tänään ravintoterapiassa. Voi kun mä niin tykkään mun RT:stä! Ihanaa kun oikeasti terapeutti ymmärtää ihan täysin mistä mä puhun, kun kukaan muu mua ei ymmärrä. On mennyt hermot taas asian kanssa, kun yrittää lähipiirin kanssa jutella kuinka vaikeaa tämä syöminen on. Varsinkin nyt kun tämä taas pyörähti muutama viikko sitten niin, että mikään ei mene alas. Proteiinijuomat olen väkisin niellyt, muuten on ollut todella onnetonta. Kukaan ei tajua. Vaihdetaan vain puheenaihetta tai ei kuunnella ollenkaan. Hermot menee!
Syöminen sattuu. Se sattuu suuhun, iskee salamaa hampaisiin. Tuntuu todella inhottavalta. Vitamiinia ottaessa pilleri osui takahampaaseen ja samantien tuli oksennusrefleksi. Siis mitään ei oikein kunnolla saa alas. Puhumattakaan sitten suolistosta. Kun ihminen on syömättä, suoli lakkaa toimimasta, siis kaikki mitä sinne laittaa, ei välttämättä tulekaan ulos. Vähän sama asia kun yrität tukossa olevaan viemäriin kaataa vettä, kyllä se täytyy rassata auki ennen kuin se vetää. Sama juttu, kun vaan jokin toimis. Täysi olo saa sitten tuntemaan itsensä lihavaksi. Tieto ja tunne, ne kamppailevat keskenään.
Aloitan ylihuomenna kipuryhmän, joka kestää koko kevään ja sain pienimuotoisen paniikkikohtauksen, koska joudun ihmisille kertomaan tästä ja siellä on syömishetki, jolloin minun syömiseni on taas tapetilla kaikkien ihmeteltävänä. Ahdistaa!
Onneksi RT osasi antaa apua tähän tilanteeseen ja suurin ahdistus helpotti. Silloin kun ihminen on sairas ja vielä vakavasti, niin omat rajat ovat silloin erittäin hauraat. Muistatte muutama postaus sitten kun kerroin noista naapurin tätyköistä jotka tulivat kommentoimaan todella ilkeästi noussutta painoani. RT kysyikin, mitä haluaisin noille ihmisille sanoa?
Mietin hetken ja totesin, että haluaisin kertoa heille kuinka ilkeää ja loukkaavaa tuo oli. Ei pidä mennä arvostelemaan toista kun ei koskaan tiedä toisen lähtökohtia. Painonnousullani ei ole mitään tekemistä syömisen kanssa, päinvastoin jos saisin vähän enemmän ruokaa syötyä niin paino rupeaisi todennäköisesti laskemaan ja normalisoitumaan .
RT sanoikin, että nyt olisi hyvä rueta opettelemaan niitä omia rajoja, mitä sietää ja mitä ei.
"Minusta tuntuu ikävältä/pahalta kun sanot noin"
""En hyväksy sitä, että... "
On siis eri asia sanoa, että täällä on kuuma kuin että minulla on kuuma.
Tajusinkin siinä keskustellessa, että minun ainainen joustamiseni juontaa juurensa lapsuuteen saakka. On siis hyvä tiedostaa tämä ja alkaa pitämään itsensä puolia. Olen aina ajatellut, että en halua loukata ketään esim vaikka riidellessä, en koskaan sano ihmiselle pahasti vaan yritän jotenkin selittää tilannetta ymmärrettävästi. RT kuitenkin sanoi minulle, että omista tunteista puhuminen ei koskaan loukkaa ketään. Eli ei sanota toiselle, että olet idiootti, vaan sanotaan että minua loukkaa..
Ymmärrän eron ihan täysin. Ihmettelen vain, miksi olen antanut ihmisten kävellä ylitseni ja antanut loukata niin, että en ole osannut purkaa tunteitani ulos vaan ne harmitukset ovat jääneet jumittamaan sisälle ja osaltaan sitten siitä syystä kapinoin syömättömyydellä.
Tiedon tasolla tiedän ja ymmärrän, että mun täytyy syödä tai mä kuolen. Mutta tunteen tasolla se onkin sitten ihan toinen homma. Tämä on melkoinen urakka. Kova duuni, jossa on hemmetin huonot edut. Ei vuosilomia, ei ylityökorvauksia, ei pekkaspäiviä. Mutta tulosta olisi silti saatava aikaiseksi. Ja tuleehan sitä kun aikansa hakkaa päätänsä seinään.
Niin unohdinkin jo sen neuvon ryhmän suhteen. Siis minun tulee todeta kaikille, että minulla on syömishäiriö ja pyytää sitten , että kukaan ei kiinnitä painooni tai syömisiini mitään huomiota ja niistä ei keskustella. Siis sanokoon nyt jos on jotain sanottavaa ja sitten vaietkoon iäksi. :) Aika hyvä neuvo, vai mitä? ♡
Kuulostaa varmaan hassulta, että ihminen joka täällä julkisesti kirjoittaa ongelmistaan, ei ole valmis ryhmän edessä puhumaan samaisista ongelmista. Siinä on kuitenkin se ero, että kirjoittaminen asiasta on ihan eri asia kuin sitten toisille ihmisille ääneen puhuminen ja oman heikon kohdan paljastaminen. Varsinkin ihmisille, jotka eivät välttämättä asiaa ymmärrä. On ihan normaalia, että ihminen ei halua heikkoja puoliaan ensimmäisena alkaa repostella vieraiden ihmisten edessä. Vai kuinka?
Nyt sitten täytyykin alkaa kouluttaa omaa ajattelutapaa itsestä. Minä olen hyvä tyyppi. Olen ansainnut voida paremmin. Tuntuu välillä, että on kaksi minää, jotka kamppailevat keskenään. On Odessa, joka tietää miten tämä asia pitää hoitaa ja silloin syöminen on helpompaa. Mutta sitten on Odessa2, joka onkin se kapinallinen sielu ja sanoo, että ei sullakaan raukalla ole mihinkään mitään sanomista ja päätösvaltaa. Kaikki päätetään sun puolesta ja sä vaan menet virran mukana. Joten kapinoi nyt, sä päätät syötkö vai et. Sä voit tehdä sen päätöksen. Voit vaikuttaa. Ja eikös se nyt ole selvää, että syömällä tulet entistä lihavammaksi.
Täytyy alkaa ilmeisesti Odessa2:lle juttelemaan samalla tavalla, musta tuntuu pahalle kun sä ajattelet musta noin.. Tai jotain.. Pointtihan kuitenkin on, että mä en ole kenellekään niin arvokas kuin itselleni. Joten on aika alkaa itse arvostamaan itseään ja pitämään huolta kehostaan. Se vain ei ole ihan niin yksinkertaista ja helppoa kuin miltä se kuulostaa. Pienin askelin, Nyt opettelen syömään leipää. Annoskoot aina nälän mukaan, sanoo RT. Joten minä syön leipäpalan jaettuna 4 osaan ja siitä sitten itse päätän minkä verran syön. :)
Asiasta viidenteen, pisti silmääni blogia selatessa kaikki kirjoitusvirheet ja omituiset lauserakenteet. Minulle kirjoittaminen on aina ollut helppoa, mutta nyt kaiken tämän sairauden ja kivun keskellä tästä on tullut haastavampaa. Otan tämän kuitenkin toimintaterapiana ja toimintakyvyn ylläpitämisenä. Sanat eivät meinaa muistua mieleen, kirjoitan koko ajan väärin, pilkkusääntöjä pitää miettiä ja lauserakenteet tuntuvat hankalilta. Tämä kuuluu korimalliin. Vaikka tarkistan tekstin aina useaan otteeseen ennen julkaisua, silti sinne on noita lapsuksia jäänyt. Mutta vajaakuntoisiahan tässä ollaan, joten ei tarvitse meikäläisenkään pyrkiä täydellisyyteen. Annan nyt vähän armoa itsellenikin. ♡
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti