Täydellistäkö? Ehei...

Täydellisyyden tavoittelu on asia, josta minua usein syytetään.

Tämä on täysin ihmisen oma ajatusharha. Sillä ei ole mitään todellisuuspohjaa.

Täydellisyys on asia, joka EI sisällä virheitä.

Minä taas pyydän rehellisyyttä. Totuutta. Vilpitöntä totuutta.

Totuus ei edellytä virheettömyyttä. Päinvastoin. Totuuden on määrä korjata erheet. 

Toki, jos on suuria vaikeuksia pysyä totuudessa, voi oma suoruuteni vaikuttaa täydellisyyteen pyrkimiseltä. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että ihmisellä ei ole aikomustakaan päästää valheellisesta käytöksestään irti. 

Tässä on selvä ero sille, kuinka katselemne maailmaa. Jopa sillä, minkä merkityksen annamme sanoille. Mitä ne merkitsevät. Lisäksi merkitsee se, tuottaako valheellinen käytös ihmiselle suurtakin hyötyä. Se on sitten taas jo eri tarina. 

Se, mihin minä pyrin, on se, että ihminen VOI halutessaan jalostaa käytöstään. 

🍉Ihminen voi ymmärtää toimineensa väärin. Hän pyytää sitä anteeksi. 

🍉Ihminen voi ymmärtää toimineensa väärin. Hän ymmärtää syyn toiminnalleen. Hän pyytää anteeksi käytöstään ja selittää miksi on näin toiminut. 

Nämä toimintamallit varmasti jokainen tunnistaa. 

Se, mihin minä pyrin, on seuraava.. 

🍉Ihminen ymmärtää toimineensa väärin. Hän pystyy analysoimaan syyn käytökselleen. Hän myöntää virheensä. Hän pyytää anteeksi, odottamatta anteeksiantoa. Hän pyrkii korjaamaan käytöksensä tulevaisuudessa. Hän on myös valmis odottamaan, jotta luottamus kasvaa uudelleen. 

Ja, jotta näin voi käydä, täytyy ihmisen ymmärtää mikä johti virheeseen alunperin, sekä mikä siihen on vastalääke, jotta erheeseen johtanut toiminta voidaan jatkossa estää? 

Valtaosalle ihmisistä riittävät 2 ensimmäistä toimintamallia. Ne eivät kuitenkaan pidä sisällään vastuuta. Ne eivät auta tilanteen korjaamisessa, ja sen ylitse pääsemisessä. Eivätkä luo luottamusta uudelleen. 

Joten, ei. En odota virheettömyyttä eli täydellisyyttä. En itseltäni, enkä muilta. Odotan rehellisyyttä. 

Ihminen ei kehity ilman virheitä. Se, mikä luonnettamme jalostaa, on aito pyrkimys vilpittömään rehellisyyteen. Se on myös tie hyvään ja kestävään itsetuntoon. 

Arvatkaa mitä? 😍

Ilolla ilmoitan, että tänään on nyt se päivä, kun olen käynyt kaupalla kävellen kahdella jalalla, ja yhdellä kepillä. Ja kärryt tietenkin siinä vielä. 

Siis kahdella jalalla! Sitä ihmettä ei ole nähty viikkoa vaille 3 vuoteen. 

Pystyin kävelemään suorassa ja askeltamaan oikein. Otin kokeeksi jopa muutaman tanssiaskeleen. Hyvin toimii. Ja oikein toimii, niin kuin kuuluukin. Keppi oli ennen kaikkea vain tukena. Paino oli oikein kahdella jalalla. Välillä tuli väsymystä, mutta pääsääntöisesti keppi oli vain tukena. Myös henkisenä tukena. 

Kailotin kauppareissulle tätä ihmettä ihan kaikille tutuille. 🎉

Vaikka tiesin kehoni tähän pystyvän, ja viime lauantai antoi osviittaa tulevasta, silti..

Olen niin tunnekuohussa, että itkuksi menee.

Vielä menee aikaa jalan vahvistumiseen, joten ainakin 1 keppi pysyy matkassa, varmuuden vuoksi ainakin.

Vielä reiteen aiheutuu kävelystä jonkin verran kipua, senkin takia keppiä vielä tarvitsee tasapainon ylläpitoon. 

Nyt itken kunnolla, sitten nautin tästä ilon ja onnen tunteesta! 

Kunnioitus on aina ansaittua

Sain eilen taas myyntipuhelun. Olin niin vastahankainen, kuin asiakas vain voi olla. Tämä naispuolinen myyntihenkilö kyllä ylitti odotukset. 

Oli pakko antaa reilu palaute. Hän toimi nimittäin juuri niin kuin pitää toimia. Ilmeisesti työ oli luonut epätoivoa, koska hän herkistyi palautteesta ja kiitti. Hän kertoi työn olevan hyvin epäkiitollista.

No, sitähän se on. Siihen on monta syytä, miksi asia näin on myyntipuolella. 

Jäin itse pohtimaan omia sanojani. 

Kiitin häntä siitä, että hän tekee työnsä juuri niin kuin se pitää tehdä. Ja kunnioitus on aina ansaittua. 

Tämän esimerkin valossa vastasin itse siihen kysymykseen, joka minua on valvottanut öisin viime vuosina.

Mikä saa ihmisen jättämään työnsä tai jopa velvollisuutensa tekemättä? Vaikka olisi vannonut valan sitä oikeudenmukaisesti hoitaa? 

Vastaus on: normaalia ihmistä tuskin mikään.

Yleensä ihmiselle on kunnia-asia menestyä työssään. Se on asia, joka otetaan vakavasti.

Siitä riippuu yleensä sekä maine, että elanto. Myös jopa ihmisen oma identiteetti. Tarkoitus olemassaololle. Ei ole tulevaisuudessa elannosta toiveita, jos järjestelmällisesti hoitaa työnsä huonosti. Kilpailu on sen verran kovaa. Suosituksilla on väliä. Näytöillä on väliä. Työntekijän on tuotettava lisäarvoa.

Kuitenkin tapahtuu niin, kuin kysymyksessäni esitin. On ihmisiä, jotka jättävät työnsä hoitamatta.

Huomasin itse, etten ole ollut kysymyksenasettelussani tarpeeksi täsmällinen.

On kyse siitä, jättääkö ihminen velvollisuutensa hoitamatta

-säännöllisesti

-silloin tällöin

-tietyssä valikoidussa tapauksessa

Käytösmallien mukaan, näihin on erilaiset syyt, miksi henkilö näin toimii.

Aina silloin, jos asia koskee vain valikoitua tapausta, se eroaa näistä muista roimasti.

Asialle on olemassa silloin motiivi. Jokin syy- seuraussuhde pakottaa toimimaan.

Hyvin todennäköisesti on kyse jonkin asian peittelystä, jopa salailusta. 

Olen paljon pohtinut sitä, mikä saa ihmisen kääntymään arvojaan vastaan? Jopa tekemään arvojaan vastaan? Jopa niitä, joihin on kasvanut?

Tähän voi jokainen näin tehnyt varmasti vastata henkilökohtaisesti. Syitä on varmasti monia.

Tarvitaan siis yllyke. Jokin asia, jolla on sidonnaisuuksia hyvin moneen asiaan.

Se on sidonnaisuuksiensa kautta asia, jossa julki tullessaan, on paljon menetettävää. Tuhoamisvoiman on oltava valtava. Lisäksi sen täytyy herättää pelkoa.

Jos tämä järjestelmällisyys käsittää jonkun luodun organisaation, tällaisessa tapauksessa on aina olemassa käytöskoodi. Järjestöön kuuluva saadaan toimimaan sovitun mukaisesti. Onhan näistä maailma täynnä esimerkkejä.

No miksi minua on tällainen niin kovasti mietityttänyt? 

Siksi, että aikanaan, kun selkäni ensimmäisen kerran petti, ja oikeusjuttu isääni vastaan oli juuri käyty,

Silloin kohtasin sellaista täysin järjenvastaista toimintaa, kun terveydellistä syytä yritti selvitellä.

Kyse oli ihmisistä, jotka olin tuntenut koko lapsuuteni. Heillä oli maine hyvinä ihmisinä. Ystävällisinä. Auttavaisina. He olivat ammateissa, joissa pystyivät estämään minun tutkimukseni ja epäämään minulta hoidon. 

Tämä oli aivan täysin järjenvastaista, eikä heilläkään siihen syytä ollut kertoa. 

Onneksi kuitenkin yksityiseltä puolelta sain ne terveyspalvelut, joita tarvitsin. Siellä maksava asiakas kun täytyy hoitaa.

Kun tämä minun tylyttäminen jatkui sitten jopa kirkkoherranvirastossa saakka, tosin eri asian yhteydessä, oli selvää, että jotain muuta oli nyt tekeillä. 

Kysymys tietysti kuuluu, miksi? 

Kosto isäni puolesta minulle on aivan selviö vastaus, joka tulee mieleen. 

Se vain on todella laimea selitys. 

Ei ole uskottavaa, että ihmiset, joilla on kaikki todisteet nenänsä edessä, vain pelkästään hyvän miehen, jolla on kyseenalainen maine, vuoksi vain jättäisivät virkavelvollisuutensa  hoitamatta, tai ne hoidettaisiin puolitiehen. 

Eikä ole uskottavaa sekään, että kukaan ei usko oikeusjärjestelmän tehneen oikeaa päätöstä. Minun kertomaani epäiltiin. Kuitenkin oikeus teki TODISTEIDEN valossa päätöksensä. Tässä tapauksessa kun EI ollut sana sanaa vastaan. 

Lisäksi on ihmisluonnon vastaista, että ihmisen mieleen ei hiipisi epäilys siitä, että lapseen kohdistuneessa seksuaalisessa väkivallanteossa vain uskottaisiin sokeasti lapsen valehtelevan. 

Se vain on luonnoton tilanne. Epäilys, pieni kalvava epäilys, tulee jokaiselle terveelle aikuiselle. 

Sekä täysin luontainen käytösmalli ihmiselle tälläisessa tilanteessa on olla valitsematta puolia. Olla puhumatta tai viittaamatta asiaan mitenkään. Ulkoistaa itsensä täysin. 

Kiristys on tilanne, jolla ihmisen saa toimimaan jopa tahtoaan vastaan. 

On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että koko paikkakuntaa voisi kiristää jollain. 

Ellei, se sitten ole juuri se juttu. 

Ketä ihminen puolustaa mitään kyselemättä? Tai todisteista piittaamatta? Tai, mitä ihminen puolustaa seurauksista välittämättä? 

Tämä ei sinänsä ole minun asiani, enkä ole kiinnostunut siitä. 

Minua vain kiinnostaa se, miksi terveydenhoitoni piti evätä?

Mitä ei saanut tulla julki? 

Ja, onko ajan saatossa jo tullut julki kaikki se, jota tällä käytöksellä yritettiin estää? Saavutettiinko tavoite, mihin käyttäytymisellä tähdättiin? 

Käyttäytymisessä on se hauska puoli, että yrittipä ihminen tehdä puolesta tai vastaan, se kertoo hänestä jotain. Se jättää jäljen. Se jättää tilaisuuden selvittää totuus. 

Arvioinnin kohteena

Me kaikki joudumme toistemme arvioinnin kohteiksi vääjäämättä koko ajan.

Se, mihin me perustamme arviomme muista ihmisistä perustuu sekä tunteeseen, että omaan arvioomme siitä, kuinka hyvin oma käytöksemme omasta mielestämme ohjailee toisen henkilön toimintaa.

Tästä minulla on jakaa oma esimerkki. 

Ennen koronaa eräs pappa, joka on jo 90 vuotias, etsiytyi seuraani hyvin usein. Juttelimme usein ulkona, vähintään aina kyselin hänen kuulumisiaan.

Tiesin hänen menettäneen vaimonsa yli 60 avioliittovuoden jälkeen.

Kerran hän sitten kaupalla vain tarttui minua molemmilla käsillään käsivarresta kiinni. Siis minulla kyynärsauvat, ja hän tarttui kiinni olkavarresta, sormien puristaessa juurikin kainalon kohdalla. 

Minähän en voi sietää luvatonta kosketusta. Palataan siihen kuitenkin jäljempänä.. 

Tässä tilanteessa tiesin, ettei minulla siinä julkisella paikalla ollut hätää, vaikka paniikki kuplikin kurkussani.

Tämä pappa kysyi minulta ihan suoraan siinä puristaessaan käsivarttani, harrastaisinko hänen kanssaan seksiä? 

Kaikessa kauheudessaan tilanne oli vielä nolo ja erittäin kiusallinen. 

Hän jatkoi.. Ethän sinä kaunis ole, mutta sinulla on hyvä sydän. Minulla on kyllä rahaa. Omistan sitä ja tätä.. Ja sitten hän toisti kysymyksensä uudestaan.

Kerkesin ajatella noiden sekunttien aikana vaikka jos mitä. 

Kuitenkin ensimmäinen järkevä ajatus, joka mieleeni tuli.. Valehtele. Kerro olevasi varattu.

Näin minä tein. Sanoin varovasti, että mieheni ei taitaisi tykätä ajatuksesta, että menisin toisen miehen luo. 

Samassa hän irrotti kätensä minusta, ja niin järkytys kuin häpeä ja epätoivokin näkyivät hänen kasvoiltaan. 

Hän pyysi välittömästi anteeksi. Se oli hyvin vilpitön ja rehellinen reaktio.

Toivottelin hänelle kaikkea hyvää ja poistuin paikalta. 

Olin niin järkyttynyt tapahtuneesta sekä vihainen siitä, millainen HÄN oli ajatellut minun olevan.

Tunsin myös ihan hirveää omantunnon tuskaa siitä, että valehtelin. 

Vaikkakin, siinä tilanteessa se pelasti hänen miehuutensa. Tai kasvonsa, tai miten sen nyt ottaa. 

Hän oli tehnyt arvion minusta perustuen siihen mitä on minusta nähnyt ja kuinka minut on ihmisenä kokenut. 

Hän siis ajatteli, että rumempi ja vielä heikommassa asemassa sairauden takia oleva nuori nainen on helppo tapaus. Ikään kuin, että minulla ei olisi vaihtoehtoja. Olisin ehdollistettu siihen, että taloudellista hyötyä olisi luvassa, ja minä tietenkin näiden kriteerien pohjalta olisin täysin valmis taloudellisen hyödyn edessä taipumaan hänen tahtoonsa. 

Näin on tietenkin hänen nuoruudessaan voineet asiat ollakin. Onhan meillä ikäeroa yli 50 vuotta. Maailma on muuttunut sinä aikana paljon, asenteet välttämättä eivät ole. 

Tämä oli siis hänen tekemä arvio minusta, johon hän perusti oman toimintansa suhteessa minuun. 

Vallankäytön elementtejä, joilla oma tahto saadaan maaliin. 

Tässä näkyy juuri se ilmiö, jolla ihmiset määrittävät toisiaan. He perustavat mielipiteensä suhteessa hyötyyn kyseisestä henkilöstä, eikä henkilöön itsessään. 

Myös luulo siitä, mitä ihminen tekee, tai mihin hän hyödyn vuoksi voisi OMASTA mielestä suostua, määrittää hyvin pitkälti sitä hyväksymmekö toisen henkilön vai emme. 

Tämä on klassinen esimerkki ennakkoluuloista. Asenteellisesta suhtautumisesta pelkän luulon tai oletuksen pohjalta. 

Jos se jollekin jäi epäselväksi, en suostunut hänen ehdotukseensa. Koin sen hyvin vastenmielisenä. Myös sen ajatuksen, että pitäisi toisesta millään tapaa hyötyä taloudellisesti. 

Kuulin myöhemmin tämän papan päivystäneen tien varressa, ja pysäyttäneen jokaisen naisen, ja esittäneen heille jokaiselle samaisen kysymyksen. 

Minä näen tämän niin, että (onneksi) en ollut mikään special snowflake, vaan hänen käytöksensä todennäköisesti johtui surusta. Suru saa ihmisen joskus toimimaan omituisesti. 

Varmasti hän on yksinäinen, ja kaipaa läheisyyttä. Ikää on jo sen verran, että se saattoi luoda paniikin siitä, ettei läheisyyttä enää koskaan ole tarjolla. 

Kuitenkaan, en itse hyväksy tällaista käytöstä itseäni kohtaan, vaikka syy olisi mikä. Käytöstavat ja kanssaihmisen kunnioitus aina kunniaan. 

Palataanpas siihen kosketukseen. Minä olen hyvin iloinen siitä, että elämme sosiaalisen etäisyyden aikoja. 

Kuten sanoin, en voi sietää luvatonta kosketusta. 

Johtuu tietenkin siitä, että sairauden takia tunnen luvattoman kosketuksen kovana kipuna. 

Myös henkilökohtainen kuplani valittaa. En kommunikoi kosketuksen kautta. 

Jostain syystä kuitenkin täysin tuntemattomat ihmiset ennen tulivat hyvin mielellään läiskimään minua selkään, tai halailemaan. 

Selkä on sellainen asia, ettei sinne koske kukaan. Jos annan jonkun sinne koskea, on se niin suuri luottamuksen osoitus, että se kannattaa ottaa tosissaan. Luotan silloin ihmiseen, kuin kallioon. Luottaminen on minulle varmasti vaikein asia ihmissuhteissa. 

Kuitenkin muutamakin täysin tuntematon ihminen läiski minua yläselkään, ja tuli vielä takaa, ettei voinut väistää. Pahimpaan kipupesäkkeeseen kun iskee, tuli oksennus suuhun, ja jalkoja heikotti. Ei siinä tilassa ja hetkessä voi toista torua, kun taju meinaa lähteä. 

Yleensä nämä ihmiset eivät edes pyydä anteeksi luvatonta koskemistaan. 

Läheiset ovat siitä ihania, että he pyytävät aina luvan, vaikka halaukseen. Ja he ovat otteissaan hyvin varovaisia. Olen kiitollinen tämän huomionnista ihan jokaiselle näin toimivalle henkilölle lähelläni. (Tosin näinä aikoina ei nyt halailla, kun ei edes tavata kasvotusten.) Mutta läheisten kanssa se ei olekaan luvatonta koskemista. Arvostan silti asian huomioimista ja sen sisäistämistä.

Uusien ihmisten tapaaminen tuntuu minusta nykyään oudolta. Jotenkin olen itse juuttunut johonkin yleiseen luuloon, ettei minulla ole henkilökohtaisella tasolla mitään annettavaa toiselle ihmisenä. En ole mitenkään kiinnostava. Olen itse jumittunut siihen, että valtaosa pitää minua jotenkin vaikeana, rasittavana tai voimia vievänä sairauteni takia. Ja myös sen takia jotenkin epäonnistuneena, etten ole saavuttanut elämässäni yleisesti saavuttamisen arvoisena ja tavoiteltavina pidettäviä asioita. 

Suomalaisten kanssa on sinänsä helppoa, jos on uusi tuttavuus. Tai joku, joka haluaa pitkän ajan jälkeen tulla taas tutuiksi. Annan vain blogin osoitteen, ja pyydän lukemaan täältä. 

Yleensä siinä käy niin, että ihminen perääntyy. Joko sen takia, ettei halua lukea, tai juuri sen takia, että on lukenut. 

Yhtäkaikki, homma on silloin molemmille osapuolille selvä. No hard feelings. Ennakoitu käytösmalli. Kuitenkin ihminen saa mahdollisuuden valita tosiasioiden pohjalta. 

Havahduin itse tässä siihen, kuinka olen ollut väärässä. Olen myös jotenkin kummallisesti antanut vallalla olevan mielipiteen vaikuttaa ajatukseen itsestäni, vaikka se ei pidä ollenkaan paikkaansa. En edes itse ajattele näin. Miten ihmeessä siis luulen itsestäni kaikkea hölmöä, vaikka en edes itse ajattele niin? 

Jäsentäminen. Asioiden toteaminen. Se jäi tekemättä. 

Totesin, että arvoni ovat hyvin erilaiset yleisesti hyväksi ajateltuihin nähden. 

Kuitenkin kohtasin tilanteen hyvin erilaisesta näkökulmasta. Joka on jopa pelottavaa, kun se on uutta, mutta samaan aikaan hyvin virkistävää. 

Minuun otti somessa yhteyttä eräs mies. Englanniksi. Ilmeisesti hän on eurooppalainen kuitenkin. Somesta ei koskaan voi olla täysin varma. 

Hänen mielenkiintonsa minua kohtaan oli herännyt valokuvieni kautta. Hän siis arvotti minut täysin niiden perusteella. Ihmisenä, henkilönä. 

Olemme käyneet hyviä keskusteluja valokuvauksesta ja siihen liittyvästä. Hän kuitenkin on ilmaissut halunsa tutustua minuun myös ihmisenä. 

Siinä kohtaa meni jarrut päälle. Ymmärsin, että tätä täytyy pohtia nyt vähän syvemmin. 

Mietin, mitä oikein kertoisin. Nyt ei ole sitä etua, että antaisin blogin osoitteen ja pyytäisin tekemään oman arvion sen pohjalta. 

Ja kertoa pitäisi vielä kielellä, jossa ei ole natiivi puhuja. 

