Tänään on suru vihdoin saanut vallan ja itkulle on ollut tilaa.
On tullut aika kertoa eräs tarina. Se on minun tarinani, mutta lopulta se ei kuitenkaan ole minun.
Se on kertomus eräästä urheasta naisesta, jonka vuoksi minä olen tänä päivänä juuri sitä, mitä minä olen.
Joudun alustamaan kertomusta omalla kokemuksellani, jotta asioiden todellinen voima selviää.
Minut siis siepattiin oman adoptioäitini toimesta elämään tapetun kolmoissiskoni elämää. Hänen tilalleen. Tämä oli siis äitini suuri suunnitelma. Hän oli pääideologi.
Äitini talutti minut jo huumattuna erääseen konttiin, josta minut sitten biologinen äitini kävi noutamassa.
Olin viiden vanha.
Tuolla matkalla uuteen kohteeseen jouduimme hirvikolariin, jossa olin hyvin lähellä kuolla. Olin jo aivan kylmä ja sininen.
Muistan lääkärikäynnin ja siitä matkan jatkumisen kohteeseen. Vaikka olin kuolla ja huumattu.
Tästä eteenpäin tarinan kertominen tuottaa minulle itselleni suurta tuskaa. Voisin sanoa, että suurinta kokemaani tuskaa.
Tarina voi myös järkyttää herkempiä ihmisiä.
Ja tiedän sen järkyttävän myös niitä, jotka minusta välittävät.
Tuo kohde, jonne minut vietiin, oli jonkinlainen luostaria muistuttava paikka. Maakellari, jossa oli hyvin askeettiset oltavat.
Siellä toimi kuitenkin eräänlainen tehdas.
Nimittäin lapsitehdas.
Minulla oli muihin lapsiin nähden erikoisasema, sillä olin menossa vielä elämään ulkomaailmaan. Minut piti uudelleen ohjelmoida.
Huumausaineen tarkoitus oli kaiken muun ohessa se, että se vie muistin.
Vaikka olin kokenut monta järkytystä ja ollut huumattuna, minun muistini toimi silti.
Minusta oli tuolla kellarissa vastuussa eräs nainen. Käytän hänestä hänen oikeaa nimeään. Hän oli Anne.
Anne hyvin pian huomasi sen, että nukutusaine ei tehonnut minun muistiini. Minä muistin kuka olin. Minä hoin isäni ja perheeni tulevan hakemaan minua.
Kerroin Annelle kaiken perheestäni, sillä muistin, kun hän kyseli. Kerroin myös äitini osuudesta.
Anne ei suinkaan ollut maakellarissa omasta vapaasta tahdostaan. Hän oli ollut siellä yli vuosikymmenen, mutta hän ei ollut murtunut. Hänen tahtoaan ei oltu saatu murrettua.
Hän ymmärsi, että minun avullani minä, hän ja muut lapset oli mahdollista vapauttaa.
Niinpä Anne punoi suunnitelman.
Hän antoi minulle pieniä annoksia unilääkettä enää, ettei muistini vaan katoa.
Me jokainen ilta opettelimme ulkoa asioita, joita hän minulle opetti. Mitä pitää sanoa minun isälleni, kun näen hänet taas.
Anne kohteli minua hyvin suojelevasti.
Me lapset makasimme pöydillä huumattuina.
Lasten genitaalialuille siveltiin lidokaiinia, joka on puudute.
Siksi, että he kestäisivät elossa pidempään, kun aikuiset ihmiset tulivat harjoittamaan seksiä heillä.
Minä olin hereillä.
Minä kuulin lapsien tuskanhuudot. Minä kuulin ja ymmärsin hyvin pian myös sen, mitä tarkoittaa, kun huudot loppuvat. Tulee hiljaista. Kuoleman hiljaista.
Yksi toisensa jälkeen oli lapsia vähemmän.
Tätä minä kuuntelin viikkotolkulla. Viiden vanha lapsi.
Anne kuitenkin piti minusta huolta.
Kaiken tuon olisi luullut murtavan minut. Murtavan minun oman tahtoni.
