Vuosi vaihtuu

Kaivattua kehitystä

Sairaan ihmisen elämässä on aikoja, jolloin on tehtävä ratkaisuja, jotka palvelevat kulloinkin vallitsevia lähtökohtia.






Yksi tällainen ratkaisu on se, että joutuu olemaan muiden avun varassa. Olipa se toteutettu miten hyvänsä, sitä on silti riippuvainen muiden panoksesta.






Vaikka näistä vallitsevia lähtökohtia helpottavista ratkaisuista maksaa, vaatii se silti sietokykyä sekä joutuu tyytymään siihen mitä on tarjolla.






Minulla on tässä kuluneen syksyn aikana mennyt kuppi nurin monenkin eri ostamani palvelun suhteen. Palvelun taso ei ole ollut tasalaatuista ja olen pohtinut sitä, mistä oikein maksan.

Tänään nuo lähtökohdat kohdallani ovat muuttuneet.

Päätin lähteä käymään kaupungilla yksin. 

Ensin jännitti, miten pidemmän matkan käveleminen sujuu liukkaalla tiellä ilman rattaita.





Toinen jännitysmomentti oli, kestääkö aamupala sisällä, koska ruoan tuoksuja on joka suunnalla.






Taloudellisen ajattelun ihmisenä suunnittelin reissun niin, että saan samalla kaiken, mitä sieltä lähdin hakemaan.





Meninkin ensin kauppakeskukseen, jossa en ole vuosiin vieraillut. En muistanut ollenkaan, että siellä niitä ruokapaikkoja vasta onkin.





Kuitenkin tahtini suorittaa ostoksia oli sen verran reipas, etten tajunnut jäädä ruoan tuoksuja pohtimaan. Aamupala siis pysyi sisällä.






Oli kuulkaas aikamoisen voimaannuttava tunne mennä kauppaan ja valita sieltä itse mitä halusi. Tai oikeammin tarvitsi. Löysinkin kohtuuhintaan kaikenlaista kivaa ja kaiken mitä olin ajatellutkin ostavani. 






Seuraavaksi matkasin oikotietä toisen kauppakeskuksen läpi ruokakauppaan. Olin valinnut ensimmäiseksi kaupaksi pienemmän puodin, jossa ei ole lihanpaistopistettä.





Näin verkkokauppaostoksia jo vuosia tehneen mielestä valinnanvaraa oli ihan liikaa. Mutta hyvä niin. Ja se, että sai itse valita ja vertailla oli mukavaa.






Kotimatkalla minulla olikin sitten tavaraa mitä kantaa. Tätä en ollut ollenkaan ajatellut loppuun saakka.






Selkäni ei oikein ollut menossa mukana. Kävely ilman rattaita olikin yllättävän rasittava kokemus selälleni. Menee varmastti muutama päivä, jotta se tästä taas vetreytyy.





Käsilleni oli myös melkoinen urakka kantaa tavarat. Vaikka ne eivät paljon painaneetkaan, jokainen kilo tuntuu tonnilta silloin kun on kipua jossain kohtaa.






Tähän täytyy siis seuraavaksi kehitellä jokin ratkaisu, jolla saan tavaraa tuotua silloin, kun olen yksin liikenteessä. Ja selän kanssa on alettava tehdä jotain erilaista voimatreeniä.






Mutta muuten kaikin puolin mahtava elämys ja unelman toteutuminen. 






Nyt minulla on mahdollisuus mennä itse kauppaan ja ostaa mitä haluan. Tämä mahdollistaa myös sen, että viikon ruokia ei tarvitse ostaa kerralla, vaan voin käydä kaupassa silloin kun siltä tuntuu.
Tämä vapauttaa ruokaelämää ja tuo joustoa arkeeni.

Alkupiste- ajatus

Masennus siellä, masennus täällä, masennusta joka säällä.

Olen viime aikoina törmäillyt ihmisiin, joista jokainen on maininnut mieltään vaivaavan masennuksen.





Olen ollut hyvin ärsyyntynyt itseeni, sillä en ole oikein osannut sanoa siihen mitään. Olen vahvasti sitä mieltä, että minun pitäisi osata. Antaa jokin vaste.





Kunnes sitten eräänä päivänä koin väkevää turhautumista omiin asenteisiini ja mieleni oikkuihin erään työstämäni projektin parissa. Jouduin pitämään itselleni oikein kurinpalautuksen.





Se toimi. Yllättävällä tavalla. Mieleni vapautui sitä rajoittavista epäilyksen tuomista kahleista ja siinä se vastaus sitten oli. 





Tämä oli niin suuri oivallus, että jalostin sen heti jatkokäyttöön pohtiessani masennusta.






Ihminen ei synny maailmaan masentuneena. Se voi olla sairaus. Se voi olla asenne. Se voi olla opittu tapa. Se voi olla hetkellinen näköalattomuus.

Kuitenkin masennus alkaa jostain. Se syntyy jostain. Jossain on sen alkupiste.

Olet labyrintissä. Tie edessäsi on suljettu. Olet umpikujassa. 

Kun käännyt ympäri edessäsi oleva näkymä muuttuu. Sinulla on avoin tie. Avoin tie takaisin sinne, missä lähdit kohti umpikujaa. 

Jossain on siis alkupiste sille, mistä masennus alkoi. 

Mitä oli ennen sitä? 

Miltä elämä näytti ennen sitä pistettä?

Jos masentuneelle ihmiselle sanoo, että tee näin ja ajattele näin, hän kokee sen jotenkin nöyryyttävänä. Aivot lukevat asian niin, että yrität olla parempi kuin hän ja tiedät muka enemmän, vaikka sinulla ei ole hänen kokemuksiaan. Aivot siis eliminoivat nämä hyvää(kin) tarkoittavat neuvot automaattisesti. Henkilö kokee neuvot jotenkin syyllistävänä asiana, koska hän mielestään tekee kaiken oikein. Hän ei mielestään mahda asialle itse mitään.






Jos taas alat empaattisesti keskustella masennuksen syistä, tulet vain kerranneeksi koko kuorman, joka henkilöä masentaa. Tilanne voi siis jopa masentuneen kohdalla huonontua, koska suo vain syvenee, joka kerta kun masennusta aiheuttavia asioita kerrataan.







Pääsin testaamaan ajatustani ihan käytännössä. Sattuma toi tilanteen taas eteeni ihan yllättäen. Keskustelimme muutaman ihmisen kanssa tuolla ulkoillessa ja siinä tuli sitten taas masennus puheeksi.





Toinen henkilö alkoi kertoa tälle masentuneelle henkilölle, kuinka hänen pitäisi tehdä ja toimia. Vaste oli turhautunut murahdus.






Heitin vain ihan ajattelematta, että olen pohtinut asiaa ja haluaisin löytää keinon, jolla masennukseen voidaan vaikuttaa.





Ei tarvinnut kuin selittää alkupiste- ajatus ja sain vasteen. En ihan heti unohda sitä ilmettä, hienoista pelotonta häivähdystä tämän masentuneen ihmisen kasvoilla. Hän koki oivalluksen.





Oivallus vyöryi lumipallon lailla, sillä samaisen keskustelun aikana hän ymmärsi lyhyesti sanottuna, että hänen masennuksensa johtuu siitä, ettei hän pysty vastaamaan yhteiskunnan asettamiin sosiaaliisiin paineisiin.






Olin itsekin hyvin yllättynyt. Iloinen, mutta yllättynyt. Yksinkertainen vertaus ja siihen kysymys.

Miksi se toimi? 

Olen sitä mieltä, että faktojen myöntäminen sekä läpikäyminen ilman tunnekuormaa on koko jutun avain. Aivot eivät työstä tunteita, vaan ne ratkaisevat ongelmaa. 

Jouluntoivotus

Draamakerroin

Olen kokenut oivalluksia. Olen kokenut henkilökohtaista kasvua ja olen saanut lujitettua sen kasvun kestävän kehityksen muotoon.





Samalla olen tahattomasti tullut tehneeksi ihmiskokeen.






Kaikki alkoi siitä, kun meidän asuntoon alkoi vedentulo takkuilla kaksi vuotta sitten. Ilmoitin asiasta eteenpäin, kuten kuuluu, mutta yllätys yllätys, minua ei kukaan ottanut tosissaan. Kun vikaa EI VOI olla, sitä ei silloin ole.





Loukkaannuin ihan suunnattomasti. Mielestäni asiaa olisi pitänyt seurata ja tutkia pidemmällä aikavälillä, eikä vain olettaa minun puhuvan puppua. Sain sen käsityksen, että minua pidettiin jonkin sortin hulluna ja huomionhakuisena.






No, ongelmahan ei minun ja meidän arjestamme poistunut tällä, vaan minun ja Dankon piti sopeutua. Olin tällöin vielä kuumeessa ja muutenkin huonommassa kunnossa, eikä energiaa olisi enää yhtään riittänyt, eikä sitä riittänyt, tämän asian jankkaamiseen.





Meidän piti siis sopeutua, ja toimia tilanteen sallimissa puitteissa. 






Me saimme arkemme kuitenkin toimimaan. Minun tapani kun on toimia, eikä jäädä manailemaan tilannetta.





Hyväksyin sen, että asiasta vastuussa olevat henkilöt tekivät omat valintansa.






Asia tuli kuitenkin ajan myötä ihmisten kanssa puheeksi. Vedenkulutus on kova puheenaihe varsinkin kun vedentasauslaskut hipovat pilviä.






Samaisessa yhteydessä tuli puheeksi meidänkin lasku, kun ihmettelin isoa laskua ja perustelin sitä sillä, että meille ei aina tule vettä. Havainnollistin sitä sillä, että oli aika jolloin kävin suihkussa noin 3 viikon välein. Muutoin peseydyin pesulappujen avulla. (Tämä vinkkinä CRPS-potilaille, jos iho ei kestä suihkun painetta).







Kukaan ei ottanut kantaa asiaan. Eipä yllätä. Kukaan muu kun ei koe samaa asiaa, niin se ei kosketa.






Järkytykseni oli aika sanoinkuvaamaton, kun tästä yhdestä asiayhteydestään irroitetusta lauseesta alkoi vyöryä melkoinen lumipallo.






Juorumylly alkoi jauhaa. Draamakerroin oli käytetty. Juoru kertoi mitä ihmeellisempiä asioita minusta, joka en käy kuin 3 viikon välein suihkussa. Mitä enemmän juttu levisi, sitä enemmän se värittyi.






Kukaan vaan näistäkään minun tilannettani draamakertoimella tuomitsevista ihmisistä ei tullut kysymään minulta itseltäni, jos tilanne huoletti. Se, mitä juorut kertoivat oli absoluuttinen totuus.






Tämä päättyi osaltani lopulta siihen, että sain puhelinsoiton sosiaalitoimesta, kun joku oli nämä juorut sinne totena kertonut ja vielä värittänyt itse asiaa lisää. 





Sosiaalitoimen kunniaksi täytyy kyllä sanoa, että he pyysivät mitä nöyrimmästi anteeksi. Heidänkin kun on pakko tarkastaa kaikki vihjeet, jotka sinne tulevat. Kiitin heitä kuitenkin siitä, että tekevät työnsä, vaikka se oli minulle hyvin nöyryyttävää.







Ihmiskokeen lopputulema: Totuudella ei ole mitään merkitystä, jos sitä on edes olemassa. Asioiden kyseenalaistaminen ei käy edes mielessä, koska draamakerroin asiassa saa sen tuntumaan jännittävältä. Voit paheksua tai tuomita jonkun toisen elämää, koska tällä henkilöllä ei ole sinulle mitään arvoa, ei edes lähimmäisen muodossa, sanan kristillisessä merkityksessä.





Voit spekuloida ja kehitellä juonenkäänteitä ihan kuin draamasarjoissa ikään. Se on viihdettä. Se on oman egon nostamista tai oman arvon nostamista toisen yläpuolelle. Siinä saa tuntea olevansa parempi verrattuna toiseen.






Se voidaan pukea monin tavoin. Voidaan esittää olevansa huolissaan draamalla sävytetyn henkilön tilanteesta. Tai halutaan jopa auttaa, mutta se tehdään niillä draamakertoimen ehdoilla, eikä tilannetta arvioda niiden oikeista lähtökohdista.

Kuka tällaisesta tilanteesta kantaa vastuun?

Jos totuus on vaihdeltavissa oleva tai 

tulkinnanvarainen, 

miten me voimme elää ja kehittyä?

Mikä on totuuden arvo?

Mikä on sinun draamakertoimesi? 

Miten sinä reagoisit tällaiseen tilanteeseen omassa elämässäsi?

Minä en sietänyt ollenkaan tällaista menettelyä. Enkä edelleenkään siedä. Kenelläkään ei ole sellaista oikeutta puuttua toisen henkilön elämään.





Minut on kasvatettu siihen ajatukseen, että kaikki on minun syytäni. Se ajatusmalli on ollut syvään juurtunut minussa. Ensimmäinen reaktioni olikin, että olin epäonnistunut jotenkin.






Asiaa kuitenkin pidempään pohdiskeltuani tulin siihen tulokseen, että minä en voi mitenkään olla draamakertoimiin syyllinen.






Oivallus jatkoi matkaansa kohti kestävää kehitystä ja uusien ajatusmallien luomista sekä niiden opettelua ja sisäistämistä.






Eilen huomasin ilokseni sen, että suora paheksunta vasten kasvojani ei aiheuttanut enää minkäänlaista reaktioita huonommuuden tunteeseen. Hymyilin ja vastasin asiaan neutraalisti, enkä jäänyt enää pohtimaan erilaisuuttani.






Jokaisella on oikeus ajatella niin kuin haluaa. Jokaisella on myös oikeus olla eri mieltä. Jokaisella on myös oikeus paheksua erilaisuutta. 






Meillä jokaisella on kuitenkin mahdollisuus kehittyä. On mahdollisuus tehdä omasta elämästään niin jännittävää tai korkealentoista ettei tarvitse muita ihmisiä käyttää tikapuinaan matkalla oman elämänsä hyväksymiseen.

Malja erilaisuudelle, ja rohkeudelle olla käyttämättä valta-asetelmia ollakseen oma itsensä.

Suomi 100

2017: Suomi 100 vuotta - koostevideo

Paljon Onnea Suomi 100!