Vuoden viimeinen päivä.
Aamulla oli valvotun yön jälkeen pakko vääntäytyä kauppaan sapuskan hakuun.
Ensimmäisenä sammuu kattovalo. Joskus ikuisuus sitten ostin ikuisuuden kestävän lampun. Niin varmaan.
En ole tiennytkään ikuisuuden kestävän vajaat 7 vuotta. Pyh!
Olin valmiiksi huonolla tuulella, niin eikös joku kanssaihminen tule aukomaan päätään siitä, miten minua ei näy.
No näkyy. Ei voi erehtyä, on vilkkuvalot ja kaikki. Ja näkyy myös silloin, kun osaa suunnata kanssani samaan aikaan kylän raitille.
Kävi niin ärsyttämään tuo ainainen sama virsi.
Ajatus pälkähti päähäni. Kenelle hänen tarvitsee saada minut näyttäytymään huonossa valossa niin sanotusti?
Sillä ihan järki käteen-meiningillä voi päätellä jo, että terveen meininki on menetetty. Ja sen kanssa on elettävä ja siihen sopeuduttava.
Ärr ja murr!
No. Lauhduin nopeasti. Niin kuin aina.
Tulomatkalla tapasin erään vanhuksen.
Hän on niin huolissaan siitä, että minä jään ilman omia lapsia.
Hän kysyi, etteikö kärryyn ole löytynyt ruoan sijaan pientä lasta?
Vastasin hänelle: Vielä eivät postimyynnissä kotiinkuljetuksella niitä tarjoa ja toimita. Harmi.
Hän on niin suloinen. En loukkaannu hänelle koskaan tästä kysymyksestä, koska sen niin näkee, kuulee ja tuntee, kuinka hän toivoisi minulle lapsilykkyä.
Samassa tajusin ettei hän kuule oikeastaan yhtään mitään enää.
Yritin käsillä selittää. Puhua kovempaa ja artikuloida selvemmin, että voi lukea huuliltani.
Tunsin itseni aivan uuvatiksi.
Monta asiaa meni ohi, kun en onnistunut saamaan omaa vastaustani hänelle perille asti.
Hän myös pyysi minulta neuvoa. Osasin antaa vain summittaisen vastauksen.
Hän kuitenkin ilostui siitä ikihyviksi.
Tulin kotiin ja pohdin asiaa.
Kun tuo omakin kuulo on välillä hyvinkin selektiivinen, olisi kansalaisvelvollisuus pystyä kommunikoimaan vamman tai haitan omaavan ihmisen kanssa.
Siinäpä ajatusta tulevaisuuteen. Viittomakielen opettelu. Edes alkeet.
Paperia ja kynää ei ollut matkassa ja ulkona oli niin pimeää, että eipä niistä olisi tilanteeseen apua ollut.
Päätin toimia omantuntoni mukaan ja etsiä tietoa hänen kysymästään asiasta.
Se ei vaadi minulta kuin hiukan aikaa ja paneutumista. Voin kirjoittaa löydökset lapulle ja tiputtaa sen hänen postiluukustaan, joten hän ei joudu vaaraan, kun on riskiryhmää.
Aina vuoden vaihtuessa pitäisi listata opit ja onnistumiset.
Minä päätin tiivistää tämän vuoden muutamaan huoneentauluun, jotka ovat vuoden kuluessa olleet ajankohtaisia tai puhutelleet.
Pätee myös ihmisiin ilman kirjoitettua tekstiäkään..
Näinpä!
Tähän ei automaattisesti ole yhteiskunnassa lupa.
Niinpä. Jospa se tasapaino on se juttu.. 😉
Hyvää alkavaa uutta vuotta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti