Sain tässä hiljattain kitkerän kommentin. Siinä ihmeteltiin sitä, miksi valitan ettei ole perhettä, sillä minullahan on varavanhemmat. Pitäisi kuulemma tyytyä siihen.
Asia liittyi terveydentilaani, kommentti antoi ymmärtää varavanhempieni olevan minun huolehtimisestani vastuullisia.
Voi voi. Nyt olen mokannut pahasti, jos tämä sanoma on blogista päällimmäisenä ajatuksena.
Käsitelläänpä järjestyksessään tämä asia.
Ensin sairaus.
En koskaan ole olettanut, odottanut tai vaatinut kenenkään minua parantavan, hoitavan tai palvelevan. En edes Jumalan.
Olen kaivannut lämpöä, lähellä oloa ja tukea sekä ihan juttuseuraa.
Se on primitiivinen reaktio. Ihminen käpertyy sikiöasentoon, halajaa äidin ja isän syliin, kun on vaikeaa, mitä ei vielä pysty ymmärryksen kautta prosessoimaan.
Se on ihan normaali reaktio.
Sairastumisen alkuvaiheessa on normaalia odottaa saavansa ymmärrystä ja keinoja. Sitä odotetaan silloin myös terveydenhuollosta. Ja sitä on lupa odottaa.
Kuitenkin, kun selviää, että kysymyksessä on parantumaton asia, voi eheytyminen alkaa.
Parantumaton ei kuitenkaan ole välttämättä kuolemaksi.
Kukaan ei voi oikeasti ottaa kuitenkaan kantaa kenenkään elämän pituuteen, jos ei siihen itse ole vaikuttamassa konkreettisesti.
Esimerkiksi saattohoidossa on laskennallisesti odotettavissa, kun ihmiseltä lopetetaan ravinto ja neste ja lääke menee suoneen, 2 viikkoa. Siinä ajassa laskennallisesti ihminen kuolee.
Sehän siis riippuu jokaisen sitkeydestä.
Onkin äärimmäisen tärkeää tietää perinnölliset heikkoudet. Jos niitä pantataan, se pitäisi rinnastaa tappoon oikeudellisesti. Niin pahaa jälkeä sillä voi saada aikaan.
Eli vaikuttamista toisen elämän pituuteen on olemassa monenlaista. Suoraan fyysistä, myös muuta.
Kuitenkin, kun ollaan siinä vaiheessa, jossa tiedetään tosiasiat, elämä helpottuu kummasti.
Lähdetään rakentamaan aikajanaa ja käsittelemään menetyksiä.
Huomataan se, että sairaus on tavalla tai toisella ollutkin aina läsnä. Ei siis ole menetettykään niin paljon, kuin oletus on ollut.
Henkilökohtaisesti uskon siihen, että meillä jokaisella on se oma opintie, joka meidän tulee kulkea.
🌺 Sairastuessa on TÄRKEINTÄ se, että annetaan sairastuneen löytää oma taistelutahto ja TIE miten sitä käyttää.
Koen siis omallakin kohdallani tämän olleen VÄLTTÄMÄTÖNTÄ oman henkisen kasvuni kannalta.
Jos minua olisi joku ollut paapomassa, en olisi välttämättä kokenut tarvetta selviytyä. Olisin voinut katkeroitua jopa.
Minä suhtauden sairauteeni niin, että se on minulla kehdosta kuolemaan saakka. Siihen väliin sitten mahtuu elämä, jossa on sairauden erilaisia lieveilmiöitä.
Vaikka kiroilen ja noidun milloin mitäkin osaamattomuutta tai suutun ja kiukkuan, jos en heti saa jotain tehtyä oikein,
Se on turhautumista SUORITUKSEEN. Siinä on kysymys siitä MITÄ VAATII itseltään ja MIHIN saakka haluaa yltää tai päästä tai pystyä.
Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä sairaudesta ajattelen tai miten siihen suhtaudun.
Kipu ja vammat kuuluvat minulle. Ne ovat osa luotua kehoani.
Miksi siis tehdä luonnollisesta itseeni kuuluvasta asiasta ongelmaa. Itselleni tai muille.?!
Ne ovat looginen seuraus siitä, että olen elossa.
Toki, vaivoihinkin, kuten kaikkeen muuhunkin voi, ja on lupa, väsyä. Keinot on kuitenkin jokaisen omissa käsissä, kuinka vaivojaan hoitaa, ja mikä auttaa arjessa jaksamaan.
Jos joku säälii tällaista henkilöä, tai koko ajan korostaa, miten vaikeaa ja kauheaa elämä on. Silloin on kyse vallan väärinkäytöstä sekä halusta vahingoittaa kyseistä ihmistä sekä mainetta.
Pelko ja voimattomuus asian edessä ovat ihan eri asioita. Jokaisella on niitä lupa tuntea.
Kuitenkin, jos eteen annetaan ohjeet, miten pärjätään, pelko pitää silloin käsitellä niin, ettei se hallitse suhtautumista ihmiseen sekä hänen toimiinsa itsensä sekä muiden hyväksi.
En siis odota yhdenkään ihmisen huolehtivan minusta tai kultatuolissa kanneksivan ympäriinsä.
Olen tällä hetkellä täysin itsestäni päätösvaltainen, joten vastuu itsestäni ja hyvinvoinnistani on kokonaan minun. 100%.
Tämä koskee luonnollisesti myös taloudellista puolta.
En odota millään tavoin kenenkään olevan vastuullinen itsestäni.
Tällä tavoin toimin myös valmentajana.
Sitten varavanhempiini.
He ovat minulle rakkaita ihmisiä nyt ja aina. Heidän merkityksensä elämääni ja minuun ihmisenä ei häviä mihinkään.
Me saimme seitsämän yhteistä vuotta. Enempää ei ollut ja lisää ei koskaan enää tule.
Se oli valintojen seurausta. On olemassa valintoja, joiden seurauksena menetämme ne, joita rakastamme.
He olivat vastavoima kaikelle sille lapsuuden pahuudelle. He opettivat rakkauden ja valon.
Se oli tarpeellista minun kehitykseni kannalta.
Kuitenkin on olemassa yksi ero.
Rakkaat voi valita.
Oma perhe ja suku on ja pysyy. Niin hyvinä kuin huonoina aikoina.
Se on se, mihin kuulutaan. Halusipa sitä tai ei. Se on omaa.. Mun.. Eli minun.
Pelkkä rakkaus ja välittäminen kun eivät kasvata ja jalosta meitä. Rakkaus ja välittäminen eivät tuo velvollisuutta tai vastuuta. Se on haavojen parantamista varten.
Ja vaikka varavanhempani olisivat jääneet osaksi arkeani,
He, jos ketkä olisivat ymmärtäneet sen, että, rakkaudesta ja välittämisestä huolimatta me emme KUULUNEET toisillemme. Me emme olleet yksikkö.
Perheesen ja sukuun kuulutaan. Sitä ei koskaan valita. Ei, vaikka olisi kyse adoptiosta.
Perhe muodostaa yksikön, vaikka se olisi erillinenkin. Lapsella on oikeus sekä isään että äitiin. Tai huoltajaan/jiin.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että lapsella olisi oikeutta yhdessä eläviin vanhempiin.
Isyys tai äitiys on olemassa riippumatta siitä toimiiko kahden ihmisen välinen parisuhde vai ei. Parisuhde ei määritä perhettä, sen kokoa eikä lapsen ja aikuisen luomaa keskinäistä kiintymyssuhdetta.
Minä olen hyvin omistushaluinen sen suhteen, mikä OIKEASTI kuuluu minulle ja on minun.
Ilman varavanhempieni luomaa turvaa en todennäköisesti muistaisi menneisyyden asioita. Eli kaikelle on paikkansa. Sekä vastavoima.
En siis syytä ketään, enkä ole millään tavoin katkera siitä, että olen sairastumiseni kanssa kulkenut yksin.
Tänne saakka se on ollut tarpeen minulle sekä menneisyydelle.
Kommenttiin vastauksena totean, ei riitä. Varavanhempani eivät riitä. Valitettavasti.
Haluan ja tarvitsen sen tai ne, jotka minulle OIKEASTI kuuluvat. Meillä on velvollisuudet ja oikeudet toisiamme kohtaan. Ja tällä EN tarkoita biologisia vanhempiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti