Vuoden viimeinen päivä

Vuoden viimeinen päivä.

Aamulla oli valvotun yön jälkeen pakko vääntäytyä kauppaan sapuskan hakuun.

Ensimmäisenä sammuu kattovalo. Joskus ikuisuus sitten ostin ikuisuuden kestävän lampun. Niin varmaan.

En ole tiennytkään ikuisuuden kestävän vajaat 7 vuotta. Pyh!

Olin valmiiksi huonolla tuulella, niin eikös joku kanssaihminen tule aukomaan päätään siitä, miten minua ei näy.

No näkyy. Ei voi erehtyä, on vilkkuvalot ja kaikki. Ja näkyy myös silloin, kun osaa suunnata kanssani samaan aikaan kylän raitille.

Kävi niin ärsyttämään tuo ainainen sama virsi.

Ajatus pälkähti päähäni. Kenelle hänen tarvitsee saada minut näyttäytymään huonossa valossa niin sanotusti?

Sillä ihan järki käteen-meiningillä voi päätellä jo, että terveen meininki on menetetty. Ja sen kanssa on elettävä ja siihen sopeuduttava.

Ärr ja murr!

No. Lauhduin nopeasti. Niin kuin aina.

Tulomatkalla tapasin erään vanhuksen.

Hän on niin huolissaan siitä, että minä jään ilman omia lapsia.

Hän kysyi, etteikö kärryyn ole löytynyt ruoan sijaan pientä lasta?

Vastasin hänelle: Vielä eivät postimyynnissä kotiinkuljetuksella niitä tarjoa ja toimita. Harmi.

Hän on niin suloinen. En loukkaannu hänelle koskaan tästä kysymyksestä, koska sen niin näkee, kuulee ja tuntee, kuinka hän toivoisi minulle lapsilykkyä. 

Samassa tajusin ettei hän kuule oikeastaan yhtään mitään enää.

Yritin käsillä selittää. Puhua kovempaa ja artikuloida selvemmin, että voi lukea huuliltani.

Tunsin itseni aivan uuvatiksi.

Monta asiaa meni ohi, kun en onnistunut saamaan omaa vastaustani hänelle perille asti.

Hän myös pyysi minulta neuvoa. Osasin antaa vain summittaisen vastauksen.

Hän kuitenkin ilostui siitä ikihyviksi.

Tulin kotiin ja pohdin asiaa.

Kun tuo omakin kuulo on välillä hyvinkin selektiivinen, olisi kansalaisvelvollisuus pystyä kommunikoimaan vamman tai haitan omaavan ihmisen kanssa.

Siinäpä ajatusta tulevaisuuteen. Viittomakielen opettelu. Edes alkeet.

Paperia ja kynää ei ollut matkassa ja ulkona oli niin pimeää, että eipä niistä olisi tilanteeseen apua ollut.

Päätin toimia omantuntoni mukaan ja etsiä tietoa hänen kysymästään asiasta.

Se ei vaadi minulta kuin hiukan aikaa ja paneutumista. Voin kirjoittaa löydökset lapulle ja tiputtaa sen hänen postiluukustaan, joten hän ei joudu vaaraan, kun on riskiryhmää.

Aina vuoden vaihtuessa pitäisi listata opit ja onnistumiset. 

Minä päätin tiivistää tämän vuoden muutamaan huoneentauluun, jotka ovat vuoden kuluessa olleet ajankohtaisia tai puhutelleet.

Tarvinneeko tuo selitystä.. 

Rakastamani kirjailija sen tiesi.. 

Pätee myös ihmisiin ilman kirjoitettua tekstiäkään.. 

Näinpä! 

Kepit jäivät pois ja vauhti kiihtyi.. 💖

Ainoastaan sitä, mikä on syyttämättä valheellista. 

Tähän ei automaattisesti ole yhteiskunnassa lupa. 

My point exactly. Teepä niin tai ole näin. Aina siihen saadaan sisältymään vääryys. 

Niinpä. Jospa se tasapaino on se juttu.. 😉

Hyvää alkavaa uutta vuotta! 

Tie kotiin?

Oih. Allergiset oireet pysyvät kuosissa lääkkeillä. Se on hyvä. Paranemista odotellessa.

Eilen iski massiivinen kipukohtaus. Olisihan tuo nyt pitänyt osata jo arvata. Liikaa jännitystä ja pelkoa.

Kaatoi sängynpohjalle kyllä kokonaan.

Kehoni on kyllä siinä suhteessa niin ihana, että nämä tulevat peräjälkeen. Ei yhtäaikaa. Siitä olen kiitollinen.

Olen etsinyt asuntoa ja pohtinut oikeaa ratkaisua tilanteeseen, joka takkuaa yritinpä mitä vaihtoehtoa hyvänsä.

Kun ei nukuttanut pyörin netissä etsimässä asuntoa.

No niin. Tuosta lauseesta päästään itse ongelmaan.

Etsin asuntoa, kun oikeasti kaipaan kotiin.

En ole koskaan osannut määrittää missä koti on.

Ja tunnen olevani tuuliajolla sen vuoksi.

Olen hurmaantunut, ellen jopa täysin rakastunut, erääseen paikkakuntaan.

En TIETÄÄKSENI ole siellä koskaan vieraillut, saati asunut.

Tosin, se nyt ei vielä mitään tarkoita. Toisin kävi Etelä-Savon suhteenkin, vaikka en mielestäni tästä mitään tiennytkään.

Olen kahlannut aika suuren osan Suomen kuntia läpi. Pohtinut niiden eri puolia. Tuntuisiko kodilta?

Tämän löysin ihan vahingossa. Se on täydellinen. Ensisilmäys jo osoitti sen, että tuonne minä menen asumaan vaikka mikä olisi. Siellä on koti. Sinne voi kasvattaa juuret.

Osaan kuvitella itseni sinne elämään. Nimenomaan elämään elämääni. 

En sieltäkään ole löytänyt mieleistä asuntoa.

Mikä h🤬lvetti siinä on, että jokaikisessä kämpässä täytyy olla jonkinmoinen tulisija?

Olen aivan vakuuttunut, että niillä täytyy olla salaliitto minua vastaan. Allergista ihmistä. Ihan selvästi. Äläkä naura! Tämä on vakava asia.

Kunnes jokin aika sitten löysin erään mummonmökin. Ihailin sitä kovin jo silloin. Mahdottomuus kaikin tavoin, joten sivuutin sen.

Eilen törmäsin siihen uudestaan.

Luin ilmoituksen ja katsoin kuvat tarkkaan. Useita kertoja.

Edelleen mahdottomuus, jo sijaintinsa puolesta, vaikka se vetääkin minua puoleensa juuri sijaintinsa vuoksi.

Lisäksi tontille pitäisi rakennuttaa uusi talo.

Ympäröivä maisema vaan on kaikkea sitä, mitä miellän minun kodikseni.

Tontille johtaa koivukuja.

En tiedä, muistan tuon olleen asia aina, kun olen elämässäni kotia ja kodin merkitystä pohtinut.

Siellä se oli, upean peltomaiseman halkaisijana. Ympärillä useita hehtaareja omaa metsää.

Kuulin korvissani riparilta erään laulun.. 

"Mökin paikan mä mettään raivaan, 

Alle kaartuvan korkean taivaan. 

Viereen veen, joka venhettä kantaa.."

No, vettä siinä ei ollut lähimainkaan. Joten täysin täydellinen se ei siis ollut.

Koti, missä sinä oleilet?

Miksi minä en löydä sinne?

Opitkos olemaan!

Kiitos Universumi. Ja tietenkin työskentelevät ihmiset!

Tilasin uudet lääkkeet eilen Kuopiosta saakka. Ne toimitettiin minulle juuri äsken.

Kyllä on tehokasta toimintaa. Olen vaikuttunut!

Pääsen kaupallekin, jee!

Olen saanut noottia siitä, kuinka olen eräiden ihmisten mielestä hoitanut tämän allerginen kohtaus-tapauksen.

Kukaan vaan ei ole kertonut, kuinka se sitten olisi niin sanotusti paremmin tai tehokkaammin hoidettu. Mitään keinoja ei ole vastaisuuteen annettu.

Olen ollut tästä palautteesta hämmästynyt. Enemmän kuin hämmästynyt. Tyrmistynyt jopa.

Olen oppinut elämässäni sen; kohtele toista oikeudenmukaisesti, sillä et koskaan voi tietää millaista taakkaa toinen kantaa sisällään.

Toisekseen retoriikka ratkaisee paljon.

Sanoin eräälle asiaan liittyvälle henkilölle eilen puhelimessa, etten usko kenenkään haluavan minulle pahaa, siis tieten tahtoen, koska kohtelen ihmisiä nätisti.

Oikeampi sana olisi ollut oikeudenmukaisesti, vaikka pyrin aina olemaan kohtelias ja mukava.

Minä uskon tähän todella.

Aina, kun ihminen tekee toiselle pahaa tai alistaa, hänellä on siihen motiivi.

Valinta, jonka mukaan hän toimii.

Kuitenkin ihminen, jolla on hyvä sydän, voi silti tehdä toiselle pahaa.

Se voi olla vahinko, erehdys tai tietämättömyys. Pelko tms. 

Myös se, ettei tule ajatelleeksi seurauksia, on hyvin yleistä. Kuitenkin tiedostaessaan ne pystyy ne ymmärtämään. 

Harva analysoi omaa toimintaansa ollenkaan.

Siksi on tärkeää kertoa toiselle, saattaa tietoon, mitä ja miksi.

Näin toimien toiselle jää MAHDOLLISUUS joko toimia oikein tai korjata tilanne.

Se on perus ihmisyyttä. Ei mitään muuta.

Ihminen voi toimia hyvässä uskossa, luullen tekevänsä oikein, ja satuttaa tai vahingoittaa toisia silti.

Tämä voi tarkoittaa mm sitä, että yrittää toimia kaikkien muiden mukaan oikein, mutta ei osaa rakastaa itseään tai on unohtanut sen. 

Tästä esimerkkinä katsoin aamulla ohjelman, jossa pappia syytettiin vaimonsa murhasta. Hän oli syytön, mutta hänet leimattiin syylliseksi, koska hän oli homo. Avioliitto oli kulissi. 

Asiaan liittyi niin paljon muutakin, mutta tämä "petos" oli ihmisille liikaa.

Kuitenkaan se ei vielä riittänyt. Vaimo paljastui lesboksi ja avioliitto sovituksi. Ihmiset rakastivat toisiaan, vaikkakin epäsovinnaisella tavalla. 

Ihmiset eli valamiehistö tässä ohjelmassa oli turta. Mikään ei enää liikuttanut, kun kaikki valehtelivat. 

Tämä osui niihin instituutionaalisiin arvoihin, joista kirjoitin aiemmin. 

Kukaan meistä ei ole täällä virheetön.

Virheet on tehty korjattaviksi niin hyvin, kuin tilanne sen sallii. 

Retoriikka on avainasia. Kuinka ilmaiset asiat toiselle. 

Minäkin olisin voinut lainata 3 vuotiasta siskonpoikaani ja haukkua kakkapääksi. Ja tyhmäksi. 

Hitsi, että nämä ovat painavia ilmaisuja. 

Silloin olisin sortunut uhriutumiseen. Olisin myös OLETTANUT vian olevan automaattisesti jossain ihmisessä.

 

Minun tapauksessani olisi voinut olla kysymys myös vierailijasta, ulkoa tulevasta höyrystä, jostain viasta, tms. 

Suomessa pätee syyttömyysolettama. Syytön, kunnes toisin todistetaan. 

Siksi en koskaan pidä suorista syytöksistä. En ketään kohtaan. En edes itseäni. 

Tämän vuoksi lempeämpi tapa lähestyä asioita antaa toiselle mahdollisuuden toimia oikein. 

Toiset käyttävät tämän mahdollisuuden, toiset eivät käytä. 

Ja tämä erittelee hyvikset ja pahikset. 

Toinen huomionarvoinen seikka kätkeytyy retoriikkaan. 

Ihmiset ovat ällistyttävän hyviä toimimaan OLETUSTEN ja odotusten mukaan. 

Jos olisin raivonnut oman pelkoni ja epäoikeudenmukaisuuteni julki ja täten syyttänyt yleisesti, julkisesti syyllistä, 

Olisi lopputulema voinut olla muuta, kuin mitä sillä haettiin. 

Jos tämä "syyllinen" valmiiksi olisi tuntenut olevansa epäkelpo hylkiö, hän olisi todennäköisesti heittänyt hanskat naulaan. Antaa olla, en välitä. 

Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut saada siitä kimmokkeen vahingoittaa itseään tai jopa minua. 

Mitä väliä, kaikki olettavat hänet kuitenkin epäkelvoksi. 

Tämän papin kohdalla puolestaan pitäisi kysyä, missä on arvostus ihmistä kohtaan? Sellaisenaan kuin hän on? 

Hän toimi oletusten mukaan ja kaikki suuttuivat. Olivat petettyjä. 

Okei. Hän toimi väärin. Hän teki sen hyvässä uskossa. 

Minua liikutti suuresti, kuinka hän kertoi pyytäneensä Jumalaa korjaamaan hänet. 

Jumala ei vastannut hänelle. 

Ainoa johtopäätös asiaan oli, että Jumala ei tehnyt mitään, koska hänessä ei ollut yhtään mitään vikaa. Ei mitään korjattavaa. 

Tämä meidän kaikkien tulisi muistaa, kun komentelemme toisiamme:

Opitkos olemaan! 

Auttoi

No niin. Lappu tehosi toivotulla tavalla.

Haju hävisi. Tosin itsellänikin oli viime yön ikkuna auki. En uskaltanut sulkea sitä.

Ja pakkokin, koska kaikki ilmanvaihtokanavat oli suljettava.

Luulen, että kyseessä oli ajattelemattomuus.

Ihminen menee niin sisälle omaan maailmaansa, unohtaen ympärillä eläjät.

No, nyt on saatettu asia tiedoksi.

Jos nyt vielä jotain on, niin silloin on kyseessä sitten tahallisuus.

Minun on kuitenkin niin vaikea uskoa, että tämä epäilemäni ihminen millään tavoin haluaisi satuttaa minua saati ottaa hengiltä.

On vain niin oma elämä sekaisin. Kuitenkin hänellä on hyvä sydän. Todennäköisesti onnistuin säikyttämään hänet kuralle.

Tilasin aamulla apteekista uusia lääkkeitä. Toivottavasti nyt pääsisin oireista eroon. Ja olo siltä osin helpottaisi. 

On ollut pitkä viikko. Toinen vielä kestettävänä. 

Vielä eilisen vuoksi 48 tuntia oireiden pahenemista..

Kauppaankaan ei voi nyt mennä, kun on oireita. Vaikka tietääkin mistä ne johtuvat.

Kukaan tuskin ympärillä kuuntelisi tähän maailmanaikaan.

No, jos loppuviikosta sitten. Toivottavasti.

Pahassa pulassa

Voi hyvänen aika. Minä olen pahemmassa kuin pulassa, enkä tiedä yhtään mitä tehdä.

Allergisesta reaktiosta on tasan viikko.

Vieläkin on oireita. Vaikea hengittää välillä. Nenä alkoi vuotaa verta ja oksettaa kovin.

Voivat merkitä myrkytysoireita. Voivat toki olla muutakin. 

Tänään olen saanut tuntikaupalla taas näitä höyryjä hengitellä lisää.

Ikkunat ovat apposen auki ja pakkasta on rapsakat 18 astetta.

Jos ei huoli terveydestä ja hengissä säilymisestä riitä, asumismukavuus kyllä kärsii.

Olen ilmoittanut asiasta jo eteenpäin taloyhtiössä viikko sitten. 

Kuitenkin asiaan puuttuminen kuuluu olevan hankalaa. 

Pohdin tuossa tänään kovin minne soitella.. En keksinyt yhtään tahoa, joka voisi auttaa. 

Niinpä kirjoitin heippa-lapun hissiin. Tai oikeastaan se on moikka-lappu, koska alkaa sillä sanalla.

Pyysin ihmisten apua. Asiasta jotain tietävää toivotaan ottamaan yhteyttä. Odessa pulassa.

Hississä haisi tämä haju niin voimakkasti, että oksennus oli lentää ja taju lähteä. Seinästä tukea pidellen sain lapun paikoilleen. 

Tulin ajatelleeksi, että tukehtuvathan ne ihmiset siinä kämpässä, jossa poltetaan. Hyvänen aika sentään. 

Ja entäs muut. Ne hiljaiset, jotka voivat kärsiä, mutta eivät uskalla toimia tai sanoa mitään. 

Kyllä se nyt riesan lykkäsi. 

Jos on ideoita, niitä otetaan vastaan. Kiitos! 

Jouluaaton ihme

Joulupukki on päättänyt lahjoa minua aivan urakalla tänä jouluna.

Olen pohtinut miksi en juurikaan muista ensimmäisen viiden vuoden ajanjaksoa elämässäni.

Olen tullut siihen tulokseen, että se on ollut niin turvallista aikaa, rakkauden täyteistä aikaa, että sieltä ei mikään ole kiinnittynyt muistiini erityisemmin.

Ja lisäksi on ollut niin paljon tuota sen päälle tullutta roskaa haravoitavana, tunteita käsiteltävänä.

Luulisi, että siis automaattisesti muistaisin.

En ole kokonaan unohtanut. En vain pysty tarkasti määrittämään, miksi tietyt nimet, paikat, tuoksut jne saavat aikaan muistijäljen, jota en pysty kuitenkaan selittämään tarkemmin.

Lisäksi tunnen sen. Tunnen olleeni pidetty.

Minun historiallani sen pitäisi olla aivan mahdoton yhtälö.

Niinpä koen, että sain lahjoista toiseksi tärkeimmän.

Minä muistan oman nimeni. Koko nimeni. Kirjoitusasu tosin tuottaa päänvaivaa. 😉

Yllättävää siinä on se, että muistan muistijäljen tuosta nimestä jo 1990-luvulta. Silloin ihmettelin, miksi minä en ole tuon niminen, kun se kuulostaa niin omaltani.

Lapsen logiikkaa.

Isä, jos jostain ihmeellisestä ihmeestä johtuen satut lukemaan tätä. Minä muistan sinut.

