Olen tässä viime viikot pohtinut elämän siunauksia.
Ystävän yllätysdiagnoosi ja taistelu rintasyöpää vastaan nuorelle iällä,
sekä omat jopa pelon sekaista kauhua sisältävät tulevat tapahtumat, joita en haluaisi enää kohdata,
Ovat saaneet hyvin syvällisesti pohtimaan taas tärkeysjärjestystä sekä kiitollisuuden aiheita uudelleen.
Olen ollut jotenkin vähän sekaisin tämän äiti-asian kanssa.
Kuka nyt sitten on se oikea äiti?
On ihminen, jota on kasvaessa kutsunut äidiksi, ja hänet on väestörekisterissä merkitty äidiksi.
Hän on ollut pettymys ihmiseksi omalla tuhoavalla käytöksellään ja hän on aiheuttanut paljon pahoiksi luokiteltavia asioita. Enkä tarkoita pelkästään fyysistä ja henkistä väkivaltaa, hän on pystynyt paljon paljon muuhunkin.
Sitten on mahdollinen biologinen äiti, joka mahdollisesti on minut hylännyt. Taustoja en tiedä. Varmuutta tähän asiaan ei edelleenkään ole, joten on VAIN epävarmuutta ja spekulaatiota.
Jotenkin ajattelin, että JOS saisin selville syyt, miksi mahdollinen biologinen äiti olisi minut hylännyt, voisin käsitellä asian ja minusta tulisi jotenkin ehjä tai kokonainen.
Kyllä sitä ihminen voi olla väärässä.
Olen viime viikkoina ymmärtänyt sen, että jos minut on annettu pois jostain silloin vauvana, niin kohtaloni on sinetöity - sananmukaisesti - jo tuolloin.
Olipa ne syyt asiaan olleet mitkä tahansa, on minulle tullut kummallisen vahva tunne siitä, että tämä mahdollinen biologinen äiti EI haluaisi olla minun äitini edes nimellisesti. Me emme voisi enää mitään suhdetta rakentaa, koska siihen tarvittaisiin kiintymystä.
Olen niin paljon anellut tietoa tästä asiasta niiltä, joilla luulen sen tiedon olevan. Olen myös aivan varma, että jostain syystä asian todellista laitaa ei minulle kerrota, vaikka se tiedetään.
On minulle jo kerran valehdeltu tästä asiasta, joten jotain merkitystä sillä totuudella on, koska valehtelu ja vääristely on katsottu aiheelliseksi.
Olen nyt ymmärtänyt sen, että oma mittarini tämän asian suhteen on tullut päätepisteeseensä.
Olen oman henkeä ja terveyttä uhkaavan sairauden edessä anellut totuutta, koska perinnöllisyystiedot olisivat olleet ratkaisevan tärkeitä. En ole totuutta siitä huolimatta saanut.
Ja se tärkein oivallus, joka itselleni on tullut:
Kun asian todellinen laita kerran tiedetään, eikä sitä edes kuoleman uhatessa minulle paljastettu,
On se minun henkilökohtaisessa kirjanpidossani NIIN suuri rikos, että en usko voivani sitä anteeksi antaa.
Olipa kyse mistä tahansa, heidän päätöksensä pohjaa pelkkään itsekkyyteen. Vaihtoehtona olisi ollut perinnöllisten terveystietojen toimitus minulle anonyymina.
Sekin olisi kertonut jonkinlaisesta inhimillisyydestä. Ja halusta suojella jonkun toisen elämää.
Sitten niihin siunauksiin.
Pitää ilmeisesti menettää paljon, jotta voi ymmärtää sen kuinka paljon onkaan saanut.
Vara-äitini, joka viime viikkoisten pohdintojeni jälkeen on ainoa, joka ansaitsee tittelin ÄITI.💖
Hän, joka otti minut omakseen tuosta vain. Hänestä minä olin hänen lapsensa, ja se riitti. Kiintymys ja välittäminen eivät olisi voineet enää aidompia olla. Ne tulivat pakottamatta, eikä niitä ole koskaan tarvinnut erikseen määritellä.
Äiti opetti läsnäolemisen taidon. Ihan vaan ollaan yhdessä ja ollaan läsnä. Aina ei edes puhuttu mitään, oltiin vain. Ja sen tiesi, äiti oli siinä, juuri sinua ja sitä hetkeä varten. Kiitos tästä lahjasta❣️
Kun elämä murjoi, oli äiti se ihminen, jonka syliin halusi. Äitihän tuli, ensimmäisenä otti syleilyyn ja halasi vain. Rutisti lujasti. Kaiken murheen keskelläkin elämä tuntui siinä hetkessä turvalliselta. Äiti ei koskaan hokenut mitään typerää, kyllä asiat järjestyvät-kamaa, ja siitä olen erityisen kiitollinen. 💖
Hänen maailmankatsomuksensa pohjasi samaan kuin minulla, tosiasioihin.
Hän vain lohdutti, ei koskaan yrittänyt tasoittaa minun tietäni millään tasolla, koska tiesi sen, että mitä eteen tulee, se pitää turhan toivohömpän, joka passivoi, sijaan ratkaista. Äiti on viisas nainen.
Iloisissakin asioissa, äiti tuli ja halasi, oli läsnä. Ja onnitteli.
Se on taito, joka on harvinainen tämän päivän Suomessa.
Hän myötäeli asiat. Lisäksi, olen nyt vasta oivaltanut, että hän ei koskaan odottanut tai vaatinut kiitosta. Hän oli siinä, koska hän halusi olla. Hän välitti.
Se on sitä pyyteetöntä rakkautta. Ei vaadi vastapalveluksia.
Biologialla ei siis ole mitään tekemistä oikean äidinrakkauden kanssa. Rakkaus lasta kohtaan ei riipu lähtökohdista, ulkoisista saavutuksista, maineesta tai mistään muustakaan arvoa luovista ulkokultaisista asioista.
Se on rakkaus, jota ihmisellä joko on tai ei ole. Ja se löytää oikean kohteensa.
Kiitos ÄITI kaikista niistä elämäneväistä, jotka minulle matkaan annoit. Kaikista niistä neuvoista, joita olen vasta nyt alkanut todella ymmärtää. Kiitos, että valitsit minut lapseksesi. Kiitos, että olet rakastanut minua aivan äärettömän paljon. Kiitos siitä, että olen saanut juuri sinut äidikseni❣️
Ja sinun ansiostasi ÄITI, minä olen kokonainen.
Yksi ainoa ihminen on rakkaudellaan korjannut kaiken sen, minkä muut itsekkyydellään hajottivat. Pyyteetön rakkaus on ollut vastavoima siihen kaikkeen, sekä eheytymiseen.
Miten sellaisesta lahjasta voi edes kyllin kiittää?
Ymmärsin myös sen, että vaikka kuinka joku väittäisi, ettei minua voi rakastaa, se ei pidä paikkaansa. Vain tämä kyseinen ihminen väitteineen ei siihen pysty. Se ei koske muita ihmisiä.
Ja onhan tämä jo kertaalleen todistettu. Minulla on ollut äiti, joka rakastaa. Äiti, joka on korjannut kolhut, suoristanut vääryydet ja opettanut rakastamaan.
Ja ennenkaikkea, opettanut pärjäämään. Sekä luonut omalla käytöksellään pohjan sille, että ihmisiin on mahdollista luottaa.
Sinulle,
Rakas ja ainoa Äiti! 💖
