Taisteluarvet

Aina, kun ihminen sairastuu, hän maksaa siitä hintaa. 

Terveyden menetys tai hengen menetys ovat ihan itsestäänselviä asioita, jotka varmasti ihan jokainen kykenee ymmärtämään. 

Harvemmin tullaan ajatelleeksi kuitenkaan sitä, millaisia taisteluarpia kukin kuntoutuja joutuu saamaan.

Kaikkein vaikeimpia ovat näkyvät asiat. Sellaiset muutokset kehossa ja ulkonäössä, johon itse ei pysty vaikuttamaan, eikä niitä ole valinnut. 

Itse en pragmaatikkona oikein jaksa ymmärtää tätä ulkonäkövouhotusta.

Minulla näkyvin taisteluarpeni on osittainen etuhammas painon lisäksi.

Hammasta ei pysty korjaamaan. Kannan itse taisteluarpeni ylpeydellä, koska se muistuttaa minua siitä, että mitään EI SAA pitää itsestäänselvyytenä.

Muistan myös joka kerta sitä katsoessani, millaisen urakan sekä minä, että kehoni on tehnyt.

Suurin pelko ja ahdistus tuleekin näistä näkyvistä arvista sen takia, että MUUT tekevät niistä niin suuren numeron.

Asioista numeron tekemisellä tuomitaan, alleviivataan erilaisuutta. 

Kuitenkin pitäisi muistaa se, että KENENKÄÄN HENKENSÄ PUOLESTA TAISTELLEEN EI PIDÄ TUNTEA SYYLLISYYTTÄ SIITÄ, ETTÄ ON ELOSSA❣️

Taisteluarvet kertovat historiasta. Ne kertovat siitä, että ei ole luovuttanut. Ne ovat osa henkilökohtaista ihmiselämää sekä kasvutarinaa.

Miksi siis niitä pitäisi hävetä? Ja usein vaan sen takia, että tällä arvostelijalla tai tuomitsijalla on itsellään JOKO huono itsetunto ja hän reagoi erilaisuuteen pelolla TAI hänen arvomaailmansa on hyvin ulkokultainen ja muiden hyväksyntää hakeva.

Pragmaatikkona arvostan kyllä kauneutta, joskin olen sitä mieltä, että kaikissa ja kaikessa on jotain kaunista. 

On vaikea henkilökohtaisesti ymmärtää sitä, että vain jokun tietty ulkonäkö on hyväksyttävää. Jos et ole yleisesti ottaen kaunis, olet sitten jotain muuta, mitä ei voi hyväksyä. Siitä täytyy huomauttaa. 

Itse en arvota tekemistä ja olemista ulkonäön kautta.

Jos täytyy käydä kaupassa ja henkilö on niin kaunis, ettei voi kantaa ruokakasseja kotiin tai vastaavasti muutkaan eivät saa nälkäänsä syödä, kun hänen täytyy vaalia kauneuttaan, NIIN silloin tämä kauneusarvo on täysin HYÖDYTÖN. 

Eli, aina täytyy muistaa se, onko aiheellista arvottaa toinen ihminen ja hänen elämänkokemuksensa sen oman arvomaailman kautta PELKÄSTÄÄN. Vai olisiko aiheellista pohtia asiaa syvemmin?

Sain omakohtaisesti kokemuksen nyt kuluneena kesänä aiheesta, kun olin tulossa kaupalta kaikkine ruokakasseineni. Minulla oli omaa silmää miellyttävät vaatteet sekä värinsä, että laatunsa puolesta. Tukka oli värjätty ja laitettu. Oli kevyt meikki sekä aurinkolasit ja korvikset, jotka ovat lempiasusteeni.

Itse olin sitä mieltä, että hyvin on ihmistenilmoille kelpaava habitus.

Vastaani tulee eräs vanhahko mies, joka pysähtyy eteeni ja pysäyttää minut. Hän sanoo vain: Oletpa ruma. 

Hämmennyin hiukan, mutta sain suuni sen verran auki, että kiitin häntä HÄNEN MIELIPITEESTÄÄN. 

Siinä jatkoin matkaa, ja sadattelin mielessäni ihmisten tyhmyyttä, noin kollektiivisesti, kun

Vastaani tulee toinen minua vanhempi herrasmies, joka myös pysähtyy eteeni ja sanoo: Olet söpö! 💞

Kiitin häntäkin! 

Kotiin päästyäni, en voinut kun ihmetellä ja todeta, että näin me ajattelemme eri tavalla asioista ja näemme asiat eri tavalla.

Kummallakaan mielipiteellä ei ole minulle henkilökohtaisesti mitään merkitystä. Minä tiedän mitä olen ja mitä en ole. Tiedän myös omat arvoni sekä oman arvoni. 

Toisesta mielipiteestä tulin iloiseksi ja toisesta en. Toinen hyväksyi minut minuna, toinen ei hyväksynyt.

Jokaiseen meistä elämä jättää jotain jälkiä. Ne, ketkä taistelevat ja saavat arpia, eivät ole ihmisinä tai persoonina yhtään sen vähäisempiä.

Taisteluarpia on syytä kantaa ylpeydellä sekä tiedostaa ne voimaannuttaviksi asioiksi elämässä.

Vapaus = velvollisuus ja vastuu

Heippa vaan. Huomasin juuri, että arjessa tapahtuu niin paljon kaikenlaista, joka vaatii huomiotani, sekä pitää pohtia paljon erilaisia mahdollisuuksia kaikkine puolineen, että olen ihan unohtanut blogata.

Tosin se voi johtua myös tästä vallitsevasta tilanteesta, että muisti tuntuu olevan reikäjuustoa, paljon on asiaa, mutta hukkuu tuonne ajatustenvirtaan.

Olen lukenut erilaisia keskusteluja koronatilanteeseen liittyen ja täytyy sanoa, että kuppi on mennyt nurin.

Mikkelissä on ollut vallalla jo pari viikkoa Suomen pahin koronatilanne. Täytyy sanoa, että olen seurannut tiedotusta tiiviisti, ja vaikka tauti on pääosin levinnyt nuorissa aikuisissa ja lapsissa, niin on terveydenhuollon kantokyky ollut koetuksella. Ainoastaan eri syistä, kun keväällä asiaa valtakunnallisesti perusteltiin.

Tämä yleinen maanlaajuinen keskustelu on mielestäni saanut aika ikävän sävyn.

Jokainen perustelee omalta kannaltaan ja sitä sitten pitäisi soveltaa kaikkiin. Ja jos se ei kaikille käy, niin voi voi.. Ei haittaa, kunhan oma tilanne ei kärsi enempää.

Meillä kaikilla on vapaus. Meillä on myös oikeuksia. Niin juuri. Näin pitää ollakin. 

Kuitenkin vapauden mukana tulee aina myös velvollisuus ja vastuu.

Mielestäni nämä on nyt tässä yleisessä mielipidekeskustelussa unohdettu. Väännetään vaan siitä, kenellä on suurin oikeus ja valta mihinkin.. Eipäs - juupas - joopas - saapas - ja lakerikenkä.

Lopputulos on pelkkää puuroa, eikä tarvittavaa kehitystä pääse tapahtumaan. 

Kun siihen vastuuseen kuuluu myös se, että nyt täytyy luovia.

Fakta 1: Työtä tarvitaan.

Ensisijainen ajatus tulisi olla siinä, kuinka saadaan/tehdään työpaikkoja lisää? 

Kuinka saadaan lomautetut ja irtisanotut mahdollisimman pian takaisin työelämään? 

Fakta 2: Koko kansa ei voi tehdä pelkästään etätyötä.

Miten ne ammattialat hoidetaan turvallisesti?

Fakta 3: Palvelualat ja turismiin pohjaavat alat tulevat todennäköisesti tällä hetkellä kärsimään suuresti. 

Seurasin keskustelua siitä, kuinka Suomeen tarvitaan turisteja ja paljon. 

Matkustusrajoitusten yhteydessä käydyssä keskustelussa oli kuitenkin vain yksi puoli edustettuna. Mitä Suomeen tarvitaan.

Käviköhän kenelläkään mielessä, että maailmalla tilanne muuttuu ja elää koko ajan. Voihan olla, että olemme vielä tilanteessa, jossa näistä vahvan turismin tuovista maista, ei pääsekään enää Suomeen heidän oman tautitilanteensa takia. (Toki voi olla myös Suomen tautitilanteen takia.)

Niinpä tarvitaan niitä uusia ratkaisuja ja uusia innovaatioita.

Onhan se vaikeaa, kun se tuttu ja turvallinen ei toimikaan. Olemme kuitenkin uudistuksen edessä ihan koko ihmiskunta.

Rokotukseen on laitettu suuri toivo, mutta, jos se ei olekaan se ratkaisu. Tai kohtaamme piakkoin uuden pandemian, tarvitsemme niitä uusia ratkaisuja, jotka kestävät nämä uudet välimatkavaatimukset ja hygienia-asiat.

Kun joku yksilö tekee toisin ja onnistuu siinä, perässä tulevat silloin muutkin. Nyt tarvitaan näitä tekijöitä. 

Itsekin heräsin eräs aamu siihen, että unissani kiljuin: turvavälit❣️

Hyvin on menneet asiat alitajuntaan 😀

 

Kuplassa puhkumista

Terkkuja kipukuplasta! 

Olin viikko sitten tapaamisessa, jonne oli käveltävä edestakaisin keppien kanssa, ja paikan päällä vielä täytyi urheilla. 

Tiesin tämän. Tiesin myös jälkiseuraamukset. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jaksaisi aina kivun ja voimattomuuden ilolla vastaanottaa. 

