Yhteistyötä ja avunantoa

Olen

pohtinut kipuasioita. Ryhmä on ravistellut minua ajattelemaan. Päällimmäisenä on mielessä ihmisen hätä, silloin kun kipu on kroonista ja et tiedä miten jatketaan eteenpäin. Kuinka moni lääkäri on rehellinen potilaalle ja kertoo, että kipua ei kukaan voi pois ottaa? Tavattuani paljon kipukroonikkoja, väittäisin ettei kovin moni. 

Minulle ensimmäinen läääkäri, joka oli rehellinen, tuli vastaan vasta 4,5 vuoden kivun jälkeen. Olin suunnattoman tyytyväinen, koska olin itsekin tullut jo näinä vuosina tähän tulokseen.

Toiset väittävät vastaan, että eihän noin voi sanoa, koska kipu voikin joskus lakata. Tämä on totta, mutta parempi laittaa ihminen kohtaamaan raaka realismi, kuin antaa turhaa toivoa. Ja jos potilas joskus "paranee" niin sehän on vain positiivista ja melkein ihmeeseen verrattavissa. 

Olenkin ajatellut, että näkökulman muutos tähän asiaan olisi paikallaan. Toivoisin kivunhoidon tulevaisuudessa menevän uuteen vastuullisempaan ja yhteistyötä korostavaan suuntaan. Tällä tarkoitan sitä, kun potilaan todetaan kärsivän kroonisesta kivusta, silloin pidetään ns palaveri lääkärin kanssa. Minusta olisi ihan ideaalia, jos lääkäri kertoisi tilanteen ja selittäisi missä kipu on ja mistä se kenenkin tapauksessa tulee. Sen jälkeen kerrottaisiin ettei kipu lähde pois. On opeteltava uusi elämäntapa. Tämän jälkeen lääkäri pyytäisi potilasta tekemään yhteistyötä, jotta kivun hallinta ja sen kanssa eläminen on mahdollista.

Mielestäni tässä annettaisiin myös potilaalle vastuuta ja mahdollisuus vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Lisäksi kaikki vastuu ei jäisi pelkästään lääkärin tai lääketieteen hartioille. Luulen myös, että potilaan hyväksymisprosessi pääsisi nopeammin alkuun ja ei jäätäisi passiivisina vain odottamaan, että joku ihme tapahtuisi ja poistaisi kivun. Luulen, että tällainen toiminta voisi mahdollistaa myös paremman lääkäri-potilassuhteen ja potilaan pettymys lääkäreitä ja lääketiedettä kohtaan voisi vähentyä, samoin kuin lääkäreiden pettymys kipupotilaita kohtaan. Eihän tämmöinenkään kaikkia miellytä, mutta minä henkilökohtaisesti arvostaisin suuresti, jos kohdallani näin toimittaisiin.

Toisekseen

olen löytänyt omasta tilanteestani uuden positiivisen puolen. Olen verrannut nyt jatkuvaa kipua ja sitä kun välillä olet kivuton ja sitten taas kipuhelvetti on valloillaan. Eräs ihminen kertoi, että hän voi tietyillä toimenpiteillä olla jopa 6 kk kivuton ja elää normaalia elämää. Puoli vuotta, sehän on ihan ikuisuus!

Tämähän on kropan ja aivojen kannalta todella hyvä juttu. Keho saa levätä.

Itse kuitenkin ajattelen, että tämä vastaa jo pahemman luokan kidutusta! Miksikö?

No siksi, että jos elät puolikin vuotta täysin normaalia elämää ja sitten matto vedetään jalkojesi alta, niin joudut joka kerta luopumaan saavutetuista eduista. Voin vain kuvitella miten viha ja katkeruus ovat valloillaan, joka kerta on vastassa uusi pettymys ja kaikki pyörii negatiivisuuden kehällä. Olet ikäänkuin kahden maan kansalainen.  Kaikki mitä olet voinut tehdä vaihtuukin taas siihen ettet voi, pysty ja kykene. Voiko tällaisessa tilanteessa edes tehdä surutyötä ja  hyväksymisprosessia?

Kun taas jatkuvan kivun kanssa elävänä ajattelen, että on helpompaa tehdä surutyö ja hyväksyä tilanne, koska ei enää muista mitä normaalielämä on. Vajaakuntoisen elämästä on tullut normaalia. Ei osaa enää edes kaivata niitä asioita mistä ehkä paitsi jää. Toimintakyky saattaa vaihdella rajustikin huonompaan suuntaan, niin ajattelutapa muuttuu väkisinkin positiiviseksi. Hurjat tuuletukset saa aikaan se, että tänään kävelin kauppaan, hurraa! Pystyin, kykenin ja jaksoin. On vain iloinen kaikesta mitä voi tehdä. Olet kuin lapsi, joka opettelee solmimaan kengännauhat itse ja on hyvin ylpeä saavutuksestaan.

Olet siis luopunut entisestä minästäsi kokonaan. Nyt sinulla on uusi kangas, johon maalaat sen kuvan joka nyt olet ja joka vastaa nykyistä käsitystä itsestäsi. Ei ole enää "terveiden luomia normeja ja odotuksia" vaan on ne, mitkä itse luot.

Sana sairas oli minulle vaikea pala. En voinut hyväksyä niin karkeaa jaottelua kuin terve tai sairas. Liian mustavalkoista. Sana vajaakuntoinen oli kuitenkin termi, joka jäi elämään ja jonka mukaan itseni määritän. Siinä on positiivinen kaiku.

On siis suuri merkitys sillä, -ajatteletko pystyväsi vai -ajatteletko ettet taaskaan pysty.

Pidän hyvänä sitä, että minulla on jatkuva kipu. Olen saanut mahdollisuuden tehdä surutyön ja hyväksyä ja rakentaa elämäni sellaiseksi kuin se on nyt. Tätä kautta elämään on myös löytynyt asioita joita ei terveenä osannut edes ajatella. Toisekseen elämänarvot ja tärkeysjärjetys ovat muuttuneet. Elän hetkessä, koska tässä hetkessä on aivan kaikki. Menneisyys toimii opettajana ja tulevaisuutta ajatellaan pala kerrallaan. Olen huomannut onnellisuuuden tulevan pienistä asioita ja ilon aiheita riittää kun katsoo elämää uteliaan lapsen silmin. Voimavarat, ne on selviytyäkseen jokaisen löydettävä. Mistä siis voimavarat niille ihmisille, jotka ovat kahden maan kansalaisia?

Yleinen

olettamus ihmisillä tuntuu olevan, että jokin lääke, hoitomuoto, toimenpide, vaihtoehtoishoito tms. on se avun tuoja elämään. Ulkopuolelta odotetaan apua ja sitten ollaan pettyneitä kun lukuisien kokeilujen jälkeen kipu on edelleen tallella. Istuu kuin täi tervassa, eikä lähde kulumallakaan.

Haluaisinkin rohkaista kipuihmisiä ajattelemaan

MITÄ itse voi tehdä, jotta kipu helpottaa?
MITEN kipuun voi vaikuttaa, toimenpiteet?
MIKSI en voi muuttaa ajattelutapaa, toimintamallia tai tottumuksia?

Kaikki on mahdollista. Näin haluan elää ja ajatella. Jaan tässä vinkin, joka on auttanut itseäni menneinä aikoina hyvin paljon ja mahdollistanut prosessin etenemisen. Kivun kanssa eläessä on hyvä erottaa järki ja tunne toisistaan. Ikäänkuin ulkoistat ongelman.  Ajatusta voi muokata. Pitää ymmärtää mistä ja miksi kipu tulee ja syntyy. Kuinka siihen voi vaikuttaa. Kuinka elämänsä voi muuttaa ja nähdä elämän olevan täynnä vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia vajaakuntoisuudesta huolimatta.

Kun ajatus muuttuu - tunne muuttuu

Tämä mahdollistaa kivun sietämisen ja sen kanssa elämisen. Se ei aiheuta enää pelkoa, vaan toimii enemmänkin ohjaavana voimana. Näin tunteitakin on helpompi nimetä ja käsitellä. Tämä ajattelumalli jakaa myös asiaa pienempiin lohkoihin. Kaikkea ei tarvitse kerralla kestää, etenet sitä mukaa kun itsestä hyvältä tuntuu.

Olkaamme osallisia omassa elämässämme! 

Mietitään asioita, joihin voimme vaikuttaa ja joista voimme päättää.

Paljon positiivista energiaa!

Elämäntapa

Rohkea rokan syö

Eilen

alkoi kivunhallintaryhmä, joka kestää koko kevään. Odotin ryhmän alkua ihan innoissani, vaikkakin viime postauksessa mainitsin syömishäiriötä koskevasta pienestä paniikkikohtauksesta. Mutta muuten on ihan kiva saada jotain vaihtelua tähän arkeen. Tai niin mä luulin.

Minulta 

on päässyt autuaasti unohtumaan se tosiasia, että to-del-la-kin olen vajaakuntoinen, paino sanalla vajaa. Osasin aavistaa, että 3 tunnin seisominen on fyysisesti eritäin raskasta, varsinkin kun vasen kinttu on taas sotajalalla. 

Ha, ha ha... mitä vähättelyä.. raskastako muka, pah! Ihan suoraan helvetistä!!!

Olen luonut kotiin ja omaan arkeen sellaisen turvallisen lintukodon, jossa on hyvä olla. Täällä on kaikki asiat otettu huomioon kipua ja toimintakykyä silmällä pitäen. Muu maailma ei sitten olekaan niin kiva paikka. Siellä ei ole huomioitu kipupotilasta silmällä pitäen yhtään mitään. Yllätys.

Tilassa,

jossa eilen olimme oli aikasta voimakas ilmastointi ja eikös meikäläinen juuri sattunut sen kohdalle. Paikan vaihtaminen ei auttanut, kun ilmavirta tuntui kehossa jokapuolella. Lisäsin huivia hartioille ja käsissä oli mummon neulomat lämmittimet, jotka olivat enemmän kuin tarpeen. Siinä sitten piti yrittää keskittyä ohjelmaan ja muiden kertomiin asioihin. Oman vuoron tullessa, aloitin oman tarinan kertomisen, mutta punainen lanka vaan hävisi, kun joku teki kysymyksen kesken kaiken, en enää yhtään saanut kiinni, mitä olen kertomassa. Tämä nyt on jo vanha juttu, mutta en ollut niin kartalla, että olisin kertonut jutun loppuun ja sitten vastannut kysymykseen, aivot tuntuivat olevan off-asennossa. 

Samaan aikaan yritin keskittyä hengittämiseen, jotta sain jollain tavalla kipua hallintaan. Melkoinen Houdini pitäisi olla, että olisi tuosta kunnialla selvinnyt.

Kipukohtaushan siitä sitten tuli. Onneksi olin varautunut asiaan. TTnro2 on opettanut minulle ns. pelastusrenkaan, jota itse oljenkorreksi kutsun. Siis jokin toiminto mitä teet silloin kun kipukohtaus iskee. 

Minulla yleensä palleahengitys pelastaa tilanteen, mutta eilen ei henkäilyt paljon auttaneet.

Niinpä muiden tehdessä rentoutusharjoitusta meikä yritti kamppailla pyörtymistä vastaan. Onneksi toinen ohjaajista tuli avukseni ja toi vettä sekä laukkuni, jossa oli pieni rusinapaketti. Sydän hakkasi ainaskin miljoonaa ja hengitys oli tosiaan työlästä. Onneksi muistin ne rusinat laukusta. TTnro2, opit ovat siis menneet perille, vaikka ei välttämättä aina siltä näytä :) 

Ohjaaja jäi siihen lähelle tarkastelemaan vointiani, kun join vettä ja pistelin rusinoita poskeen yksi kerrallaan. Ihana juttu oli, että tämä temppu auttoi. Pikkuhiljaa rytmit tasaantuivat ja hengitys helpottui kun huomio kiinnittyi rusinoiden syömiseen yksi kerrallaan. 

Olo on erittäin väsynyt,  fyysisesti uupunut ja tuntuu kuin olisi jyrän alle jäänyt. Menee seuraavat 2 viikkoa toipuessa, että pääsen seuraavalle ryhmäkerralle mukaan. :) 

Yllätys

oli muiden ryhmäläisten suhtautuminen minuun. En ollut lainkaan varautunut siihen mitä kohtasin. Jouduin huomion keskipisteeksi kivun takia. No, ei sitä oikein voinut piilottaakaan, vaikka minä en siitä numeroa tee, enkä valita, mutta näkyyhän se habituksesta. 

En ole voinut koskaan sietää sitä, että kipua ja sairautta korostetaan ja alleviivataan. Tiedän, että eilinen suhtautuminen on ihmisten normaali reaktio ja sillä tarkoitetaan hyvää, mutta mä olin ihan kauhuissani.

Kauhistelu siitä, että miten sun hengityksestä huomaa kivun ja voi voi, mikä tilanne. Voinko auttaa ja anna mä teen puolesta. Piti ihan tulistua, että EI, mä teen ITSE! 

En pidä siitä, että ihmisen sijaan huomio kohdistuu heikkoon kohtaan, jota sitten sormella osoitetaan. Olen ymmärtänyt, että jotkut kipuihmiset pitävät tämänlaisesta huomiosta, mutta minua se kiusaa. Jos sinulla on finni keskellä naamaa, tuskin haluat ihmisten näkevän vain sen ja kiinnittävän siihen huomiota. 

Omalla kohdallani haluaisin ajatella olevani esimerkki siitä, että tämän kaiken kanssa voi elää ja selviytyä. 

Vaikka

ihmiset ajattelevat auttavansa, se kuitenkin lisää kielteistä kipukäyttäytymistä. Ajatellaan, että se, joka tekee asiat hitaammin tai eri tavalla kuin muut, on uhri. Näin ollen, puolesta tehden vahvistaa toisen uhrin asemaa. Lisäksi siinä vahvistetaan sitä, että et kuulu joukkoon, olet poikkeava, teet asiat toisin kuin me muut ja se ei ole hyväksyttävää. 

Ymmärrän terveiden ihmisten reagoivan tällä tavoin, mutta kipupotilaiden joukossa tämä ilmiö oli minulle uusi.

Onhan se ärsyttävää, kun joukossa on se viimeinen villahousu, joka muiden kiitäessä kuin gasellit, kipuaa rappuja kuin olisi kiipeämässä vähintään Mount Everestille. Mutta elämä on. 

Olen

sitä mieltä, että kipupotilaan täytyy ja häntä täytyy myös vastuuttaa ottamaan vastuu omasta kivusta. Kipua voi provosoida itse myös lisää. Tiedän itsekin tekeväni näin, mutta nykyään saan itseni pahanteosta usein kiinni ja yritän korjata käytöstäni tai ajatusmalliani. Ihan vaan sen takia, että itseni kanssa oleminen on helpompaa.

Mutta näköjään ympäristökin voi provosoida kipuja ja kipukäyttäytymistä lisää, usein jopa tahtomattaan. Huomasin tämän eilen kuunnellessani ihmisiä, että jopa lääkärit ja terveydenhuoltohenkilöstö tukevat tätä uhrin asemaa, ihan huomaamattaan.

Olen aina ihmetellyt saamaani palautetta siitä, että en ole normaali kipukäyttäytyjä. Enkä ole ymmärtänyt yhtään mitä sillä tarkoitetaan. Tässä on tietysti se kääntöpuoli, että myöskään kipua ei ole uskottu aidoksi.


Muistan

ensimmäiset tapaamiset vuosia sitten mun OMT-fysioterapeutin kanssa. Mä olen tottunut siihen, että jos jotain sovitaan, niin siitä pidetään kiinni. OMTf kertoi minulle, että selkäni kannalta on välttämätöntä, että käyn treenaamassa heidän salillaan selkäpenkkiä. Todennäköisesti olen vaan nyökytellyt vastaukseksi tai antanut jonkin ahaa-tyyppisen vastauksen.
OMTf:n ilme oli nimittäin niin paljon puhuva kun ensimmäisen kerran ilmestyin salille oikeasti tekemään sitä selkäpenkkiä. ♡ Hän ällistyneenä kyseli, että tulit sä treenaa? Ja mä mietin siinä, että mitä ihmeellistä tässä on, niinhän me sovittiin. :)

Samoin

TTnro1:n kanssa oli samansuuntaista ajatuksen kulkua. Ensinnäkin hän oli alkuun hämmästynyt siitä, että saavuin sovitusti paikalle ja toisekseen sain yllätettyä hänet, että olin kotona tehnyt annettuja harjoituksia.

Ja

minä dorka vaan mietin, että mikä noita vaivaa? Tietenkin asiat tehdään sovitusti. Ja jos ei pääse paikalle, siitä ilmoitetaan ja sovitaan seuraava ajankohta. Eikös näin toimita sivistyneessä maailmassa?
En siis ollut tietoinen siitä, että kipupotilaiden oletetaan käyttäytyvän hiukan eri tavalla...

Haluan

kiittää OMT-fysioterapeuttiani, toimintaterapeutti nro1:ä ja toimintaterapeutti nro2:a ensinnäkin siitä, että olen saanut noin valtavan ihanat terapeutit ohjaamaan ongelmissa ja elämään mukana tässä kaikessa.

Toisekseen
haluan kiittää teitä siitä, että olette jokainen vastuuttanut minua ottamaan vastuun omasta kropasta, kivusta ja ajatuksista. Sydämellinen kiitos! Olette tosiaankin pelastanut minut elämään elämää! Tajusin tämän hyvin selvästi eilen.

Te olette opettaneet sen, että vaikka kipuihminen ei kivun olemassaololle mitään mahdakaan, niin kipua voi yrittää hallita ja menetelmiä voi kehittää itselle sopiviksi. Myös ajatusten suunta ja hallinta ovat omalla vastuulla. Jos et mitään tee, mihinkään et voi vaikuttaa. Mutta jos olet rohkea ja tartut tuumasta toimeen, voi elämä yllättää positiivisesti ja koet negatiivisten asioiden sijaan paljon positiivisia asioita ja näin ollen kipua on helpompi sietää. ♡ 

Yksinkertaisesti; Kiitos!
Vaikka minäkin haraan yleensä vastaan asioista ja en usko ennenkuin itse olen asian pureksinut, niin te teette ihan loistavaa ja erittäin tärkeää työtä. Vaikka olen välillä hankala, niin haluan teidän tietävän kuinka paljon teitä ja työpanostanne arvostan!

Toivon jokaiselle ihmiselle, kivun kanssa tai ilman, rohkeutta voittaa pelkojaan ja rohkeutta tarttua toimeen, jotta elämä pyörisi positiivisella radalla negatiivisuuden kehän sijaan. ♡

Virran mukana vai vastavirtaan?

Kävin

tänään ravintoterapiassa. Voi kun mä niin tykkään mun RT:stä! Ihanaa kun oikeasti terapeutti ymmärtää ihan täysin mistä mä puhun, kun kukaan muu mua ei ymmärrä. On mennyt hermot taas asian kanssa, kun yrittää lähipiirin kanssa jutella kuinka vaikeaa tämä syöminen on. Varsinkin nyt kun tämä taas pyörähti muutama viikko sitten niin, että mikään ei mene alas. Proteiinijuomat olen väkisin niellyt, muuten on ollut todella onnetonta. Kukaan ei tajua. Vaihdetaan vain puheenaihetta tai ei kuunnella ollenkaan. Hermot menee!

Syöminen sattuu. Se sattuu suuhun, iskee salamaa hampaisiin. Tuntuu todella inhottavalta. Vitamiinia ottaessa pilleri osui takahampaaseen ja samantien tuli oksennusrefleksi. Siis mitään ei oikein kunnolla saa alas. Puhumattakaan sitten suolistosta. Kun ihminen on syömättä, suoli lakkaa toimimasta, siis kaikki mitä sinne laittaa, ei välttämättä tulekaan ulos. Vähän sama asia kun yrität tukossa olevaan viemäriin kaataa vettä, kyllä se täytyy rassata auki ennen kuin se vetää. Sama juttu, kun vaan jokin toimis. Täysi olo saa sitten tuntemaan itsensä lihavaksi. Tieto ja tunne, ne kamppailevat keskenään.

Aloitan ylihuomenna kipuryhmän, joka kestää koko kevään ja sain pienimuotoisen paniikkikohtauksen, koska joudun ihmisille kertomaan tästä ja siellä on syömishetki, jolloin minun syömiseni on taas tapetilla kaikkien ihmeteltävänä. Ahdistaa!

Onneksi RT osasi antaa apua tähän tilanteeseen ja suurin ahdistus helpotti. Silloin kun ihminen on sairas ja vielä vakavasti, niin omat rajat ovat silloin erittäin hauraat. Muistatte muutama postaus sitten kun kerroin noista naapurin tätyköistä jotka tulivat kommentoimaan todella ilkeästi noussutta painoani. RT kysyikin, mitä haluaisin noille ihmisille sanoa?

Mietin hetken ja totesin, että haluaisin kertoa heille kuinka ilkeää ja loukkaavaa tuo oli. Ei pidä mennä arvostelemaan toista kun ei koskaan tiedä toisen lähtökohtia. Painonnousullani ei ole mitään tekemistä syömisen kanssa, päinvastoin jos saisin vähän enemmän ruokaa syötyä niin paino rupeaisi todennäköisesti laskemaan ja normalisoitumaan . 

RT sanoikin, että nyt olisi hyvä rueta opettelemaan niitä omia rajoja, mitä sietää ja mitä ei. 

"Minusta tuntuu ikävältä/pahalta kun sanot noin"

""En hyväksy sitä, että... "

On siis eri asia sanoa, että täällä on kuuma kuin että minulla on kuuma. 

Tajusinkin siinä keskustellessa, että minun ainainen joustamiseni juontaa juurensa lapsuuteen saakka. On siis hyvä tiedostaa tämä ja alkaa pitämään itsensä puolia. Olen aina ajatellut, että en halua loukata ketään esim vaikka riidellessä, en koskaan sano ihmiselle pahasti vaan yritän jotenkin selittää tilannetta ymmärrettävästi. RT kuitenkin sanoi minulle, että omista tunteista puhuminen ei koskaan loukkaa ketään. Eli ei sanota toiselle, että olet idiootti, vaan sanotaan että minua loukkaa.. 

Ymmärrän eron ihan täysin. Ihmettelen vain, miksi olen antanut ihmisten kävellä ylitseni ja antanut loukata niin, että en ole osannut purkaa tunteitani ulos vaan ne harmitukset ovat jääneet jumittamaan sisälle ja osaltaan sitten siitä syystä kapinoin syömättömyydellä.

Tiedon tasolla tiedän ja ymmärrän, että mun täytyy syödä tai mä kuolen. Mutta tunteen tasolla se onkin sitten ihan toinen homma. Tämä on melkoinen urakka. Kova duuni, jossa on hemmetin huonot edut. Ei vuosilomia, ei ylityökorvauksia, ei pekkaspäiviä. Mutta tulosta olisi silti saatava aikaiseksi. Ja tuleehan sitä kun aikansa hakkaa päätänsä seinään.

Niin unohdinkin jo sen neuvon ryhmän suhteen. Siis minun tulee todeta kaikille, että minulla on syömishäiriö ja pyytää sitten , että kukaan ei kiinnitä painooni tai syömisiini mitään huomiota ja niistä ei keskustella. Siis sanokoon nyt jos on jotain sanottavaa ja sitten vaietkoon iäksi. :) Aika hyvä neuvo, vai mitä? ♡

Kuulostaa varmaan hassulta, että ihminen joka täällä julkisesti kirjoittaa ongelmistaan, ei ole valmis ryhmän edessä puhumaan samaisista ongelmista. Siinä on kuitenkin se ero, että kirjoittaminen asiasta on ihan eri asia kuin sitten toisille ihmisille ääneen puhuminen ja oman heikon kohdan paljastaminen. Varsinkin ihmisille, jotka eivät välttämättä asiaa ymmärrä. On ihan normaalia, että ihminen ei halua heikkoja puoliaan ensimmäisena alkaa repostella vieraiden ihmisten edessä. Vai kuinka?

Nyt sitten täytyykin alkaa kouluttaa omaa ajattelutapaa itsestä. Minä olen hyvä tyyppi. Olen ansainnut voida paremmin. Tuntuu välillä, että on kaksi minää, jotka kamppailevat keskenään. On Odessa, joka tietää miten tämä asia pitää hoitaa ja silloin syöminen on helpompaa. Mutta sitten on Odessa2, joka onkin se kapinallinen sielu ja sanoo, että ei sullakaan raukalla ole mihinkään mitään sanomista ja päätösvaltaa. Kaikki päätetään sun puolesta ja sä vaan menet virran mukana. Joten kapinoi nyt, sä päätät syötkö vai et. Sä voit tehdä sen päätöksen. Voit vaikuttaa. Ja eikös se nyt ole selvää, että syömällä tulet entistä lihavammaksi. 

Täytyy alkaa ilmeisesti Odessa2:lle juttelemaan samalla tavalla, musta tuntuu pahalle kun sä ajattelet musta noin.. Tai jotain.. Pointtihan kuitenkin on, että mä en ole kenellekään niin arvokas kuin itselleni. Joten on aika alkaa itse arvostamaan itseään ja pitämään huolta kehostaan. Se vain ei ole ihan niin yksinkertaista ja helppoa kuin miltä se kuulostaa. Pienin askelin, Nyt opettelen syömään leipää. Annoskoot aina nälän mukaan, sanoo RT. Joten minä syön leipäpalan jaettuna 4 osaan ja siitä sitten itse päätän minkä verran syön. :)

Asiasta viidenteen, pisti silmääni blogia selatessa kaikki kirjoitusvirheet ja omituiset lauserakenteet. Minulle kirjoittaminen on aina ollut helppoa, mutta nyt kaiken tämän sairauden ja kivun keskellä tästä on tullut haastavampaa. Otan tämän kuitenkin toimintaterapiana ja toimintakyvyn ylläpitämisenä. Sanat eivät meinaa muistua mieleen, kirjoitan koko ajan väärin, pilkkusääntöjä pitää miettiä ja lauserakenteet tuntuvat hankalilta. Tämä kuuluu korimalliin. Vaikka tarkistan tekstin aina useaan otteeseen ennen julkaisua, silti sinne on noita lapsuksia jäänyt. Mutta vajaakuntoisiahan tässä ollaan, joten ei tarvitse meikäläisenkään pyrkiä täydellisyyteen. Annan nyt vähän armoa itsellenikin. ♡

Kipu ja tuska

Mikä

on CRPS? Complex Regional Pain Syndrome. Tuttavallisemmin siis CRPS.

Yleisemmin

 vaivan saa riesakseen jonkin vamman, leikkauksen tai muun sairauden kylkiäisinä. Minä sain sen pitkittyneen hermokivun jälkeen keppijumpassa (kuntoutuksessa) jossa vasenta kättä venytettiin ja yhtäkkiä voimakas kipu meni käden poikki, käsi turposi ja meni sinisen mustaksi. Tämä on tyypillistä oireyhtymälle, kivut ovat suhteettoman kovat ja monimuotoiset laukaisevan tapahtuman seurauksiksi. 

Kipu

on luonteeltaan jatkuvaa, polttavaa, jäätävää, repivää, sirpalemaista särkyä kuin jotain hajoaisi raajan sisällä, terävää, poraavaa, jne. Raajan liikuttelu, ihon koskettaminen, paine ja tärinä pahentavat kipua. Tyypillistä oireyhtymälle on, että raajaan tulee tahdosta riippumattoman hermoston eli autonomisen hermoston toiminnan muutoksia. Levossa lihas voi "nykiä", minulla on myös vapinaa, verenkierron häiriöitä ja hikoilua. Käsi voi olla jääkylmä, mutta silti nihkeän hikinen. 

Oireita

*voimakas kipu

*herkistynyt kosketustunto

*poikkeavat tuntemukset (esim. polttava tai jäätävä tunne)

*ihon lämpötilan ja värin muutokset

*raajan turvotus

*liikahikoilu tai vähentynyt hikoilu raajassa

*raajan kömpelyys, voimattomuus ja vapina

*raajan virheasento

*huomiottajättämisoire eli neglect

Muistan 

hyvin miten äkkiä raaja meni ihan toimintakyvyttömäksi ja oli aivan voimaton. Eikä aikaakaan kun se puristui nyrkkiin ja kääntyi rinnalle. Kivut olivat jotain aivan järkyttäviä, mutta pahinta on se kuinka nopeasti aivot alkavat unohtaa kipeän raajan olemassaolon. Se on pelottavaa. Tähän jos ei puututa ajoissa, raajan takaisin käyttöön saaminen on todella vaikeaa. 

Minä 

aloitin sairaalan toimintaterapiassa. Terapeuttini nro1 oli heti tilanteen tasalla ja aloitimme peiliterapialla. Tällä tavoin huijataan aivoja uskomaan, että dissattu raaja on edelleen toimintakykyinen. Ei ole mitenkään tuskatonta, ei!!! Mutta jos se vain suinkin toimii, niin on erittäin tehokas apu raajan kuntoutumisessa ja osittaisenkin toimintakyvyn tai käyttöasteen palauttamisessa. 

Yleiset hoitomuodot

Liikehoito: Kipua lisääviä harjoitteita vältettävä ja kivun "yli" ei saa liikkeitä tehdä. Aktiivista omatoimista harjoittelua.

Kivunhallinta: Kylmä/lämpö ensihoitona, peiliterapia, toiminnalliset harjoitteet, kivun pelon hälventäminen, kannustaminen ja rohkaisu.

Toimintaterapia: Turvotuksen esto ja hallinta, painehansikas, tukisidokset, sensorinen siedätys (kuuma/kylmä), altistaminen erilaisille ärsykkeille, pienapuvälineet tarvittaessa.

Ja

sitten tulee se suuri MUTTA ihan kapitaalikirjaimilla. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että ihan kaikki näistä vinkeistä ei ole hyvästä eikä pidä välttämättä paikkaansa. Ysilöllisiä asioita.

-Ensinnäkin tuosta "liikkeitä ei saa tehdä yli kivun". Tämä on vähän huono vinkki siinä mielessä, että tämä voi lisätä kielteistä kipukäyttäytymistä ja liiallista raajan varomista ja hoivailua.

Nimittäin voin sanoa, että raajaan koskee ihan koko ajan ja aivan kaikki, mitä sillä yrittää tehdä. Jos siis vältät kivun tunnetta tehdessäsi harjoitteita, niin ne jäävät kyllä tekemättä kun kaikki tekee kipeää. Mielestäni olisi tärkeää opastaa potilasta tässä niin, että sietokyvyn yli menevän kivun tullessa on hyvä pitää taukoa. Jos jätät tekemättä harjoitteet ja lakkaat käyttämästä raajaa, sinulla ei sitä kohta enää ole. Olen itse sitä mieltä, että pieni painostaminen tässä asiassa ei ole pahitteeksi. Kipu tuntuu aina pahalta, mutta pelätä sitä ei tarvitse. 

Vaikka tässäkin tapauksessa lähdet sutta karkuun ja karhu tulee vastaan, niin kuitenkin olisi valittava se pienempi paha. Kipuun ei kuulemma kuole, me kärsimme siitä joka tapauksessa. Harrastan itse omaa motivointia miettimällä ne 2 vaihtoehtoa. Jos jätän liikkeet tekemättä ja käden/t käyttämättä menetän ne kokonaan. Ja jos taas teen kaikkea mahdollista kipu on aivan järjetön, mutta voin saada vielä raajat toimimaan edes välttävästi ja elämänlaatuni helpottuu kummasti. Kumman siis valitsen?

Se ei tietenkään ole aivan näin yksioikoista. Vaatii mieletöntä motivaatiota ja henkistä kapasiteettia sekä rohkeutta mennä kipua päin. Eihän kukaan vapaaehtoisesti valitse kipua. Kipu varoittaa elimistöä vaarasta, se on siis hyvä olla olemassa, mutta kroonisessa kivussa tämä menettää merkityksensä.

-Toisekseen minun kohdallani CRPS levisi sitten koko ajan. Joten erilaisille ärsykkeille altistaminen ei ollutkaan hyvä juttu. Toisilla tämä toimii ja toisilla taas ei. Minä (tietenkin) kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään. 

No, sitten hoitoni siirtyi toimintaterapeutin nro2 hoiviin, joka on erikoistunut CRPS:n ja kivun hoitoon. Hänellä onkin aivan päinvastainen kuva kivun hoitamisesta. Muistan nyt näin karkeasti sanottuna näiden eron, että yleinen toiminterapia on sitä mieltä, että kipeiden alueiden altistaminen auttaa ja tämä uusi ajattelu on kipeän alueen suojaamista, jossa lähdetään altistusta tekemään sieltä kohdasta johon ei satu. Oliko miten sekavasti selitetty?

Minäkin tietenkin kokeilin tätä alkuun, mutta valitettavasti CRPS:n leviäminen koko kehoon esti ja estää tämän menetelmän käyttämisen. 

Joten jäljelle jää sitten kivunhallinan muut keinot. Ja raajojen osalta niiden käyttäminen. Siis yritä tehdä kaikkea normaalia. Apuvälinet mahdollistavat tässäkin paljon kaikkea. Kävele mahdollisimman paljon, jotta jalkojen toimintakyky säilyy. Käytä käsiäsi, tee kotitöitä ja leipominen on kuulemma hyvää toimintaterapiaa.

Myös raajojen tuijottelu ja peilistä niiden katseleminen auttavat aivoja hahmottamaan tarvittavien raajojen olemassaolon. Tämä auttaa myös kehonkuvan muutosten korjaamisessa.

Kivunhallinta. Se onkin sitten oma maailmansa, josta kirjoitan toiste. Mutta lyhykäisyydessään totean omalta kohdaltani, että lämpö on ihan ehdoton juttu! Auttaa! Kylmää en siedä ollenkaan, joten lämpimät vaatteet aina päälle, niin sisällä kuin ulkona. Lämpötyyny ja hätävarana vaikka lämmin patteri. Vaatteet mahdollisimman ihonmyötäiset, jotta kosketustunto ei ärsyynny. Materiaalit on melkein kaikessa puuvillaa, jotta ei tule kylmäntuntemusta tms. mutta on pehmeää.  

 Ja sitten tuo korvienväli. Kipu kertoo aina jostain, silloin kehoa kannattaa kuunnella. Oikeastaan kivun hallintaan mielen tasolla ei ole muuta konstia kuin kivun hyväksyminen. Kipu on osa elämää ja sen kanssa täytyy opetella uusi elämäntapa. Tässä tarvitaan määrätietoisuutta ja sisua. Joskus sitä motivaatiota joudutaan hakemaan tunti kerrallaan ja mietitään selviytymistä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Myös rentoutuminen ja hengitystekniikan opettelu ovat hyvin tärkeässä osassa. Käytän itse meditaatiota ja energiahoitoja, jotta rentoutuminen on mahdollista.

Kipukohtaus

Mitä se sitten sisältää? Tämä on varmasti jokaiselle kipupotilaalle ihan omanlainen kokemus, mutta minulla se menee jotakuinkin näin:

Jostain tulee jokin ärsyke, se voi olla myös kovempi kiputuntemus. Sydän hakkaa miljoonaa ja tulee rytmihäiriöt. Hikoilen kuin sika. Vesi valuu ihan solkenaan ja hengitys tuntuu työläältä. Kipu saa lamaantumaan paikalleen ja tuntuu etteivät jalat kanna. Välillä käy niin etteivät jalat tosiaankaan kanna ja ne lähtevät alta. Tärisen kuin horkassa. Hengitys harvenee ja voi lakata. Kipukouristukset.  Näitä kohtauksia minulle tulee eriasteisina ihan joka päivä.

Ei auta muu kuin yrittää tarttua hengitykseen. Mantrani on; palleahengitys, palleahengitys! Tämä on oljenkorsi, josta on pidettävä kiinni.

Kuinka sitten toinen voi toimia tässä tilanteessa?

- Älä mene paniikkiin! Älä rupea huutamaan tai kimittämään! Korvani eivät kestä korkeita tai kovia ääniä, joten pahentaa vain kipua ja pitkittää tilannetta.

- En kykene kohtauksen ollessa pahimmillaan vastaamaan mihinkään kysymykseen, joten jätä ne kysymättä.

- Kohtaus näyttää pelottavalta. Vaaraa ei tilanteessa ole, ei siis tarvita lääkäriä, joka ei pystyisi mitään tekemäänkään.

- Minulle täytyy hokea kuin synnyttävälle naiselle; hengitä, hengitä. Rauhallisesti mutta määrätietoisesti, parempi jos vielä itse hengität samaan rytmiin, johon minun pitäisi hengittää. Se monesti autaa selviämään tilanteesta.

- Älä missään nimessä koske minuun, jos olen tajuissani. Jos menetän tajuntani, toimitaan kuin yleensäkin, taputtele poskille.. 

- Jos ja kun hengitys on saatu rauhoittumaan tilanne on ohi. Minun täytyy lepäillä sen jälkeen ja huolehtia siitä ettei ole kylmä. Myös syöminen auttaa tässä vaiheessa.

Yleensä osaan jo ennakoida tulevan kohtauksen, joten enää harvoin muut joutuvat pahinta mahdollista kohtausta todistamaan, mutta koskaan ei voi tietää ja minutkin voi päästä kohtaus yllättämään, joten tieto on hyvä olla olemassa.

Kaikesta huolimatta kipupotilas pystyy elämään ihan tyydyttävää elämää. Jokaisen on vaan löydettävä se oma tie, mikä auttaa ja miten toimin, jotta kipu ei hallitse koko elämää. Positiivinen asenne ja nauraminen ovat ihan ilmaisia lääkkeitä meille kaikille. ღ

Turvonnut, sinipunainen ja ah, miten kipeä käsi!

samainen handu taas eri värisenä.

Kinesioteippaus...

...peukalon turvotusta helpottamaan.

Arjen apurit

Arkeaan

voi helpottaa monella pienelläkin asialla. Silloin kun toimintakyky on rajoittunut, on oltava luova kuinka saa asiat hoidettua. Usein tämä tarkoittaa mitä ihmeellisimpiä ergonomisia asentoja, mutta ihan kehitettyjä apuvälineitäkin löytyy, niitä vain ei tule usein ajatelleeksi.

Minä olen suurimman osan apuvälineistäni saanut sairaalan toimintaterapeutilta ja osan olen ostanut itse.

Avaimenperä. Tästä saa vipuvoimaa.

Ilmaaja. Kätevä ihan joka kotiin purkkien aukaisua varten.

Erikois leikkuulauta. Erittäin monikäyttöinen.

Pystykahvaveitsi. Käsiongelmaisen unelma :)

Tämän nimeä en muista. Muovia, joka estää liukumisen.

Pienet pihdit. Rasioiden ja vaikka jogurttipurkin avaamiseen.

Isot pihdit. Käännä hellan nappeja tai laita/ota virtajohto seinään/seinästä.

Sakset, joiden käyttämiseen ei tarvita peukaloa.

Uusin ostos, kärry! Toimii mihin vain!

Ilman reppua toimii myös. Käytän esim pakettien
 hakuun postista ja pyykkien kuljettamiseen.

Löytyykö sinulta jokin apuväline, joka on ihan must? :)

Kipuasiaa

Sydän

hakkaa kuin lampaansaparo. Kunnon rytmärit taas päällä ja tuttuakin tutumpi kipukohtaus. Blaah. Mikään keino, jota normaalisti käytän, ei nyt tunnu auttavan, joten ajattelin kokeilla jos kirjoittaminen saisi ajatukset muualle ja olon vaikka hieman helpottamaan. 

Mutta oli minulla ihan asiaakin :)

Kävin 18.12.2013 työvoimatoimiston järjestämällä lääkärillä työkyvyn, terveydentilan ja kuntoutusmahdollisuuksien arviointia varten. Sain toissapäivänä lääkärin  tekemän B-lausunnon käteeni.

Lausunto käsittää B-lausunnon 2 sivua ja tarkentavaa tekstiä 5(!) sivua. Olen ollut aikaisempiin lääkärien kirjoittamiin lausuntoihin tyytymätön, koska mielestäni ne eivät ole kattavasti käsitelleet tätä kokonaistilannettani. No nyt on! :) Jos ei tällä lausunnolla tule viimein 2 vuoden kinuamisen jälkeen sairaspäivärahaa tai kuntoutustukea, niin sitten ei tule millään.

Teksti lyhykäisyydessään kuuluu näin:

"Tutkittava on työkyvytön laaja-alaisen vaikeasteisen kipuoireyhtymän, kroonisen selkäsairauden, ja CRPS- oireyhtymän vuoksi. Lisäksi hänellä on nivelreuma, joka on selkeästi aktiivinen. Lisäksi tutkittava on kärsinyt syömishäiriöistä osin suuontelon limakalvotuntoherkkyyden ja kipujen vuoksi. Tutkittavalla on todettu nivelten yliliikkuvuutta jopa Ehlers-Danlos-oireyhtymäänkin sopien. 

Tutkittavan toimintakyky on erittäin laajasti rajoittunut. Hän ei kykene juoksemaan, nostelemaan, puristamaan käsillä eikä kumartelemaan. Neuropaattinen kipuoireilu pahenee jopa tuulenvireestä tai kankaanhipaisusta. Kipu on luonteeltaan monimuotoista, aaltoilevaa, poraavaa, räjähtävää, terävän repivää. Vaihtaa paikkaa epäsäännöllisesti, esiintyy kuitenkin kaikissa raajoissa. Alaselkä on erittäin kivulias, säteillen vasempaan jalkaan S1-dermatomille. CRPS- oireyhtymään liittyy tuntohäiriöitä affisoidulla alueella. Pahimmilllaan kokee koko vasemman puolen kehosta jollain tapaa "häviävän". 

Yleismotoriikka on hidasta ja rajoittunutta. Oikeassa kädessä on lähes jatkuvaa hienojakoista tremoria (vapinaa) ja lihastonus kädessä ajoittain koholla spontaanisti. Hienomotoriikka sormissa on alentunut. Kävely on hidastunutta, askel lyhyt. 

Tutkittava on kykenemätön mihinkään työhön nykyisellä toimintakyvyllään. Hän ei kykene työskentelemään näyttöpäätteellä, kirjoittamaan käsin, tekemään käsillä mitään voimaa vaativaa toimintaa. Hän ei kykene istumaan muutamaa minuuttia pitempään, ei nostamaan eikä kantamaan tavaroita.

Tutkittava ei kykene esim. kuntouttavaan työtoimintaan tai muuhun tuettuun työllistymiseen."

Ja tässä oli teksti vain lyhykäisyydessään, pääasiat poimittuna. Tämä lääkäri on kuuluisa siitä, että hän osaa katsoa potilaan tai tutkittavan tilanteen kokonaisvaltaisesti ja hän omaa mielettömän ammattitaidon, hänen lausunnoissaan on yleisesti ottaen erittäin hyvä läpimenoprosentti sairaspäivärahaa ja eläkkeitä ajatellen. Ja miksi ei olisi. En ole vielä eläissäni nähnyt lääkärin kirjoittaman näin hyvää ja kuvailevaa tekstiä. 

Kiitos RR, että mahdollistit minulle pääsyn tämän lääkärin tutkittavaksi ja iso kiitos ymmärtämisestä!!! Sydämellinen kiitos lääkäri MS!!! 

Tämän lääkärintodistuksen myötä ymmärsin sellaisen asian, joka on vaivannut minua jo vuosia, mutta en ole oikein osannut sitä oikein ilmaista mikä on vialla.

Kyse on akuutin kivun ja kroonisen kivun eroista. Tässä todistuksessa lääkäri toteaa minulla olevan KROONISEN selkäkivun. Minulla kesti hetken ennen kuin ymmärsin.

Nimittäin meidän maassamme on vallalla se, että krooninen kipu diagnosoidaan samalla tavalla kuin akuutti kipu. Krooninen kipu kuitenkin eroaa suuresti akuutista kivusta.

Esimerkiksi CRPS:n kanssa lääkärit vain katsovat raajaa sillä silmällä miltä se yleensä näyttää akuutissa vaiheessa. Kukaan ei ole koskaan sanonut miltä se näyttää kun aikaa on mennyt, toimenpiteitä tehty ja kipu kroonistunut.
Samoin selkäkivun kanssa, tutkimuksen kriteerit ovat samat kuin akuutissa kivussa. Ei tietenkään akuutti tilanne voi olla samanlainen kuin kroonistunut.


Löysin aivan sattumalta Tampereen yliopistoon tehdyn gradun kipupotilaista. Suosittelen kaikille tätä luettavaksi. Siitä oli hyötyä ihan oman kivun ymmärtämisen kannalta, mutta myös terveydenhoidon kannalta. Krooninen kipu osana elämää- suosittelen kaikille tutstumaan tähän!!!
(ylläolevasta tätä-sanan linkistä pääsee graduun)

ps. Kipukohtaus ei helpottanut :) nyt täytyy ottaa levon kannalta. ♡

Kelpaat kelle vaan

Onko

maailma tullut hulluksi? Vai onko täältä vaan loppuneet oikeat uutisaiheet?

Olen suorastaan aivan järkyttynyt siitä, että olen lukenut iltapäivälehden ensimmäistä sivua ja samaisella sivulla on 4, siis 4 eri uutista, joka koskee jollain tavalla ihmisen painoa ja ulkonäköä. WHAT?

Otsikot kirkuvat:

 Tuottaja haukkui jääkaapiksi, laulajalla syömishäiriö.

Näyttelijä pudotti 12 kiloa purkillisella tonnikalaa päivässä.

Ismo Leikola lihoi takaisin: Lopetin dieetit.

ja viimeinen, mutta kaikista tärkein asia:

Lasten syömishäiriöiden syyt.

Tuntuu

siltä, että näin tammikuussa jokainen vastaantuleva ihminen miettii vain painoaan tai oikeastaan kuinka sitä pitää pudottaa. On aloitettu kuntosalia ja uutta ruokavaliota. 

Tässä

ei sinänsä ole mitään väärää. Mutta liiallisuuksiin mentäessä sillä on. Mikä tässä elämässä määrittää sen missä painossa itse kenenkin täytyy olla? Kuka meille ne kauneusihanteet luo? Paino pelkästään kauneusihanteena on aika karu juttu. Viime viikon iltapäivälehden otsikoissa oli tarina 50 kiloa laihduttaneesta naisesta, joka kertoi miten julmaa pilkkaa sai osakseen olleessaan ylipainoinen. Nyt taas laihempana ihmisten kateus yllätti.