Anne piti huolta, ettei niin käynyt. Hän piti kysymyksillään perheeni minulle elossa. Anne tarjosi sylin ja turvan. Hän piti myös huolta siitä, että minuun ei kukaan kajonut millään tavoin.
Kun minun luovuttamisen aika tuli, olimme opetelleet kaiken tarvittavan. Muistin kaiken mitä piti.
Anne meni puhumaan kuolleen siskoni isälle. Hän vetosi siihen, että minut on syytä palauttaa isälleni, sillä minä en alistu.
Hän ei noina viikkoina tai kuukausina ollut saanut minua murrettua. Minä tiesin siis ongelmia. Muistin yhä kuka olin.
Anne olisi onnistunut suunnitelmassaan, sillä hän vetosi juuri oikeaan ihmiseen. Ihmiseen, joka ei todellakaan halunnut minua lapsekseen.
Ajoitus ei kuitenkaan ollut Annen puolella.
Paikalle nimittäin tuli siskoni tappaja, joka humautti Annea lapiolla päähän.
Siinä Anne makasi selällään hiekalla ja vaikeroi.
Niinpä tämä 20 vuotias naisihminen, siskoni murhaaja,
lapioi hiekkaa Annen koko pään alueelle ja tappaessaan hautasi hänet elävältä.
Minä muistan, kuinka huusin. Huusin Annea. Huusin, kuinka hänet haudattiin elävältä. Itkin ja huusin.
Niinpä sain taas annoksen unilääkettä.
Minut vietiin samaan paikkaan Annen ruumiin kanssa. Siellä hän makasi patjalla, vieressään kuollut pieni vauva.
Minä konttasin Annen viereen yrittäen herättää häntä.
Huusin ja nyin. Hän ei herännyt.
Olen ymmärtänyt vasta jälkikäteen, että tuo hetki oli elämän ja kuoleman hetki. Siinä määritettiin koko tulevaisuus.
Minä olisin halunnut mennä Annen mukaan.
Se oli turvallisempi ja helpompi vaihtoehto. Sillä ymmärsin, etten enää koskaan pääse isäni luo kotiin takaisin.
Puolestani kuitenkin päätettiin toisin, sillä tunsin taas nenäliinan kasvoillani ja kaikki pimeni.
Annesta pitäisi oikeasti tehdä pyhimys.
Jos tässä maailmassa etsitään sankareita, ei ole hänen voittanutta.
Se on vain harmi, että ollakseen pyhimys, täytyy kärsiä hirvittävästi ja kuolla. Mitä julmimmalla tavalla.
Minä olen Annelle elämäni velkaa. Minun perheeni on kunniavelassa Annelle. Kaikki. Äitiä myöden.
Annelle kuuluu kaikki kunnia ihmisyydestä. Siitä, miten selvitä vaikeissa oloissa ja säilyttää ihmisyys itsessään. Halu pelastaa. Halu auttaa.
Halu kohdella ihmistä ihmisenä. Nähdä ihminen ihmisenä. Erottaa oikea ja väärä toisistaan. Ja pitää yllä toivoa.
Uskoa ja luottoa, että oikeus lopulta voittaa. Siihen, että on ihmisiä, jotka auttavat. Usko ja luotto ihmisyyteen kaiken julmimman pahuuden keskelläkin. Uskoa pelastautumiseen.
Tuohon kaikkeen hyvin harva meistä pystyy.
Kaikki maallinen kunnia Annelle!
Hän eli sen helvetin. Minä elin sen helvetin.
Ja, kun nyt tappajat ja väärintekijät käyvät kauppaa oikeuksistaan ja vapaudestaan kuka mitenkin perustellen oikeutta tekemisiinsä,
saaden ihmiset inhimillistämään heidät ja heidän tekonsa,
toivon ihmisten ajattelevan Annea.
Tuota upeaa ihmistä, jolta riistettiin vapaus omaan elämäänsä, ja sitten vielä julmasti murhattiin.
Tuota upeaa ja hyväntahtoista ihmistä, joka halusi pelastaa ensin lapsen ja sitten itsensä.
Hän kuoli sen vuoksi, että minä sain elää.
Joten jos inhimillistät, mieti silloin Annea!