Tai tarkemmin määriteltynä muistan sinun olleen läsnä. Muistan kiintymyksen välillämme.

Eräs nimi nettilehdessä sai minut tiputtamaan puhelimen kädestäni. Vapina johtui muistosta. Nimi oli niin tuttu.

Järkeilin ettei se voinut olla, se ei sopinut niihin tiedon murusiin, jotka minulla on kasassa. Silti, kehoni muisti jotain.

Toivoisin hartaasti, että saisin kirjoittaa

Laulun kaikkein kauneimman,

Joka toisi uuden lämmön elämään.

Kuinka,

Tuli Isä viimein takaisin,

Oli myöhästynyt kai.

Näin joululauluja lainatakseni.

Hyvää ja lämpöistä joulua itse kullekin, joka ei henkilökohtaisesti voi jouluntoivotuksia minulta vielä vastaanottaa.

Minä otan antihistamiinin ja otan rennosti, jotta muistilla on tilaa toimia.

Hyvää joulua!

Paras joululahja ikinä!

Siskoni tirskui ja pärskyi puhelimessa, kun yritti nauruaan pidätellä ja kuulostaa edes hitusen vakavalta.

Lopulta hän kikatti aivan hervottomasti.

Minä en sitten yhtään ymmärtänyt. Sanoinkin, että en kuule nyt yhtään myötätuntoa äänessäsi..

Olin kertonut hänelle kauheasta luopumisen tuskasta, joka minua on kohdannut. Olen joutunut maitolakkoon!

Minä. Maitovasikka. Minä, joka turvaan aina maitoon, kun ruoka ei meinaa maistua.

Maitolakkoon. Kuuletteko? Ymmärrättekö? Käsitättekö? 

Maitolakkoon.

Kamala kohtalo! 

Olen siis yrittänyt kovasti tehdä työtä kehoni paranemisen eteen. 

Olen käyttänyt nyt reilun 2 kuukautta elektrolyyttijauhetta. Se sisältää suolaa, magnesiumia, kaliumia ja orgaanista rikkiä. Olipa vielä C-vitamiiniakin. 

Oikein hyvä. Tykkään itse Puhdistamon tuotteesta, koska sitä saa meidän kaupasta. Olen myös tykästynyt makuun. 

Syy tuotteen käyttämiseen löytyy niin suolatasapainosta kuin magnesiumista ja kaliumista, jotka ovat murheenkryyni kehossani. 

Vointi on noussut aivan kohisten.

Omega-3 episodista viisastuneena kuitenkin etsin tietoa siitä, voiko LISÄRAVINTEENA nautittuna näistä olla keholle haittaa.

Yllätys yllätys. Kyllä voi olla.

Lisäravinteena nautittu magnesium voi vaikuttaa kehon rautamääriin. Pienentävästi.

No, sehän ei sovi minulle. En tosin tiedä kenelle se sopisi. Minulle ei sovi.

Joten aloin kiinnittää huomiota raudan saantiin ruoasta.

Kun olin kuorruttanut jokaikisen annoksen kuivatulla persiljalla ja viskellyt punajuuret kylkeen, tulin tarkistaneeksi miten optimaalisesti nautitaan rautapitoista ruokaa.

Voi surkeuksien surkeus. Ei maitotuotteita, se estää raudan imeytymistä. Nyyh!

Niinpä raskain mielin päätin pidättäytyä maidosta jonkin aikaa, tai nauttia sitä kohtuudella.

Mitä enemmän asiaa analysoin, totesin, etten tunne sanaa kohtuus, kun maidosta on kyse.

Minä jopa olen korvanut sillä aterioita selittäen itselleni olevani vain janoinen. 

Soo soo. Huonoa ruokakäytöstä minulta!

Niinpä tyhjensin kaupan hyllyn rusinoista. Niissä on paljon rautaa ja minulle tärkeää energiaa. 

Jätin maidot hyllyyn ja ostin muutaman purkin piimää. Rakastan piimää. Ei se kuitenkaan maidosta käy. Pöh. 

Yritän selvitä tästä maidon kaipuusta. Ehkä. 

No nyt sitten itse asiaan. 

Paras joululahjani ikinä on se, että syömättömyyden seurauksena noussut paino on alkanut pudota. 

Se nousi silloin aikoinaan muutamassa viikossa useita kymmeniä kiloja. Minua varoitettiin, että JOS se siitä joskus laskee, se tapahtuu ihan yhtä nopeasti. 

7,5 vuotta on sitä odoteltu. 

Ja nyt. Nyt on viikossa tippunut 5 kiloa. 

Kiitos keho! Kiitos Universumi! 

Huolestuneille tiedoksi. En laihduta. Syön normaalisti. Itseasiassa lisäsin kaloreitten määrää ruokakerroille.

Joulumieli

Taapersin pakkasessa kaupalle. Henki kulki jo yllättävän hyvin. Hengästyin tosin enemmän.

Joulumieli oli kadonnut.

Siinä kaupan ovien avautumista odotellessa huomasin ison kyltin. Ruoka-apu. Lahjoita ruokaa vähävaraisille.

Osta jotain hyvin säilyvää ja laita ostokset ruoka-apu kärryyn. Siitä ne toimitetaan järjestöille, jotka jakavat ne tarvitseville.

Johan alkoi mieleni kirkastua. Laskin rahat ja päätin jättää oman joululahjani ostamatta. Sen sijaan päätin ostaa niillä rahoilla konvehteja ja laittaa ne lahjoituskärryyn.

Näin tein. Minulle nuo konvehdit, 3 rasiaa, kustansivat noin 13 euroa.

Mutta toivottavasti ne tuovat jouluiloa jollekin paljon rahamääräänsä enemmän.

Okei. Suklaa ei ehkä ole varsinaisesti ruokaa.

Muistan kuitenkin itse niin lapsuudessa kuin aikuisenakin viettäneeni jouluja, jolloin konvehdit ovat olleet liian kallista tai ne ovat luksusta.

Sanoin kassahenkilölle, että jos ei muuta, niin nyt on hankittu itselle hyvä joulumieli.

Joululahja Sinulle lukijani

Halusin tänä vuonna antaa lukijoilleni jotain lahjaksi.🎁

Tai siis esitin toiveen Korvatunturille virallisen kanavan kautta, tietenkin. Kröhöm. 🎅

Joulunpyhinä on paljon tilaa ajatuksille, joten lahjani tulee tässä:

Mikä on maailman paras joululahja

🎁Sinulle?

🎁Sille, jota rakastat?

🎁Sille, jota kunnioitat?

🎁Kristillisessä viitekehyksessä?

🎁Suomen luonnolle? 

🎁Maapallolle? 

🎁Maailmankaikkeudelle? 

Pohdittavaa joulunpyhiksi. 💖

Kiitos sinulle,

että olet ollut mukanani. 

Kiitos siitä, että olet lukenut,

vaikka minulla on ollut haasteita.

Kiitos siitä,

että olet ja luet.💖

Ihan hissukseen

Huh huh. Kyllä on vaivalloista hengittää vieläkin.

Se kun tuo allerginen reaktio pääsee tulemaan, seuraavat 48 tuntia se pahenee.

Tässä hetkessä tuo 48 tunnin periodi on vielä menossa.

Luojalle kiitos, että minulla sattui olemaan kaapissa antihistamiinia.

Se on helpottanut hengitystä kummasti ja sain yöllä nukuttua.

Lääketieteellistä apua en tähän saa, niin kuin olen todennut aiemminkin. Kortisonille allerginen ja adrenaliinia ei voi muista syistä antaa tai ottaa.

Viimeisimmästä allergisesta kohtauksesta on aikaa yli 4 vuotta. Silloin kuume nousi 40 asteeseen ja viikon olin todella huonossa hapessa ihan kirjaimellisesti. Kotihoidolla silloinkin vain etiäpäin.

Juuri tuossa ystävä myötäeli tätä ja lausui ääneen sen, mikä itseänikin pohditutti.

On jotenkin pelottavaa ajatella, että omassa kotonaan joutuu hengenvaarallisen tilanteeseen siksi, että joku toinen omassa kodissaan elää vähän niin ja näin.

Ja, kun viimeisimmästä kohtauksesta on kulunut useita vuosia, yllättää kohtauksen rajuus ja saa pelon pintaan herkemmin. 

Näinhän se on.

Onneksi heräsin silloin yöllä. Heräsin Dankon ääntelyyn. Samanlaiseen maiskutteluun, mitä hän eläessään aina teki herättyään yöllä.

Muistan vielä, että uni oli kesken ja Dankon ääni tuli sen läpi. Ihmettelin herätessäni, että miten ihmeessä D täällä on..?!?

Ja Luojalle kiitos siitäkin, että sattui olemaan yö, jolloin tuuli kovaa. Sai oikeasti tuuletettua kämpän. 

Kiitos Universumi! Kiitos, että pidit huolta!

Näiltä pössyttelijöiltä toivoisin vastuuta sen verran, että ikkunat omasta kämpästä auki, jos ei jaksa sauhuttelemaan ulos asti mennä. Kiitos!

Niin kauan en ole kiinnostunut kenenkään tekemisistä, kun minua ei niihin tavalla tai toisella mukaan sotketa.

Tämä on jo pahemman luokan sotkemista, vaikka tahatonta onkin.

Kerkesin jo ääneen manata miten vaikea syksy on ollut. 

No viikon sisään on sitten ollut paniikkikohtaus ja raju allerginen reaktio. 

Pitäisi osata olla ihan hiljaa. Aina, kun vähän vihjaa ettei jaksa enempää, sitä tulee ovista ja ikkunoista. Nyt kirjaimellisesti ilmanvaihtokanavasta.

Valveilla

Kirjoitan tätä noin klo 5 aamulla.

Eihän siinä. Olen normaalisti aikainen Odessa, joka kuvan nappaa, kuten eräs henkilö hauskasti veisteli.

Nyt ei naurata, huvita eikä hymyilytä.

Olen ollut valveilla jo kolmatta tuntia ja tuulettanut kämppää ristivedolla.

Ai miksikö? Ihan huvittelun merkeissä tämä ei kuulu valikoimiini.

Heräsin, kun oli vaikea hengittää. Kiitos siitä Luojalle, Universumille ja omalle keholleni. Kuka nyt sitten onkaan vastuussa.

Menin vessaan ja siellä oli vastassa haju, joka hengityksen vaikeudesta oli vastuussa.

Tupakka, joka tuoksui tai haisi lakritsille.

Okei. Tiedän siitä lajista aika vähän, joten google ystävällisesti sai sivistää minua.

Mitä ilmeisemmin kyseessä on niin sanottu sähkötupakka tai sitten vesipiippu.

Great. Höyrytetty nikotiini onkin sitten ihan oma lukunsa. Tutkimusten mukaan vaarallista myös ympäristössä oleileville.

Hassua sinänsä, että yleisimmin sähkötupakkaa käytetään silloin, kun halutaan lopettaa tupakointi. Tutkimusten valossa tosin tehoton keino.

Jos näin on, on ulkona tupakointi siirtynyt nyt sitten sisätiloihin.

Minulle kovasti vakuutellaan ilmanvaihdon toimivan moitteettomasti tässä talossa, mutta käytäntö osoittaa sen kuitenkin toiseksi.

Varsinkin talviaikaan ei viitsi ulkoilmassa värjötellä röökillä tuntitolkulla. Sisätiloissa voidaan pössytellä helposti useita tunteja peräkkäin. Eihän se ihme ole, että siitä kärsivät jo muutkin. 

Tai minä. Eihän täällä kukaan muu koskaan näe, kuule, haista, maista tai tunne mitään. 

Olen kertonut aiemmin, kuinka voin hammastahnan tuoksun perusteella kertoa kuka on kulkenut hississä ennen minua. 

Tai voin kertoa lähelle tulevasta henkilöstä millaisella pesuaineella hän pyykkää. 

Eihän siinä muuten mitään. Minä vain olen allerginen. 

Nytkin oli toinen silmä jo muurautumasa kiinni, verestävä ja kirvelevä.

Lisäksi olen kiukkuinem siitä, että taas meni yö valvoessa, kun joku muu nautti elämästään ja eli sitä täydesti. 

Satu Silvon roolihahmo Pekko Aikamiespoika elokuvassa huusi keskellä peltoa: HERMOT MENEE!

Ymm. Niin menee. Voisin koettaa samaa metodia. Jos vain löytäisin ensin sen helkutin pellon. 

Onnettomuus ikkunan takana

Muutama tunti sitten tapahtui ikkunani alla onnettomuus. Kolme autoa kolaroi.

Tämä tapahtuu jokaikinen talvi. Tilannenopeus nousee liukkaalla tieosuudella monella liian isoksi. 

Nyt kuului auton kiihdytys ja sitten 💥.

Nousin katsomaan ikkunasta pitääkö lähteä apuun tai ainakin soittaa hätänumeroon.

Näin kolme henkilöä jo luurit korvalla, joten apua oli tulossa.

Yhden auton kuski ei noussut autosta. Olin jo näppäilemässä hätänumeroa, kun toisen kolariauton kuski meni lähemmäs katsomaan tätä henkilöä.

En tiedä, onkohan nyt pandemia-ajalla uudet säännökset, sillä kukaan ei mennyt kahta metriä lähemmäs tätä henkilöä.

Ilmeisesti perhettä saapui paikalle, ja yksi heistä meni tarkistamaan autoon tätä henkilöä ennen ambulanssin tuloa.

Palolaitos saapui ennen ambulanssia, myöskään he eivät lähestyneet kahta metriä lähemmäs.

Minä olin jo kiukkuisena lähdössä ohjaamaan liikennettä. Ihan törkeää, miten toisilla on niin kiire, että ei voi edes kolaripaikalla hidastaa. Tiellä oli puskureista lähtien auton kappaleita, sillä ne menivät aika romuiksi.

Nämä kiireiset vain tööttäilivät juuri kolarissa olleille ja muille auttajille. Jopa jalkakäytävältä piti kiireisimpien ajaa töötti pohjassa ja koiranulkoiluttajat saivat hyppiä hankeen. Ai että.

Toiset yrittivät siivota ajorataa siinä henkensä kaupalla.

Virkojensa puolesta työtä tekevät olivat tehokkaita. 45 minuuttia ja kolaripaikka oli siivottu ja ensihoito tehnyt tehtävänsä. Lisäksi kaikilla oli maskit. Ja he hätistelivät ylimääräiset pois, joten todennäköisesti olisin ollut itsekin vain tiellä. 

Sydäntäni kuitenkin lämmitti eniten se, että selvästi lähiomaiset tai perhettä tuli hakemaan niitä, joiden autot menivät lunastukseen.

On se niin hyvä, että hädän tullen ihmisillä on ihmisiä, joihin voi turvata ja jotka tulevat apuun. Pitävät huolta.

Oma sukuni kun on lähinnä keskittynyt toisten elämien tuhoamiseen. Oli ihana katsoa, miten edes joillain ihmisillä on kunnollisia kansalaisia omassa suvussa tai jopa perheissään. 

Tuon seurauksena useamman joulusuunnitelmat saattoivat muuttaa suuntaa.

Ihminen kun ymmärtäisi tämän hetken tärkeyden. Seuraava hetki voi muuttaa asioita. Jopa pysyvästi.

Häpeänkö?

Eräs rikoksen tekijä oli kysynyt uhriltaan rikoksen jälkeen kysymyksen. Hävettääkö?

Minä voin vastata hänelle.

K-Y-L-L-Ä-!

Ei koskaan uhrin puolesta. Ei uhrin asemassa. Ei ikinä. Ei koskaan. Ei milloinkaan.

Minua hävettää tekijän puolesta!

Täydessä ymmärryksessä tehty asia, joka on täysin valinnainen. Sen voi jättää tekemättä. Sen voi valita.

Hävettää se, että tämä tekijä ei pystynyt parempaan. Hän meni siitä, mistä aita on matalin. Valitsi helpoimman tien.

Kyllä ihmisen pitää pystyä vaatimaan itseltään enemmän!

Kaikkien ihmisten pitää pystyä vaatimaan niin itseltään kuin toisilta enemmän.

Hävettää se, että tällainen tekijä EI NÄE VAIVAA pohtia asioitaan niin, ettei ketään toista tarvitse satuttaa tai lakeja rikkoa.

On olemassa tietty paradoksi. Uhri ei saa satuttaa tekijää.

Jos näin tapahtuu, tekijästä tulee uhri ja ensimmäiseltä rikokselta lähtee uskottavuus.

Kuitenkin uhri tuntee mitä voimakkaimpia tunteita. Häntä kohtaan on tehty väärin. Hänet on murrettu. 

Helpoin tie olisi satuttaa toista yhtä pahasti, kuin itselle on tehty. Tai vaikka tappaa tekijä, ettei satuta enää ketään toista.

Se olisi se matalin aita. Tunteet, jotka jokainen uhri jossain vaiheessa kokee. Tai uhrin omainen.

Silti, näin tapahtuu äärimmäisen harvoin.

Vaatii pyhimyksen luonteenlujuutta olla toimimatta primitiivisten viettien mukaan.

Pyhimyksen!

Se on vaikea tie. Itseasiassa se on VAIKEIN tie.

Silti valtaosa sen valitsee.

Kaikissa ammateissa toimivat ihmiset ovat - yllätys sinänsä- ihmisiä.

On kuitenkin olemassa tietty jako sille, missä ammateissa rikoksen tekijää on vaikeampi ymmärtää.

Jos poliisi tekee rikoksen,

palopelastaja on pyromaani,

lääkäri tappaa ihmisiä tai hoitaja leikkii kuolemanenkeliä,

lastensuojelussa tehdään seksuaalirikoksia,

meripelastaja hukuttaa ihmisiä, 

tai pappi tekee rikoksen. Noin esimerkkeinä. 

Nämä ovat kaikki ammatteja, joissa on tieto siitä, että täytyy toimia suojelutehtävissä. Heillä on myös taito siihen. Heiltä odotetaan tietynlaista luonteenlujuutta.

He kohtaavat ihmisiä, jotka ovat avuttomassa tai alisteisessa asemassa heidän ammattiinsa nähden. Lisäksi jokainen ammatti pitää sisällään elämän kunnioittamisen ja sen suojelemisen.

Siksi on raaempaa tai jopa tuomittavampaa, jos näistä joku tekee rikoksen.

Silloin kajotaan instituutionalisiin perusarvoihin.

Tämä toimii myös toisinpäin.

Jos pappi on joutunut omassa parisuhteessaan aviorikoksen kohteeksi, pettäjä on mitä julmin pahis.

Sillä ei ole mitään tekemistä sen suhteen, millainen ihminen tämä petetty pappi on tai miten hän on pettävää puolisoaan kohdellut.

Hän edustaa ammattinsa puolesta instituutionaalisia arvoja.

Hänen työnsä on kohdella ihmisiä kunnioittaen.

Siksi on aivan mahdotonta ajatella, että ammattiminä ja työminä olisivat niin erilaiset.

Lisäksi teko on mitä julmin hyökkäys työssä tarvittavaa ja ohjaavaa voimaa vastaan. Uskoa.

Minua hävettää se, että tekijä(t) olettavat pystyvänsä selviämään kunnialla kajottuaan näihin arvoihin. 

He harvoin katuvat. He harvoin ymmärtävät, miksi on väärin haluta toimia vain oman tahdon ohjaamana. 

He myös luottavat, että aina joku uskoo heidän ansaitsevan tuhon jälkeisen elämän sekä puolustavan heitä ja heidän tekojaan. 

Silloin, kun minkäänlainen katumus ja sovitus ei ole mahdollista, on yksi asia, jonka nämäkin ymmärtävät. 

Häpeäpaalu. 

Mikään ei ole pyhää. Kaikki on hajotettavissa ja tuhottavissa. 

Silti täydessä ymmärryksessä teot ovat AINA valittavissa. 

Tähkäpää?

Kolmeen vuoteen minulla ei ollut paniikkikohtausta.

Tänään sellainen tuli. Se alkoi jo yöllä. Vieläkin on olo, kuin jyrän alle jääneellä perunalla.

Tunnen riittämättömyyttä. En tunne tehneeni tarpeeksi, kun asiat eivät tapahdu, niin kuin niiden olettaisi tapahtuvan.

Tämä syksy on ollut ihan jotain sanoinkuvaamatonta.

Se ei ole ollut liikaa, sillä koko elämänsä on tätä taakkaa kantanut. Jos sen kesti viime viikolla, se ei ole liikaa tälläkään viikolla.

Riittämättömyyden tunne on. Ja se, että epäreiluutta on vain nyt niin paljon liikaa, ettei sitä meinaa kestää. 

Varsinkin, kun yrittää tehdä sen kompensoimiseksi koko ajan asioita, mutta ne eivät kanna tai tuota tulosta.

Olen pyytänyt reilusti ihmisiä ottamaan heille kuuluvan vastuun ja kantamaan sitä. Olen siis pyytänyt apua. 

En niinkään itseni vuoksi. Vaan niiden vuoksi, jotka eivät voi enää puolustautua.

Minä annoin joskus lupauksen. Olin itse rikki ja riekaleiksi revitty, mutta joku tai jotkut muut olivat kuolleet.

Minä lupasin auttaa jotenkin. Oikeutta, jos ei enää muuta ollut tehtävissä.

Minä olen yrittänyt. Auktoriteettini ei siihen riitä. Minua ei uskota.

Niinpä kerron teille joulutarinan, jolla ei ole onnellista loppua. Vielä. 

" Olipa kerran yhteisö. Sen perusti ihminen ainakin sata vuotta sitten. Siellä oleilevilla on kaikilla tarve tehdä toiselle ihmiselle pahoja asioita.

Heidän toimintapoihin kuuluu sitouttaa uhrit. Jos olet nälkäinen, sinut ruokitaan. Vastapalveluksena joudut tekemään mitä sinulta keksitään vaatia.

Jos et voi saada lasta. Sinulle tehdään tai hankitaan lapsi. Vauvakin. Vastapalveluksiin voi kuulua moninaisia asioita, ainakin pidät lopun elämääsi suusi tiukasti kiinni tai suollat ulos vain valheita.

Jotta kaikki toiveet olisivat toteutettavissa, se on vaatinut myös täysin viattomien ihmisten taivuttelun heidän tahtonsa alle. 

Orpolapset, joilla ei ole ketään, ovat seksuaalisia palveluita vastaan voineet saada ruokaa ja huolehtivan ihmisen. 

Niille, jotka on siepattu tekemään näitä muille annettavia ja jopa myytäviä vauvoja, tämä yhteisö ei ole antanut vastineeksi mitään. Heiltä on viety vapaus ja elämä. 

Vuosikymmenten saatossa yhteisö kasvoi ja kasvoi. Se nieli syövereihinsä ihmisiä, jotka saivat vastineeksi jotain mitä kuollakseen halusivat tai tarvitsivat. 

Sitä on sitouttaminen. Mikään asia, vaatimus tai teko ei ole tähän saakka ollut heille liikaa tai liian väärin, koska kompensaatio on saatu. Se on heille järjestetty tai hankittu. 

Sitouttamiseen toki kuuluu se, että tilanteen muuttuessa yhteisölle epäedulliseksi tai jonkun jäsenen joutuminen lailliseen vastuuseen merkitsee sitä, että saatu hyöty voidaan ottaa jäsenistöltä pois. 

Se on suurempi pelote, kuin laillinen vastuu. Luopuminen. 

On aina helpompaa antaa toisen kärsiä, kuin joutua itse kärsijän osaan. 

Moraali, omatunto ja oikeus luovutettiin pois samalla kun lahjus päätettiin vastaanottaa. 

Mikään kärsimys toiselle ihmiselle, oli hän vauva, lapsi, nuori tai aikuinen, ei ole liian suuri uhraus tai liian pelottava teko, etteikö sitä tehtäisi, jotta oma salaisuus säilyy. 

Oma kuviteltu vapaus. Todellisuudessa se on kuitenkin vankila. 

Näin jokainen jäsenistön jäsen on saanut toteuttaa itseään, omaa pakottavaa tarvettaan."

Loppu.

Olen tutkinut tätä asiaa kolme pitkää vuotta. Olen laskelmissani tullut siihen tulokseen, että yhden jäsenen, joiden tarve on lopulta tappaa uhrinsa, henkilömäärä kipuaa lähelle neljääkymmentä. Tämä määrä koskee pelkästään alaikäisiä lapsia. 

Heitä ei löydetä. Ehkä koskaan. Maalliset jäänteet ovat kokeneet kohtalon, joka päästää tekijän pälkähästä. 

Heitä ei löydetä myöskään siksi, että näitä ihmisiä ei kukaan kaipaa tai etsi. He ovat joutuneet tänne muista maista saakka. 

Suurin tuskaa aiheuttava huoleni on se, että juuri tällä hetkellä saattaa jossain maakuopassa olla näitä lapsia. He joko odottavat seuraavaa määränpäätään tai he odottavat kuolemaansa tappajansa toimesta. 

Tiedän sen, ettei mikään inhimillinen vetoa näihin ihmisiin. 

Niinpä minä vetoan totuuteen. 

Antaa siteiden murtua. Joululaulussakin sanotaan.. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan. 

Oliko tämä tosielämän Tähkäpäätä muistuttava tarina tosi? 

Luetun ymmärrystä?

Luetun ymmärtäminen tuntuu olevan haasteellista ihan kautta linjan.

Välillä itsellenikin.

Muistan lukiossa, kun äidinkielessä sain aina kirjoitettavista aineista kymppejä. Kerran aine palautui takaisin vitosen arvosanalla.

Ällistykselleni ei ollut rajoja, sillä perustelu oli, että olin kirjoittanut vaaditun aiheen vierestä.

En sanonut opettajalle mitään, koska en uskaltanut silloin.

Ope kuitenkin huomasi epäröintini ja tuli kysymään pettyneenä minuun, miksi olin kiitettävien arvosanojen oppilaana kirjoittanut sellaista roskaa?

Vastasin: Ei se ole roskaa, kirjoitin niin kuin tehtävänanto oli.

Ope: Ahaa.. Ok.. Kerropas miten ymmärsit tämän tehtävänannon.

Minä selitin. Opettaja meni aivan vaikeaksi ja lehahti kasvoiltaan tulipunaiseksi, ja sanoi minun olevan oikeassa. Tehtävän voi ymmärtää myös niin kuin olin selittänyt.

Samassa hän nappasi ainepaperini ja sanoi lukevansa sen uudestaan esille tuomastani näkökulmasta.

Aineesta tuli lopulta kymppi.

En siis ollut päättänyt vetää läskiksi koko touhua, kuten ope oli tekemisistäni päätellyt. Hänellekään ei juolahtanut mieleen, että voisin ymmärtää asian toisin, kuin hän oli tarkoittanut. 

Onneksi hän alkoi epäröidä. Kiitettävien arvosanojen oppilas, joka ei kuitenkaan käyttäytynyt niin, että olisi halunnut huonon arvosanan. Hän tunsi minut pitkältä ajalta, joten jokin hälytyskello soi, ettei kaikki ollut kohdallaan. 

Niinpä hän päätti kysyä. Hänen ei olisi ollut pakko toimia niin kuin toimi. Hän olisi voinut jättää minulle ensimmäisen arvosanan voimaan. 

