Kiitosta ja kiitollisuutta!

Olen viime aikoina pohtinut paljon kiitollisuutta. 

Se on asia, jota olisi syytä pohtia päivittäin. 

Myös kiintymys toista kohtaan rakentuu kiitokselle ja myös kiitollisuudelle. 

Hyvänä esimerkkinä toimii siskoni, joka on minulle hyvin rakas. 

Käytännössä olen kasvattanut ja suojellut häntä, vaikka olen vain 5 vuotta häntä vanhempi, mutta meidän historiallamme, se on enemmän kuin tarpeeksi. 

Vaikka puhumme paljon asioista, on kuitenkin dynamiikkamme enemmän vanhemman ja lapsen dynamiikkaa muistuttava, kuin sisarellinen. 

Olenkin pohtinut paljon sitä, miten tämä meidän perheen arjen muovaama kuvio on häneen vaikuttanut. Enhän kuitenkaan itsekin kasvana ihmisenä ole kyennyt antamaan hänelle eväitä elämään aikuisen tavoin. Eihän se olisi ollut edes mahdollista.

Kuitenkin paras kiitos ja tunnustus tehdystä työstä, jonka toiselta voi saada, sai kyyneleet virtaamaan vuolaasti.

Kun siskoni alkoi seurustella nykyisen aviomiehensä kanssa, oli edessä tapojen yhteensovittaminen.

Siskoni oli jättänyt leivänmuruja pöydälle, ja silloinen poikaystävä oli joutunut ne siivoamaan pois. 

Hän oli leikkisästi kysynyt siskoltani : Eikö äiti opettanut, että nämä siivotaan pois?

Siskoni oli vastannut tähän: Ei, ei äiti opettanut, mutta Odessa opetti. 💞

Voiko pragmaattinen ihminen enää parempaa kiitosta saada? Saati toivoa? ✨

Minulle tuo lause kiteyttää sen kaiken, minkä olen kokenut ansainneeni. 

Puhelimme kuluneella viikolla useampana päivänä puhelimessa. Tällä kertaa puheenaiheenamme olivat hänen suloiset lapsensa. Hän on tätä nykyä kolmen hurmaavan lapsen äiti, ja myös minun ja hänen keskinäinen suhde on näin ollen saanut aivan uuden ulottuvuuden. 

Siskoni oli pohtinut periytyviä asioita ja autoin häntä jäsentämään sukuja, koska muistan asioita häntä enemmän. 

Löysimmekin jatkumoa, joka näkyy hänen lapsissaan. Sanoin siskolleni, että vaikka olemme kasvaneet yhdessä ja meillä on aina yhteinen historia, tunnen silti itseni täysin ulkopuoliseksi. 

Kun valitettavan varmalta näyttää se, että emme ole edes puolisisaruksia. Vaan minä olen jostain taivaalta tipahtanut juuri tähän sukuun ja perheeseen. 

Jäin itsekseni enemmän pohtimaan tätä ulkopuolisuuden tunnetta. 

Teoriassahan on mahdollista, että minullakin on biologisia sisaruksia ja sukulaisia jossain. 

Meitä ei kuitenkaan yhdistä mikään muu, kuin biologisuus. 

Onko siinä riittävästi ainesta kiitokseen ja kiitollisuuteen, joka synnyttäisi kiintymystä? 

Häviäisikö ulkopuolisuuden tunteeni pelkän biologisuuden perusteella? 

-En tiedä. En kuitenkaan rehellisesti usko tähän, että häviäisi. 

Olen vakaasti sitä mieltä, että tarvitaan myös yhteistä historiaa. Joko ollutta, tai yhteistä vietettyä elämää, joka muodostaa uutta historiaa ajan kuluessa. 

Ja tässä kohtaa tuli eteeni ongelma. 

🌵Olenko kiittämätön, kun ajattelen näin?

🌵Onko kiitollisuus tässä kohtaa velka vai saatava? 

🌵Mikä muuttaisi asian niin, että velvollisuus voisi muuttua oikeaksi kiitollisuudeksi? 

🌵Onko se edes mahdollista? 

Ehkä kuitenkin on kyse siitä, että on vaikea olla kiitollinen abstrakteista asioista. Kun mikään ei ole varmaa, eikä todistettavissa. Siis konkreettista, lihaa ja verta. On vain spekulaatiota, ajatuksia ja olettamuksia. 

Kuitenkin, tässä tarinassa on yksi erittäin merkityksellinen asia, josta on syytä kiittää ja olla kiitollinen ihan joka ikinen hetki. 

Me, siskoni kanssa olemme pystyneet rakentamaan ja säilyttämään perheyhteyden, vaikka molemmille oli kova isku, kun sairastuin ja selvisi, ettemme välttämättä ole sukua lainkaan. 

Olemme silti siskoja. Hän on minun pikkusiskoni, josta kannan edelleen huolta, kuin lapsesta konsanaan. 

Syvä kiitoksen ja kiitollisuuden aihe on se, että hyvän ja syvän suhteen voi rakentaa myös ilman biologisia siteitä. 

Kiintymystä, joka kestää. Rakkaus pohjaa lopulta kiintymykseen, joka puolestaan rakentuu pohjimmiltaan kiitokselle ja kiitollisuudelle. 

On siis hyvä päivä kiittää kaikesta kiitoksen aiheesta. Sekä olla kiitollinen siunauksista. 

Täydellisyyden illuusio

Valmentajana minulle kaikkein kovimman haasteen asettavat sellaiset persoonat, jotka elävät arkeaan tavoitellen täydellisyyden illuusiota.

Täydellisyyden illuusio tarkoittaa jotain hyvin tarkoin määritettyä elämää. Tämä yleensä sisältää sellaisia asioita, jotka näkyvät ulospäin muille, ja niiden asioiden täytyisi olla tiettyjen kriteerien mukaan täydellisiä. Sellaisia, jotka aiheuttavat mahdollisesti ihailua ja jopa kateutta kanssaihmisissä. Saaden muutkin tavoittelemaan tuota luotua kuvaa, illuusiota. 

Illuusio vain on asia, joka on harhaa. Yleensä myös tosielämässä. 

Kun tällaisen ajatusmaailman omaava ihminen kokee jonkin trauman, hän kokee suurta epäoikeudenmukaisuuden tunnetta asiasta, joka on tullut tuhoamaan tämän luodun täydellisyyden.

Hän voi myös kokea suurta epäonnistumisen tunnetta. Tämä puolestaan synnyttää valtaisaa vihaa. 

On selvää, että tunnekuohussa on valmennuskin haasteellista, jos tunteita ei tunnista, tai niiden lähdettä ei halua tai kykene ymmärtämään. 

Tietenkin haasteet on tehty ratkaistaviksi, ja olen pohtinut tähän lähestymistapaa. 

Ihan jokaiselle toimivaa tapaa tuskin on edes olemassa, vaan lähestymistavan ratkaisevat aina vallitsevat olosuhteet ja persoona. 

Kuitenkin tykkään käyttää yleisessä keskustelussa esimerkkinä metsää.

Kyllä. 

Metsä sisältää kokonaisen elinkaaren. Siellä on kaikki. Se on toimiva kokonaisuus. 

Vaikea on kuvitella siiliperhettä, joka harvinaisen valkoisen hirven kohdatessaan alkaisi tylyttää tätä ja komentaisi pois heidän metsästään pilaamasta heidän täydellisenä pitämäänsä näkymää. 

Tai pieni peura sanoisi karhulle, että kuule.. Musta tuntuu siltä, että mä en voi hyväksyä sua, kun sä et vastaa mun kuvaa siitä, millaista metsän elämän täytyy mun mielestä olla. 

Puutkin ovat erilaisia. Jopa saman lajin puut. On vaikea kuvitella koivua, joka ajattelisi etten voi kasvaa tässä, koska minulla on sairaus, jota tuolla vieressä olevalla koivulla ei ole. 

Metsässä ollaan terveitä, siellä myös sairastetaan. Synnytään terveinä tai monimuotoisina. Kohtalot ovat erilaisia ja monitahoisia myös siellä. Joskus tarvitaan apua, ja joskus sitä myös saadaan, yli lajirajojen. Joskus taas kukaan ei välitä. 

Siis täydellisen epätäydellinen - ja tarkoituksenmukainen elämänkaari. 

Miksi me ihmiset teemme IHAN ITSE arjestamme välillä niin älyttömän hankalaa? 

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö saisi olla tavoitteita, unelmia ja pyrkimyksiä. Ehei. 

Pointti on siinä, että omaa ajatteluaan voi kouluttaa. 

Siihen auttaa omien arvojen pohdinta. 

Luulisi, että tällainen täydellisyyden illuusio olisi itsessään arvo. Se ei kuitenkaan ole. Se on haavekuva siitä, miltä asiat tulisivat näyttää ulospäin. 

Jos täydellisyyden illuusio lasketaan käytöstä ohjaavaksi arvoksi, se täytyy pystyä määrittelemään sanoiksi ja toivotuksi käyttäytymiseksi. Ja, jos se lasketaan perusarvoksi, silloin määritellään omaa henkilökohtaista sielunmaisemaa sanoiksi sekä teoiksi. 

Usein täydellisyyden illuusio voi olla ihan opittu toimintamalli. Kun se pilkotaan osiin, voi tulla oivallus, ettei se olekaan itselle se arvo, jonka haluaa elämäänsä ohjaamaan. 

Ulospäin rakennetuissa kuvissa harva kuitenkaan muistaa sitä, että jokainen meistä muista näkee kuvassa ihan eri asioita. Toinen kiinnittää huomiota toiseen asiaan, kuin toinen. Joku ei näe mitään, ja joku muu taas katsoo kokonaisuutta. 

Sitten on vielä niitä, jotka kyseenalaistavat näkemänsä. 

Kestääkö tämä täydellisyyden illuusio kyseenalaistamisen ja kysymykset? 

Ehkä tärkein kysymys kuuluu, mitä metsä voi meille opettaa tavasta elää ja olla olemassa? 

Kummallisuus osa 3

Tämän kesän kantava teema ovat kyllä olleet nämä kummallisuudet, joita en osaa sijoittaa mihinkään.

Olen saanut jotain ylimääräistä virtaa kuluneella viikolla ilmeisesti magnesium-B-vitamiini kuurista. Kotihommia tehdessä Spotify pauhasi ja minä lauloin mukana, niin paljon kuin palkeista lähti.

Sitten tuli biisi. Yllätys yllätys, Spotifysta tulee biisi.. No niin..

Siis Saanan kappale: Muistatko?.

Kertosäe iski kuin salama suoraan palleaan. 

Ensin tuli itku. Minä itken todella harvoin, joten jonkin lukon tämä biisi avasi. 

Muistin tuon hetken. Hullun, hauskan, vapaan hetken. Kun juostiin rankkasateeseen ja nauru kaikui. 

Niin turvallisen hetken. Iloisen ja onnellisen. Tuntui, aivan kuin se olisi kaikkein paras, tärkein ja lohdullisin lapsuusmuisto. 

Mikä parasta, voisin kuvitella hulluttelevani omien lasteni kanssa juuri noin, jos minulla lapsia olisi tai niitä ilmaantuisi. 

En vain tiedä missä, milloin ja kenen kanssa tällainen muisto on syntynyt. 

Surullista, että ei voi muistaa, vaikka kuinka haluaisi. 

Kun et kelpaa sellaisena kuin olet

Viimeinen vuosi on avannut silmiäni aivan toisella tavalla ilmiölle, jolle en ole keksinyt edes nimeä.

Kysymys on siitä, että toisella ihmisellä on valtava tarve MÄÄRITELLÄ sinut HÄNEN omiin ajatusmalleihinsa sopivaksi.

Tämä on minulle pragmaattisena ihmisenä hyvin työlästä. Silloin, kun tosiasioilla, jotka vaikuttavat vahvasti arjen kulkuun, ei ole mitään väliä, ne ikäänkuin pyyhitään pois maailmankartalta, ollaan hyvin vaikeissa käytännön tilanteissa.

Esimerkkinä tästä eilinen tapaaminen. Kohtasin ihmisen, joka on tuntenut tai tiennyt minut jo yli vuosikymmenen. Häntä on muutoin mukava tavata, mutta hän EI ALKUUNKAAN siedä sitä, että minä olen liikuntarajoitteinen ja kroonisesti sairas.

Uskon lujasti siihen, että hän EI TEE asiaa tahallaan tai loukatakseen minua. Hän vain ei maailmankatsomuksessaan voi hyväksyä minun kohdallani sitä, että en pysty elämään sellaista arkea, kun hän KUVITTELEE millaista arkeni tulisi HÄNEN mukaansa olla.

Tietenkin tämä sisältää sen, että HÄN EI OLE koskaan kysynyt, mitä minä ajattelen asiasta. Mitkä MINUN toiveeni ja tarpeeni ovat.

Tämä johtaa myös siihen, että tällaiset ihmiset uskovat minun valehtelevan, kun kerron olevani, ja samalla näytän olevani onnellinen ja tyytyväinen asioihini.

Eli pohjimmiltaan on TAAS kyse arvoista.

Koska ollaan niin henkilökohtaisella kentällä, kun arvoissa, niin minä koen hänen polkevan murakkoon minun arvoni ja minulle hyvinkin tärkeät asiat.

Olenko sitten sanonut hänelle asiasta?

KYLLÄ. Monta kertaa. Hienovaraisesti ja myös ihan suoraan. EI AUTA.

Tämän selittää uskomuskaiku. 

Se on psykologinen ilmiö, joka tarkoittaa lyhyesti sitä, että tieto on korjattu aivoihin, mutta väärä tieto jää sinne kummittelemaan. 

Valitettavasti en usko, että kukaan jaksaa pidemmän päälle sitä, että ei tule kuulluksi ja ymmärretyksi oikein. Juuri sellaisena kuin on.

Tätä tapahtuu ihan lievemmilläkin tasoilla, ei edes tarvitse olla mitenkään erilainen tai sairas.

Sivistyneessä maailmassa meidän pitäisi uskaltaa olla aistit auki, jotta voimme hyväksyä toinen toisemme. 

Siihen tarvitaan myös taitoa kuunnella. Suurin osa ihmisistä kuuntelee toista, jotta pystyy vastaamaan hänelle takaisin. Taika on kuitenkin siinä, että kuuntelee toista YMMÄRTÄÄKSEEN häntä.

Jotta me kaikki voisimme tulla kuulluiksi ja ymmärretyiksi, 

Olisitko valmis avaamaan sekä korvasi, että mielesi?

Sitä on hyvä meistä jokaisen pohtia.

Henkilökohtainen palkitsemisjärjestelmä

Kaikki tietävät sen, että saavutetuista eduista luopuminen voi olla hyvinkin vaikeaa. 

Sama koskee koronaa. Pandemia on pakottanut meidät ihmiskuntana muuttamaan käyttäytymistä lyhyessä ajassa.

Luulen, että valtaosalla perustaidot ovat jo hyvin muistissa. Ja ne ovat myös lihasmuistissa sekä osa JO normaalia käyttäytymistä. 

1. Pidetään turvavälit ja noudatetaan oikeanlaista yskimishygieniaa.   ✔️

2. Pestään käsiä riittävän usein, ja jos ei ole pesumahdollisuutta, käytetään käsidesiä.   ✔️

3. Käytetään kasvomaskia, jos suositukset niin osoittavat, (sekä käytetään maskia oikein) ja terveydellistä estettä maskin käytölle ei ole.   ✔️

Oliko tuossa jotain uutta jollekin❓

Epäilen, että ei ollut. Jokainen TIETÄÄ, kuinka tulee toimia. Valtaosa ilmeisesti myös toimii annettujen ohjeiden mukaan.

Olemme siis lyhyessä ajassa sisäistäneet nämä asiat, koska niillä suojellaan henkilöä itseään sekä muita kanssaihmisiä.

Toisin sanoen, kun teemme ohjeiden mukaan, HYÖDYMME siitä myös itse.

Jokainen varmasti pystyy ymmärtämään myös epidemiologisen näkökulman; jos kukaan ei liiku minnekään, myöskään virus ei silloin liiku. 

Tämä on kuitenkin talouden näkökulmasta mahdotonta, joten täytyy löytää se uusi normaali, jossa voidaan toimia taudin asettamissa rajoissa turvallisesti.

Tämä turvallisuus tarkoittaa JOKAIKISEN ihmisen tekemiä henkilökohtaisia ratkaisuja.

Olen huomioinut sen, että yleensäkin jos motivaatiokeinoa haetaan, sen täytyy koskettaa ihmisen henkilökohtaista arvomaailmaa, mikä on juuri sinulle tärkeää ja merkityksellistä.

Väsymisreaktion aiheuttaa se, että tilanne on ulkoapäin ohjautuvaa, jota kukaan ei ole itse valinnut. Pelkästään moraaliset arvot eivät välttämättä kanna tässä kriisissä, kun omaan arvomaailmaan nojaavaa käyttäytymistä pitäisi rajoittaa.

Esimerkkinä: Jos oma arvomaailma pohjautuu hauskanpitoon muiden seurassa. Riippumatta siitä, koskeeko tämä anniskeluravintoloita tai muuten bilettämistä, 

Voi olla vaikea ajatella, että täytyy luopua siitä VAIN sen tähden, että joku ihminen jossain saisi elää. 

Motivaatiotekijä ei siis ole oikea. 

JOS kuitenkin ajatusmaailman kääntää toiseen suuntaan, voidaan epämieluisistakin asioista saada uutta näkökulmaa omiin arvoihin pohjautuvaan tekemiseen ja käyttäytymiseen.

Sen sijaan, että keskitytään siihen MITÄ EI SAA TEHDÄ, voisi ajatusmallin luoda siihen, miten käyttäytymistä MUUTETAAN. 

Kun muutan omaa käytöstäni epidemiologisen ajattelun pohjalta,

Voisi ihminen luoda itselleen henkilökohtaisen palkitsemisjärjestelmän.

Johdonmukaista työtä. Kun teen tällä viikolla näin, voin palkita siitä itseni jollain, tai vastaavasti hyödyn siitä näin... ❓Mitä ne henkilökohtaiset palkinnot sitten itse kullekin edustavat.

Tästä kun tekee viikkokohtaisen suunnitelman ja johdonmukaisesti  toimii sen mukaan, pikkuhiljaa voi huomata, että arvomaailma onkin muuttanut muotoaan.

Tämä lisää myös itsetuntemusta sekä tuo hyvää harjoitusta toiminnanohjaukseen sekä omien arvojen määrittelemiseen sekä analysointiin.

Puhumattakaan siitä, että menettämisen sijaan voi saada jotain, joka koskettaa sitä omaa arvomaailmaa, ja näin ollen myös lisää henkilökohtaista hyvinvointia.