Mitä keinoja? Onko niitä?

Puhuin tänään ihmisoikeuksista eräässä tilanteessa ja kesken lauseen purskahdin itkuun.

Minä, joka en itke juuri koskaan. 

Tämä Afganistanin tilanne ottaa todella koville.

Jäin pohtimaan kahta kysymystä.

1. Mitä jää jäljelle, jos olemassa olevaa elämää ei suojella?

2. Mitä ihminen on valmis tekemään ja kohtaamaan, jotta henki, tuo arvokkain omaisuus, säilyy?

Vaikka tässä on länsimaiden osalta käynyt selväksi se, että ihmisoikeudet eivät ole käytännön arvona sitä, mitä niiden on ajateltu olevan,

Ja ne arvot ovat kuitenkin määritettävissä poliittisilla kiintiöillä, resursseilla tai muilla seikoilla, eikä ihmishengen mukaan,

On selvää, että silloin olemme vallankahvassa, joka avaa sellaisen oven, mitä näillä arvoilla on yritetty välttää.

Käytännössä näiden toimenpiteiden seuraus on se, että olemme määrittäneet ihmishengelle hinnan.

Vaikka tarkoitus olisi, että ihmiselämä ja olemassaolo riittävät tuon määrityksen täyttämään.

Olemme siis muuttaneet tämän arvon määritelmää lennosta, koska tilanne on pakottanut meidät polvilleen.

Olemme käytännössä myyneet tämän arvon niiden ihmisten hengillä, jotka eivät mahtuneet uudelleen määriteltyyn hintaan ihmishengestä.

Oliko tämä teko suora antautuminen sille pahalle, mitä hirmuhallinto tässä nyt edustaa?

Tätä minun on henkilökohtaisesti hyvin vaikea sulattaa. En löydä sille mitään määritelmää, enkä tukea.

Ymmärrän sen, että koko kansaa ei kukaan voi sieltä pelastaa. Eikä pidäkään.

Minä, joka uskon ihmiseen ja sen oikeisiin toimiin sitten lopulta,

Odotan sitä, että ihmisen selviytymis- ja eloonjäämisvaisto ohjaa nyt kokonaista kansakuntaa.

Että he nousevat kansakuntana vastustamaan tätä hirmuhallintoa, järjetöntä teurastusta ja hirvittäviä tekoja.

Se olisi meille kaikille ihan oikein, että he siinä itse onnistuisivat. 

Toki, jos jossain on niin viisaita ja osaavia ihmisiä, jotka neuvottelupöydissä pystyisivät rajat asettamaan tälle hirmuhallinnolle ja vielä saattamaan ne käytäntöön, olisi sen toteutuminen ihmisoikeudellisesti hyvä liennytys jo tapahtuneille hylkäyksille. 

Afgaanit kansakuntana ovat ansainneet ja ennenkaikkea oikeutettuja omaan upeaan maahansa ja ihmisoikeudellisesti toimivaan yhteiskuntaan, johon kuuluvat myös työ ja koulutus. 

Mitä keinoja jää jäljelle hallita pahuutta, jos sotatoimet eivät toimi tai riitä? 

Toivon, että kaikessa hiljaisuudessa tähän on keksitty jo keinoja. 

Toinen kommentti

Toinen asia, josta saan aika ajoin kommentteja koskee alkoholia. 

Nyt tämä taas nousi pinnalle, kun minulta tiedusteltiin käytänkö kuitenkin saunasiidereitä tai - kaljoja? 

Vaikka nykyään Suomessakin käytetään erilaisista alkoholin kulutuksista hienoja englannin kielisiä nimiä, ja on selvää, että kulutustottumukset ovat muuttumassa ja muuttavat muotoaan. Elävät, niin kuin aikakin. 

Silti absolutismi herättää voimakkaitakin tunteita ja vastareaktioita.

Minä en kuuliaisena teininä koskenut alkoholiin ennen 18-vuotis päivääni. Täysi-ikäisyyden kunniaksi kuitenkin sain kavereilta lahjaksi kaupan Elysee-pullon.

Ikätoverit olivat hehkuttaneet, kuinka hienoa on päästä yhdessä baariin ja luvallisesti käyttää alkoholia.

Maistoin pullosta muiden kannustamana ja olin oksentaa saman tien.

-Ihmettelin, mitä iloa moisesta litkusta on.. Sehän maistuu pahalle..

-Äh, totut siihen. Eihän bilettää voi ilman.

Siihen jäi keskustelut alkoholista. Ja siitä tykkääkö sitä käyttää vai ei.

En ole koskaan ollut suoraan minkään ehdottomuuden kannalla.

Minäkin nuorena aikuisena kävin baareissa kavereiden kanssa. Tosin join harvoin mitään alkoholia.

Yksi ainut drinkki oli hyvä. Se oli mansikka margarita ruoan kanssa.

Erästä juhannusta vietimme ystäväni kanssa kaupungissa, ja menimme katsastamaan yöelämää baariin.

Ystäväni oli kaunis nainen, joten minä sain rauhassa olla enemmän taustalla, missä viihdyin.

Drinkkejä tarjoavat miehet parveilivat aina ystäväni ympärillä missä ikinä liikuimme.

Minulle baarissa olo oli aina epämukavaa, sillä suhtauduin hyvin varauksella humalaisiin ihmisiin.

Suomeksi sanottuna minä pelkäsin. Pelkään yhä.

Kuitenkin tuona juhannuksena porukkaa oli maltillisesti liikenteessä. Istuimme pöydässä kuunnellen hyvää bändiä, kun seuraamme pyytää istua eräs mies.

En tavoilleni uskollisena juurikaan kiinnittänyt häneen huomiota, kun yleensä minulle oltiin kohteliaita ja syvennyttiin ystäväni seuraan.

Nyt kuitenkin tämä mies herätti huomioni kyselemällä minulta kantaa johonkin päivän polttavaan kysymykseen.

Syvennyin juttelemaan hänen kanssaan ja huomasin hänen olevan selvä.

Muistan täysin sen hetken, kun hän teki minuun vaikutuksen. 

Ystäväni tivasi häneltä, miksi hän on selvinpäin ja mitä tekee työkseen? 

Tyyppi vastaa ihan normaalisti tekemättä mitään numeroa tai selittelemättä mitään..

-En juo, koska olen absolutisti. Olen nähnyt mitä viina tekee ihmiselle, en koe tarpeelliseksi sitä käyttää. 

Lisäksi olen toiminut rauhanturvaajana Kosovossa. Kokemukseni mukaan alkoholi ja sotatoimet eivät sovi yhteen.

Sillä tavalla minut valloitettiin. 

Täysin itsestään vastuullinen ihminen, viihtyi seurassani ilman alkoholia. Ja toiminut rauhanturvaajana. Se kertoi minulle tuossa hetkessä ihmisen tahtotilasta maailmaa kohtaan kaiken tarpeellisen. 

(Olin itse aina haaveillut kriisinhallintatehtävistä ulkomailla. Vaikka elämä kuljetti oppimaan asioita toiseen suuntaan, silti kotimaistakin kriisiä on riittänyt hallittavaksi. Enemmän tosin henkilökohtaisella tasolla.) 

Ystäväni mielenkiinto lopahti. Minä puolestani en olisi kauniimpaa kaunopuheisuutta voinut kuulla mistään. 

Kun tyyppi kysyi, lähtisinkö seuraavana päivänä hänen kanssaan kävelylle, vastasin epäröimättä kyllä. 

Kyseessä on entinen puolisoni, joten saimme yhteisen tarinan aikaiseksi.💖

Yhdessä ollessamme hän ei koskaan kieltänyt minua juomasta. Oikeastaan hän jopa syytti minua, miksi en juo. 

Selitin hänelle, etten tarvinnut alkoholia mihinkään. Minä en siitä tykännyt, joten minulla ei ollut mitään tarvetta sitä käyttää. Pidin meidän yhteisessä arjessamme siitä, ettei alkoholi näytellyt siinä mitään roolia. 

Se oli minun siihen astisessa elämässäni hyvin harvinaista. 

Oli ihanaa, kun ei tarvinnut pelätä toista. 

Lopulta hän ymmärsi sen. 

Niin minustakin sitten tuli absolutisti. Jätin termin käyttöön eromme jälkeenkin, koska koin sen ennen kaikkea itselleni turvaksi. 

Minulla on myös turvallisia kokemuksia ihmisistä, jotka ottavat alkoholia hillitysti. 

Silti, jos saan valita, valitsen AINA tilanteet ILMAN alkoholia. 

Pelkkä alkoholin tuoksu saa minut voimaan pahoin. Se on primitiivinen reaktio lapsuuden kauhuihin. 

Joten en käytä alkoholia omassa arjessani missään muodossa. En edes suklaakonvehdeissa tai leipomuksissa, tai ruoanlaitossa. 

Se, mikä herättää pelkoa on se, kun ihminen ei enää usko tai kuuntele järkipuhetta. 

Silloin ollaan siinä tilanteessa, jossa estot ovat poistuneet ja mikään ei ihmisen sisintä enää pidättele. 

Väkivalta ja vallankäytön tarve ottavat ihmisen ohjaksiinsa. 

Silloin tapahtuu pahoja asioita. Aina. 

Kitkerä kommentti

Sain tässä hiljattain kitkerän kommentin. Siinä ihmeteltiin sitä, miksi valitan ettei ole perhettä, sillä minullahan on varavanhemmat. Pitäisi kuulemma tyytyä siihen.

Asia liittyi terveydentilaani, kommentti antoi ymmärtää varavanhempieni olevan minun huolehtimisestani vastuullisia.

Voi voi. Nyt olen mokannut pahasti, jos tämä sanoma on blogista päällimmäisenä ajatuksena.

Käsitelläänpä järjestyksessään tämä asia.

Ensin sairaus.

En koskaan ole olettanut, odottanut tai vaatinut kenenkään minua parantavan, hoitavan tai palvelevan. En edes Jumalan.

Olen kaivannut lämpöä, lähellä oloa ja tukea sekä ihan juttuseuraa.

Se on primitiivinen reaktio. Ihminen käpertyy sikiöasentoon, halajaa äidin ja isän syliin, kun on vaikeaa, mitä ei vielä pysty ymmärryksen kautta prosessoimaan.

Se on ihan normaali reaktio.

Sairastumisen alkuvaiheessa on normaalia odottaa saavansa ymmärrystä ja keinoja. Sitä odotetaan silloin myös terveydenhuollosta. Ja sitä on lupa odottaa.

Kuitenkin, kun selviää, että kysymyksessä on parantumaton asia, voi eheytyminen alkaa. 

Parantumaton ei kuitenkaan ole välttämättä kuolemaksi. 

Kukaan ei voi oikeasti ottaa kuitenkaan kantaa kenenkään elämän pituuteen, jos ei siihen itse ole vaikuttamassa konkreettisesti. 

Esimerkiksi saattohoidossa on laskennallisesti odotettavissa, kun ihmiseltä lopetetaan ravinto ja neste ja lääke menee suoneen, 2 viikkoa. Siinä ajassa laskennallisesti ihminen kuolee. 

Sehän siis riippuu jokaisen sitkeydestä. 

Onkin äärimmäisen tärkeää tietää perinnölliset heikkoudet. Jos niitä pantataan, se pitäisi rinnastaa tappoon oikeudellisesti. Niin pahaa jälkeä sillä voi saada aikaan.

Eli vaikuttamista toisen elämän pituuteen on olemassa monenlaista. Suoraan fyysistä, myös muuta. 

Kuitenkin, kun ollaan siinä vaiheessa, jossa tiedetään tosiasiat, elämä helpottuu kummasti.

Lähdetään rakentamaan aikajanaa ja käsittelemään menetyksiä.

Huomataan se, että sairaus on tavalla tai toisella ollutkin aina läsnä. Ei siis ole menetettykään niin paljon, kuin oletus on ollut.

Henkilökohtaisesti uskon siihen, että meillä jokaisella on se oma opintie, joka meidän tulee kulkea.

🌺 Sairastuessa on TÄRKEINTÄ se, että annetaan sairastuneen löytää oma taistelutahto ja TIE miten sitä käyttää.

Koen siis omallakin kohdallani tämän olleen VÄLTTÄMÄTÖNTÄ oman henkisen kasvuni kannalta.

Jos minua olisi joku ollut paapomassa, en olisi välttämättä kokenut tarvetta selviytyä. Olisin voinut katkeroitua jopa.

Minä suhtauden sairauteeni niin, että se on minulla kehdosta kuolemaan saakka. Siihen väliin sitten mahtuu elämä, jossa on sairauden erilaisia lieveilmiöitä. 

Vaikka kiroilen ja noidun milloin mitäkin osaamattomuutta tai suutun ja kiukkuan, jos en heti saa jotain tehtyä oikein, 

Se on turhautumista SUORITUKSEEN. Siinä on kysymys siitä MITÄ VAATII itseltään ja MIHIN saakka haluaa yltää tai päästä tai pystyä. 

Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä sairaudesta ajattelen tai miten siihen suhtaudun. 

Kipu ja vammat kuuluvat minulle. Ne ovat osa luotua kehoani. 

Miksi siis tehdä luonnollisesta itseeni kuuluvasta asiasta ongelmaa. Itselleni tai muille.?! 

Ne ovat looginen seuraus siitä, että olen elossa. 

Toki, vaivoihinkin, kuten kaikkeen muuhunkin voi, ja on lupa, väsyä. Keinot on kuitenkin jokaisen omissa käsissä, kuinka vaivojaan hoitaa, ja mikä auttaa arjessa jaksamaan. 

Jos joku säälii tällaista henkilöä, tai koko ajan korostaa, miten vaikeaa ja kauheaa elämä on. Silloin on kyse vallan väärinkäytöstä sekä halusta vahingoittaa kyseistä ihmistä sekä mainetta. 

Pelko ja voimattomuus asian edessä ovat ihan eri asioita. Jokaisella on niitä lupa tuntea. 

Kuitenkin, jos eteen annetaan ohjeet, miten pärjätään, pelko pitää silloin käsitellä niin, ettei se hallitse suhtautumista ihmiseen sekä hänen toimiinsa itsensä sekä muiden hyväksi. 

En siis odota yhdenkään ihmisen huolehtivan minusta tai kultatuolissa kanneksivan ympäriinsä. 

Olen tällä hetkellä täysin itsestäni päätösvaltainen, joten vastuu itsestäni ja hyvinvoinnistani on kokonaan minun. 100%.

Tämä koskee luonnollisesti myös taloudellista puolta. 

En odota millään tavoin kenenkään olevan vastuullinen itsestäni.

Tällä tavoin toimin myös valmentajana.

Sitten varavanhempiini. 

He ovat minulle rakkaita ihmisiä nyt ja aina. Heidän merkityksensä elämääni ja minuun ihmisenä ei häviä mihinkään.

Me saimme seitsämän yhteistä vuotta. Enempää ei ollut ja lisää ei koskaan enää tule.

Se oli valintojen seurausta. On olemassa valintoja, joiden seurauksena menetämme ne, joita rakastamme. 

He olivat vastavoima kaikelle sille lapsuuden pahuudelle. He opettivat rakkauden ja valon. 

Se oli tarpeellista minun kehitykseni kannalta. 

Kuitenkin on olemassa yksi ero. 

Rakkaat voi valita. 

Oma perhe ja suku on ja pysyy. Niin hyvinä kuin huonoina aikoina. 

Se on se, mihin kuulutaan. Halusipa sitä tai ei. Se on omaa.. Mun.. Eli minun. 

Pelkkä rakkaus ja välittäminen kun eivät kasvata ja jalosta meitä. Rakkaus ja välittäminen eivät tuo velvollisuutta tai vastuuta. Se on haavojen parantamista varten. 

Ja vaikka varavanhempani olisivat jääneet osaksi arkeani, 

He, jos ketkä olisivat ymmärtäneet sen, että, rakkaudesta ja välittämisestä huolimatta me emme KUULUNEET toisillemme. Me emme olleet yksikkö. 

Perheesen ja sukuun kuulutaan. Sitä ei koskaan valita. Ei, vaikka olisi kyse adoptiosta. 

Perhe muodostaa yksikön, vaikka se olisi erillinenkin. Lapsella on oikeus sekä isään että äitiin. Tai huoltajaan/jiin. 

