Olen
yrittänyt tunnollisesti noudattaa ravitsemusterapeuttini ohjetta itseni kuuntelusta. Välillä tuntuu siltä, että en todellakaan kuule mitä elimistöni sanoo. Tai sitten se ei sano mitään. Olen jutellut itselleni ja kysellyt, että mitäköhän sitä nyt voisi sieltä kaupasta ostaa, joka miellyttäisi. Vastauksena on täysi hiljaisuus. Yritä siinä nyt sitten miettiä jotain mieleistä ruokaa.. ei ole helpoksi tehty tätä ei..
Kunnes sitten olin mummolassa syömässä ja minulla oli desilitra perunamuusia lautasella voisilmän kera. On tähän mennessä ollut täysi työ syödä oma lautesellinen ja vieläpä jonkun seurassa. Nyt kuitenkin jotain oli erilaista, sillä mummon lautasella oli muusin lisäksi ehtaa porsaasta tehtyä lihakastiketta.
Vilkuilin. Oikein itsekin hätkähdin, sillä minulla ei ole ollut asiaa vieraille lautasille. Omassakin on ollut kylliksi tekemistä tähän saakka.
Minähän olen kasvissyöjä. Tai oikeastaan noudatan laktoositonta, gluteenitonta laktovegetaarista ruokavaliota. Liha ei siis kuulu siihen. Mistä siis moinen mielihalu näin yhtäkkiä?
Olenkin joutunut nyt kyseenalaistamaan ihan koko ajatusmaailmani. Laktoositon ruokavalio on ihan selvä. Ei mahakipua ja ilmaa enää yhtään enempää, kiitos. Gluteeniton on ollut välttämättömyys samaisen vatsakivun takia. Miksi kasvisruokavalio?
Olen perustellut sitä itselleni terveyssuosituksilla. Ja sillä, että liharuoka on tehnyt minut pahoinvoivaksi jo tuoksullaan. Lisäksi siinä on ollut vielä eettinen näkökanta, on ollut vaikea syödä lihaa kun näkee vain pienen porsaan tai kananpojan elävänä silmiensä edessä, tunsin itseni murhaajaksi. Vaikkakin tuotantoeläin elää tiettyä tarkoitusta varten ja näin ollen täyttää elämäntehtävänsä.
Olenkin nyt joutunut pohtimaan ihan pohjamutia myöten sitä, että onko tämä kaikki vain ja ainoastaan anoreksia-ajattelua? Eli onko se keino kapeuttaa syömisiä entisestään? Olenko tätä mieltä oikeasti? Ja mitäs mieltä minä oikeastaan olen mistäkin?
Tilanteeni on kuitenkin muuttunut viimeisen reilun puolen vuoden aikana niin paljon, että elimistönkin ravinnolliset tarpeet ovat muuttuneet.
Niinpä mietiskelin ja pohdin, että mikäs minua estää lihaa syömästä, jos minä sitä kerran haluan? Eikun vaan kauppaan sitä hakemaan. Ja siellä se oli...
 |
| Sielunkauppa |
Rypsiporsaasta valmistettu kabanossi- grillimakkara! Kyseinen paketti näytti oikein pomppivan hyllyssä ja kiljui kitarisat soikeana, valitse minut mukaasi! Ja niin me lähdimme kaupasta yhdessä, minä ja kabanossipaketti. ッ
Tarina sai onnellisen lopun. Tai oikeastaan pitää sanoa, että tarinalla sekä minun ja lihan yhteistaipaleella on erittäin kaunis ja lupaava alku. ッ
Liha jää ruokavalioon ainakin näillä näkymin. Sen syöminen tuntuu hyvältä ja olen jo herätellyt mielikuvaa ehdasta karjalanpaistista kerman ja sinapin kera.
Olen siis vastannut huutooni. Olen saanut jonkin kosketuksen omaan kehooni. Tämä on melkoinen erävoitto. On se kummallista miten anoreksia vääristää ajattelua. Minä kun en ole tässä elämässä syönyt oikein vielä tähän asti. 31- vuotta on kirittävänä, joten se on melkoinen homma. Tosin, tässä on sekin hyvä puoli, saan tehdä nyt ihan kuinka haluan. Ei enää pakotteita. Ei enää pelkkää terveyshömppää. Ei enää laihduttamista. Kaikki tämä on nyt pannassa.
Aliravitsemuksen aiheuttaman kwasiorkorin ja marasmuksen kanssa ei ole leikimistä, joten jos meinaan vielä tallata tällä pallolla, on nyt keskityttävä vain ja ainostaan syömiseen. Voi, kun siitä vielä voisi joku kaunis päivä nauttiakin ja oikein odottaa syömishetkeä, mutta kaikki aikanaan.