Häntä kiinnosti selitys, koska aine ja käytös olivat ristiriidassa keskenään. 

Kyse oli lauseessa kahdesta sanasta, jotka voitiin ymmärtää useammalla tavalla. Minä otin ne kirjaimellisesti. Hän oli tarkoittanut ne enemmän abstraktiksi tulkinnaksi. 

Jokaisella sanalla on merkitystä. 

Miksi me tulkitsemme asioita aivan kuten haluamme? 

Asiakas oli ostanut palveluntarjoalta tuotteita. Hän oli pitänyt toisen ja lopettanut toisen palvelun. Asiasta oli ilmoitettu sähköpostilla. 

Palveluntarjoaja oli lopettanut asiakkaalta molemmat sopimukset. 

Tämä on jo räikeää huolimattomuutta. 

Siinä tulee vahinkoa, joka on rahan lisäksi mitattavissa suoraan asiakastyytyväisyydessä. Sekä asiakasuskollisuudessa. Sekä suoraan rahallisena vahinkona asiakkaalle. 

Ei mitään pahoitteluja. 

Se on aina paha rasti. Pahoittelu ei maksa sanojalle mitään, se ei vaadi mitään, mutta se voi pelastaa maineen. 

Olen huomannut usean ihmisen lukevan tekstiä ikään kuin joka toisen sanan taktiikalla. 

Ensimmäisistä lauseista muodostuu mielikuva tekstin sisällöstä, joka ei enää muutu, vaikka tekstin loppuosa kertoisi mitä tahansa muuta kuin odotettua lopputulosta. 

Tulkinnoillehan kukaan kirjoittaja ei mahda mitään. 

Jos teksti ei kelpaa sanojensa vuoksi sanoman tuottajaksi, vaan siitä tehdään tulkintoja riippuen aina henkilöstä ja hänen tunnemaailmastaan, sille ei kukaan mahda mitään. 

Sen vuoksi tekstin tulkinnoille täytyy olla perusteet. 

Raamattu on tästä paras esimerkki. Jokainen löytää sieltä sopivan kohdan, jolla voi ajaa omaa hyötyään tai näkökulmaansa. 

Tilastot ovat toinen. Niitäkin voi lukea niin monella tavalla. 

Kriittinen tarkastelu oman lukemisen ymmärtämisessä on a ja o. Voi se olla ö:kin. 

Tärkeintä on tiedostaa, reagoitko tunteella siihen mitä luet. 

Tunne ei koskaan tule välttämättä juuri siitä kirjoituksesta. Niistä sanoista tai lauseista. 

Tunne tulee sinusta, kun teksti triggeröi johonkin kipupisteeseesi. 

Toinen on oletus. Oletat jostain syystä asian olevan toisin, kuin teksti kertoo. Tai sinulla on valmis ajatus tekstin kirjoittajasta. 

Oletko varma, että tuo ajatus on omasi?

Tuon aineeni takaisin saadessani minä en ollenkaan kyseenalaistanut sitä, ettenkö olisi voinut tehdä virhettä. 

Vaikka olin pettynyt numeroon, niin uskoin sen olevan oikein, koska luotin niin täysin siihen ettei auktoriteetti tee virheitä. Ei käynyt edes pienessä mielessä kyseenalaistaa sitä. 

Sanoilla ja niiden painotuksilla on eroa. Myös asialla, josta puhutaan. 

Oletko huomioinut itsessäsi näitä merkkejä? 

Pakko?

Mahdollisuus pakkorokotuksiin on ollut tänään opiskelussani.

Nyt huomio. Postaus EI ole kannanotto rokotuksiin itsessään. Jokainen tekee sen valinnan ihan itse. Niin kuin jokaisen muunkin rokotuksen kohdalla.

Minä otan kantaa jokaisen kehon koskemattomuuteen ja oikeuteen pitää siitä kiinni.

Ajatus siitä, että ihmiseen pakolla piikitetään tai laitetaan ainetta, jota hän ei halua, on aivan käsittämätön ja järjen vastainen.

Kukaan ei voi taata sitä, miten sama aine juuri sinun tai minun kehossani käyttäytyy. Ei kukaan voi sellaisia takeita antaa. Kenelläkään ei ole valtaa tai tietotaitoa sellaiseen. 

Varsinkin kun nyt on kyseessä rokotus, josta huolimatta voi tartuttaa muita. Se suojaa vain henkilöä itseään MAHDOLLISESTI vakavammalta tautimuodolta.

Se ei siis ole täysin läpinäkyvästi tai perusteellisesti perusteltu. Eikä 100% rokotekattavuus poista rajoitustoimia kokonaan kuitenkaan. 

Huomioni herätti ihmisten huoli siitä, että he eivät voi tai uskalla pitää omia puoliaan, koska yhteiskunnassa vallitsee vain yksi kanta.

Hyvänen aika!

Milloin on tultu tähän, ettei ihminen uskalla puolustaa itseään tai omaa näkemystään? 

Siis uskalla? 

Ilmeisesti juuri nyt.

Kun tämän vuoksi pohditaan jopa itsemurhaa, ollaan hyvin vaarallisella tiellä. 

Minä olen tahtomattani saanut lapsena joko piikkinä tai muutoin nukutusainetta ja/tai muuta rauhoitetta. 

Tämä siis rikollisten toimien vuoksi. 

Olin tietämättäni tullut allergiseksi näille aineille. 

On suoranainen ihme, etten koskaan ollut joutunut nukutusta vaativaan operaatioon. Olisin kuollut. 

Vaikka syy olisikin selvinnyt allergiaksi, tuskin ketään olisi kiinnostanut se, miksi ja mistä olen sen saanut. 

Toisen kerran sain väkivalloin piikin terveydenhuollossa, jos muistatte ne 10 ihmistä, jotka pitivät 6v lasta kiinni. 

Jotain outoa ainetta, josta kukaan ei vastuutaan ole kantanut. 

Minä en tiedä mitä se oli. En voi myöskään tietää mistä se on vastuussa kehossani tapahtuneista asiosta ja muutoksista. 

Sitä ei tiedä kukaan muukaan, eikä tule koskaan tietämäänkään. 

Kukaan ei tutki, kukaan ei kerro tai tunnusta. 

Jos minä sen vaikutuksiin joskus kuolen, ketään ei valitettavasti kiinnosta.

Ainoa olen minä, jota asia kiinnostaa. Minun kehoni on PAKOTETTUNA ottanut nämä aineet vastaan. 

Minä, minun kehoni ja minun elinpäiväni OVAT AINOAT, jotka kantavat vastuun sekä seuraukset tästä kaikesta. 

Tällä ajatuksella, että jonkun on pakko kuolla, jotta muut säästyvät ja saavat elää "normaalisti" EI voi nyt tässä yhteydessä perustella pakkoa kajota ihmiseen. Kajota toisen fyysiseen koskemattomuuteen. 

Rokotukset sinänsä ovat hieno asia ja keksintö. Niillä on ihmiskunta pelastunut monelta taudilta. 

Vapaaehtoisena asiana kannatettava. 

Jokainen itse päättää oman riskinsä. 

En ota kantaa terveydenhuollon kantokykyyn, jolla asiaa perustellaan. Se ei ole ihan niin läpinäkyvä, kuin media antaa nyt ymmärtää. 

Hyvä kysymys on sekin, 

monen muun ohella, 

miksi näiden kohta 2 vuoden aikana ei ole lisärahoitusta sekä resursseja järjestetty tehohoitoon, joka on joka viikko kaatumassa ainakin median mukaan?

Jokainen meistä, joka pakottaa toisen tekemään jotain, joka koskee itsemääräämisoikeuttamme sekä koskemattomuuttamme, 

joutuu myös elämään sen asian tai niiden seurausten kanssa. 

Myös ne terveydenhuollossa työskentelevät, jotka toimivat näin, koska heidän on pakko niin tehdä. 

Olen saanut myös sen kuvan median perusteella, että sitten kun sairastutaan vingutaan terveydenhoitoa ja muut joutuvat heidän puolestaan vastuun kantamaan. 

Yllättävän moni oli kuitenkin tutkimukseni mukaan sitä mieltä, että he eivät odota ketään pelastamaan itseään.  

Ymmärrän tämän. 

Itse en ole seurannut niin tarkkaan tätä pandemiaa viime aikoina, koska luotettavan ja pelkästään faktoja käsittelevän tiedon löytäminen on haasteellista. 

Niinpä minullakin oli klikkiotsikoiden johdosta mielikuva siitä, kuinka koko Suomi on sairastanut tai kuollut tähän tautiin. 

Kunnes tänään selvisi, että noin 3% suomalaisista on tähän mennessä sairastanut. 

Se tarkoittaa sitä, että noin 97% suomalaisista ei ole. 

Tämä on varmasti suurelta osin niin rajoitusten kuin rokotustenkin ansiota. Myös kasvomaskien, käsien pesun sekä käsidesin ansiota. 

Myös ihmisten vastuullisuuden. Ihmisten sopeutumisen ansiota. Ihmisten kuuliaisuuden ansiota. 

Tilanne elää ja voi muuttua äkistikin. Se on kuitenkin tulevaisuutta, jota kukaan meistä, ei se parhainkaan, ei rokotettu, ei rokottamaton, ei mies eikä nainen, ei muunsukupuolinen eikä kukaan meistä voi ennustaa. Ei kukaan. 