Se ei kuitenkaan tarkoita, että lapsella olisi oikeutta yhdessä eläviin vanhempiin. 

Isyys tai äitiys on olemassa riippumatta siitä toimiiko kahden ihmisen välinen parisuhde vai ei. Parisuhde ei määritä perhettä, sen kokoa eikä lapsen ja aikuisen luomaa keskinäistä kiintymyssuhdetta. 

Minä olen hyvin omistushaluinen sen suhteen, mikä OIKEASTI kuuluu minulle ja on minun. 

Ilman varavanhempieni luomaa turvaa en todennäköisesti muistaisi menneisyyden asioita. Eli kaikelle on paikkansa. Sekä vastavoima. 

En siis syytä ketään, enkä ole millään tavoin katkera siitä, että olen sairastumiseni kanssa kulkenut yksin. 

Tänne saakka se on ollut tarpeen minulle sekä menneisyydelle. 

Kommenttiin vastauksena totean, ei riitä. Varavanhempani eivät riitä. Valitettavasti. 

Haluan ja tarvitsen sen tai ne, jotka minulle OIKEASTI kuuluvat. Meillä on velvollisuudet ja oikeudet toisiamme kohtaan. Ja tällä EN tarkoita biologisia vanhempiani. 

Jälleen itku

Aamu alkoi taas itkulla. Luin mtv:n uutisten jutun siitä, kuinka Suomi ei evakuoi Afganistanista alihankintasopimuksella Suomen valtiolle töitä tehneitä ja heidän perheitään.

Suorassa työsuhteessa olleet evakuoidaan. Ehkä. Sillä näitä ei tähän aamuun mennessä ollut uutisoitu vielä toteutuneen. Päätös on kuitenkin tehty. Näin kommentoi ulkoministeri Haavisto. 

En saata ymmärtää tätä politiikkaa.

Suomi on käyttänyt miljardin Afganistaniin, mutta nyt ei riitä resurssit reilun viiden sadan ihmisen hengen pelastamiseen. Keinoja on kyllä. 

Olen henkilökohtaisesti pitänyt tähän saakka Pekka Haavistosta. Hänen johtamassaan politiikassa on ollut järkeä, vaikka täysin yksimielinen en ole henkilökohtaisella tasolla ollutkaan. 

Olen jopa äänestänyt häntä presidentiksi uudistusmielisen politiikan vuoksi. 

Nyt tämä kuitenkin menee liian pitkälle. Vaikka ulkoministeri ei yksin näistä asioista päätä, edustaa hän vastuuta sekä Suomen valtion kantaa ihmisoikeuksiin tässä tapauksessa. 

Ihmishenki on täysin arvoton. 

Tässä tapauksessa voidaan vetää johtopäätös, että

Henkesi ja lastesi henki on juuri sen arvoinen, millaisen sopimuksen pystyt neuvottelemaan. 

Tässä tapauksessa näillä ihmisillä on olleet velvollisuudet ilman oikeuksia. 

Missä ne ihmisoikeudet nyt ovat? 

Ihmisen henki ja terveys ovat lailla suojattua tärkeintä omaisuutta. 

Sopimuksia solmiessa on varmasti ymmärretty se, millaisen uhrauksen nämä ihmiset tekevät. He ovat olleet länsimaisen ajattelun kannalla, he ovat tukeneet uudistusta ja oikeuksia. 

Ei ole oikein johtaa harhaan ihmisiä. 

Mitä he saavat vastineeksi? 

He menettävät perheineen loppuviimein henkensä. 

Missä työssä on tällainen palkkio? 

Eihän meilläkään murhan tehneitä ihmisiä teloiteta. 

Heidät laitetaan vankilaan, jossa heidät ruokitaan ja vaatetetaan. He saavat tehdä työtäkin. Rangaistuksena he menettävät vain vapautensa. 

Nämä ihmiset tekivät työtä vapauden puolesta. Nyt heidät on jätetty aivan yksin ja heidän henkiään ei turvata. 

Varmasti asiassa on paljon puolia joista minä en tiedä mitään, enkä niistä mitään ymmärrä. 

Sen ymmärrän, että missään sodassa ei ole sallittua jättää omia jälkeen! 

Meillä päin sellaista on tavattu kutsua rintamakarkuruudeksi, jos omat jäävät heitteille. 

On vaikea uskoa, ettei pelastussuunnitelmaa olisi tehty jo kaiken varalta. 

Onhan tämä tilanne, josta päättäjiä on varoitettu, ollut tiedossa jo kuukausia. Näin ainakin lehdistö kertoo. 

Miten on mahdollista, että sotilaallisin keinoin ja sotatoimin harjoitettu politiikka ja hallinto kaatuivat viikossa? 

Luin jostain, että yli 3300 Amerikkalaista sotilasta on menettänyt henkensä tämän sodan vuoksi.

Sotaan lähtijät tietävät riskit. Joskin kaikki menettivät henkensä turhaan.

Kuitenkin valtion hallinnolle työskentelevien ei pitäisi joutua sotatoimien riskiä ja niiden seurauksia kantamaan.

Ja näköjään olen väärässä tässä asiassa.

Vastaväri ja ihmetyksen aiheita

Eilinen uutispäivä ahdisti Afganistanin tilanteen vuoksi jotenkin erityisen paljon.

On niin voimaton olo, kun ajattelee naisten ja lasten hätää ja kärsimystä.

En saata ymmärtää mille tällainen hirmuhallinto voi olla tarvittava vastavoima tässä maailmassa?

Inhoan yli kaiken kommentointia siitä, kuinka pahoja asioita, riistoa ja kärsimystä perustellaan kohtalolla.

Siksikö joku nainen synnytti rakastetun tyttären, että joku sotilas sai hänestä seksiorjan itselleen? Ja saa raiskata hänet milloin mielii.

Se pitää vain hyväksyä, sillä se on sekä äidin että tyttären ennalta määrätty kohtalo.

Joopa joo.

Kohtalo sanana vain määrää avuttomuuden. Kukaan ei voi tai halua tehdä mitään "kohtalonsa" uhriksi joutuneen eteen.

Edelleenkin, ihmiset näitä asioita täällä tekevät ja jättävät myös tekemättä.

Ihmisellä on vapaa tahto, joten epäilen suuresti, että kyseessä olisi jokin vastustamaton voima, jota kohti vääjäämättä mennään,

Silloin kuin on kyse pahoista ja riistävistä teoista.

Me vain olemme keinottomia pahuuden edessä. Se saa meidät polvilleen ja rukoilemaan. 

Vaikka meidän pitäisi toimia. Tehdä asioita, jotta pahuudelle ei jäisi tilaa toimia ja lisääntyä. 

Se on kuin virus. Tartuntaketjut ovat laajat. 

Olemme oppineet, että viruksen leviämistä estää eristys. 

🌸

No, pakko muuttaa aihetta, sillä itsellä itku on herkässä ja oksennus on lähellä aina kun tätä asiaa vähänkin ajattelen. 

Tormistauduin eilen katsomaan peiliin. 

Kun sairastuin, oli peili ensimmäinen asia, joka jäi pois arjesta. 

Ihan siksi, että muuttunut ulkonäkö oli muutenkin vaikeaa ottaa vastaan, joten sitä ei enää peilistä tarvinnut tuijotella. 

Lisäksi CRPS aiheutti aivojen ristiin menon, jos sattui peiliin katsomaan. Siksihän peiliterapia ei aikoinaan minulla tuottanut toivottavaa tulosta. 

No niin. Nyt sitten pitkästä aikaa katsoin ihan peiliin. 

Hiukset olivat kasvaneet mallistaan ulos viiden sentin verran. 😮

Siis viiden sentin! 

Minulla kun hiusten kasvu on ollut todella onnetonta sen jälkeen, kun ne viimeksi tippuivat pois melkein kokonaan. 

Ei ole ollut energiaa sitäkään surra. On ollut tärkeämpiä asioita pohdittavana. 

Nyt kuitenkin huomasin tämän kasvun. 

Yhdistin sen HETI keväällä aloittamaani tyrniöljyyn kapseleiden muodossa. 

Leikkasin hiukset uudelleen malliin ja ihastelin koostumusta. 

Lattialle pudonneet latvat olivat hyvässä kunnossa ja paksua hiusta. 

