2020 elämysten top 10

Vuoden viimeinen päivä. On aika tarkastella miten kävi hyvinvointivuosi 2020 haasteelle.

Hyvin kävi. Tavoitteet tulivat saavutettua, vaikka ne toteutuivat aivan eri tavalla, kuin vuosi sitten ajattelin.

Ajattelin kuitenkin niputtaa tämän vuoden nyt elämysten kautta, sillä näitä mahtui vuoteen, vaikka ei olisi uskonut.

💯 Valokuvat

- Tämä kuului hyvinvointisuunnitelmaan. Ajatus oli päästä joka viikko ulos kuvaamaan. Korona kuitenkin ilmaantui keskuuteemme, ja tämä jäi.

Kuitenkin laadultaan ja kuvauskokemukseltaan olen saanut reilusti enemmän kuvia, kuin olin ajatellut. Laatu on korvannut määrän.

Vaikutus on ollut parempi, kuin mihin alunperin pyrin.

💯 10-vuotis taiteilijajuhlat

- Niin kiitollinen! Tähän ei voi muuta todeta.

💯 Ei pakollista seurustelua

- Introverttinä olen nauttinut siitä, että olen saanut omien aikataulujen mukaan kuljeskella ulkona. Turvavälit ovat taanneet sen, että on voinut keskittyä aistimaan, tuntemaan ja kokemaan ympärillä olevaa luontoa.

💯 Lukeminen

- Tänä vuonna olen lukenut. Varmaan enemmän, kuin muutamana viime vuonna yhteensä.

💯 Kesä

- Trooppinen ilma antoi loman tunnun.

💯 Neulominen

- Vuosien jälkeen elvytetty harrastus. Tässä tulossa pitkät säärystimet. 

💯 Makuelämykset

- Vuosi on tarjonnut monta unohtumatonta hetkeä hyvän ruoan parissa. Tämähän on minulle suoranainen ihme. Uusi kattila on taannut myös sen, että eilen ihastuin perunavelliin pakastetuilla mustikoilla höystettynä, voisilmää unohtamatta. 😉Jep, outoa on juu.. 🤭😀

💯 Joululahjat

-Tämän vuoden joululahjoissa oli 2 yllätystä, jotka toivat ihan odottamattoman ilon.

1. Teatteriesitys kotona katsottuna. Liikuntarajotteisen teatterihullun unelma! Vielä näytelmän pääosassa ammattinsa erittäin loistavasti taitava, iki-ihana Ilkka Heiskanen.

2. Kinder suklaamuna. 

- Sisäinen lapsi pääsi valloilleen. Ja mikä upea lelu sieltä paljastuikaan. Orava, joka ajelee resiinalla.

Olen sanonut koko tämän korona-ajan, että minä en pääse matkustamaan, kuin resiinalla. Nyt sen sitten sain.. Vai liekö enne.. En tiedä.. 🤭

💯 Aika tehdä ajatustyötä

- Tämä ihmisten välttely on mahdollistanut minulle sen, että olen saanut aikaa ajatella. Kun kaikki aika ja voimat eivät ole menneet paikasta toiseen liikkumiseen, on se energia vapautunut ajatustyöhön.

💯 Itsensä kehittäminen

- Kun on ollut aikaa ajatella, on ollut myös aikaa ja voimia tehdä tutkimusta.

💯 Bonus: Upeita ilon hetkiä ovat tuoneet myös monet asiat.

-Näistä mainittakoon ihmiset, joiden kanssa on löytänyt uudestaan yhteyden vuosien jälkeen.

- Rauhan tekeminen menneiden asioiden kanssa.

Satumaista uutta vuotta! 

Päivän ajatus

✨Taikahattu ✨✨

Joulun iloa..

Sain tänään ystäväni ostaman joululahjan. 

Olen aivan ylitsevuotavan liikuttunut. 

Ystäväni oli ostanut minulle Tampereen teatterin live striimauksen näytelmästä Saiturin joulu. 

Näytelmä oli aivan mielettömän hyvä. Koskettava. Upealla sovituksella ja vielä upeimmilla näyttelijöillä. Visuaalinen toteutus huippuluokkaa. 

En osaa oikein sanoin kuvailla, kuinka syvästi voi tällaisen elämyksen tuntea.

Lahjan arvoa ei kuitenkaan voi kohdallani edes ajatella mittaavansa rahassa. Elämykselle, joka saa aivot lepomoodiin, unohtamaan huolet ja murheet, eläytymään eri tunnetiloihin, tuntemaan, kuin olisi käynyt jossain muualla ja vielä antamaan ajattelun ja kiitoksen aiheita.

Kuinka sen voisi mitata rahassa, kun sitä ei voi edes sanoilla määrittää siinä mittakaavassa, jossa sen tuntee. Siksi sen nimi on elämys.