Minulla perfektionistina tuppaa olemaan kiire, minun täytyy kaikki asiat osata heti ja nyt tai oikeastaan jo äsken. Psykologi kysyi minulta; Eikös jo parin viikon jakso, jolloin syöminen on onnistunut ole hyvin, vai mitä? YmmmJoooÖööö - onhan se, kai? (+silmien pyörittelyä)
Heräsin tässäkin ajattelemaan - taas - että jos paikallani olisi kuka tahansa muu. Osaisin kannustaa ja etsiä positiivisia asioita ja antaa armoa ja olla arvostelematta. Mutta itselleni olen armoton -edelleen, vaikka siinäkin asiassa on tapahtunut liennytystä jo melkoisen monta askelmaa. Nämä rappuset ei lopukaan ihan heti kohta..
 |
| Perunamuusia tofu-kastikkeella |
Asiantuntija laati kuitenkin minusta alla olevan lausunnon ja arvion, joka meni myös lääkärille. Odotan tässä, josko joudun/pääsen psykiatrin arvioon syömishäiriön vuoksi.
Nivelreuma: Hyvä hoito edellyttäisi monipuolista ja riittävää ravinnonsaantia tulehdustilanteen rauhoittamiseksi, kivun hallinnan avuksi ja immunologian vahvistamiseksi.
Kipuoireyhtymä CRPS: Voimakkaiden kiputilojen aikana syöminen ei onnistu lainkaan. Yleensä ruuan pureskelu tekee kipeää, suun tuntoaisti on yliherkkä ja useat ruuat tuntuvat suussa pahalta, kipeältä, pureskelu vaikeaa. Suun limakalvoilla on ollut haavaumia ja hampaiden kiinnityskudoksessa heikentymiä.
Nälän tunne puuttuu. Makumuutoksia on ja jotkut ruoka-aineet saavat suussa aikaan erittäin voimakkaita aistimuksia.
Pahoinvointi: Ruokailuun liittyvä voimakas pahoinvointi kapeuttaa ruoka-aineiden käyttömahdollisuuksia.
Ummetus on tavallinen vaiva.
Nestetasapaino: Kipukohtauksissa voimakas hikoilu lisää nesteen menetystä, riittävä juominen haasteellista.
Painonvaihtelu on suurta. Solut tihkuttavat nestettä kudoksiin. (kwasiorkor)
Suhde ruokaan ja syömiseen: Lapsuusvuosina ravinnonsaanti ollut niukkaa, lapsuudenkodissa tottunut antamaan omaa osuutta ruuasta muille perheenjäsenille, omien tarpeiden ohittamiseen tottunut jo lapsesta. Myös aikuisuudessa tottunut pärjäämään hyvin vähällä syömisellä. Omasta ravinnonsaannista huolehtiminen sairauksien vaatimien tarpeiden mukaisesti vaatii erityisen paljon opettelua.
Ravinnonoton säätelyjärjestelmät eivät potilaalla toimi lainkaan. Sairauksien vuoksi ravinnonsaanti on liian niukkaa ja ravitsemustila heikkenee. Ravinnonsaannin tehostaminen vaatii todella paljon vaivaa. Teknisesti ruuan valmistus on vaikeaa, esim ruoka-aineiden pilkkominen ja käsien voimaa tai hienomotoriikkaa vaativa tekeminen ei tahdo onnistua.
Potilas tarvitsee säännöllistä ravitsemusterapiaa ravinnonsaannin tehostamiseksi ja jokapäiväisestä elämästä selviytymiseksi. Hän joutuu päivittäin ponnistelemaan saadakseen syömisen onnistumaan edes jollain tavalla. Sairauksien hoidon ja oireiden hallinnan vuoksi hyvästä ravitsemustilasta huolehtiminen olisi ensiarvoisen tärkeää.
Hankaluudet jokapäiväisestä ruokatalouden hoidosta selviytymisessä ja riittävän ravinnonsaannin turvaamisessa ovat potilaalla pysyviä.
Että silleen. Ravitsemusterapeuttini heilutti peiliä nenäni edessä ja näytti laskelmina paljonko olin syönyt lähtötilanteessa. Määrä oli 100 kcal/pvä ja ei sitä edes joka päivä.
Minäkin kauhistuin tuota lukua, joka kirkui karua totuuttaan silmieni edessä. Pysäytti. Järkiparka sanoo, että tajuathan sä, ettei kukaan pysy tuommoisella kalorimäärällä hengissä. Ja tajuanhan minä. Anoreksia-ajattelu täytyy jollain keinoin saada eliminoitua. Muun terveydentilan paraneminen edes hiukan avittaisi myös kummasti..
Olen nyt vasta alkanut ymmärtää, että voimattomuus ei olekaan hyvä juttu, vaan keho tosiaan tarvitsee ravintoa ja energiaa. Eläminen on paljon helpompaa, jos jotain jaksaisi joskus tehdäkin. Lisäksi perussairauksien hoito olisi huomattavasti helpompaa ihan jo kivun sietämisestä lähtien. Helppoa tämä ei ole. Aina on parempi syödä kuin jättää syömättä. Pääsee silloin paljon helpommalla.
Vaikka asiantuntijat ovat sitä mieltä, että tästä ei enää nousta. Perussairaudet estävät paranemisen ja tilanteen normalisoitumisen. Silti kuitenkin toivo elää jossain sielun sopukoissa, että pääsisin sellaiseen tilaan, jossa pysyn hengissä ja saan energiaa ainakin sen määrän, jonka kehoni tarvitsee.