Samalla tuijottelin peiliä niin läheltä, että en voinut olla huomaamatta myös muutosta silmissäni. 

Kaksi jadenvihreää silmää katseli minua kirkkaina peilistä takaisin. 

Voi tietysti olla, että silmät ovat koko ajan olleet ihan saman asteiset kirkkaudessaan,

Minä vain näen nyt paremmin ja selvemmin. 🤔

Alkukevään käytin kosteuttavia silmätippoja, mutta nyt olen pärjännyt ilman. 

Keho on saanut ravinteita niin, että niitä riittää hiuksiin, kynsiin, ihoon ja limakalvoille saakka. 

Tämä on hyvää kehitystä tämä. 👍

Itselle mieluisan hiusvärinkin olen ehtinyt tässä löytämään. 

Se on sama väri, jota kampaaja suositteli minulle, ja sanoi olevan minun värini, kun olin 12 vuotias. 

Silloin sain kokeiltavaksi lapsuuden vaaleaan ja auringon vaalentamaan (lue kuivaan) tukkaan hoitoaineena käytettävän suoravärin tätä sävyä. 

Minulla on hiuslaadussa voimakas punapigmentti, joten lopputulos oli kirkuvan oranssi. 

No, silloin ei itsetunto ollut valmis oleilemaan porkkanan sävyissä, joten kyseinen väri unohtui vuosikymmeniksi. 

Nyt olen löytänyt mieleisen sävyn. Sitä vain ei lähikaupassa ollut, joten täytyy jostain tilata, jahka nyt on muutakin ostettavaa. 

Huvitti, kun tein värianalyysiä, jossa väriä voi kokeilla virtuaalisesti itselleen. 

Ihastuin kirkkaanpunaiseen väriin, jota kokeilin itselleni. 

Ei sitä turhaan puhuta vastaväreistä, sillä säikähdin itsekin, 

Että mikä noita sieltä kuvasta katsoo takaisin. 😃

Oli vähän liian raju lopputulos, sillä punainen leimautti silmienvärin hohtamaan. 

Iho taas näytti sairaalta, joten ei sopinut, vaikka mieleinen olisi muutoin ollutkin.

Öljyn syönti on siis tuottanut näkyvää tulosta. Olen tästä niin iloinen, kun keho antaa vastetta. 

Lämpötyyny saa erityiskiitokset, sillä se on taannut minulle todella hyvät yöunet viime vuorokausina. 

No, totuuden nimissä myönnettäköön myös muutamat päiväunet vielä lisäksi. 

Vastuunjako

Vastuunjako on asia, josta kovin monella ei ole hajuakaan mitä se oikeasti tarkoittaa.

Ihminen saattaa määritellä itsensä vastuulliseksi aikuiseksi, muttei osaa perustella OIKEIN miten vastuunkanto tapahtuu käytännössä.

Siihen on olemassa laskukaava, jolla asian voi omalta kohdaltaan tarkistaa.

Tosin se vaatii rehellisyyttä osallisuuksien tunnistamisessa sekä tunnustamisessa.

Laskukaava on seuraava. 100%+osallisuusjako

Oikeustoimikelpoisella ja syyntakeisella ihmisellä on

AINA 100% vastuu omasta itsestään. Se koskee omaa käytöstä, tekoja, ajatuksia, omaa terveyttä, hyvinvointia, onnellisuutta, liikunnallisuutta, jne.

Tämä on vielä ymmärrettävissä oleva osio.

Hankalaksi se muuttuu, kun siihen lisätään osallisuusjaot.

Esimerkiksi parisuhteen osallisuusprosentti on VAIN 50%.

Luku voi olla yllätys useammalla tavalla.

Kuka osaa perustella, miksi parisuhteessa elävän kahden aikuisen vastuuprosentit ovat 150%/hlö?

Eikä esimerkiksi 100% toisella/ 200% toisella?

Huomaa, että nyt puhutaan siis kahden AIKUISEN parisuhteesta.

Pelkistetysti VAIN siksi, että kumpikin on tasavertaisesti VASTUUSSA yhteisestä parisuhteesta oman itsensä lisäksi.

Joko herättää ajatuksia?

Tuliko puolustusreaktio?

Hyvä, sillä silloin ollaan asian ytimessä, eli vastuunjaossa on ongelmia.

Perheessä, jossa on 2 aikuista parisuhteessa toisiinsa sekä kaksi yhteistä lasta.

Kuka osaa laskea tämän vastuunjaon aikuisten kohdalta?

Se on yksinkertainen.

100%+50%+50%+50% / aikuinen

Harvoin se kuitenkaan arjessa toimii näin.

Kuulen niin usein valitusta siitä, kuinka toinen arvottaa vastuullisemmaksi lasten asioista huolehtimisen ja toinen rahan hankkimisen eli leivän pöytään tuomisen.

Kyse ei ole siitä, kumpi on tärkeämpää. Ne ovat yhtä tärkeitä.

Kyse on siitä, että kaikki hommat voidaan laskea taulukkoon, josta voidaan tarkistaa kuka sitä vastuuta TODELLISUUDESSA kantaa ja kuinka se jakautuu.

Harva parisuhteessa elävä suostuu tekemään tätä työtä,

Sillä on helpompaa valittaa asioista.

Se tuo tuttuutta ja turvaa. Se antaa myös vallan avaimet puolin ja toisin.

Toiset sitten ihan vain nauttivat riitelystä.

Toimivan arjen ja itseään sekä toista aikuista kohtaan OIKEANLAISEN kunnioituksen tähden tämä taulukko ja sen tulkitseminen kannattaisi tehdä tai teettää.

Siinä paljastuvat myös omat asenteet sekä toimintamallit, joista ei välttämättä ole edes tietoinen.

Moni haluaa parisuhteen ja perheen.

Hyvin harva kuitenkaan on valmis tekemään työtä säilyttääkseen ne.

Kuinkas paljon lapsen vastuu on vanhempien hyvinvoinnissa tai onnellisuudessa? 

Se on 0%.

Lapsi ei ole vanhemmastaan vastuussa. 

Entäs aikuisen lapsen vastuu vanhenevasta vanhemmastaan? Paljonko on prosenttiosuus? 

Itsestään päätösvaltaisen vanhemman kohdalla se on 0%.

Yllättikö? 

🐸🐸🐸

No jatketaan, kun on alkuun päästy.. 

Sairastuneella ihmisellä, kuka osaa sanoa kuinka vastuu jakautuu? 

Pääsäätöisesti se on 100%.

Miksi? Eikö terveydenhuolto ole vastuussa potilaistaan? Eikö vastuu siirry suoraan lääkärille tai muulle terveydenhuollolle tällaisessa tapauksessa? 

Ei. 

Silloin, kun ihminen on itse päätösvaltainen. 

Terveydenhuollon tehtävä on tarjota hoitoa, apua ja mahdollisia tukitoimia tai tukihoitomuotoja oireeseen tai sairauteen tai sen hoitoon. Tiettyyn rajaan saakka. 

Kaikissa tapauksissa ei suinkaan pyritä aikaansaamaan priimaa tai parannusta. Pelkkä toimivuus usein riittää. 

Esimerkiksi kuntouttaminen ON AINA 100% yksilön vastuulla. 

Esim fysioterapeutti voi antaa ohjeita ja neuvontaa, mutta HÄN EI VOI asiakkaan puolesta jumpata. 

Sairastunut on vastuussa omista ajatuksistaan ja tiedon hankinnastaan myös 100% itse. 

Meillä on opetettu kansa siihen, että muut hoitavat. Ja kantavat vastuun. 

🐸🐸🐸

No entäs rikoksessa? Paljonko on vastuuta uhrilla? 

Se voi olla yllätys. Uhrin vastuu on pyöreät 0%.

Rikoksen tekijällä on AINA 100% vastuu. 

Tässä tapauksessa prosentit eivät siis lisäänny. 

🐸🐸🐸

Entäs työssä? 

Onko palkkatyötä tekevällä ihmisellä vastuu työn laadusta tai työskentelytavoistaan? 

Kyllä on. Vastuu on täydet 100%.

On ammattiryhmiä, joilla on virallinen suoja virheitä vastaan lain edessä. 

Se ei kuitenkaan ihmisenä ja työntekijänä oikeuta huolimattomuuteen tai välinpitämättömyyteen. 

Vastuu on AINA työntekijällä itsellään. Sekä päätösvalta, kuinka tehtävänsä hoitaa. 

🐸🐸🐸

Loppukaneettina kysynkin.. 

Kuka voi REHELLISESTI tunnustaa, ettei kanna itsestään vastuuta täyttä sataa prosenttia? 

Onko tullut syytettyä jotain toista ihmistä siitä, ettei oma onnellisuus tai hyvinvointi ole täyttynyt tai oman halun mukainen? 

Olisiko aika tehdä asiat vastuiden jaon mukaan vihdoin oikein? 

Se, että kantaa vastuuta, joka kuuluu toiselle, ei myöskään ole oikein. Se ei ole edes jaloa. Se on valitettavasti VAIN JA AINOASTAAN vallan väärinkäyttöä. 

Ja sillä toiminnalla voi olla myös sekä sivullisia että viattomia uhreja. 

On siis aika toimia vastuullisesti oikein.

Vastuunjaon ollessa pielessä tai epäjohdonmukainen asia ei kuitenkaan korjaannu sillä, että velvollisuudet jätetään hoitamatta. 

Tämän asian laajuus vaatii keskustelua ja se vaatii tekoja. Ennenkaikkea se vaatii sitoutumista. 

On siis varmistettava asioiden olevan oikein ja oikeiden termien alla. 

Ei siis ole aihetta syyttelyyn eikä itsesyytöksiin. On aihetta vastuun ottamiseen ja sen kantamiseen. 

Aidosti oikein?

Voi näitä väärinymmärrys kukkasia..

Sain tässä päivänä muutamana puhelun eräältä miespuoliselta henkilöltä. Minun puoleltani olemme hyvän päivän tuttuja, ehkä jopa kavereita. En ole koskaan ollut muuta mieltä. 

En ole kuullut hänestä herran vuosiin, mutta kun elämä potki päähän, muistuin minä näköjään mieleen.

Häneltä ei saa kysyä mitä kuuluu, vaikka hän soittaisi minulle. Se on kuulemma liian henkilökohtaista. 

Ok. 

Kun juttua ei alkanut irrota, kysäisin.. - Kuinkas se elämä kohtelee? 

Hän alkoi avautua asioistaan. 

No, hänen pitäisi TIETÄÄ kokemuksesta, että minä EN KOSKAAN ota kantaa puolesta tai vastaan parisuhdeasioissa. 

Niissä on aina VÄHINTÄÄN kaksi eri näkökantaa. 

En myöskään koskaan lähde toisen puolesta haukkumaan tai arvostelemaan tätä toista osapuolta. 

Nyt tätä selvästi minulta odotettiin. 🤦‍♀️

Sen sijaan kyselin mitä oli tapahtunut ja miksi. Oliko vielä mahdollisuuutta selvitellä asioita. 

Mitään ei ollut kuulemma tehtävissä, ja hän oli selviytynyt usean kuukauden lamaannuksestaan. 

Sanoin tähän näin.. - Hei, todella upeaa ja mahtavaa kuulla, että selviytymisVAISTOSI alkoi toimia. 👍

Hän vastasi tähän sättimällä MINUN ulkonäköäni. 

Siis MITEN tuon muka voi käsittää muuksi, kuin mitä se neutraaliuudessaan on? 😮

Näköjään hyvin. 

Siihen on vain yksi selitys. 

Kyse on siitä, että tämä henkilö ajattelee KAIKKI asiat omasta tunnemaailmastaan käsin. 

Hän tulkitsi tämän jokaisessa ihmisessä olevan perusvaiston olevan hänessä jokin herännyt supervoima, 

Jota minä nyt muka kehuin. 

Hän siis tulkitsi niin, että minä yritän kehumalla iskeä häntä. 

Voi hyvä ihme sentään! 🤪

Ulkonäköäni haukkumalla hän iski OMASTA MIELESTÄÄN minulle heikkoon kohtaan, koska hänelle ITSELLEEN minun ulkomuotoni on ollut ongelma aina. 

Minun kanssani ei saa riitaa aikaiseksi tästä asiasta. 

Jokaisella on oikeus mielipiteeseen. Oli se mikä hyvänsä. 

Minä puolestani arvotan ihmisen käytöstavat tällaisten juttujen perusteella. 

Mielestäni VAIN täysi juntti arvostelee naisten ulkonäköä. 

Ja vielä kroonisesti sairaan ulkonäköä. 

Miehillä on tälläinen kummallinen järjestelmä, jolla naisten ulkonäön perusteella arvotetaan naisen arvo. 

Se on minun mielessäni käytöstapojen alhaisimmalla asteikolla. Tekisi aina silloin mieleni kysyä.. - Mitäpä äitisi sanoisi arveluistasi? Tai kenties tyttäresi? 

En ottautunut asiaan tälläkään kertaa. Kuittasin asian huumorilla. 

Tämä on todella falskia. On myös hyvin vaikeaa olla oma itsensä, kun aina tulee henkisesti turpiin. 

Olen kiinnostunut ihmisistä. Ihminen on mielestäni hyvin mielenkiintoinen pakkaus. Käytös kertoo ihmisestä niin paljon asioita ja se on minusta äärimmäisen kiehtovaa. Siksi jokainen saa vapaasti olla mitä on. Ei ole tarvetta määrittää toista ihmisenä. 

(Käytös on aivan eri asia. Se ei liity ihmisyyteen.) 

Olen myös kiinnostunut tarinoista. Jokaisella on tarinoita kerrottavanaan. Se on kuin aarrearkkuun hyppäisi. Ehtymätön. Todella mielenkiintoista. 

Ongelma on siinä, että aseksuaalina EN ole seksuaalisessa mielessä kiinnostunut yleensä kenestäkään. Se on sitten rakastumista, jos minun kohdallani joskus sattuisi näin käymään. Vielä ei ole käynyt koskaan. 

Ihmiset ja etenkin miehet kuitenkin OLETTAVAT heidän viehätysvoimansa olevan niin järkähtämätön, että tämäkin asia siinä poispyyhkiytyy. 

Heidän egonsa ei kestä tulla "hylätyksi" tällä aspektilla. 

Siitä syystä sitten tulee pakottamista tai loukkauksia. Jollain tavalla naiselle täytyy kostaa tämä käytös. Ottaa valta haltuun. 

Kautta historian on ilmeisesti ollut selvää, ettei ihmistä voi kehua tai ihailla ominaisuuksien, asenteiden, suhtautumistavan, taitojen tai käytöksen takia ILMAN asioiden seksualisointia. 

KUN seksuaalinen kiinnostus EI väritä tai vaikuta tulkintoihin ihmisessä, 

Näen hyvin paljon sellaista, mitä ihminen ei itsekään tiedä tai tiedosta. Tai kukaan ei ole koskaan kertonut. 

Yleensä se koetaan joko mielenkiintoisena tai sitten äärimmäisen pelottavana asiana. 

Kyse on kuitenkin vain erilaisista linsseistä, jolla minä katson samaa asiaa, kuin muutkin. 

Ja tämä kysyy hyvää itsetuntoa sekä taitoa ottaa asiat asioina ja faktat faktoina. 

Jos minun kommenttejani katsoo oman tunnemaailmansa läpi, aivan varmasti voi saada niistä irti juuri tasan sen, mitä oma tunne sillä hetkellä osoittaa. 

Todellisuus on kuitenkin se, että jokainen aikuinen ON VASTUUSSA omasta tunnesäätelystään. 

Jos jokin asia jäi harmittamaan, aina voi kysyä.. - Hei, mitä tarkoitit tällä.. 

Minä kyllä selitän. Tai saatan esittää vastakysymyksen.. Öö.. Miten tulkitsit sanomiseni? 

Silloin kannattaa selittää. 

Minä en ymmärrä vittuilua. Jos minä pyydän selventämään, en silloin TOSIAAN ymmärrä. 

En yleensä koskaan tarkoituksella puhu loukkaavasti tai halvenna ketään. 

Jos oma tunne kertoo muuta, on enemmän kuin syytä kysyä, mikä oli homman tarkoitus. 

Tämä on tärkeää myös silloin, jos kokee minun hyvin vuolaasti kehuvan itseään tai jotain toista. 

On syytä tarkistaa, missä muodossa puhun asioista. Toteanko asiat, vai puhunko sanoilla.. Ihailen sinua tässä ja tässä momentissa.. 

Näillä kahdella lähestymistavalla on AIVAN eri merkitykset. 

Kyse on myös vuorovaikutuksesta. 

Koskaan EI SAISI OLETTAA toisen olevan samanlainen, kuin itse on. 

Todellisuus, neutraalius ja tunteet pitäisi JOKAISEN pystyä erottamaan toisistaan.

Tietenkin, jos maailmakuva lähtee omasta itsestä, niin sillon voi varautua siihen, että ongelmia tulee. 

Jokaisella keskustelijalla on kuitenkin oikeus siihen, että asiat käsitellään asioina. 

Tunnepurkaukset eivät koskaan kuulu vuorovaikutukseen. 

Tunnekeskustelut ovat AINA subjektiivisia. Ne käsitellään aivan eri tavalla ja eri kontekstissa. 

Koskaan et voi odottaa asiaan kuulumattoman ihmisen tuntevan samoin kuin sinä. Tällaista käytetään paljon. Haetaan myötätuntoa ja sympatiaa. Joku komppaa sitä, mitä vääryyttä olet kokenut. 

Kuitenkin myötätuntoa voi saada OIKEASTI myös asiat toteamalla. 

Silloin ne peilataan arvoihin tunteiden sijaan. Se on silloin aidosti oikein. 

Maaginen kehitys

Ai, miten onnellinen sitä voi olla toisen henkilön puolesta.

Ihmisen kehitys, josta teot ovat todisteena, on aina yhtä maagista seurattavaa.

17-vuotiaana tapasin itseäni vanhemman naisihmisen, ja meistä tuli ystäviä.

Vuodet ovat olleet meille myrskyisiä. Kuitenkin yhteistä taivallusta on takana jo 22 vuotta.

Olemme hyvin erilaisia. Voisi sanoa joissain asioissa täysin toistemme vastakohtia.

Meitä on kuitenkin aina yhdistänyt yksi asia.

Olemme molemmat lukeutuneet kovan onnen lapsiin.

Ystäväni menetti lapsuudessa avioeron myötä ensin isänsä. Vähän myöhemmin kuoli äiti.

Hänen isänsä ei pystynyt tai osannut olla lapsensa elämässä mukana noina vaikeina vuosina.

Niinpä eroavaisuuksistamme huolimatta olemme tässä kohtaa ymmärtäneet toisiamme ja olemme ymmärtäneet perheen merkityksen.

Vahvistaaksemme tuota merkitystä meillä on ollut yhteinen liima jo 17 vuoden ajan. Kummipoikani. 

Vaikeinakin vuosina, jolloin tekemiset ja ajatukset eivät ole käyneet yksiin, tai emme ole liiemmin edes pitäneet toisistamme, tuo liima on pitänyt. 

Lapsella voi olla ihmeellinen merkitys kahden aikuisen välisessä suhteessa.

Meillä se merkitys on siinä, että kummipoikani oli hoivissani melkein 4 vuotiaaksi saakka, koska ystäväni ja hänen miehensä tarvitsivat aikaa kasvuun, jotta he voisivat elää perheenä. 

Emme halunneet kumpikaan lapsen päätyvän järjestelmään, joten teimme pehmeämmän ratkaisun. Luonnollisesti minun ja kummipojan välille muodostui luja kiintymyssuhde. 

Minä koin oikeaksi sen, että lapsi saa pitää perheensä, siksi suostuin tähän ratkaisuun. 

Olemme siis tehneet omiin historioihimme verraten vaikean ratkaisun, jonka omilla tahoillamne katsoimme olevan sekä välttämätöntä että oikein. Minä ja ystäväni teimme molemmat ratkaisun, joka suojeli elämää. Ja mahdollisti kummipoikani hengen säilymisen. 

Katson ratkaisun olleen kevyempi vaihtoehto lopulliselle menettämiselle, sekä mahdollistaneen lapselle suhteet vanhempiinsa. 

Sitä, oliko ratkaisu oikea, tai mitä hedelmää tuo kantaa, emme vielä tiedä. Poika on kohta aikuinen, joten se asia selvinnee meille ennen pitkää. 

Pidimme ratkaisua oikeana varsinkin, kun me olemme jakaneet yhdessä sen ettei meillä ole ollut lapsuudenkotia, eikä huolehtivia vanhempia tai muita aikuisia. 

Kuitenkaan emme voi tietää vaikutuksia juuri tähän yksilöön, sillä hän ei jaa sitä arvomaailmaa, jonka pohjilta me aikoinaan toimimme. Hän ei sitä voi ymmärtää, koska juuri hänen kokemuksensa on erilainen. 

Rakkautta lapsi on saanut. Se ei vain valitettavasti riitä mihinkään. Opit ja toimintamallit ovat olleet ristiriitaiset kahden eri tahon vuoksi. 

Siksi emme voi tietää, mitä tulevaisuus pojan kohdalla eteen tuo. Ja kuinka hän päättää meihin ihmisinä suhtautua. 

Teiniys on saanut ottamaan etäisyyttä minuun, jonka hän on halutessaan saanut. Pitää kuitenkin päivittäin itselleen sopivalla tavalla yhteyttä minuun. 

Hänen täytyy itse pohtia millaisen arvon hän meille kasvattajina antaa ja toimia itselleen oikealla tavalla meidän suhteemme. 

Ymmärrän tuon kipuilun oman historiani vuoksi erittäin hyvin. 

Ystäväni ei ole ollut isänsä kanssa juurikaan tekemisissä yli kolmeen vuosikymmeneen. 

Hän kuitenkin sairastui vakavasti, josta selviytyi. Paraneminen on tapahtunut. 

Noiden sairastamisjuttujen vuoksi ystäväni oli reissussa, jossa hän tapasi vuosien jälkeen taas isänsä. 

Isällä oli yllätys tyttärelleen. Hän pyysi tätä auttamaan asunnon etsinnässä, sillä on muuttamassa tyttären paikkakunnalle asumaan. 

Haluaa olla lähempänä lastaan ja lastenlastaan. 

Minulla on tuplasti syytä iloon, kun ystäväni saa isänsä lähelle, samalla kummipoikani pääsee tutustumaan isoisäänsä ja viettämään laatuaikaa hänen kanssaan.

Tässä se tekojen merkitys näkyy. 

Vaikka on tehnyt virheitä, kukapa meistä ei olisi, 

Niin silti ihmisessä on halu tehdä se seuraava asia, joka on oikein.💖

Suomalainen mies, joka ei juuri puhele, ei voisi sanoa mitään, joka tämän teon merkityksen ylittäisi. 

Tämä teko merkitsee äärimmäistä kykyä välittää jälkikasvustaan. 

Olen ehkä maailmassa ainoa ihminen, joka ymmärtää miten tärkeä ele tämä on. Mitä se merkitsee ihmiselle, joka on kerran kaiken menettänyt. 

Sitä voisi verrata ihmeeseen, vaikka pysyttelenkin mieluummin maallisemmissa visioissa. 

Monelle perheen merkitys on hyvin arkipäiväinen ja itsestäänselvä. He ovat hyvin onnekkaita ihmisiä silloin, kun eivät tiedä, mitä on rakentaa omaa elämäänsä ilman näitä siteitä. 

He saavat nyt mahdollisuuden tutustua toisiinsa ja viettää aikaa yhdessä. Jospa menneisyyden haavat saavat nyt tilaisuuden arpeutua. 

Lisäksi kummipojalleni on äärimmäisen arvokasta tämä aika, että hän saa uuden isovanhemman. Hän ei osaa arvostaa asiaa nyt teini-ikäisenä, mutta iän karttuessa merkitys korostuu. 

Koen itsekin, että asiat ovat nyt niin kuin niiden kuuluukin olla. 

Saan itsekin jonkinmoisen vapauden. 

En kadu mitään. Pidän poikaa lapsenani, vaikka ympäröivä maailma koko ajan muistuttaa, ettei hän ole minun lapseni. 

Kiintymyssuhteen voi saada muutoinkin, kuin biologisessa suhteessa. 

Olen saanut kokea lapsen kasvua ja olla siihen vaikuttamassa, vaikka en ole äiti. Minulla on ollut velvollisuudet, mutta ei oikeuksia. Eikä titteliä. 

Kuitenkin lapsen parasta ajattelin silloin, sitä teen myös nyt. 

Nyt on aika jollekin uudelle ja jo olemassaolleen eheytymiselle. 

Minun ja pojan yhteinen aika ja kokemukset ovat ja pysyvät. Hän tietää olevansa merkityksellinen minulle. 

Emme siis kukaan menetä mitään. Päinvastoin saamme kaikki nyt lisää. 

Shoppailusta muistikuvien kautta uhkauksiin..

Eilen saapui lämpötyyny postissa. Voi autuuden ihanuutta.

Kivun tuoman kireyden helpottaja. Rentouduin niin hyvin, että eilen nukahdin lämpötyynyn päälle ja toinen puoli kasvoistani muistutti tomaattia sen päätteeksi. 🍅

Tasainen jatkuva lämpö on yksi parhaimpia kivun lievittäjiä. Minullakin tuo on jo kolmas lämpötyyny. Toimivaksi todettu.

Sain paketissa myös uuden peiton ja tyynyn, joten unen laatuun vaikuttavat tekijät ovat kunnossa. Ne kuitenkin vielä odottavat paketissaan viileämpiä kelejä.

Sain vihdoin myös tilatuksi vauvaharjan, joka sopii Willbargerin menetelmässä kasvojen ja kaulan iholle. En ole ehtinyt sitä vielä testaamaan.

Ostoslistalla oli myös mekaaninen potkulauta. 

Kuitenkin haluttu malli oli saatavissa vasta syyskuun puolella. Olen laskeskellut päiviä, kannattaako enää tänä vuonna investoida siihen kuitenkaan.

Hyvällä tuurilla lokakuussakin voisi sillä sulalla maalla harjoitella, mutta kun ei voi olla varma. Päätöstä pähkäillessä. 🤔

Shoppailusta muistikuviin. 

Olen tässä videopätkässä ilmeisen nuori lapsi. 

Vietän aikaa äidin kanssa. Ahdistuneen oloinen mieshenkilö tulee äidin luo, ja haluaa jutella kahden kesken. Ilmeisesti minut hätistetään kauemmaksi. 

Äiti purskahtaa itkuun. Menen kysymään mikä on.. Äiti vastaa jotenkin katkerasti.. - Tuo haluaa muuttaa mummon kanssa Ameriikkaan. 

Tuo mainittu "mummo" oleilee miehen taustalla. Hämmentävää on se, että hän on mieshenkilö. 

No, mikäs minä olen väittämään muistikuvilleni vastaan. Ne ovat mitä ovat. Piste. 

Jäin miettimään, että oliko tämä lähtölaukaus kaikelle tälle minua henkilökohtaisesti koskettavalle historiikille?

Minua pitäisi luonnollisesti ensin askarruttaa ketä nuo ihmiset oikein olivat?

Ensimmäinen asia kuitenkin oli.. - Onko joku vienyt minulta mahdollisuuden elää ja asua Jenkeissä?

Tuona hetkenä 😡tulipunaiset pikkupeikot pomppivat silmissäni😡.

Se on jo sen kokoluokan uhraus, että sitä en tule hyväksymään ihan vain nieleskellen.

Mahdollisuus kasvaa kaksikieliseksi. Luulen myös, että ne ihmiset olisivat ymmärtäneet ruokkia minut, ettei olisi tarvinnut nälkää nähdä.

EDS:n tuomat vaivat olisi ollut mahdollisesti helpompi hoitaa ja hoidattaa Amerikassa, sillä siellä se olisi pitkän tutkimushistorian perusteella todennäköisesti tunnistettu.

Minulla voisi olla haluamani ura. Voisin mahdollisesti olla vaikka naimisissa.

Biologisia lapsia ei olisi, mutta Jenkeissä lasten LAILLINEN hankkiminen olisi mahdollista.

Minulla olisi mahdollisuus olla tänä päivänä äiti, ja jonain päivänä isoäiti.

Näin ollen minulta on riistetty 3 sukupolvea! Vanhemmat, omat lapset ja lastenlapset.

🤬😠🤬

Jonkinlainen kompensaatio näille asioille on saatava.

Toivottavasti nyt edes tämä mieshenkilö mummoineen on saanut toivomansa elämän. 🌸

Muistikuvista kuluneen viikon tapahtumiin. 

On ollut aivan upeaa todeta se, että olen työskentelymetodini kanssa osunut oikeaan. 💥

Kiitos. Viestit on vastaanotettu. Ne on myös ymmärretty. 

Niillä vain ei totuuden ja oikeuden toteumisen painaessa vaakakupissa, ole mitään merkitystä. 

Uhkailu ja hengiltä ottaminen on niin 90-lukulaista. Ei vastaa tämän päivän toimintaympäristöä. 

Olen hyvin yllättynyt, jos näin pitkän ajan kestäneillä valheiden rakenteilla EI OLE parempaa selustan turvaus-suunnitelmaa, kuin minun hengiltä saaminen, 

Voin sanoa olevani hyvin pettynyt. 

Olisin odottanut hieman kekseliäämpää toimintaa. Eikös ne luodut valheet pitäisi toimia totuutena? 

Valheellinen toiminta siis perustuu VAIN JA AINOASTAAN uhkailuun ja painostukseen, sekä niillä ihmisten ohjailuun.

Pohja ei ole aikaa kestävä sitten kuitenkaan. Loputtomasti ei voi ihmisiä ottaa hengiltä, eikä uhkailla tai pelotella.

Jossain kohtaa AINA tämmöinen käytös kääntyy itseään vastaan.

Olisi pitänyt toimia fiksummin!

Ja, mitä taloudellisilla asioilla uhkailuun tulee, että viemme sinulta kaiken, jopa sen, mikä on minun laillisesti.. 

Niin.. Hohhoijaa! 

Jokainen vähänkin järjellä ajatteleva ymmärtää tuollaisen käytöksen olevan täysin turhaa, tökeröä ja asiatonta. Siis pelkkä paniikkireaktio sekä hyvin harhainen näkökanta omasta mahdista lain edessä. 

Joten sovitaanko, että annetaan virkavallan hoitaa tehtävänsä. Te olette omalla puolellanne asioidenne kanssa, minä olen vastapuolella. Tai oikeastaan, en ole edes teitä vastaan, vaan olen TOTUUDEN puolella. 

Se on ilmeisesti nyt tulkittava vastapuoleksi. 

Virkavalta tekee päätökset ja tutkimukset, mikä on oleellista. Antakaamme heille työrauha. 

Tarina ajankuvasta

Nyt kun pääsee liikkumaan ulkona enemmän, se tuo muassaan mielenkiintoiset keskustelut.

Kauppareissulla tapasin erään 86- vuotiaan herrasmiehen, jonka olen tuntenut jo vuosikymmenen.

Hän herättää närkästystä monissa naisissa hieman irstailla kaksimielisillä jutuillaan, mutta minua ne lähinnä naurattavat ja ennen kaikkea huvittavat.

Hän on harmiton tyyppi. Hänessä ei ole pahaa tahtoa naisia kohtaan, eikä tarvetta käyttää valtaa.

Hän on pakinoitsija. Tarinan iskijä, joka ammentaa aiheet omasta eletystä elämästään. 

Minusta se on kiehtovaa kuunneltavaa. Ajankuva herää henkiin ja maalaa kuvan menneestä ajasta tällä tavoin. 

Kuuntelin mielenkiinnolla kuinka hän kertoi olleensa aikanaan töissä lennättimellä. 

Nyt hän jatkoi jo vuosia käynnissä ollutta tapausta perinnönjaosta. 

Hänen veljensä kuoltua oli alkanut armoton vuosia kestänyt taistelu testamentistä. 

Nyt se oli saatu päätökseen. Hän oli saanut perintöä. 

Kuitenkin vainajan edunvalvoja oli hukannut omaisuutta satojen tuhansien eurojen arvosta, jonka johdosta tämä herra omisti nyt maata, mutta joutui ottamaan perintöveroihin velkaa. 

Lisäksi vainajan omaiset olivat käyttäneet kiristystä ja pelottelukeinoja saadakseen tämän herran pois pelistä. 

Minä kuuntelin tarinaa suu auki järkytyksestä. 

Minun päähäni ei kertakaikkiaan mahdu se, että rahan ja omaisuuden takia alennutaan rötöksiin. Eikä se, että joku VIITSII nähdä noin paljon vaivaa PELKÄN rahan ja omaisuuden vuoksi. 

Hän itse oli myös järkyttynyt siitä, että heidän sukunsa jäsenet, jotka ovat yhteiskunnallisesti arvostetussa asemassa toimivat näin. 

Hän painotti minulle.. - Voitko sinä käsittää, että kielten lehtori tekee näin? 

Vastasin hänelle, että voin käsittää. Valitettavasti. 

Ihmisen toimiin ei vaikuta yhteiskunnallinen asema, muutoin kuin pahentamalla vilunkia. 

Se, millaisiin toimiin ihminen ryhtyy, riippuu saavutettavissa olevan henkilökohtaisen hyödyn määrästä. 

Se on usein asia, jota ulkopuolinen ei pysty määrittelemään, koska hän ei tunne sitä ihmisen sisimmässä vaikuttavaa arvomaailmaa, vaiston varaista toimintaa, joka määrittää lopullisen käyttäytymisen. 

Itsehillintä ja moraalin vahvuus, sekä kiinnijäämisen välttämisen mahdollisuus ovat ulkoisen toiminnan ärsykkeitä, jotka ohjaavat vietin toimeenpanoa. 

Se on uskomatonta, kuinka moni on sitä mieltä, että on ansainnut asioita, vaikka se olisi joltain muulta pois, tai hankittu vääryydellä. 

He vetoavat tunneasioihin. Aina. 

Harvoin kuitenkaan näitä asioita pystytään asia pohjaisesti argumentoimaan tai perustelemaan. 

Hyvin moni menee siihen vipuun, että tunneperustelu on yhtä kuin fakta. 

Kauhistelin asiaankuuluvasti tälle herralle tätä kertomusta.. 

Typeränä kysyinkin.. - Eikö olisi tällaisessa tilanteessa helpompi olla köyhä ja kipeä? 

Hän naurahti ja sanoi.. - Ei. Perintö ja omaisuus kuuluu sukuun, eli on hyvä asia omistaa maata. 

No, minun nähdäkseni hänelle ei todellakaan jää siitä muuta, kuin omistamisen ilo. 

Hänellä on kymmenen vuoden myyntikielto. Hänen itsensä sanoin.. Ymmärtääkö hän enää mitään rahasta 10 vuoden kuluttua? 

Omistaminen tosin voi olla hänelle itselleen hyvinkin merkittävää. Luo statusta kanssaihmisten keskuudessa. 

Tässä tarinassa näkyy ajankuva ihmisten arvomaailmasta, jolla ympäröiviä ihmisiä arvotetaan. 

Ilmiö on hyvin mielenkiintoinen, sillä se perustuu rahaan, joka tuo arvostuksen ja valtaa. 

Rahaan, joka on maailman epävakain arvo. 

Se on määrittänyt sen, millaista kohtelua ympäröivä yhteiskunta kenellekin määrittää. 

Rajoja

Voi hyvänen aika, miten nuo muistikuvat voivat aktivoitua mitä ihmeellisimmistä asioista.

Tapasin ukona erään jo 90- vuotta ylittäneen rouvan, joka on oikea taistelujen kuningatar.

Samassa mieleeni tuli kuva tai ennemmin kohtaus isoäidistä.

Katson tilannetta henkilöitä ylempänä ikkunasta. Talo on todennäköisesti jugend-talo, sillä ikkuna on upean leveän ikkunalaudan luona. 

Nainen, tämä isoäiti, on pieni hento hoikka nainen. Varressa ei ole mittaa, kuin ehkä 160 cm tai alle, huokuu hänestä valtava voima. Kuitenkin hyvin huoliteltu.

Hänellä on hienot tai ehkä oikeammin kalliit vaatteet. Jopa korkokengät jalassa. 

Hiukset on taiteiltu upeaksi kuohkeaksi punertavaksi pehkoksi. Hän on sanalla sanoen tyylikuningatar.

Oviaukossa seisoo mies ja kaksi isompaa lasta.

Tämä tyylikuningatar hyvästelee heidät ja nousee taksin takapenkille.

Ennen oven sulkeutumista hän huikkaa vielä surulliselle kolmikolle.. - Tavataan toisella puolella.

Ensin ajattelin hänellä olevan hieno suhtautuminen kuolemaan. En tiedä, mistä moinen ajatus? 

Olen itse jotain viiden ikäinen, ehkä, tässä muistossa.

Pohdin tuossa juuri, että kummallinen ajatus yhdistettynä elämän ja kuoleman rajaan.

Eihän sen ylittämiseen välttämättä taksia tarvita.

Lisäksi kohtaus antaa sen kuvan, että kohtaaminen rajan takana on varma.

Niin. Onhan niitä muitakin rajoja. Sellaisia, joissa henki säilyy. Ja voi varmuudella omat ihmisensä tavata. 

On maiden rajat. On kuntien rajat. On rikollisuuden ja rehellisyyden raja. Jne. 

Jotenkin hetken lopullisuus sai minut ajattelemaan ensin kuolemaa.

Kaikkea sitä pitää aivoista putkahtaa ulos. 🤷‍♀️

Hyvä päivä 💖

Niin kuin sanoin, jokainen päivä tuo kävelyyn liikkuvuutta enemmän.

Tulin juuri kilometrin lenkiltä, ja olin suunnitellut kävelyreitin penkkien mukaan.

Kappas, en tarvinnut istahtaa yhtään kertaa.

Toki, kävellessä pysähdyn hetkittäin. Ihan jo sen takia, että kerkiän katsastaa myös mahdolliset kuvauskohteet.

Eilen olikin ensimmäinen valokuvauslenkki.

Ihan tänne saakka aivot ovat työstäneet kävelyä laskemalla askelia.. Yy, kaa, koo, nee, vii... Kolmekymmentä.. Lepo.

Nyt en huomannut laskea askelia, kun keskityin katsastamaan kuvauskohteita. 

Tänään ei tarvinnut laskea askelia myöskään, vaikka en varsinaisesti kuvattavaa etsinytkään.

Tänään kävelin varjosta varjoon. Sen verran kuuma keli, etten halunnut jäädä tauoilla seisoskelemaan suoraan auringon paahteeseen.

Tulin kotipihaan, ja erehdyin ISTUMAAN hetkeksi varjoon ja nauttimaan vielä kesätuulesta.

Yhtäkkiä huomasin miten paljon huimaa.

Oli suoriuduttava kohtuullisen nopeasti takaisin jalkeille ja askellettava sisätiloihin.

Istuminen ei ole meikäläisen laji ollenkaan. Se venyttää hermoja liikaa. 

Joten pystyasennossa tai makuuasennossa on tätä arkea suoritettava. 

Polvi tuntuu toisesta jalasta yliojentuvan. Katsoisin sen kuitenkin johtuvan reiden lihaskunnon voimanpuutoksista. 

Odotan senkin korjaantuvan voiman kasvaessa lihaksissa. 

Iskiashermo myös muistuttelee olemassaolostaan. 

Olen tehnyt joka päivä kivunhoitoa, joten vielä on aisoissa. 

Syöminen täytyi taas ajatella uusiksi. Nälkä on nykyään koko ajan. 

Muutoin hyvä päivä. Oikein hyvä päivä. Kehitystä. 💖

Nyt se on virallista...

Elokuu sitten käynnistyi.

Olen muistanut jälleen menneisyyden asioita.

Nyt ei voinut enää antaa asioiden olla.

Olen virallisesti ottanut yhteyttä poliisiin asian tiimoilta.

Kylläpä se oli jännittävää. Pelottikin kyllä.

Tiettyjä tekoja vain en voi hyväksyä, joten ainoa oikea teko oli saattaa ne poliisin tietoon.

Jatko riippuu sitten heidän intresseistään.

Syyllisillä on nyt hyvä mahdollisuus osallisuutensa asioihin ja tekoihin tunnustaa suoraan poliisivoimille.

Suru on voimakkaasti läsnä. Silti odotan oikeuden ja kohtuuden toteutumista.