Minulle tämä on merkityksellistä myös siksi, että sain tämän elämyksen katsoa ja kokea kotona. 

En ole vuosiin päässyt teatteriin, koska liikuntakyky ei ole antanut siihen mahdollisuutta. 

En voi edes kuvailla, kuinka merkityksellisestä asiasta on kyse. 💖

Kyyneleet ovat virranneet tänä iltana vuolaasti. 

En tiedä miten kiittäisin sinua H?

Sanon vain, KIITOS❣️✨💖✨

Olen kuullut sellaisen viisauden, että paras tapa kiittää lahjasta, on käyttää sitä hyvin. 

Tämä elämys kulkee mukanani. Se on asia, joka on koskettanut minua. Ja juuri sinä H tarjosit sen minulle.

Se, mitä se tuo muassaan, jahka aivot saavat asiaa käsiteltyä, jää vielä nähtäväksi. 

Tuntui aivan kuin olisin ollut lomalla. Tai arjessa oli ripaus luksusta. 

Elämys, tuo upea kohokohta, joka määrittää olemassaolollaan myös tavallista arkea. 

Vielä.. Kiitos, että sain kokea, sain elämyksen. 

Tulkinnan tasoja..

Minä suhtaudun jopa aika fanaattisesti totuuteen. 

Niinkö.. Voisi sarkastisesti todeta.. 🤭

Saan jatkuvasti kuulla siitä, kuinka hankala ihminen olen. 

Samaan aikaan kuitenkin, kun elämäntilanteissa tarvitaan raakaa totuutta ja asianmukaista kohtelua, sekä silloin kun tarvitaan totuutta ja se tuo jopa lohtua, soitetaan minulle. 

Minä en ole ollenkaan hankala. Kerron ihmisille suoraan, kuinka kanssani pärjää. 

🌺Tee mitä teet, ole mitä olet, mutta älä valehtele. 

🌺Älä tee lupauksia, jos ei ole aikomustakaan niitä noudattaa.

Näillä pärjää kanssani todella pitkälle ja hyvin.

Olen kuitenkin havainnut, että näiden asioiden noudattaminen on ihmisille hyvin hankalaa. Tehdään vilunkia, isompaa ja pienempää. Totuutta väritellään ja maalataan hyvinkin leveällä pensselillä.

Onkos tuo sitten ihme, että kanssani olo tuntuu hankalalta? 

Jos ihmettelee sitä, miksi suhde kanssani ei syvene kuulumisten vaihtoa pidemmälle, on syynä usein juuri luottamuksen puute. 

Näin viime yönä taas valveunta. 

Siinä oli äiti.(Ei tuttu ollenkaan, luotin häneen kyllä.) 

Ateneum. (En tiedä mistä tiesin sen, koska en ole koskaan siellä käynyt. On siis nykytaiteen museo Helsingissä.)

Parakki. Pahoinpitely. (Joku tuntematon nuori mies, hänet on sidottu köydellä tuoliin.) Verta. Murhaaja.

Isä. (Myöskin tuntematon, kiltti, häpeää äidin käytöstä, avuton) Meri, tai meren hiekka/ranta ja rantakasveja.

Tämä äiti jättää minut sinne parakkiin, ja lausuu sanat:

"Äiti tulee sitten hakemaan"

Lähtee pois tämän murhaajan perässä. Eikä koskaan palaa, vaikka on luvannut. 

Tiedän valveunessa tämän naisen nimen. Etu- ja sukunimen. (En ole koskaan kuullutkaan, nopea googletus, yksi osuma löytyy Suomesta tätä nimeä.) 

Joopa joo. Pohdin, mitä kaikkea olen televisiosta katsonut viime aikoina. Oli sen verran paljon kaikkea, että hyvän elokuvan ainekset olisivat kasassa. Tai ainakin hyvin klassisen elokuvan ainekset. 

Ikiaikainen teema. Hylkääminen. Lupaus, joka annetaan vain rauhoittelun vuoksi lapselle, jota ei ole tarkoituskaan koskaan pitää. 

Jopa kliseinen. 

Tuotahan voisi tulkita monellakin tavalla. Tulee mieleen Danten Jumalainen näytelmä, jossa helvetin eri tasoja voidaan tulkita 4 eri tasolla. 

Tämän minunkin valveuneni voi tulkita samoilla teemoilla. 

🌺Kirjaimellisesti

🌺Allegorisesti, eli vertauskuvallisesti

🌺Anagogisesti, tämä tarkoittaa Selitettä, jossa annetaan syvempi merkitys. 

🌺Moraalisesti. 

Aina silloin, kun on kyse tulkinnanvaraisista asioista, tulee virheitä. Tehdään vääriä johtopäätöksiä.

Jotainhan tämä yrittää minulle kertoa. 

Pohdin tuossa tuota omaa suhtautumista juuri valehteluun sekä lupausten rikkomiseen. 

Ainahan kaikelle on syynsä. 

Voisikohan olla mahdollista, että jossain on joskus ollut äiti, joka on väärin perustein lausunut lupauksen, jota ei ole aikonutkaan pitää? 

Luojan luomia ja äiti Maan muovaamia

Luin instagramista jonkun kaupallista postausta. Teksti oli todella hyvä ja iskevä.

Kunnioitetaan jokaista sellaisena kuin hän on. 

Joo, näin juuri. 

Miten tämä kuitenkin toimii käytännössä? 

Tämä koronakriisi on räväyttänyt julki sen, miten ihmiset toimivat. Puhun siis teoista, en sanoista.

Minulle on ollut helpottavaa huomata eri ihmisistä, läheisistäkin, se, kuinka sanat ja teot eivät ole kohdanneet.

Ainoa asia, joka siinä on traagista on se, että nämä ihmiset ovat menettäneet kunnioitukseni.

Minulle kunnioitus toista ihmistä kohtaan tarkoittaa sitä, että hänellä on pyhä pyrkimys toteuttaa arjessaan niitä arvoja, joita hän pitää tärkeinä. Näihin arvoihin sisältyy kuitenkin elämän kunnioittaminen.

Arvojen ei täydy olla samat kuin itselläni, mutta tuo mainitsemani elämän kunnioitus täytyy tulla ilmi. 

Olin itsenäisyyspäivänä aivan äimänä siitä, kuinka meillä on kohdeltu sotiemme veteraaneja. Heitä, jotka ovat taistelleet meidän vuoksemme, itsenäisyytemme vuoksi. 

Heille pitäisi osoittaa kiitollisuutta ihan joka päivä, ei vain kerran vuodessa. 

Oma ukkini oli myös sotiemme veteraani. Hän ei puhunut sodasta koskaan. Olen vain kuullut tarinan siitä, kuinka taskussa ollut raamattu pelasti hänen henkensä luodin jäädessä kiinni raamattuun. 

Tuo on varmasti hyvin kaunisteltu versio siitä, millaista rintamalla on ollut olla. Ja mitä on ollut sen jälkeen. 

Minulle ukki oli yksi maailman kultaisimmista ihmisistä. 

Hän puolusti minua, kun äitiini iski hulluuskohtaus. Äitini olisi pieksänyt minut kuoliaaksi, kun olin jotain viiden ikävuoden tienoilla, jos ukki ei olisi pelastanut minua. 

Muistan, kuinka seurakunnan kerhoon menin aina yksin, myös lähdin yksin. Muut lapset tuotiin ja haettiin, minä kuljin aina ilman aikuista. 

Ukki oli pidemmällä vierailulla meillä. Hän saattoi minut kerhoon, ja jäi koko ajaksi sinne istuksimaan ja odottamaan minua. Tiesin, että ukki rakastaa minua todella. 

Sodan kauhut nähnyt ihminen kykeni siihen, että kohtelee elämää kunnioituksella. 

Kiitos ukki, toit rakkautta ja todellista turvaa minun lapsuuteeni, vaikkakin hyvin vähän aikaa, mutta merkittävissä määrin. Tekosi jäivät vaikuttamaan minuun ja minuksi kasvamiseen. 

Palataanpa siihen kunnioitukseen. Miten siis voi käytännössä kunnioittaa ihmistä, joka ei välitä omasta tai toisen elämästä tai turvallisesta arjesta tuon taivaallista? 

Minä en voi. Piste. 

Se ei tarkoita sitä, etteivätkö he saa tehdä niin. Ei tietenkään. Jokaisella on oikeus oppimiseen, joka ei useinkaan tule ilman virheitä tai laiminlyöntejä tai muuta tuskaa. 

Omalla kohdallani kuitenkin katson nykyään tarkkaan sen, että en halua olla tekemisissä tällaisten ihmisten kanssa. 

Minulle se, että ihminen valitsee tällaisessa pandemia tilanteessa oman hedonistisuuden, on ihan ok. 

Arvomme eivät kohtaa. Se on tosiasia, että silloin on vaikea olla tekemisissä. Eikä tarvitse. 

Jäin kuitenkin pohtimaan tuota asiaa tarkemmin. 

Jos nyt abstraktinen ilmaisu sallitaan, 

Olemme kaikki täällä Luojan luomia ja äiti Maan muovaamia.

Siis kaikille pitäisi antaa mahdollisuus olla sitä mitä he ovat. Pitäisi pystyä näkemään kokonaisuus tuomitsematta. 

Sillä, jos demonisoimme toiset tai osankin ihmisistä, luomme heti otolliset olosuhteet sille, että tasa-arvo ihmisyyden suhteen maailmassa ei pääse toteutumaan. 

Siihen, miksi toimimme niin kuin toimimme, vaikuttaa niin moni asia. 

Pelko. Ei muuta tarvita. Ihminen ei toimi silloin rationaalisesti. 

Kohti pelkoa meneminen, voi näkyä myös siten, että luovuttaa. Antaa olla, käy miten käy. 

Peitetty huono itsetunto. 

Voin pojat ja margariinin tyttäret, miten tuo ilmiö voi olla jopa vaarallinen. 

Se voi saada ihmisen toimimaan aivan järjettömästi, joten pelkohan se on ohjaavana voimana siellä syvällä, mutta näyttäytyy käytöksenä ja ajatuksina hyvinkin tuhoisasti. 

Tässä vain muutama esimerkki. 

Hyvät itsensäjohtamistaidot ja itsekuri auttavat paljon rajoitusten noudattamisessa. 

Mutta, jos toimintaa ohjaa tunne, ei rationalisoinnista ole apua. 

Miten sitten ratkaista se, että kaikkien pitää antaa olla sellaisia kuin ovat, 

ja samalla suojella muita niiltä vaaroilta, joita tottelemattomuus aiheuttaa?

Säännöt. Ne ovat tehokkaita. Ne täytyy perustella. Niitä täytyy noudattaa. Jos ei noudata, siitä tulee seuraus.

Eikös tämä sama järjestelmä ole perustana kaikelle kasvulle?

Voiko menetetty kunnioitus toista kohtaan palautua? 

Voi. 

Minulle se tarkoittaa tekoja. Sitä, että on OIVALTANUT ja sen myötä kasvanut. Kantaa tarvittavan vastuun, ja pystyy myöntämään erehtyneensä. Sekä tietenkin kunnioittaa elämää.

Iloista kehitystä

Tänään koitti taas kauppapäivä. 

Aloitin valmistautumisen jo eilen. Pohdin, että, jos alan pelätä viikon takaista heikotuskohtausta, ei mistään mitään enää tule.

Aamulla otin varoiksi kipulääkkeen ja söin. Mikä on suoranainen ihme, koska pahoinvointi on minulla pahinta aamuisin. Siksi olen tähän saakka tehnyt niin, että tankkaan edellisenä iltana.

Jopa kipulääkkeen nieleminen aamuisin on oma operaationsa. Yökkäysrefleksin takia. 

Nyt oli kuitenkin kuu ja tähdet oikeassa kulmassa, koska molemmat onnistuivat. Vähän vain yökin ja tasasin oloa istuen, ennen kuin aloin pukea.

Jopa kauppaan mennessä hoin itselleni, askella rauhassa, hengitä happea. 

Olen nyt 2 kertaa jo käyttänyt kauppakärryjä, johon kerään ostokset. Olen taiteillut yhdellä kepillä kävellen ja toisella kädellä työntänyt kärryjä.

Hankalaa. Siinä saa kyllä paikat kipeiksi, sellaisistakin paikoista, jotka eivät muuten olisi kipeitä.

Nyt otin kärryt ja kippasin molemmat kepit kyytiin. Ajattelin kokeilla, kuinka kävely sujuu ilman keppejä pelkkä kärry tukena. 

Hyvin sujui. Tepastelin koko kauppareissun pelkän kärryn avulla. Käännöksissä vihloi jalkaan. Ja reisilihas tuntui ikään kuin lonksuvan joissain ponnistuksissa, vaikka oli reisituki jalassa. Lonkka nousee vielä liian korkealle, vaikka se jo osoitti oikealle kohdalle laskeutumisen merkkejä, sekä pysyi jo muutaman hetken oikeassa asennossa. 

Huomasin taas saman asian, kun silloin edellisen kerran opettelin uudelleen kävelemään vuonna 2017. Tarvitsen jotain käsille, jotta pystyn kävelemään suoraan. 

Silloin muinoin (2017) oli ratkaisuna Dankon rattaat, passeli ratkaisu molemmille.

Silloin tarvitsin tukea, koska kuljin vaan koko ajan vasemmalle, en päässyt suoraan ilman tukea. 

Mikkelissä on niin, että kun tarpeeksi pitkään kävelee vasemmalle, on Saimaassa. On mentävä loppumatka siis uimalla. 🤭

Jos meinaa kuitenkin säilyä kuivana, on otettava avuksi jokin apuväline ohjaamaan kävelyä.

Kauppakärryjä eivät minulle vuokranneet. Kysyin. Tosin, voi olla, että käsittivät asian kaupalla lähinnä vitsiksi.

Pyörä ohoi! Sinua kaipailisin kovasti! 