Tämä rajoittaa niin paljon. Olen nyt viikon ollut aivan pihalla, ja kyennyt vaan tekemään omaa oloa niin helpoksi, kuin mahdollista. Ja kärsimään lopusta.

Kupla kuvaa tilaa hyvin. Yleensä jaksan olla ymmärtäväinen kaikkea ja kaikkia kohtaan. Nyt pelkästään nenälle istuutuva kärpänen sai hermostumaan niin, että ääneen valitin sille kärpäselle; siis etkö tajua, että EN halua nyt lähelleni ketään. Henkilökohtainen kuplani valittaa, olet liian lähellä! Mene pois!

Luin hauskan jutun lehdestä. Kun sisäistin sen jonkin ajan päästä, nauraa hekottelin ihan tyhmälle jutulle varmaan puoli tuntia. 

Lisäksi ystäväni mainitsi tänään olevan torstai.. Sanoin; niin kai.. Valvoin yöllä ja silloinkin oli torstai, kun nukkuu välissä, tuntuu aivan eri päivältä..

Joo-o.. Fiksuja on jutut. 🙄

Ärsyttää. Jo se, että ei nyt vaan oikein kykene eikä jaksa. Olisi kaikkea mielenkiintoista, mitä juuri silloin haluaisi tehdä. Tuntuu, että jää kaikesta paitsi. Ja niinhän sitä silloin jääkin.

Tämä kun ei ole asenteesta kiinni. Kun keho ei toimi odotetulla tavalla, hankala sitä on asenteen avulla saada toimimaan. Tämän nyt pitäisi tietysti olla ihan itsestäänselvä asia, kun puhutaan vakavista sairauksista. Ei vain tunnu kaikille olevan. Niille, jotka eivät voi hyväksyä sitä, että keho voi liikkumiseen esteitä asettaa, saattavat päästellä suustaan alligaattorin kokoisia sammakoita, ja samalla tulla mitätöineeksi sellaisen ihmisen, joka selviytyy jokaikinen päivä rajoitteiden kanssa.

Sain palautetta ensimmäistä kertaa koskaan ikinä siitä, kuinka olen yksinäisenä ihmisenä hyvin järjestänyt arkeni. Kuinka kaikki on hyvin mietitty. 

Kiitin tästä, koska olen samaa mieltä. 

Se ei edes ollut kehu, se oli toteamus. Tuntui hyvältä, että edes joku näkee sen työn, mitä oman arjen pyörittäminen vaatii. 

Se vaatii myös uskallusta kirjoittaa viikon kipukuplasta. Asiaan vihkiytymätön ihminen voisi sitä käyttää helposti minua vastaan. Ihan ilkeyttään. 

Tuntui myös mahdottoman hyvältä piiiiitkästä aikaa kohdata tilanne, jossa edettiin minun kehoni ehdoilla, eikä siitä tehty mitään numeroa. Sain hetken tuntea olevani ihan normaali ihminen, joka ei ollut kummajainen. Pelkästään sellaisesta taidosta toisella ihmisellä voisin suudella maata hänen jalkojensa alla. Niin harvinaista se minun todellisuudessani on. 

Sitä kun asioita täytyy sietää. Jos terve ihminen vaikka ulkoilee päivittäin, ja se on hänelle ongelmatonta. Hän EI vastaavasti voi VAATIA liikuntarajoitteista erilaisista kiputiloista kärsivää pystymään samaan suoritukseen. 

Hän ei voi pakata todellisuutta söpöön pikkulaatikkoon ja hoitaa todellisuutta vastaamaan sitä kuvaa, joka tekee hänen arjestaan ja hänen maailmastaan helpon ja hyväksyttävän. 

Yllättävän moni toimii näin, vaikka ei sitä ajattele. Luodaan omaehtoinen narratiivi, jossa toisen asioista tehdään vaikeita, koska ne eivät istu omaan maailmankuvaan. Vaikka asiaa pitäisi AINA pohtia sitä pohjaa vasten, mitä sen toisen todellinen todellisuus on. Absoluuttinen totuus. Sairasta kun EI koskaan saisi verrata terveeseen, vaan pohjataan siihen, mitä vallitsevalla kunnolla voi mahdollisesti tehdä. 

Todellisuus on toiselle toista ja toiselle toista. Jollekin se on helpompaa, toiselle haastellisempaa. 

Kuitenkaan se ei saisi olla tunteisiin perustuvaa, silloin kun arvoitetaan sitä, sopiiko jonkun toisen liikuntarajoitteisuus meidän omaan maailmankuvaamme. 

Tulipas nyt paasattua. On vain välillä hetkiä, jolloin toisten ajattelemattomuus ja kykenemättömyys terveen maalaisjärjen käyttöön saa raivostumaan ja puhkumaan pyhää vihaa, vaikka sitten viattomalle kärpäselle.. 🙄✨