Taisteluarvet

Aina, kun ihminen sairastuu, hän maksaa siitä hintaa. 

Terveyden menetys tai hengen menetys ovat ihan itsestäänselviä asioita, jotka varmasti ihan jokainen kykenee ymmärtämään. 

Harvemmin tullaan ajatelleeksi kuitenkaan sitä, millaisia taisteluarpia kukin kuntoutuja joutuu saamaan.

Kaikkein vaikeimpia ovat näkyvät asiat. Sellaiset muutokset kehossa ja ulkonäössä, johon itse ei pysty vaikuttamaan, eikä niitä ole valinnut. 

Itse en pragmaatikkona oikein jaksa ymmärtää tätä ulkonäkövouhotusta.

Minulla näkyvin taisteluarpeni on osittainen etuhammas painon lisäksi.

Hammasta ei pysty korjaamaan. Kannan itse taisteluarpeni ylpeydellä, koska se muistuttaa minua siitä, että mitään EI SAA pitää itsestäänselvyytenä.

Muistan myös joka kerta sitä katsoessani, millaisen urakan sekä minä, että kehoni on tehnyt.

Suurin pelko ja ahdistus tuleekin näistä näkyvistä arvista sen takia, että MUUT tekevät niistä niin suuren numeron.

Asioista numeron tekemisellä tuomitaan, alleviivataan erilaisuutta. 

Kuitenkin pitäisi muistaa se, että KENENKÄÄN HENKENSÄ PUOLESTA TAISTELLEEN EI PIDÄ TUNTEA SYYLLISYYTTÄ SIITÄ, ETTÄ ON ELOSSA❣️

Taisteluarvet kertovat historiasta. Ne kertovat siitä, että ei ole luovuttanut. Ne ovat osa henkilökohtaista ihmiselämää sekä kasvutarinaa.

Miksi siis niitä pitäisi hävetä? Ja usein vaan sen takia, että tällä arvostelijalla tai tuomitsijalla on itsellään JOKO huono itsetunto ja hän reagoi erilaisuuteen pelolla TAI hänen arvomaailmansa on hyvin ulkokultainen ja muiden hyväksyntää hakeva.

Pragmaatikkona arvostan kyllä kauneutta, joskin olen sitä mieltä, että kaikissa ja kaikessa on jotain kaunista. 

On vaikea henkilökohtaisesti ymmärtää sitä, että vain jokun tietty ulkonäkö on hyväksyttävää. Jos et ole yleisesti ottaen kaunis, olet sitten jotain muuta, mitä ei voi hyväksyä. Siitä täytyy huomauttaa. 

Itse en arvota tekemistä ja olemista ulkonäön kautta.

Jos täytyy käydä kaupassa ja henkilö on niin kaunis, ettei voi kantaa ruokakasseja kotiin tai vastaavasti muutkaan eivät saa nälkäänsä syödä, kun hänen täytyy vaalia kauneuttaan, NIIN silloin tämä kauneusarvo on täysin HYÖDYTÖN. 

Eli, aina täytyy muistaa se, onko aiheellista arvottaa toinen ihminen ja hänen elämänkokemuksensa sen oman arvomaailman kautta PELKÄSTÄÄN. Vai olisiko aiheellista pohtia asiaa syvemmin?

Sain omakohtaisesti kokemuksen nyt kuluneena kesänä aiheesta, kun olin tulossa kaupalta kaikkine ruokakasseineni. Minulla oli omaa silmää miellyttävät vaatteet sekä värinsä, että laatunsa puolesta. Tukka oli värjätty ja laitettu. Oli kevyt meikki sekä aurinkolasit ja korvikset, jotka ovat lempiasusteeni.

Itse olin sitä mieltä, että hyvin on ihmistenilmoille kelpaava habitus.

Vastaani tulee eräs vanhahko mies, joka pysähtyy eteeni ja pysäyttää minut. Hän sanoo vain: Oletpa ruma. 

Hämmennyin hiukan, mutta sain suuni sen verran auki, että kiitin häntä HÄNEN MIELIPITEESTÄÄN. 

Siinä jatkoin matkaa, ja sadattelin mielessäni ihmisten tyhmyyttä, noin kollektiivisesti, kun

Vastaani tulee toinen minua vanhempi herrasmies, joka myös pysähtyy eteeni ja sanoo: Olet söpö! 💞

Kiitin häntäkin! 

Kotiin päästyäni, en voinut kun ihmetellä ja todeta, että näin me ajattelemme eri tavalla asioista ja näemme asiat eri tavalla.

Kummallakaan mielipiteellä ei ole minulle henkilökohtaisesti mitään merkitystä. Minä tiedän mitä olen ja mitä en ole. Tiedän myös omat arvoni sekä oman arvoni. 

Toisesta mielipiteestä tulin iloiseksi ja toisesta en. Toinen hyväksyi minut minuna, toinen ei hyväksynyt.

Jokaiseen meistä elämä jättää jotain jälkiä. Ne, ketkä taistelevat ja saavat arpia, eivät ole ihmisinä tai persoonina yhtään sen vähäisempiä.

Taisteluarpia on syytä kantaa ylpeydellä sekä tiedostaa ne voimaannuttaviksi asioiksi elämässä.