Meistä jokainen kohtaa tässä kohti sen asian täysin tasavertaisina. Kukaan meistä ei tiedä. 

Niiden joukossa, jotka eivät rokotteita ota, on myös paljon oikeasti asioita tiedostavia henkilöitä. 

Ihmisiä, jotka etsivät tietoa. Ihmisiä, jotka kyseenalaistavat. Ihmisiä, joilla on huoli omasta terveydestään rokotuksen myötä. 

Eikö tällainen käyttäytyminen ole koulutuksen tuomaa, sivistysvaltion merkki? 

Suomi on ylpeä koulujärjestelmästään. 

Jos se tuottaa ihmisiä, jotka osaavat etsiä tietoa ja soveltaa sitä käytäntöön, silloinhan ollaan oikealla tiellä. 

Ihmiset tietävät oikeutensa ja uskaltavat pitää niistä tiedon valossa kiinni. 

Näin pitääkin tapahtua. 

Ei kukaan saa pelätä ilmaista itseään ja huolta omasta kehostaan. Jokaisella tulee olla päätösvalta oman kehonsa suhteen. 

Asioista pitää keskustella. Kiihkottomasti. Silloin se hälventää pelkoja. Antaa tilaa ajatella. Käyttää aivokapasiteettiaan. 

Kummallakin osapuolella on omat kokemuksensa. Niihin liittyy tunteita. Ne luovat arvoja. 

Kummallakin osapuolella on asia, jota puolustetaan henkeen ja vereen saakka noin kärjistetysti. 

Kummallakin osapuolella on perustelut. 

On kuitenkin syytä muistaa, että pelkkä oma näkemys on harvoin kaikkien kohdalla, siis ihan jokaisen kohdalla, toteutuva absoluuttinen totuus. 

Toisen pakottamisella omalle kannalle aiheutetaan vastustusreaktio. 

Kyllä. Aina joku kärsii. Aina myös joku kärsii enemmän, kuin joku toinen. 

Yhteisen asiasta kaikille tekee se, että olemme kaikki vastuussa omalta osaltamme omasta käytöksestämme. 

Meitä jokaista pelottaa. Toisia enemmän toisia vähemmän. Toista toinen ja kolmatta joku muu asia. 

Emme pelkää samoja asioita, joten miten koskaan saamme kokonaisuudesta selvää, jos pelkkä oman asian kovimpaan huutaminen ja toisen syyttely on vastaus?

Epäilemättä meillä on käsissämme aikapommi, joka on tuonut ja tuo mukanaan monia ongelmia. 

Ei ole oikein lisätä sinne pakkoa, jossa fyysinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus katoaa. 

Tonttunimi

Itseni etsiminen on yhä käynnissä ja tuskin tulee tänä vuonna päätökseensä, sen verran keskeneräistä vielä on.

Oikean nimeni vielä puuttuessa löysin itselleni joulun kunniaksi tonttunimen.

Olen Sopu Porovaara.

Sopu ja Vaara samassa nimessä. Pysyypähän tasapaino. 😉

Lisäksi poro muistuttaa minulle niin rakasta Bambia. Poron vasa ei ole ihan yhtä kömpelö kuin Bambi on, mutta muistuttaa. 

Pohdin vakavissani hetken aikaa tätä, sillä mielestäni tämä kuvaa minua erittäin osuvasti. 

Olen luonnehdinnan mukaan Metsätonttu.

"Olet rauhaa rakastava metsätonttu, joka on varustettu vilkkaalla mielikuvituksella.

Osaat jopa kuvitella, miltä ihmisistä tuntuu. Onnellisia ovat ne eksyneet, jotka löytävät nuotiosi lämpöön.

Varsinkin eksyneet ihmislapset saavat sinut tulemaan esille.

Pelkkä läsnäolosi tyynnyttää, mutta tarvittaessa turvaudut hiljaiseen hyräilyyn tai tarinankerrontaan.

Tunnethan kaikki metsän tarinat ja laulut menneiltä ajoilta.

Laskevan auringon valo ja pihkan tuoksu herkistävät sinut aina kyyneliin.

Vaikka metsätonttu on kaukaista sukua erakkotontulle, niin toivotat ystävällisen ihmisseuran tervetulleeksi.

Kun kaipaat omaa rauhaa, niin katoat vaeltamaan sammaleisille poluille ja jäkäläisille kallioille." 

On taivaassa reikä nyt

Siinä missä valo

ennen hohti,

on taivaassa reikä nyt.

Se hiljaa lensi pimeää kohti,

ei luokseni ehtinyt.

Sydämeen jäi syvä kaipaus tuo, 

joka tyhjensi mielen. 

Unessa harhailen eilisen luo

ja pois kyyneleet nielen. 

Sammui taivaalla tähti, 

Se tuulen mukaan lähti. 

Toiveet sitä kuljettaa

kauas taivaanrannan taa. 

Sammui taivaalla tähti, 

Se tuulen mukaan lähti. 

Sieltä kaukaa se muistuttaa, 

Ei unelmaa voi sammuttaa! 

Lämmin valo syttyy vielä kerran, 

sen loisteessa näkyy tie, 

Joka valaisee tuon hetken verran

ja yli myrskyn vie. 

Kaukana liekkien siintävän nään, 

tunnen lämpimän loimun. 

Hetkeksi vain siihen tunteeseen jään, 

Suojaan Kohtalon Poimun. 

Sammui taivaalla tähti. 

Se tuulen mukaan lähti. 

Sieltä kaukaa se muistuttaa, 

Ei Unelmaa Voi Sammuttaa! 

Sinulle A! 

Jos minua ei olisi koskaan ollut, 

voisit sinä olla ja elää. 

Tai voihan olla, että

ilman minua kukaan ei välittäisi

Sinun kohtalostasi. 

Sinun Unelmastasi

tuli minun tavoitteeni. 

Kiitos Sinulle, kun olit 

turvasatama minulle! 

Kiitos sinulle, kun olit ja elit! 

Pyydän Sinulta mitä nöyrimmin

Anteeksi sitä, 

että tämä matka on kestänyt

lohduttoman kauan. 

Ikuisesti Sinun hyvyyttäsi 

ja hyviä tekojasi

Kunnioittaen ja Vaalien, 

Anna Eriksson: Sammui taivaalla tähti

Se aika vuodesta taas

Elämme taas sitä aikaa vuodesta, kun perheväkivalta eskaloituu.

Olen aina kuvitellut, että täysikuu on se juttu tosiaan, joka saa ihmiset hulluiksi.

Ehei. Kyllä se on joulu.

Jostain syystä juuri silloin kaikki odotukset toisia tai itseä kohtaan ovat liikaa tai juuri silloin kaikki kakka nousee pintaan.

Juhannus ei ole yhtään niin raaka kuin joulu on. 

Rehellisesti en muista yhtään perhejoulua, jossa ei olisi ollut raivo paikalla.

Olen viettänyt yhden joulun naisten ja lasten turvakodissa.

Se on ainoa joulu jolloin muistini mukaan tunsin olevani turvassa.

Rehellisesti analysoituna se paikka piti minkä lupasi. Siellä oli ihan jokainen asia lukon takana ja jopa kaltereita ikkunoissa.

Niin. Kaltereilla voi suojata tai niillä voidaan eristää. Molemmissa tapauksissa hoitavat homman.

Ammattilaiset siellä pyrkivät silloin tekemään joulusta lapsille mahdollisimman normaalin. Niin isoa kuusta ja runsasta joulupöytää en ole nähnyt missään. Ja Pukki oli tuonut lahjojakin.

Jos siis lasten joulun vuoksi pitää uhmata kohtaloa väkivallan ja kuoleman pelossa, sanoisin lasten kyllä sopeutuvan. 

Mieluummin niin, että henki säilyy. Muusta viis. 

Tuolla turvakodissa asui silloin naapurihuoneistossa äiti lapsineen. Minä ystävystyin heidän kanssaan ja muutoinkin varrin aikuisten kannoilla kyselläkseni milloin mitäkin.

Jaoimme kylpyhuoneen heidän kanssaan ja yhytin tämän naisen sieltä meikkaamasta.

Kyselin tietysti mitä hän oikein puuhaa.

Hän sanoi menevänsä tapaamaan miestään, jonka vuoksi he asuivat siellä.

Hän sanoi laittavansa huulipunaa, jotta mies ei lyö.

Hän vielä pudotti tuon huulipunahylsyn vessanpönttöön.

Minulla menivät aivot aivan kirjaimellisesti umpisolmuun.

Pohdin kuumeisesti miten ihmeessä tuollainen huulipuikko voi estää lyönnin?

Se ei välähtänyt tai edes sihissyt pudotessaan veteen tai siitä ei tullut esiin suojaavaa seinää.

Tämä dilemma vaivasi minua monta viikkoa. En voinut käsittää eikä kukaan tietenkään selittänyt.

Sehän se olisi. Huulipunakryptoniitti, joka vie toiselta voiman. Juu. 

Siinä sitä oli 7 vuotiaalla ihmettelemistä. 

Niin. Perheväkivaltahan ei ole aina ihan niin yksioikoista kuin sen luulisi olevan. 

Luulisi jokaisen ymmärtävän henkikullan olevan kallein aarre, ja jos joku sitä uhkaa, silloin jatketaan matkaa tuon ihmisen luota pois. 

Niin uskomatonta kuin se on, se on hyvin harvinainen suhtautumistapa. 

Toki, jokainen tapaus on uniikki, ja pitää aina käsitellä kontekstissään. 

On kuitenkin olemassa mitä ihmeellisimpiä sopimuksia, miksi tällaiseen suhteeseen jäädään ja väkivalta kestetään. 

Tai mikä minun kirjoissani on pahinta, annetaan lasten kärsiä. 

Väkivaltaa ajatellessa tulee ensimmäisenä mieleen perheen mieshenkilö, joka kurittaa eukkoa ja lapsia. 

Tämä on valitettavan usein totta. 

On kuitenkin olemassa useampi vaikutusketju, miksi tämä eskaloituu näin.

Väkivaltaa, lyömistä jne ei voi eikä pidä puolustella. Silloin on aina kyse rikoksesta. 

Mitä olen aihetta tutkinut vuosien varrella, olen huomioinut ettei miehillä ole tai ole ollut keinoja käsitellä asioita. 

He voivat itsekin olla oman isänsä tai äitinsä pahoinpitelemiä. 

Sitten on valtapeli. Miehen ja naisen keskinäinen valtapeli. 

Jotkut naiset tietävät tasan tarkkaan millä keinoilla saavat miehen lyömään. 

Heistä tulee uhreja ja tällä tavoin nainen voi hallita miestä. 

Tämä on mielestäni jo sairasta. Se on kuitenkin hyvin yleistä. 

Kaikki riippuu siitä, mitä yhdessäololla halutaan tavoitella tai saavuttaa. 

Sitten on sellaiset miehet, joita ohjaa hallinnan tarve. Se raaka alkukantainen väkivalta, joka saa pelkäämään tosissaan. 

Yksikään näistä ei sulje henkirikosta pois. Kaikissa tapauksissa on henkikulta alttiina vaaralle. 

Hahaa. Joku luuli aivan varmasti etten mainitse naissukupuolta ollenkaan. 

Naisissa tai muissa sukupuolissa pätee ihan samat keinot. 

Olen kerran kuunnellut, ja itkenyt ja oksentanut, seinän takana, kun naapurissa nainen pahoinpitelee miehensä ja polttaa lasta tulikuumalla vedellä. 

Tämäkin mies kielsi kaiken jälkeenpäin. Ei mitään ole tapahtunut. 

Juu. Eipä niin. 

Valitettavasti ketään ei voi auttaa väkisin. 

Yksinäisyys, raha, asema, talo, tavarat, yhteinen varjeltava salaisuus, jne. 

Ja lapset. 

Siinä yleisimpiä syitä, miksi jäädään huonoon suhteeseen.

Jokainen itse päättää, mikä on omassa elämässä kaikkein tärkeintä. 

Tuo huulipuna ja sillä miellyttäminen eivät lopulta toimineet tuon turvakodissa tapaamani naisen ja hänen lastensa elämässä. 

Kolme viikkoa heidän turvakodista lähtönsä jälkeen tuli suruviesti. Perhesurma. 

Välittämistä?

Kaikki mitä tapahtuu, opettaa aina jotain.

Itse olen ihan viime aikoina ymmärtänyt miksi olen muuttunut osalle ihmisistä vieraaksi.

Se ei ole syy eikä peruste tai todiste, että näin olisi käynyt. Se on huomio, joka selittää, miksi joku voi tuntea näin.

Tämä lähti avautumaan näkökulmana siitä, kun luin tuoreen tutkimuksen halauksista.

Kyllä. Sitäkin on tutkittu.

Tässä mitattiin halauksen kestoa ja tyyliä, jolla se suoritetaan.

Ajattelin sitä mikä omassa käytöksessäni on muuttunut.

Minä olen aina ollut ihminen, joka tykkää olla toisen lähellä.

Halailen paljon, silittelen ja suukottelen. Niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Se oli normaalia läheisyyttä joskus aikoinaan.

Tarkennetaan tähän sen verran, että tämä koskee ihmisiä, joita EN ole pelännyt. 

Traagisen tapahtuman jälkeen menetin tämän kyvyn, kunnes siskoni aloitti halailukampanjan ja tuli syliin tai viereen niin kuin aina ennenkin.

Siitä se pikkuhiljaa sitten palautui. Miehiin pystyin suhtautumaan normalisti vasta sen jälkeen, kun varaisäni opetti ettei halauksessa tai normaalissa läheisyydessä ole mitään pahaa, irstasta tai pelättävää.

Luottamus kasvoi takaisin.

Eli minä normaalissa olomuodossani olen hyvin fyysisesti lähellä.

Se on sikäli ihmeellistä, että näin sanoja suoltavana ihmisenä välittämisen ilmaisu ei tunnu luonnolliselta.

Tai minä en oikeastaan ymmärrä, miksi sitä täytyy erikseen hokea. Jos ihminen on todettu hyväksi, tärkeäksi tai läheiseksi, ilmoitan kyllä jos asiantila muuttuu.

Siksi toisen esimerkiksi itkiessä tartun mieluummin käteen tai halaan, kun puhun mitään älähän nyt-höpinää.

Sitten, kun tunnekuohu on ohi, pohditaan ratkaisuvaihtoehtoja tai -malleja.

Minusta se on aivan loogista, joku voi tuntea sen niin, etten osaa ymmärtää hänen tunteitaan. Tai en välitä tarpeeksi. 

Kun sairastuin crps:ään (Algoneurodystrofia), oli kosketus täysin kiellettyä. Sillä se aiheutti kipua.

Läheisyyttä kaipaavalle ihmiselle pirullinen tauti.

Niinpä vuosien kuluessa jouduin kieltäytymään kosketuksesta. Tai en itse voinut koskettaa ketään, kun sekin sattui.

Niinpä ihmiset saattoivat kokea minut vieraaksi ja tuntemattomaksi, sillä käytöksestäni puuttui minulle ominainen läheisyys.

Parisuhteessa tämä ilmiö on helppo ymmärtää, jos kosketus on ollut läsnä ja sitten se loppuu.

Se vain koskee ihan kaikkia suhteita, jos se on ihmiselle ominaista.

Danko oli siitä ihana kuntouttaja, että hän änki ja punki syliin ihan vain, koska se oli hänen perusoikeutensa. 

Ja hyvä niin. Sekä hyvä, että teki niin. 

Kun toinen käteni oli pahimmillaan ja tärisi vuorokaudet läpeensä, eräänä aamuna Danko heräsi toisessa päässä sänkyä. Hän mulkoili kättäni, joka tärisi. Jonkin ajan kuluttua hän tuhahti kuuluvasti ja parkkeerasi itsensä painoksi käteni päälle. 

Siinä rauhoittui tärinä hetkeksi. 💖

Kosketusta täytyy harjoittaa ja kehoa opettaa siinäkin, että kosketus ei normaalisti saa tehdä kipeää. 

Muistan kerran minua hoitaneiden ammattilaisten ryhmätapaamisessa, kun lääkärin piti tutkia minua. 

Olin jo huolestuneena kysellyt mihin ja miten hän aikoo minua koskettaa. 

Annoin ohjeet. Älä hivellä, älä sivele, käytä voimaa, kun laitat käden ihooni kiinni. 

No, hän hipaisi. 

Sain välittömästi kipukohtauksen, jossa en pystynyt keskittymään kuin hengittämiseen. 

Toinen ryhmän jäsen, joka tiesi miten minua pitää koskettaa, karjui toiselta puolen huonetta.. - Paina, käytä painoa hyvä ihminen. Häntä sattuu. 

Eli eivät nuo tilanteet lääkäreillekään ole välttämättä mukavia. Hekin voivat saada traumoja. 

Toivottavasti heillä kuitenkin on työnohjausta, jossa saavat purkaa asioita. 

Tähän maailmanaikaan on nyt aivan mahdotonta olla kenenkään lähellä. Pandemia. 

Mieluummin olen tapaamatta ihmisiä, kuin kiellän lapsia tulemasta halaamaan tai syliin. 

Sitä en kestä. Se on lapselle kuuluva perusoikeus. Läheisyys ja turvallinen aikuinen. 

Vaikka heidänkin on opittava toimimaan asioiden vaatimalla tavalla, en halua olla se, joka kieltää tämän asian. En ole keksinyt siihen tarpeeksi hellävaraista keinoa selittää miksi kiellän perusoikeuden. 

Niinpä puhelimesta on tullut kuulumisten kyselyjen tärkein väline. 

Näin meidän on jokaisen löydettävä keinot sopeutua. Tilanteeseen kuin tilanteeseen. 

Eli pandemian kokeminen on auttanut minua ymmärtämään miksi toiselle ihmiselle voi olla hyvin hankalaa, tuskastuttavaa tai hylkäämisen tunnetta aiheuttavaa, jos toinen ei enää kosketa. Edes halaa. 

Olen siis syvästi pahoillani siitä, että olen vain elänyt omasta näkökulmastani tätä asiaa. Huolehtien vain siitä, kuinka itse selviän.