muistan mieshenkilön. Muistan hänen nimensä. Hän on ollut joku tärkeä. Olisiko kummi tms?

Lisäksi minulla on mielikuva kolmesta veljiksi luokiteltavista pojan koltiaisista. Olisiko kolme tai jopa kolmoset? Ei nyt yhtään voi tietää.

Olen pohtinut sitä, millaisen perheen me aikoinaan muodostimme? 

Millaisia ovat sukulaiset olleet tai ovat yhä? 

Oliko kaikilla hyvä olla? 

Minä olen ollut turvassa, sen tiedän ja voin vannoa. 

Iskälle tiedoksi, että se muistikuva, josta aiemmin kerroin, aiheuttaa raakuudestaan huolimatta kovasti hellyyttä, kun sitä ajattelee käytöstieteellisesti. 

On havaittavissa, että se on ensimmäinen kerta, kun minuun kohdistuu minkäänlaista väkivallan uhkaa tai kovempia otteita. 

Minä en pelkää. Yritän sanoa, että Hei.. Huomasitko vaari(?), minä jäin oven taa.. En pääse pois. 

Kun mitään ei tapahdu, seuraan tapahtumia saranapuolelta. Suora näkyvyys. 

Muuta, kuin sen näkymän, en muista. Eikä ole tullut uusia muistikuvia tapahtumasta. 

Minä arvostan kuitenkin kovasti sitä, että olen saanut turvassa elää ja olla siihen asti. 

Sitten toiseen perhekokonaisuuteen. 

Olen paljon kertonut varavanhemmistani. He olivat minulle todella hyviä. 

Valitettavasti vain he eivät olleet toisilleen hyviä. Vanhempina he olivat tiimi, mutta parisuhteessa ei olleet asiat hyvin. 

Olin reissuhommissa, kun varaäitini soitti ja käski heille sinä iltana. 

En ollut kuullut heistä pariin viikkoon mitään, joten ilostuin soitosta. 

Kun saavuin paikalle, siellä odotti vain varaäiti. 

Ehdin juuri kysyä, missä muut ovat, kun ulko-ovi aukeaa ja varaisä on eteisessä. 

Hän näyttää niin järkyttyneeltä, että hätäännyn. 

Hän ei sano mitään. Tuijottaa minua vain kauhistuneena. Kyyneleet vierivät poskilla. Sitten hän kääntyy ja marssii ovesta ulos, samoin lopullisesti minun elämästänikin. 

Minä ryntään varaäidin luo kysymään, mitä täällä oikein tapahtuu? 

Me eroamme. Sinulle tätä on vaikeinta kertoa meidän lapsistamme. 

Minä tiesin miksi. 

Minä en yleensä valitse puolia. 

Tiedän myös varavanhempieni tienneen tämän. Molempien. 

Varaisä luotti siihen, että kaksi heidän virallisesti omaa lastaan valitsee äitinsä puolen. Näin kävi. Minut hän vain päätti jättää ilman selityksiä. 

Varaäiti taas luotti viimeisenä keinona siihen, että kun järjestää minun ja varaisän viimeisen kohtaamisen salaa, joko hän tulee järkiinsä tai saa vastata seurauksista, ketkä jäävät matkasta. 

Voi olla, että hän myös toivoi minun valitsevan oman puolensa. 

Jokaisella on mielestäni oikeus onneen. Oikeus kokea tunteita, jotka järisyttävät omaa maailmaa. Silti voi olla hyvä vanhempi, vaikka valitsisikin uuden puolison. 

Ymmärsin, miksi varaisä teki tämän ratkaisun. Hänen uusi puolisonsa vaati luopumista lapsista. Hän teki sen. 

Tiedän, ettei hän tehnyt sitä kevein sydämin. 

Kuitenkin muutama vuosi tuon revohkan jälkeen, olimme kaikki hajantuneet maailmalle rakentamaan omaa elämäämme, 

Heidän oma poikansa, aikuinen poikansa, sairastui vakavasti. 

Varaisäni ei tullut silloin. Ei ottanut mitään kontaktia lapseensa. Hän teki mitä lupasi. Jätti kaiken entisen. 

En voi tietää syitä tämän ratkaisun takana. 

Tunnen miestä kuitenkin niin paljon, että luulen siinä käyneen niin, ettei hän uskaltanut enää tulla. 

Hän ehkä häpesi omaa käytöstään. Ja oli varma, ettei olisi enää tervetullut. Syyllisyyskin saattoi painaa hyvin raskaana. Hän saattoi kokea aiheuttavansa vain enemmän tuskaa kuin mitään hyvää. 

No, kaikille ihmisille voin kertoa näin omasta kokemuksestani vakavasti sairaana, että

Kun oikeasti toisesta välittää, se kannattaa kertoa. 

Jos sydämestään katuu, sekin kannattaa ääneen sanoittaa. 

Nimittäin, kuolemanvaara lisää resilienssiä, joka auttaa ymmärtämään heikkoutta ja pelkoa. Syitä, jotka pitävät ihmiset erillään. Myös sen, että tuska ei palvele ketään. 

Silloin saa myös hyvin herkästi uuden mahdollisuuden osoittaa kuinka välittää ja on valmis muuttamaan toimintatapojaan.