maanantai 30. syyskuuta 2019

Kohtaamisia













Tänään on ollut hyvä päivä. Ensinnäkin siinä mielessä, että viikon kokonaisvaltaisen kipukohtauksen jälkeen, johon sisältyi mahdoton määrä päänsärkyä, tänään kipu on ollut vaitelias.




Se, jos mikä, on syy kiitollisuuteen.







Toisekseen, olen kohdannut ihmisiä.







Ensimmäiseksi kauppareissullani törmäsin henkilöön, jota en ole useampaan viikkoon nähnyt. Sain lämpimän halauksen ja ilahtuneet sanat siitä, kuinka on mukava tavata.






Milloin viimeksi on tullut osoitettua toiselle, kuinka mukava onkaan, kun häntä tapaa?







Toisekseen tapasin samaisella reissulla henkilön, jota en ole tavannut ainakaan puoleen vuoteen. Hänen kanssaan kävimme antoisaa keskustelua siitä, kuinka emme tapaa ihmisiä enää samalla tavalla, kuin aikaisemmin.






Hänen sanoin: ihmiset menevät kiireellä ohi ja ovat vihaisen oloisia, aivan kuin heitä olisi loukattu.

Pohdimme siinä erilaisia mahdollisuuksia tähän ilmiöön.







Kuinka me kohtelemme toisiamme?






Silmiini tarttui eräs otsikko, jossa sanottiin, ihminen kehittää itseään loputtomasti, mutta ei voi edes tervehtiä naapuriaan.







Itse en usko asian olevan kiinni, siitä haluammeko kehittyä vai emme






Me yksinkertaisesti itse päätämme siitä, kuinka me käyttäydymme







Haastan meistä ihan jokaisen viikon ajaksi pohtimaan ja tarkkailemaan sekä havainnoimaan omaa käytöstään. 




Miten kohtelet muita?







Päivän kolmas kohtaaminen oli erittäin antelias. Oveeni koputettiin ja siellä oli henkilö, joka toi minulle pussillisen itse keräämiään ja puhdistamiaan marjoja.






Kyllä voi pieni ele tuntua todella hyvältä.









lauantai 7. syyskuuta 2019

Saako lapsista olla pitämättä?
















Törmäsin tähän keskusteluun aivan sattumalta. Lukiessani erilaisten ihmisten mielipiteitä, tulin välillä ihan huonovointiseksi. Ihan fyysinen reaktio asiaan, johon melko varmasti on vain kaksi mielipidettä, puolesta ja vastaan, aiheutti ihan useamman päivän pohdinnan, miksi reagoin niin voimakkaasti.






Jos pohditaan asiaa ihan pelkistetysti, pitääkö joku lapsista tai ei, luulisi sen olevan ihan yhdentekevää. Jokaisella löytyy asiaan perustelut ja se siitä.







Minä en kuitenkaan näe asiaa ihan noin mustavalkoisena.







Mielestäni sellainen ilmiö on todella outo, joka käsittää vain sen, että halutaan omia biologisia lapsia, ja heitä rakastetaan. He ovat se tärkein asia maailmassa. Ja samaan aikaan sanotaan, ettei voi sietää lapsia ylipäänsä, tai ei voi sietää muiden lapsia.







Itse olen sellaisten vanhempien kasvattama, jotka eivät ole voineet sietää minua. Minusta on pidetty ainoastaan silloin, kun olen ollut jotenkin hyödyllinen







Muistan, kun 18-vuotiaana viimein uskalsin sanoa äidilleni sen, että tiedän ettei hän ole koskaan rakastanut minua. Minusta ei koskaan tule niin hyvää, tai en osaa koskaan tässä elämässä tehdä asioita niin oikein, että hän voisi minua rakastaa.







Muistan, kuinka itkin tuon kohtauksen jälkeen vuolaasti. En niinkään surusta, vaan helpotuksesta. Sain viimein sen sanottua, ja se konkretisoitui itsellenikin niin, ettei sitä tarvinnut enää murehtia. Sain sillä tavoin itselleni vapauden.







Sen vapauden saaminen on mahdollistanut minulle elämässä hyvin paljon asioita. 