Vielä hommaan luo uuden ulottuvuuden se, että ei ole kuvaa, ei ääntä, ei mitään muuta kuin kirjoitetut viestit, sekä tietenkin myös hänen omat julkaistut valokuvansa somessa. Niissä ei ole henkilöitä, kuten ei minullakaan. 

Pohdin sitä, olenko johtanut häntä jotenkin harhaan. Kuvissa oleva maailma on nimittäin erilainen asia, kuin mitä arki kokonaisuudessaan. Kuvat ovat ja edustavat minulle vapautta. Irti kaikesta. Vain hetken kauneutta. Vain sitä. 

Se on niin pieni osa minua ja sitä kokonaisuutta, jota minä olen, joten ajattelin olevani jotenkin huijari. 

Kunnes taas laitoin asioita puntaroinnin päätteeksi järjestykseen. Hän näkee jotain, mikä resonoi hänessä, juuri siinä osassa minua, eli kuvauksessa. 

Miksi se olisi kenenkään harhaanjohtamista. Ei se ole. 

Siinä missä toiset näkevät VAIN sairauden, häntä koskettavat kuvat, joita minä otan. 

Molemmat ovat puolia ja asioita minussa. Ne ovat osia kokonaisuudesta. 

Rehellisyyden nimissä on ollut ihanaa välillä tulla arvioiduksi ihmisenä tällaisen hyvänä koetun piirteen tai osani kautta. 

Ei äänen, ei ulkonäön, ei edes oman puhutun kielen kautta. Vain sen, mitä kuvani välittävät hänelle minusta. 

Itse en piittaa kenenkään ihmisen kohdalla mistään ulkoisesta. Ei varallisuus tai materia vaikuta.  

Vaikkakin, jos toinen on hyvin selvästi materian perään omassa suhtautumisessaan, ja tuo sen selkeästi arjessa esille, voi se toimia niin, että katson arvojemme olevan niin erilaiset, että tämä toimii luotaantyöntävänä aspektina. Näin totuuden nimissä. Eli siis ei voi sanoa etteivätkö ulkoiset tekijät vaikuta. Vaikutus vain voi olla eri ihmisille erilainen. Tämä taas puolestaan ei liity ulkonäköseikkoihin millään tavalla. Minä katson ihmistä aina ihmisenä sekä luontaisesti, että koulutuksen tuloksena. 

Kun sanoin, etten kommunikoi kosketuksella, pitää täysin kutinsa. 

Se, mikä merkitsee on vain ja ainoastaan älyllinen yhteys. Mielen tasolla saavutettu yhteys. En osaa sitä kuvailla. Se on ainoa asia, joka saa minulla tunnesiteen syntymään ihmiseen. Välittämisen siteen. 

Jos parisuhdetta ajatellaan, näin ei ole käynyt vielä koskaan. 

Kuitenkin, sellainen sanonta on olemassa: Jokainen kattila löytää kantensa. 

Tiedän sen olevan totta. 

Tämä ihminen, joka kiinnostui minusta valokuvien kautta näytti sen, että minussa on paljon muutakin kuin vain sairaus. Tai taloudellinen menestyminen tai menestymättömyys, miten kukakin sitä asiaa katsoo. 

Ymmärsin myös itse konkreettisesti sen, että olen ainutlaatuinen yksilö. Olen osieni summa, en vain yhden osasen määritelmä, tai määrittelemä. 

Arvoni ovat myös minua varten, ja tukevat sitä näkemystä, jota edustan. Jos en piittaa pätkääkään vaikka vaurastumisesta, se on ok. En ole epäonnistunut missään. Se vain ei kohtaa tai resonoi toisenlaisten arvojen kanssa. Se ei tee minusta huonompaa, vain aihealueeseen erilaisella tavalla suhtautuvan. Itsetunnolle on tehnyt tämä pohdinta hyvää. Konkreettisia perusteluja asioihin. 

Se, kerronko tälle uudelle tuttavuudelle lisää itsestäni kokonaisuutena, jää nähtäväksi. 

🍓Mansikkayllätys! 🍓🍓

Oi joi joi... 💖😋🍓😋🍓💖

Minulla oli juuri ruokatreffit pakastemansikoiden kanssa.

Sain aimo annoksen dopamiinia, sillä löysin pussillisen mansikoita pakkasesta tänä aamuna. Mikä odottamaton ilo ja riemu! ✨🎉✨

Sulanut annos sai minut kyllä jonnekin svääreihin, sillä en kuullut, en nähnyt mitään.. Niin keskityin nauttimaan tästä yllätys herkusta. 

Pitihän se ottaa toinenkin annos sulamaan vielä iltapäivän välipalaksi. 

Tässä olikin oiva aasinsilta ruokakatsaukseen.

Alkuvuodesta päätin, että keskityn nyt täydellä teholla syömisen parantamiseen. 

Minä kyllä tarvitsisin jonkun muistuttamaan tai oikeastaan nalkuttamaan viereen siitä, että olenko syönyt tarpeeksi. Siis kaiken vaadittavan. 

Jos minulta kysyy mikä on tarpeeksi, ei vastauksella ole mitään tekemistä kehon oikean tarpeen kanssa, vaan vastaus olisi täysin hatusta vedetty ja tunteeseen pohjautuva. 

Syöminen ei siis voi olla minulle valinnainen asia. Tarvitsen määrätietoisuutta ja kovaa kuria tässä asiassa. 😉

Niinpä pohdiskelin asiaa. 

Olen kyllä syönyt omasta mielestäni erittäin kelvollisesti. Uusi kattila on porissut hellalla joka päivä, ja vielä usein 2-3 kertaa päivässä. Tai paistinpannu tirissyt.. etc.

Kehoni on ollut kuitenkin toista mieltä asiasta. 

Heikotuskohtauksia on ollut. Lisäsin ensin juotavaa, sillä ajattelin sen olevan minulle tyypillistä nestehukkaa. 

Ei riittänyt. Vaikka teki hyvää. 

Tulin siihen tulokseen, että ei se auta kuin lisätä ruokailukertoja vuorokauteen.

Minun on jokseenkin hankalaa syödä enää klo 17 jälkeen illalla pahoinvoinnin takia. Joten ei auta muu, kuin jatkaa ruokailuaikaa aamuun. 

Onneksi luonnostani olen aamuvirkku ja kesää kohden olen ylhäällä jo ennen kukonlaulua. 🐓 Tai jopa ennen kukkoa.. 

Kuitenkaan en klo 4 aamulla jaksa alkaa väsätä mitään gourmeeta, joten tähän oli keksittävä ratkaisu.

Välipala. 

No niin... Mitäs se sitten voisi olla? 

Olen seikkaillut netin ihmeellisessä maailmassa, koska minulla ei ole näistä hajuakaan. En tunne välipala-konseptia. En ole koskaan tätä harrastanut.

No nyt harrastan. Löysin oikein listan verran asioita, joita hyvinä välipaloina pidetään, ja ne sopivat myös aikaiseen aamuun hyvin.

Minähän söisin kaikista mieluiten vaan tiettyjä marjoja ja hedelmiä. 🥝

Tämähän ei tietenkään riitä, koska muitakin ravintoaineita pitää olla. 

Tämä on välillä mielestäni hyvin tylsää ja mälsää, mutta suoritan kuitenkin tunnollisesti.

Pohdin jokin aika taaksepäin kaupassa, mikä olisi sellainen makeinen, jonka haluaisin syödä. Vaatimuksena oli raikas ja hedelmäinen karkki. Mitään ei tullut mieleen, kunnes.. 

Ostin viinirypäleitä.

Kauppalistaan on kirjoitettu oikein erilliseen kohtaan välipalat, etten vain niitä nyt unohda.

On se kumma, että muistan kyllä kaikkea mahdollista ja tarpeetontakin. Kerroin jopa siskolleni milloin hän oli viimeksi ostanut korppujauhoja kaupasta. 🤭

Itse en kuitenkaan muista aina syödä tarpeeksi, tai ostaa ruokaa tarpeeksi.. Pöh.. Tässä on kehityksen paikka!

Nyt lähden kuitenkin ensin haltioitumaan taas mansikka-annoksestani! 

Suorituksen jälkimainingit

Jatketaanpas edellisen kirjoituksen aihetta loppuun saakka. 

Kun puhutaan aktiivisesta kuntoutumisesta, usein puhutaan vain siitä, mitä pitää tehdä. Kuinka paljon täytyy tehdä.

Ei pidä käsittää väärin. Aktiivisuutta tarvitaan kyllä.

Se vain ei yksin riitä. Täytyy osata myös ennakoida.

Esimerkkinä tämä minun kilpikonnailuni 🐢 lauantaina. 

Kun oli tarve saada ulosmeno järjestymään, sen suunnittelu ja ennakointi ei koskenut VAIN PELKÄSTÄÄN aikaa ENNEN tapahtumaa, vaan myös tiettyä ajanjaksoa tapahtuman jälkeen. 

Tämä on se suurin kompastuskivi, mikä rasittaa samassa taloudessa asuvia terveitä yksilöitä. Se on myös aika suuri syyllinen siihen, miksi terveen ja sairaan mahdollinen parisuhde voi kariutua. 

Minä puhun omassa tilanteessani romahdus-päivistä.

Minun tapauksessani se tulee vähän  jälkijunassa, jopa viikkoa tapahtuman jälkeen. 

Mutta se tulee. Yhtä varmasti kuin aurinko nousee idästä. 

On siis AINA muistettava laskea mukaan tämä jälkihoito. Minulla romahduspäivien kesto riippuu paljolti rasituksen kestosta, sekä mikä on ollut kehon lähtötilanne, kun rasitus on suoritettu. 

Vuosia sairastaneena pystyn aika tarkkaan arvioimaan, kuinka pitkään tämä romahdusaika kestää, sekä mitä toimenpiteitä silloin tarvitaan.

Silti minullekin sattuu virhearvioita, tai tulee muuttujia. 

Tälläinen toipumisaika voidaan hyvin helposti lukea laiskuudeksi. Jos omaa mallin, jossa aikuinen ei makaile ja laiskottele, on tälläisen kanssa eläminen täyttä tuskaa ja turhautumista. 

Olen myös kuullut, että valtataisteluissa tälläisella käytöksellä myös hallitaan toista. Terve ei voi siis tietää, onko kyseessä hallinta vai tositilanne.

Tälläisella käytöksellä ei tietenkään ole mitään tekemistä aktiivisen kuntoutumisen kanssa.

Ja se vie uskottavuutta oikeasti sairailta, jotka pyrkivät selviämään itsenäisesti.

Tällöin kuitenkin ongelmat ovat myös jossain muualla. 

Itse varoitan aina yleensä ystäviä siitä, että nyt on taas romahdusaika. 

Toiset ottavat asian tyynesti, toiset turhautuvat, jos en ole läsnä. 

Tämäkin suhtautuminen riippuu siitä, millaiseen käyttäytymismalliin suhteemme perustuu.

Ainahan suhde, olipa se mikä hyvänsä, perustuu johonkin.

Jälkihoidossa on vain ja ainoastaan kyse siitä, että kuuntelee kehonsa tarpeita. 

Jos on tarve olla yksin, sitä EI toinen tai  terve ihminen voi kääntää niin, että nyt hylkäät minut.

Tälläinen ajatusmalli on tarveperustainen, ja se poissulkee kokonaan sen, että tukee toista toipumisessa, tai edes haluaisi ymmärtää toisen tarpeita tai sopeuttaa omaa toimintaa sekä tarpeita tilanteen vaatimalla tavalla. 

Tämän takia yleensä tarveperustaisten suhteiden kanssa on vakavia ongelmia, jos on aktiivinen kuntoutuja. (Tai edes sairas yksilö.) 

Myöskään pelkkään hoivaamisen tarpeeseen perustuva suhde ei välttämättä kestä. Siinä menee dynamiikka pahasti pieleen, jos sairas on aktiivinen kuntoutuja. 

Eli.. Aktiivisen kuntoutujan kanssa todennäköisesti pärjää suhteessa kuin suhteessa, jos.. 

Kestää epävarmuutta, hyväksyy toisen sairauden tuomat tarpeet, omiin tarpeisiin vastaa ja riittää se, mihin sairaan rahkeet riittävät, ja tämä voi vaihdella. 

Tunnesidonnaiset asiat ovat sitten erikseen.

En siis ole ollenkaan väärässä siinä, että sairaan kanssa minkä tahansa suhteen luominen vaatii paljon. Ihmisestä riippuen, se voi myös antaa paljon.

Aktiivinen kuntoutuminen vaatii siis kehonkuuntelua, sekä suunnittelua ja ennakointia, huomioiden sen, kuinka paljon aikaa etukäteistoimet, suoritus, että jälkitoimet vaativat. 

Ja myös sen huomionnin, palautuuko keho mahdollisesti jälkihoidon jälkeen lähtötilanteeseensa, vai meneekö se huonommaksi. Tätä ei aina etukäteen voi tietää, mutta se pitää ottaa huomioon. 

Ehkä vallitseva aika on tuonut tähän enemmän ymmärrystä. Tällä hetkellä esim lomailu aiheuttaa vastaavan tilanteen. Etukäteistoimet, loma, jälkihoito. Eli koronatilanne, rajoitukset ja karanteeni. 

Tämä ehkä auttaa hahmottamaan ilmiötä, jossa toiminta on säädeltyä sekä rajoitettua tietyn aikaa. Sekä tietyin ehdoin. 

Nyt käyn ennakoidun romahduspäivän viettoon. 

Kilpikonna ja jänis..

Eilen pääsin vihdoin valokuvauslenkille ulkoilemaan. 

Talvi on ollut säiden puolesta upea, mutta minun ulos lähteminen ja siellä keppien kanssa viuhtominen onkin sitten suuremman luokan operaatio. 

Kaikki on oltava kohdallaan. Mielellään myös tähtien asento sekä kuun kallistuskulma. (En edes tiedä onko moista olemassa, mutta eritoten se juuri vaikuttaa.) 🤭

No, eilen sattui kaikki palikat yhtäaikaa samaan riviin, joten lähdin ulkoilemaan. 

Ilma oli kuin morsian. Käpsyttelin läheiselle joelle kuvaamaan, mutta aurinko päättikin mennä juuri pilvien peittoon, ja kuvat eivät onnistuneet. 

Tästäkös minä suivaannuin, ja päätin jatkaa matkaa aurinkoisemmille apajille. Siis paikkaan, johon matalalta tulevat auringonsäteet parhaiten osuvat. 

Rukkaset käteen, kepit maasta taas kätösiin ja menoksi. 

Ihme oli tapahtunut. Nimittäin tuo kipeä jalkani yhtäkkiä oli niin kuin jalka on. 

Jalka on ollut kepeä. Se ei ole venynyt täyteen mittaansa koko tänä aikana (3v.).

Olin jo pohtinut ostavani nilkkapainot, jotta jalka venyisi pikkuhiljaa oikeaan asentoonsa. 

No, en kerennyt ostaa. 

Siinä askeltaessa huomasin, että jalka on "painava", eli oikeassa mitassaan. Tunsin ensin kuinka jokin ikäänkuin rapsahti yläreidessä etupuolella. Mielikuva tuli kiinnikkeestä, joka antoi periksi. 

Eihän siellä sellaista tietenkään ole, mutta luulen, että kyseessä on ollut sellainen runttu, joka aiheutuu kovasta rasituksesta kudokseen kun EDS:n vuoksi kollageeni ei muotoudu kehossa oikein. 

Minulla on näitä patteja ollut jo tovin milloin missäkin. Kipeitä ovat. Tuskaisia jopa. 

Eli tavallaan jokin piti jalkaa väärässä asennossa, ja nyt se sitten antoi periksi, ja mahdollisti jalan suoristumisen. 

Kokeilin siinä sitten askeltaa ilman keppejäkin. Askeltaminen ei tehnyt kipeää, ja jalka kesti painon.

En tätä sen kummemmin kerennyt ihmetellä, kun aurinko tuli esiin ja hirveällä kiirellä täytyi alkaa kuvata.. 🤭

Kotimatkalla tulin sellaista reittiä, että täytyi ylittää melkoinen hanki, jotta pääsin kotiovelle. 

Hangessa meni polku, ja polulle pääsemiseksi täytyi nousta noin puoli metriä. Siinä on kummasti sovittelemista keppien kanssa, että saa tukevaa maata keppien alle ponnistaessa. 

Pääsin ylös. Polun varrella oli kuvauspaikka. Huomioni oli siis täysin siinä. 

Kuitenkin huomasin, että kapeaa lumihankipolkua kävellessä käytin enemmän jalkoja, kuin käsivoimia. 

Kun kuvaus oli ohi, huomasin olevani pulassa. Polun toinen pää, josta kotiin pääsi, oli kinoksen päällä. 

Punnitsin vaihtoehtoja. Totesin, ettei niitä ollut. Selkä oli ottanut reissusta sen verran nokkiinsa, että pyörrytti. 

Joten tämä nyppylä, jota minä vuoreksi nimittäisin, oli ylitettävä. 

Kyllä siinä varmasti oli naapureilla hauskaa, jos ikkunoistaan katselivat. 🤭

Keppiä, jalkaa, sivuttain, vuoroaskellusta, ei kun toisinpäin.. Äh.. Sittenkin toisin päin.. Jne.. 

Olin nyppylän laella. Enää piti päästä alas maan tasalle.. 

Olin aivan satavarma, että nyt kaadun. Ujutin kipeää jalkaa alas mäkeä. Kun se kosketti tukevaa kohtaa, etsin kepeillä tukea. Lopulta tulin sellaisella ryminällä maahan, että piti ottaa lukua hetki. 

Yllätyksekseni tulin siihen tulokseen, että ainoa, joka otti kolhuja, oli egoni. Jalkaan ei koskenut, pyörrytti hiukan, mutta eniten kiukutti se, kuinka kömpelö esitys tuo taas oli. 

Kun tunnekuohu laantui, ymmärsin, että olin tullut melkoisen esteradan juuri suorittaneeksi. Ei samalla ketteryydellä kuin terve jalkainen, mutta tyylipuhtaasti kuitenkin. En kaatunut. Refleksit toimivat. Jokainen kehon osa toimi omalta osaltaan oikein. Tyylipuhtaasti. 

Siskoni lohdutti minua puhelimessa myöhemmin. Sanoi minun olevan kilpikonna, ja muistutti jänis ja kilpikonna - sadusta. 

Sadussa kilpikonna ja jänis ottavat juoksukilvan. Jänis tietenkin on maalilla ihan tuosta vain. Hän kuitenkin jää ennen maaliviivaa odottamaan kilpikonnaa, jotta voi ilkkuen toiselle mennä maaliviivan yli toisen nenän edessä. Jänis käy puun juurelle, ja nukahtaa siihen. Sillä aikaa kilpikonna tulee, ja ylittää maaliviivan. Voittaa. 

-Ja tyylipuhtaasti. 💯

Totesin, että tuo oli juuri mielikuva, jota kaipasin. Jokainen kulkee omalla vauhdillaan ja tyylikin on valittavissa. 👍

Sain sen jänönkin kuvattua.. Tai oli se niin vikkelä, että vain jäljet jäivät.. 

T: Kilpikonna 

🌺Aitous 🌺

Koin eilen jotain maagista. Nimittäin sain eilen myyntipuhelun. 

No se ei suinkaan maagisuuden määritelmää täyttänyt, vaan henkilö, - ihminen, joka soitti työnsä velvoittamana. 

No, hän kauppasi asiaa, jolle nyt ei ollut tarvetta, eli kauppaa ei syntynyt, mutta hyvä mieli kyllä.

Sotkin hänen konseptinsa heti alussa, kun en kuullut mistä hän soittaa. Yllätyksekseni hän pystyi persoonallaan täysin korvaamaan sen, ettei homma mennyt käsikirjoitetusti. 

Esitin myös kysymyksiä. Toiseen hän vastasi, mutta toiseen sanoi näin:

"En tiedä. Minulla ei ole satavilla mitään tietoa tähän liittyen. En edes ole koskaan kuullutkaan asiasta. "

Siinä. Ei pahoittelua. Myöntäminen, ettei tiennyt. 

Ja hän tiesi, että hän riittää juuri sellaisena, vaikka ei tiennyt. 

Minulle tapahtui jotain kymmallista. Hän sai siinä hetkessä täyden luottamuksen.

Vaikka myyjiä kouluttaneena ihmisenä minun olisi kuulunut korjata häntä siinä, että hänen olisi pitänyt ottaa asiasta selvää. 

En kuitenkaan nyt kokenut sitä tarpeellisena, koska hän ei käynyt inttämään, ei kuvitellut tietävänsä paremmin.

Hän oli puhelussa läsnä ihmisenä, ei myyjänä. 

Tämä on hyvin harvinaista, sillä tällä tavoin ihminen tekee työtä persoonallaan. Hän laittaa itsensä likoon kokonaan ihmisenä. Ei vain määriteltyä roolia itsestään. Silloin myös kritiikki satuttaa ihmistä kokonaisuutena.

Toisaalta, se avaa ihmisenä suurimman kasvun mahdollisuuden, jos on niin sinut itsensä kanssa, että itsetunto kestää. 

Hyvän itsetunnon omaava tietää mitä osaa, mitä on tehnyt ja mihin ne perustuvat. Hän myös peilaa yleensä aina omaa käytöstä suhteessa siihen mitä itse edustaa. Hän myös tietää mitä ei osaa, ja osaa myöntää, kun ei tiedä. Hän myös osaa hankkia tietoa, sekä oppia uutta. 

Vaikka en tehnyt kauppaa, kehuin häntä kyllä. Kiitin myös aitoudesta. 

Ihminen, joka on oma itsensä. Sinut itsensä kanssa. Hyvä juuri sellaisena kuin on - ja luottaa siihen, on kyllä melkoinen harvinaisuus.

Myyjä pyrkii yleensä tekemään vaikutuksen asiakkaaseen, koska hän tavoittelee hyötyä, eli kauppaa. 

Yleensä käytetään erilaisia menetelmiä, jolla pyritään pääsemään tavoiteltuun lopputulokseen.

Puhelimessa jäävät pois kaikki fyysiset maneerit sekä ulkonäköseikat.

Painostus on yleinen keino, jolla toinen taivutellaan omalle kannalle. Toinen on vetoaminen johonkin.

Onkin taitolaji saada toinen vakuuttumaan pelkästään puhelimessa siitä, että on hyvä ihminen.

Ihana kokemus kyllä. On aina ilo saada kokemus ihmisestä, joka on liikkeellä ajatuksella - minä olen minä, sinä olet sinä - hauska saada tutustua.

Ihmiset eivät aina ymmärrä aitouden taikaa. Se on ainoa asia, joka kestää aikaa. 

Yleensä ihminen käyttäytyy niin, että etsii jotain, mikä vastaa omaan tarpeeseen. Kun tarve täyttyy, tai tarpeen täyttänyt muuttuu, muuttuu myös keskinäinen dynamiikka, ja usein ihmisten välinen suhde on historiaa. 

Silloin, kun etsitään sitä, joka täyttää tarpeen, ei niin ole väliä sillä ovatko arvot kohdallaan. Tosin tarveperustainen käyttäytymismalli ei pohjaa arvoihin, eikä edes tunteisiin. 

Joten aitous itsessään on arvo, se ei silloin kohtaa tarveperustaisen mallin kanssa. 

Aitous on asia, joka on. Se itsessään on kaikki, ja ei mitään. Se ei vaadi mitään.  Se riittää sellaisenaan, eikä aiheuta tunnekuohuja. 

Oikea uhriko?

Puhuin edellisessä kirjoituksessa uhrista. Se on kansankielinen ilmaus, joskin oli aiheeseen täysin pätevä.

Harhaanjohtamisen välttämiseksi on syytä selventää pari eri termiä. 

Lainopillisesti henkilö, johon on kohdistunut rikos on asianomistaja. Hän on rikoksen uhri, ja rikos vaarantaa hänen oikeuspiiriään. 

Kun taas ihminen voi uhriutua, ja näin väittää olevansa uhri. 

Tällaisessa tapauksessa uhriutunut ihminen ei itse pysty ottamaan vastuuta omasta elämästään, tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, vaan löytää vaikeuksiinsa syyn ja syyllisen AINA ulkopuolelta.

Uhrina olemisesta nauttiminen on hyvin epäterve tapa. 

On siis hyvin paljon merkitystä sillä, puhutaanko oikeasti rikoksen kohteeksi joutuneesta uhrista.

Uhriutuminenkin on oikea taitolaji. Jotkut yksilöt pystyvät viemään sen äärimmäisyyksiin, ja silti olemaan mieleltään täysin terveitä.

Tähänkin liittyy käyttäytymismalli. Yllätys.. 🤭

Tällainen vastuunsiirto aina ulkopuolelle vaatii sen, ettei ihminen tunne tarvetta ottaa elämää omiin käsiinsä. 

Aina löytyy joku, johon tämä tunnepohjainen speksi toimii. Aina löytyy joku, joka säälii. Aina löytyy joku, joka puolustaa. Aina löytyy joku, joka taistelee puolesta. Myös joku, joka kantaa sen vastuun puolesta. Myös joku, joka tekee puolesta. 

Minua syytetään hyvin herkästi ja usein äitini (jonka kanssa kasvoin) sorsimisesta. Hän onnistuu aina kääntämään asian niin, että minulle ollaan vihaisia milloin mistäkin. Pääasiassa huono tytär. Kuitenkin legenda kertoo hänen olevan minun uhrini. Minä olen vastuussa lähes kaikesta kurjuudesta hänen elämässään. 

Näin on ollut jo aikojen alusta saakka. Vastuu vain lankeaa minulle, sen verran upean suorituksen hän onnistuu aina tekemään asiasta. 

Nykyään tämä jo huvittaa, vaikka on hyvin vakava asia.

Juuri muutama aika taaksepäin korjasin muutamia faktoja oikein eräälle minua arvostelleelle henkilölle meidän keskinäisistä suhteistamme. 

Hiljaista tuli. En vain tiedä menikö asia vieläkään perille, sillä uskomuskaiku on hyvin vahva. 

Totuus on se, että en ole ollut tämän henkilön kanssa tekemisissä 15 vuoteen. En siis voi tällä hetkellä tietää hänestä tai häneen vaikuttavista asioista mitään. Kuten ei hänkään voi tietää mitään minusta tai minuun liittyvästä. Eli 15 vuoden ajalta emme kumpikaan voi ottaa kantaa toisiimme. 

Aikanaan, kun päätin minun hyväksikäyttämisen loppuvan, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kadota. Hän tosin oli ulkoistanut minut elämästään jo pitkän aikaa, milloin milläkin tekosyyllä. 

Tosiasiassa minulla on ihan päteviä faktoja sille, miksi en halua hänen vaikutuspiiriään elämääni. 

Ensinnäkin olen antanut hänelle niin paljon rahaa hänen velkojensa maksuihin, ettei minulla ole antaa enää enempää. Puhutaan kymmenistä tuhansista euroista. Hän ei osaa käyttää rahaa, siksi aina jonkun muun pitää maksaa. 

Hän ei ole ottanut tai kantanut minkäänlaista vastuuta siitä, kuinka paljon väkivaltaa hänen(kin) taholtaan olen kokenut. 

Ja painavin syy on se, että hän on avustanut rikollista toimintaa. Hän on ollut mahdollistaja hyvin julmaan asiaan. Kuitenkaan häntä ei voida lain edessä tästä saattaa vastuuseen. 

Että näin huono tytär minä olen. Tunnustan ja myönnän sen. Aivan liian pitkään annoin hänen toimia väärin itseäni kohtaan. 

Ja kummallista on sekin, että tämä, ah niin täydellinen, äiti ei ilmestynyt hoivaamaan minua ja kantamaan vastuuta tai korjaamaan asioita, silloin kuin sairastuin. 

Minä en ole osannut hänelle olla esimerkkinä vastuunkannosta. Olen itse syyllistynyt siihen, että olen kantanut vastuuta hänen puolestaan. Paljon. Jopa liikaa. 

Tässä ei minulla ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäävätä itseni. Korjata omaa käytösmalliani asian suhteen. 

Minulle on usein sanottu, että omaa tyhmyyttäsi olet rahaa antanut. Ehkä näinkin. Kuitenkin tämä kyseinen ihminen on taitava suostuttelemaan. Uhkauksia on monenlaisia. Tekoja on monenlaisia, jotta ihmisen saa antamaan rahaa. 

Minun kohdallani toimi hyvin pitkään heikko kohtani siinä, että säälin häntä. En hennonnut antaa häntä ilmi, koska hän tiesi minun häviävän sen taistelun. Lisäksi uhkaus minulle tärkeitä ihmisiä kohtaan toimi loistavasti joka kerta. 

Tämä on sinänsä huvittavaa, että minulla ei ole mainetta vastuunkantajana, vaan maine määrittää minut huonoksi ihmiseksi. 

Mitä lopulta maine meistä mitään kenestäkään kertoo? 

Ei yhtään mitään. 

Se ei takaa mitään. Ei hyvyyttä, eikä pahuutta. 

Se on aina määritelmä, jonka joku ihminen tekee meistä. Yleensä tällä määritelmän tekevällä ihmisellä on motiivi sekä henkilökohtainen agenda asian suhteen. 

Vain ja ainoastaan teot ja tekemättä jättämiset merkitsevät. Ei maineen perusteella valittu puoli. 

Tässäkin kohtaa pitää pystyä asiat faktoin perustelemaan. 

Se on aivan täysin eri asia, kuin tunnepohjainen speksaus. 

Näiden erottaminen toisistaan on välillä hyvinkin vaikeaa. 

Tässä kohtaa on syytä pohtia hyötyykö itse jotain siitä, että valitsee puolensa sieltä, joka ei vastuuta halua kantaa? 

Tämä voi olla aika ylättävää, että asiassa on monia muotoja, jotka voivat palvella hyötymisen tarvetta. 

Ihminen ei opi historiasta mitään

Viime viikot ovat olleet henkisesti hyvin vaikeita. Minulle pari hyvin tärkeää lasta on joutunut vakavan kiusaamisen kohteeksi. 

Nämä ovat tapahtuneet varhaiskasvatuksessa. Toinen joutui fyysisen väkivallan kohteeksi, ja toinen henkisen väkivallan kohteeksi.

Minä, joka yleensä niin rauhallisesti reagoin asioihin, olin täysin valmis repimään näiltä vastuutaan pakoilevilta aikuisilta, jotka ammattilaisina myös tunnetaan, päitä irti. Kuvainnollisessa mielessä, tietenkin.

En ole noin avuttomaksi tuntenut itseäni vähään aikaan. 

Tämä on niin järkyttävää, että koulukiusaamiselle ja väkivallalle PITÄISI olla nollatoleranssi, mutta käytännössä näin ei ole.

Ihminen ei näköjään opi historiasta mitään. Ei edes lähihistoriasta. Koskelan teinisurma oli jotain niin järkyttävää, että edes minä en voinut lukea kaikkia lehtijuttuja. 

Miksi siis samat toimintamallit yhä vain jatkuvat?

Lasten kohdalla me aikuiset olemme yhtä syyllisiä siinä missä väärin tekevät lapsetkin.

Väkivaltaisessa kodissa elävät lapset eivät saa apua, jos aikuinen ei heitä auta. 

Lain mukaan on olemassa toimintamallit sille, kuinka ammattilaisen on toimittava, jos lapsi esim uhkaa toisen lapsen henkeä ja terveyttä.

Kuitenkin on olemassa mitä ihmeellisempiä perusteluja sille, MIKSI EI toimita näiden lainmukaisten asioiden mukaan.

Mikään perusteluista ei tietenkään kumoa sitä tosiasiaa, että se on velvollisuuden, jopa virkavelvollisuuden, laiminlyönti.

Siinä myös menettää auktoriteetin täysin. Kiellät toisessa tilanteessa kiusaamisen ja väkivallan, mutta sallit sen toisessa tilanteessa. Eihän sitä kukaan enää tosissaan ota. Kukaan ei usko, eikä luota. 

Kotiväkivalta on puolestaan taas sen luokan juttu, että sitä EI pitäisi tapahtua missään, koskaan, ikinä.

Sitäkin on useampaa lajia. 

Aina on kuitenkin kyse vallasta.

Tätäkin tapahtuu perheissä kaikille osapuolille, ja vastaavasti kaikki osapuolet voivat olla myös väärintekijöinä. 

Viime keväänä todistin kotoani käsin perheväkivaltaa. Naapurissa tapahtui kauheita. Henkiä ei menetetty, mutta kaiken sen kuunteleminen oli kyllä kuin kauhufilmistä. Poliisi kuitenkin tällä kertaa hoisi tilanteen hyvin.

Aina näin ei kuitenkaan käy, valitettavasti.

Tämä johtuu siitä, että läheskään kaikista tapauksista ei tehdä ilmoitusta. Tai ei pysty itse hälyttämään apua paikalle.

Näissä tapauksissa on yleensä kyse vuosia kestäneestä piinasta.

On joko valittu se tie, että ajatellaan sen rauhoittuvan aikanaan, tai ei uskota kenenkään ottavan asiaa tosissaan. 

Miehet ovat yksi ryhmä, joiden kokemasta kotiväkivallasta tai parisuhdeväkivallasta puhutaan hyvin harvoin. 

Tässä voi olla syynä antiikin aikaiset ajatusmallit siitä, ettei miestä voi nainen pahoinpidellä.

Jos nainen käy jatkuvasti väkivalloin kiinni, ja mies omaa ajatusmallin, ettei voi lyödä naista, on puolustautuminen aika vaikeaa. Joissain tilanteissa jopa mahdotonta.

On olemassa myös naisia, jotka yllyttävät lyömään. Kun toisen itsehillintä katkeaa, nämä naiset tekevät järkyttävän suuren numeron siitä, kuinka he ovat uhreja.

Sairasta. Tälläinen käytös on aina jossain määrin sairasta. Ja se on AINA väärin.

Naisten ja lasten kokema perheväkivalta tiedostetaan paremmin. Näin kuitenkin vieläkin tapahtuu ihan jatkuvasti.

Ja myös tässä kohtaa väkivaltainen käytös, niin henkinen kuin fyysinenkin, on AINA väärin. 

Tässä vain on moraalisesti hankalaa se, kun jossain vaiheessa jollain väkivaltaa jatkuvasti kokeneella henkilöllä tulee raja vastaan, ja hän puolustautuu. 

Voimankäytön seurauksena tämä väkivaltaa harjoittanut voi esim vammautua tai jopa kuolla. 

Siinä sitä sitten punnitaan oliko voimankäyttö tarpeellista, ja oliko toiminta itsepuolustusta. 

Jos ei missään ole merkintöjä siitä, että on kokenut väkivaltaa pitkään, tai kukaan ei voi asiaa todistaa, lain edessä ollaan silloin heikoilla. 

Eli lainopillisen vastuun joutuu kantamaan tavallaan väärä ihminen, uhri. 

Myös tälläisessa tapauksessa syyllisyyden kantaa uhri. Vaikka jokaisella on oikeus, jopa velvollisuus, puolustaa itseään. 

Moraalisesti hyvin vaikea asia. 

Siksi väkivalta, henkinen väkivalta tai kiusaaminen EI PITÄISI tai EI SAISI olla koskaan vaihtoehto. Tai siihen ei pitäisi olla edes mahdollisuutta.