Olen

kokenut tämän ihan omakohtaisesti. 5 vuotta sitten tapaturman jälkeen kun syöminen loppui ja lääkitys alkoi, lihoin sen mainitsemani 20 kiloa kahdessa viikossa. Sitä ei kukaan uskonut ja sain uskomattoman paljon vihamielisiä kommentteja painoani koskien. Ja mikä pahinta, suurin osa näistä kommenteista tuli sairaanhoitohenkilökunnalta. 

- Kannattais sinunkin syödä vähemmän ja liikkua enemmän!

Joopa joo. Tätä lausetta olen kuullut näinä vuosina kyllästymiseen asti. Ihmiset olettavat niin kamalan herkästi. Eihän ylipainoinen voi olla ylipainoinen muuta kuin ylensyönnillä. Ja vielä kehtaa väittää ettei muka syö mitään. Niin. Jos oikeasti kuunneltaisiin mitä ihminen sanoo, niin päästäisiin nopeammin hoitamaan sitä oikeaa vaivaa. Valitettavasti on vain helpompaa tuomita kuin miettiä MIKSI ihminen on siinä tilanteessa missä on. 

Ylipaino, olipa sitä sitten kilo tai 50 kiloa, ei ole helppo juttu kenellekään. Se vaikuttaa itsetuntoon ja tekee sinällään jo ihmisen onnettomaksi. Voin kertoa, että minusta ei ehkä päälle päin huomaa sitä, että ilkeämieliset kommentit satuttavat, mutta se ei tarkoita etteivätkö ne jäisi mieleen kummittelemaan. 

Yllättävä sairastuminen ja sairauden kroonistuminen ovat asioita jotka heilauttavat meidän perusturvallisuuttamme. Sinulla on palikoista rakennettu torni ja nyt yksi perustuksia ylläpitävistä palikoista on irroitettu. Miten siis se paikataan, jotta koko rakennelma ei romahda?

Miksi paino herättää niin paljon keskustelua ja miksi siitä pitää uutisoida? Samaan aikaan kuitenkin kaikenmaailman jumppaohjeiden ja dieettien ohella mainostetaan mitä ihmeellisempiä ruokia ja leipomuksia. 

Minä kun laihduin lyhyeen aikaan yli 30 kiloa ja olin tooosi hoikassa kunnossa, sain osakseni myös kateellisia kommentteja. On se ihme juttu. (Et siis kelpaa ylipainoisena etkä laihtuneena!) Miksi ihmisen koetaan silloin jotenkin muuttuneen? Ja yhä edelleen, ei tiedetä syytä siihen miksi ihminen on laihtunut!!!! 

Samoin nyt, kun proteiininpuutteen, aliravitsemuksen ja crps:n takia painoni on noussut (joka johtuu siis kudosturvotuksesta!). On se jokaisen asia tulla sitä kommentoimaan. Naapurin täti ei pääse ohitseni, jos ei saa päivitellä, että oletpa lihonut.

Toinen tätykkä hokee ihan samaa ja sanoi, että tuonpa sulle suklaata ettet pääse ainakaan laihtumaan.

Kolmas juttu oli sitten se, joka katkaisi kamelin selän. 

Puolituttu tuli kadulla vastaan ja yhtäkkiä taputti mahaani ja sanoi, että kylläpä sä olet pulska!

Ilkeää! Jäin ihan sanattomaksi. Mitä pahaa mä olen sulle tehnyt, teki mieli kysyä.

Pahoitin mieleni. Tälllä kertaa niin paljon, että päätin ottaa asiaan kantaa ja tehdä tälle jotain. 

Ratkaisuni omalta kohdaltani on, että en enää ollenkaan ota osaa mihinkään painoa koskevaan keskusteluun. En kommentoi kenenkään painoa, edes hyvällä, millään lailla. Ignooraan eli jätän huomiotta koko asian. Jospa meidän maailmamme alkaisi pikkuhiljaa huomata miten järjettömät mittasuhteet tämä asia on saanut.

 On sitten kyse liikapainosta, alipainosta, aliravitsemuksesta tai sairaudesta, kivusta,  mistä tahansa. Me olemme ihmisiä, eläviä ja hengittäviä olentoja. Meillä jokaisella on persoona ja omat vahvuutemme ja kehityskohteemme. Miksi ylipäätään sitä painoa pitää kommentoida? Jos on pakko kommentoida toisen ulkonäöstä jotain, eikö se voisi olla jotain positiivista? Miksi näemme toisissa vain jotain vikaa?

Painon kommentointi on vähän sama asia, jos kävisimme arvoittamaan kanssaihmisiä kengännumeron perusteella. Jokaisella se on eri kenkämalleissa erilainen ja toiselle sopii toisenmalliset kengät kuin toiselle. Olemme siis yksilöitä, ihan joka asiassa! 

Heijastuksia

Heijastuksia. Ajattelen tästä lähtien itsestäni pelkkää hyvää. Toivon sen heijastuvan universumiin niin, että pikkuhiljaa alamme arvostaa toisiamme ihmisinä eikä arvoiteta pelkän painoindeksin perusteella. (joka ei sekään välttämättä kerro yhtään mitään)

Positiivisuuskampanjan saa aloittaa ihan jokainen. Ensin itseä kohtaan, sieltä se tulee sitten myös muita kohtaan!

Sitten syömisiin:

Proteiinit olen saanut pidettyä 80g/päivä. Tosin määrää voisi lisätäkin, mutta en millään saa sitä enempää syötyä. Ainakaan nyt.

Pureskelun aloittamiseen suositeltiin lasten maissinaksuja. Ei onnistunut. Rakenne sinänsä ei tehnyt pahaa, vaan itse naksu. 

Huomasin kaupassa pienet rusinapaketit. 14g rusinoita/rasia. Ihanteellinen minulle. Ei tarvitse olla ruoan kanssa enempää tekemisissä, ottaa vain yhden rasian ja tavoitteeksi sen tyhjentäminen omaan suuhun. Olen nyt saanut syötyä yhden rasian/päivä. Aika hyvin. 

Jostain syystä en voi ostaa isoa pakettia esim. rusinoita ja jakaa sitä pienempiin osiin. Heti ahdistaa ja yökkäilyttää. Mikä ahdistaa? Ruoan määrä, ajatus siitä, että noi on PAKKO syödä.  Aversiot siis jylläävät kovasti. Mutta jospa tämäkin joskus helpottaisi.

Kokeilussa oli myös lusikan vaihdos vauvojen ensi lusikkaan. Kun tavan lusikka voi olla esim. liian kylmä ja aiheuttaa saman tien kiputuntemuksen ja syöminen jää siihen. Tämä on melkoista hienosäätöä. 

maissinaksut

minirusinat 14g/rasia

Alla oleva biisi on tuonut paljon lohdutusta!