Minulla on ollut onnea, että onnettoman lapsuuteni jälkeen olen saanut paljon. Olen saanut tuntea sen, mitä on olla rakastettu. Tarkoitan tällä tietenkin sitä, miten "varavanhempani", joihin tutustuin jossain vaiheessa ollessani jo täysi-ikäinen, ottivat minut osaksi omaa perhettään ja suorastaan vaativat, että he saavat olla vanhempiani.







Ei minkään nyyhkytarinan takia, vaan sen takia, että minä olin minä. Juuri sellaisena kuin olin, he hyväksyivät minut, ja halusivat jakaa elämänsä kanssani sekä halusivat minun olevan osa heidän elämäänsä.







Olen oikeastaan viimeisen vuoden aikana vasta oivaltanut sen, kuinka tärkeä tuo vaihe on ollut omalla elämänpolullani







Tärkein elämänopetus, jonka "varavanhenpani" minulle antoivat, oli
" Älä koskaan ota sellaista miestä, joka ei pysty kasvattamaan toisen miehen lasta omanaan."



Tuo on ehkä tänäpäivänä liian sukupuoliroolittunut ja ehkä jopa loukkaava, mutta pitelee aika hyvin paikkaansa, koskien ihan yhtälailla joka ikistä sukupuolta.











Olenkin pohtinut sitä, että jos näille ihmisille, jotka pitävät vain niitä omia biologisia lapsia hyvinä ja muita ei hyväksytä.. 






Miten käy silloin, jos näiden kullannuppujen omat vanhemmat eivät pystykään heistä huolehtimaan ja he tarvitsevat huoltajan jostain, ja käy vielä niin, että kukaan suvusta tai ystävistä ei halua heitä, koska hehän ovat muiden lapsia?







Pitääkö jokaisen lapsen vain toivoa, että jokaisella on niin sanotusti varalla maailmassa sellainen ihminen, joka kyllä hyväksyy hänet juuri hänenä ja ottaa kasvattaakseen, vaikka mikä olisi? Ja tämä ihminen kuin taikaiskusta löytää tämän lapsen hädän hetkellä






Melkoista uhkapeliä, jos saan asiaan mielipiteeni ilmaista. Ja onko se enää rakkautta sitä omaakaan biologista lasta kohtaan, jos hänen kohtalonsa ei liikuta, kun itse on poistunut kuvioista?







Minulla on ollut onnea, että olen niihin omiin "varalla" olleisiin ihmisiini törmännyt, ja saanut elää heidän kanssaan ihan uskomattoman upeita aikoja..







Entäs sitten ne kaikki maailman lapset, jotka odottavat lastenkodeissa tai kaduilla, että joku heidät sieltä pelastaisi, ja he löytäisivät sen suojan ja hoivan, jonka he tarvitsevat, ja johon jokaikisen lapsen tulisi olla oikeutettu?


















tiistai 3. syyskuuta 2019

Aivojumppaa aiheuttanut kysymys

















Minulle esitettiin hyvin yksinkertainen kysymys.

- Kuinka kipua jaksaa päivästä toiseen?







En yhtäkkiä keksinytkään mitään yleispätevää vastausta, vaikka minulta olettaisi sellaisen helposti löytyvän.







Jouduin pohtimaan asiaa ihan jonkin tovin.







Yksinkertaisin vastaus tähän kysymykseen lienee : 

Riippuu tilanteesta.








Jos henkilö on kroonisesti sairas ja kipeä, silloin kipuunkin tottuu. Tiedät mitkä toimet provosoivat kiputilaa, ja osaat ajoittaa toimintasi niin, ettei ainakaan tarkoituksellisesti itse pahenna tilaansa.







Jos perusasiat ovat hyvin muistissa, ja ne ovat tekemisen tasolla hallinnassa, silloin olotilansa pystyy saamaan ajoittain ihan jopa siedettäväksi







Toisin sanoen, ihminen tyytyy siihen, että koskee vähemmän. Ei enää edes haikaile sen perään, ettei kipua olisi ollenkaan







Jokainen pitkään kipua kokenut nimittäin ymmärtää sen, että krooninen kipu on ja pysyy, voimakkuus vain vaihtelee.








Kipuhan on Suomessa asia, joka ei ole saanut sairastamiseen oikeuttavaa mandaattia, joka oikeuttaisi esimerkiksi sairauseläkkeeseen. Tämä eriarvoistaa ja vääristää asioita ihan mahdottoman paljon.

Toisaalta kuitenkin, kroonisesta kivusta kärsiviä ihmisiä on Suomessa jo 2 miljoonaa. Jos tästä määrästä vaikka puoletkin pääsisivät sairauseläkkeelle, niin voisin kuvitella näin ihan mutu-tuntumalla, että se tekisi jonkinmoisen loven valtion kassaan.







Toisaalta kuitenkin kipuihmiset, jotka eivät ole byrokratian takia sairaita ovat monesti sitten siellä työttömyyskortistossa niitä vaikeasti työllistettäviä henkilöitä






Tämähän rasittaa aivan väärää järjestelmää ja luo mielikuvaa siitä, että siellä ollaan vain laiskottelemassa ja elelemässä valtion piikkiin, jonka muut maksavat.







Jokainen voi omalle kohdalleen kuvitella sen, kuinka olet sairas, mutta byrokratian takia sinua ei uskota. Lisäksi sinun täytyy kipujen ja sairauden LISÄKSI jaksaa tehdä aivan samaa, kuin terveiden ihmisten.







Tiedän, sen kuvitteleminen terveelle ihmiselle on AIVAN täysin mahdotonta!









Siihen on olemassa syy, jonka takia niin moni kipuihminen on yrittäjä. Tai he tekevät alihankintahommia yrittäjinä. Tässä poistuu työnantajan velvollisuudet työntekijää kohtaan.

Silloin on myös mahdollista työllistää itsensä, kun työnantajan ei ensimmäiseksi tarvitse pohtia sitä, paljonko tuo kipeä ihminen tulee hänelle maksamaan

Toki, kaikki eivät voi olla yrittäjiä ja kaikki yrittäjätkään eivät aina tai kokoaikaisesti työllisty.








Pointtini tässä oli varmaankin se, että on mahdollista löytää kipuihmisellekin töitä. Sellaisia töitä, jotka mahdollistavat kipuihmisen myös hoitavan terveyttään ja hoitavan kipuaan.

Itselläni on kuitenkin sellainen kokemus, että kukaan ei jaksa tuhlata energiaansa niiden työpaikkojen mahdollistamiseen tai niiden keksimiseen. Kaikissa byrokratian portaissa on hyvin jäykät mallit, joiden mukaan kaikkien olisi toimittava






Tämä ei käy, silloin kun täytyy olla luova. Vaikka kuinka yrittäisit ahtaa neliön mallista palikkaa pyöreään reikään, se ei sovi sinne, ei sitten millään.








Ja, valitettavasti tilanne on niin, että jos satut olemaan niin onnekas, että sinulla on rahaa takataskussa niin paljon, että pystyt itsesi työllistämään tai vaihtoehtoisesti elämään itsellesi sopivaa arkea, se on kuin lottovoitto.




Muutoin, jos olet rahan tarpeessa, niin olet riskitekijä, jos jonkun muun pitäisi toimia rahoittajana. Tämähän on liikemaailman lainalaisuus. Kukaan ei tee kauppaa persaukinaisten kanssa







Meillä vielä on sellainen sosiaaliturva, että valtion kuuluisi auttaa silloin, kun ihminen on tässä jamassa. Kuitenkin tähänkin on onnistuttu jättämään niitä kuuluisia porsaan mentäviä aukkoja niin paljon, että jos ensimmäisen aukon jotenkin onnistut väistämään, putoat seuraavaan aivan satavarmasti




Valtiokin menee asioissa eurot edellä







Kuitenkin ihmisyys on se, joka jää jäljelle niiden eurojen mentyä jo kauan aikaa sitten






Vuosia sitten, kun itse kävin tätä byrokraattista helvettiä läpi ja valitin siitä eräälle ystävälleni, joka on hyvin vakavarainen ihminen. Hän on myös käynyt elämässään läpi vaikeita asioita.










Hän sanoi minulle kuolemattoman lauseen: 


Silloin kun on vaikeaa, eivät setelit sinua kädestä pidä!