Nooh, annetaanpa taas ajan kulua, ja näyttää se, mikä on oikea ja tarvittava apuväline.

Päivän ajatus

Rehellisyys?

Viime viikot ovat kovasti ravistelleet minun maailmankuvaani.

Syynä on hyödyn tavoittelu valehtelemalla, kertomalla puolitotuuksia tai käyttäen jotain muuta metodia, joka suojelee omaa salaisuutta.

Minullahan nousee hiukset pystyyn, ja epäoikeudenmukaisuuden tunne on niin vahva, että se meinaa sumentaa järjen. 😠😵😱

On todella vaikea olla, koska oma reaktio asiaan täytyy purkaa. 

Se täytyy sanoittaa. 

Muutenhan kenenkään tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät minua liikuta tai kuulu minulle, ellei asiaa tehdä tiettäväksi minulle, tai minua sotketa asiaan muutoin.

Se, että pidän ihmistä lähtökohtaisesti rehellisenä vaivaa minua, koska ihminenhän kykenee ihan kaikkeen. Ja sitten saa täällä järkytystään niellä, kun ihmisen todellinen tarkoitusperä paljastuu. 

Neiti Marple sanoi eräässä elokuvassa, kaikesta huolimatta meidän täytyy luottaa hyvään ihmisessä. 

Olen pohtinut tätä nyt paljon. Ja totuuden nimessä, en ole itsekään aivan puhdas pulmunen. Kukapa olisi? 

Muistan erään kohtauksen teiniajoilta. 

Olimme isäviikonloppua viettämässä mummolassa, jossa oli myös muita vieraita kyläilemässä. 

Olimme iltapäiväteellä. Silloin vielä keitettiin isommalle porukalle teevesi kattilassa. 

Kuinka ollakaan teenkeittäjä horjahti ja vahingossa kaatoi kiehuvan veden mummoni siskon syliin. 

Isäni oli salamana auttamassa. Hän reagoi nopeitten. Nimittäin henkilöllä päällä olleet sukkahousut paloivat ihoon kiinni. Kun siinä hötäkässä ja tuskan huudoissa isäni ei saanut niitä sukkahousuja pois, koppasi hän tätinsä syliinsä ja kantoi kylpyhuoneeseen kylmän veden alle ammeeseen. 

Sairaalareissuhan siitä tuli. Ihonsiirto jouduttiin tekemään. Muutoin selvisi hyvin.

Ihailin isäni nopeaa ja oikeudenmukaista toimintaa. 

Kuitenkin tästä tuli jälkiseuraamuksia, jotka eivät minun mielestäni menneet oikein. 

Tämä teenkeittäjä sai isäni tädin pojan puolisoineen kimppuunsa, ja he yhden tahattoman vahingon takia aika kovin toimin uhkasivat viedä häneltä jopa talon, jossa hän asui. 

Minä muistan tuon tilanteen. He tulivat oikein pääkaupungista saakka, istuttivat meidät kaikki riviin ja antoivat palaa. 

Teenkeittäjä koki muutenkin pahoja tunnontuskia, niin häntä syytettiin todella epäreiluin perustein. 

Minä avasin suuni ja puolustin häntä. Sain täyslaidallisen niskaani. 

Muistan ajatelleeni, etten voi käsittää tälläistä epäreiluutta. En saattanut ymmärtää, että kansanedustajana toimiva ihminen uhkaili ja kiristi. 

Lopputulema oli, että mummoni käski tämän teenkeittäjän lähteä, eikä enää koskaan palata. 

Nyt tullaan tähän minunkin epärehellisyyteeni. 

Tapasin tämän teenkeittäjän kaupungilla jonkin ajan päästä tästä tapauksesta. Hän pyysi minua tuomaan tärkeitä tavaroitaan, jotka olivat jääneet mummoni luo. 

Suostuin tähän, koska minusta niin tuntui pahalta hänen puolestaan, ja pahalta itseni puolesta, koska hän ei enää ollut meidän jengiä. Mikä oli huutava vääryys. 

Pelkäsin kuitenkin sitä, jos jään kiinni. Minä kun en osaa kunnolla valehdella. 

Onnistuin, ihme kyllä, suorittamaan tämän tehtävän. Tunsin ihan kauhean huonoa omatuntoa, vaikka en mielestäni tehnyt väärin. Uhmasin vain käskyä ja määräystä. 

Toinen tapaus sattui ollessani 15 vuotias. 

Olimme kaverin kanssa tulossa koulusta. Olimme jostain syystä viimeiset lähtijät. Kävelimme rauhassa jutellen tietä pitkin, kun näen sivusilmällä aseen osoittavan minua kohti auton avonaisesta ikkunasta, josta roikkuu mies. 

Se oli jännä tilanne. Kerkesin tallentaa muistiini kaiken. Tuntomerkit ihmisistä ja autosta. Aseen mallin. Kerkesin laskea luodin lentoradan ja samalla laskea riittäisikö ojan korkeus suojaamaan, jos sinne hyppäisi. Kerkesin myös pohtia kuolemaa ja huomata, kuinka jaloissa heikotti. 

Jostain syystä, he päättivät luopua suunnitelmasta ampua, tai sitten kyse oli pelottelusta. 

Poliisi vain väitti kivenkovaan, että juuri minä valehtelen, ja kaikkeen mitä sanoin, oli vastaus: kuvittelet, ei ole mahdollista. Ja aikuiset uskoivat poliisia. 

Samana iltana menin käymään isäni luona ja kerroin hänelle mitä oli tapahtunut. Järkytykselleni ei ole sanoja, sillä isäni, joka oli väkivaltainen, pelottava, uhkailija jne.. Romahti polvilleen lattialle pelosta. Hän vain sopersi ihan pois tolaltaan, että kenellekään ei saa kertoa. 

Siis minun isäni, tuollainen kiisseli! Reaktio oli minusta asiaan täysin väärä, sillä minuahan hänen olisi pitänyt puolustaa. En saattanut käsittää yhdenkään aikuisen reaktiota asiaan. Kaverinikin sanoi, jospa sinä tosiaan kuvittelit kaiken, vaikka oli paikalla. 

En tiennyt miten puhdistaisin maineeni, koska äitinikin rankutti asiasta jatkuvasti. Olihan poliisi sanonut minua valehtelijaksi, sitä siis olin. 

Tätä ei moni ihminen tiedä:

Aikaa kului tasan 2 viikkoa. Olin tulossa koulusta yksin, kun törmäsin tähän porukkaan taas. 

Ällistyin sitä, että kaikki oli juuri niin kuin olin ne kuvannut. Tiesin olleeni oikeassa. 

Olosuhteet olivat sellaiset, että 15 vuotiaana ymmärsin, että minut oli uhrattu jonkin suuremman alttarilla. 

Päätin jäädä väijyyn seuraamaan tilannetta. Koska minulla on paha tapa tehdä niin, kun totuudesta on kyse. 

Aikani väijyssä palkittiin. Näin ja ymmärsin, että eivät he olleet halunneet minua tappaa. Heitä ohjasi aivan suunnaton suru. 

Pelkoni heitä kohtaan helpotti, sillä pelkäsin kuitenkin isääni enemmän. Selvisi myös, että isääni he etsivät kostaakseen jotain.

Ei tarvitse olla mikään Einstein, jotta ymmärsi minkälaisesta teosta on kysymys, jos toisen lasta lähdetään pyssyn kanssa uhkailemaan. 

Eikä tarvinnut enää pohtia sitäkään, miksi poliisi ei mitään tehnyt. Sen päättelin itse. Motiivi vain jäi hämärän peittoon. 

Tässä vain kävi niin, että tiedostamattani tein valintani. Asetuin isäni puolelle, koska en mennyt kertomaan näille pyssysankareille mistä hänet löytää. 

On tulkinnanvaraista, pelastinko siinä hetkessä hänen henkensä, vai suojelinko rikollista? 

Lapsen mielessä päätös oli yksinkertainen. Pelkäsin isääni enemmän. Piste. 

Pohdin kuitenkin asiaa niin, että pääsisinkö karkaamaan kotoa, jotta voisin käydä lähimmän kaupungin poliisilaitoksella. Homma ei kuitenkaan koskaan onnistunut. Sitten elämä toi eteen jo uusia murheita, joten tämä asia unohtui vuosikymmeniksi. 

Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta kuitenkin koen, että rehellisyys ei kummassakaan tapauksessa maata perinyt. Toisaalta lasta ei voi velvoittaa kantamaan aikuisten vastuuta. 

Että ei ole aina täysin yksinkertaista se, valitseeko oikein ja oikeista syistä. 

"Voivatko norsut muuttua punaisiksi, jos ne syövät vesimelonia?" - Ja muita älyttömyyksiä..

Kirjoitin joskus muinoin siitä, kuinka joillekin ihmisille on tärkein päämäärä se, että asioille on olemassa jokin määräpäivä. Tai määräaika.

Minulta on jatkuvasti tiedusteltu, milloin pääsen kepeistä eroon. Joidenkin mielestä olen jo "yliajalla" ja se ei ole hyväksyttävää.

Minä viis veisaan näille jutuille yleensä, koska jokainen saa ajatella niin kuin haluaa. 

Sama kuin kysyisi:

Tuleeko jääkausi taas?

Kutittaako karhun käpälää, kun se nukkuu talviunta? 

Voivatko norsut muuttua punaisiksi, jos ne syövät vesimelonia?

Sataako huomenna? 

Oletko onnellinen ensi kesän keskiviikkona klo 15?

- En tiedä.

Samaa pätee jalkaani ja keppeihin. En voi tietää. Asiasta voi olla VAIN mielipiteitä. Vanha sanonta: aika näyttää, pätee tähän asiaan täysin.

Oli hauska huomata, miten tässä asiassa oli tapahtunut kehitystä erään puolitutun kohdalla.

Juttelimme lääkärikäynnistäni, ja satuin vain ohimennen mainitsemaan lääkärin nihkeän suhtautumisen siihen kävelenkö enää normaalisti. 

Hän aivan tulistui. Suora lainaus: Siis miten kukaan voi sanoa tuollaista pa🤬🤬🤬a? Käsittääkseni sinä kävelet koko ajan, vaikkakin apuvälineellä, mutta kävelet silti. 

Minua olisi naurattanut. Ei vain voinut, kun toinen oli niin tosissaan tohkeissaan.

Hän siis suuttui puolestani, että minulle ei annettu mahdollisuutta, vaikka kukaan ei voi tulevaa tietää.

Ihana hän. ✨💖✨

Oli ihana huomata, että ensi alkuun sääliä ja negatiivisia tunteita tilanteestani kokenut ihminen onkin ajan saatossa huomannut etten ole ihmisenä sen kummempi, vaikka kuljen neljällä jalalla. Hän on hyväksynyt minut keppeineni kaikkineen. Ja määräaika tälle - takaisin normaaliksi ihmiseksi-, on poistunut. 

Sekä tilanteeni on jopa puolustamisen arvoinen. Samoin minä, minä olen puolustamisen arvoinen. 

Outoa minulle, mutta niin hellyttävää kehitystä. ✨💛✨ Suloista suorastaan. 

En ole koskaan kokenut, että toisen tarvitsisi taistella minun taisteluni. Siksi olen yleensä hiljaa asioistani. Joskus sitten avaan suuni, ja toinenkin osapuoli on tehnyt metatyötä, vaikka sitä ei ole ääneen puhuttu. 

Minullakin tässä oman ajatusmallin korjaamisen paikka. Ei pidä olettaa mitään. 

Ja miten kiitollinen pitää olla siitä, että ajatus muokkautuu ja merkitykset syvenevät aina, kun aikaa kuluu ja erilaisia asioita tapahtuu, joita vasten väkisin heijastelemme omaa käsitystämme ympäröivästä maailmasta. 

Kommellusta kauppareissulla

Juuri muutama postaus takaperin kehuin sitä, miten apua en tarvitse. 

Juu juu.. Niin se karma tai elämä tai mikä ikinä laittoi meikäläisen syömään sanansa. 

Aamulla lähdin kauppareissulle. Kaupassa minulle tuli todella kuuma ja voimaton olo. Jouduin odottelemaan kassalla vuoroani, koska olen sen verran hidas, etten jaksa sitä kiireisempien päälle rynnimistä.

Sanoin jo jonossa kassahenkilöille, joita 2 siinä oli, että nyt on kyllä todella kuuma. 

He komppasivat, ja epäilivät ilmastoinnissa olevan häikkää. Heilläkin oli lämmin, vaikka normaalisti palelee.

Sain juuri ja juuri maksettua ja 2 ensimmäistä kassia pakattua, kun minun täytyi pyytää kassahenkilöä hakemaan minulle sokerimehua.

Tuntui, että pyörryn kohta. 

Hän, siunattu ihminen, toi mehun ja join sen. 

Auttoi. Sain pakattua loppuun tsemppaamalla itseäni, että kohta on ulkona enemmän happea.

Pääsin ulos kaupasta, ja hengittelin rauhassa,

Kun takaani tulee sama herrasmies, joka pelasti minut ja Dankon silloin vajaa 3 vuotta sitten, ja auttoi meidät kotiin, kun kukaan muu ei auttanut.

Hän vain totesi hyvin käskevään sävyyn, että antaisin ruokakassit hänelle. Hän oli nähnyt huonon vointini kassalla.

Vastustelin vähän, varmaan ihan tavoilleni uskollisena. 

Suostuin kuitenkin, koska jalat eivät muuten olisi välttämättä kantaneet kotiin saakka. 

Lisäksi hän oli tuttu, joten uskalsin luottaa, että hän tekee niin kuin lupaa. Saimme samalla vaihdettua kuulumiset.

Sydämellinen kiitos avusta, tätäkin kautta! 

Tätä juuri oikeastaan tarkoitin sillä edellisellä tekstilläni. Autetaan silloin, kun toinen TODELLA apua tarvitsee.

Olen haaveillut pyörästä. Sellaisesta aikuisten kolmipyörästä. Lääkäri vain ei siihen kirjoittanut suositusta, koska se ei ole välttämätön apuväline. 

Ymmärrän sen. Ne maksavat paljon. Halvimmatkin noin 1000€. Kun kysyntä on rajallista, hintaakin on. Hintaa vielä nostaa sitten se, jos on sähköavusteinen pyörä. Luonnollisesti. 

Tosin, tämänpäiväisen episodin jälkeen olen ihan valmis myöntämään, että pyörä olisi minulle välttämätön ja tuiki tärkeä apuväline. 

Olen pohtinut noita Dankon rattaita, josko saisin ne avuksi kauppareissulle. Matkalla on kuitenkin mäki, mikä varsinkin alas tullessa on keppien kanssa kävellessä todella hankala. Lisäksi rattaat kestävät vain 15 kiloa painoa. Se tulee äkkiä täyteen, kun ostaa kerralla viikon ruokatarpeet. 

Joten vielä tämä asia jää vaille ratkaisua. 

Olen kuitenkin tooodella kiitollinen, että tänään minua autettiin! ✨💖✨

Kuntokatsausta.. Omaani siis..

Taas on useammalta suunnalta tullut kysymystä minun omasta voinnistani. 

On siis aika tehdä tilannekartoitusta. 

Kesä oli ihanan kuuma, kostea ja aurinkoinen.  🏜️ 🏖️ 🌞

Minulle se tarkoitti kuitenkin sitä, että vointini huononi merkittävästi. 

Osittain siitä syystä, että sisälämpötila oli jatkuvasti yli 30°C.

Tämä aiheutti kehooni epätasapainon, jonka korjaamiseen on mennyt koko syksy. 

Minun on muutenkin oltava edelleen hyvin tarkkana syömisen suhteen. Ensinnäkin, että tulee syötyä riittävästi, ja sitten ravintoaineita on tarpeeksi ja ne ovat oikeanlaisia.

Kaliumin saanti on ollut huomion keskiössä oleva asia siitä lähtien, kun aloin syödä. Samoin natrium, eli suola. Näiden keskinäinen tasapaino on keholle äärimmäisen tärkeä.

Ja varsinkin minulle, jonka keho meni aivan tyhjiin.

Ihmettelin kesällä sitä, että miksi oloni vaan huononee, vaikka huolehdin kalium - natrium tasapainosta.

Taas vaan tutkimaan asiaa. Tätä sain penkoa ihan jonkin aikaa.

Kunnes löysin yhden lauseen, joka taas avasi koko jutun juonen. 

- Kalium vaje voi johtua myös magnesiumin puutteesta. -

No niin, johan alkoi kirkastua. Päätin kokeilla.

Tein tutkimusta myös pidemmälle ja löysin k-vitamiinin, joka on minulle tärkeä vitamiini, koska oli se verenvuototauti.

Ajattelin kuitenkin, että kohdallani eivät pelkät lisäravinteet riitä, joten ruokavalio oli seuraavana tutkimuslistalla.

Syyskuun alussa päätin, että syön tiettyä hedelmää, jossa oli optimaalisesti kaikkia mahdollisia ravintoaineita, joka päivä koko syyskuun ajan. 

Tämä toimi. Pahoinvointi alkoi väistyä, ja näitä hedelmiä söin ihan omasta halusta ensimmäisen viikon jälkeen 2/päivä koko syyskuun.

Siis muun ruoan lisäksi tietenkin. 

Hedelmät, magnesium valmiste, jossa on myös 5 eri b-vitamiinia, suola ja peruna.

Ne olivat kulmakivenä tälle joukolle.. Kalium, natrium, magnesium, b-vitamiini ja k-vitamiini.

C-vitamiini ja B12-vitamiini kuuluvat myös perustarpeisiin. 

3 kuukauden aktiivisen ruoan seuraamisen ja tietoisen syömisen seurauksena voin todeta, että tilanne on parantunut. 

Paljon se vaatii. Tiedostan, että se tulee vaatimaan paljon minulta aina.

On kuitenkin ollut ilo huomata, miten keho on vahvistunut. Tilasinkin hyväksi havaittua magnesiumia apteekista ihan useamman kuukauden lastin.

Joka päivä olen edelleen popsinut myös magnesiumia kaiken muun lisänä.

Konkreettisesti olen huomannut vaikutuksen käsivarsissa. Voima on toisenlaista. Jaksaa enemmän. Keppien kanssa sen tuntee.

Kepit ovat edelleen käytössä. Jalka on osoittanut paljon erilaisia toipumisen merkkejä. 

Se on jännä huomata, miten itse hämmennyn joka kerta, kun huomaan jonkin parannuksen. Se kertoo vain siitä, miten monimutkainen tämä prosessi on, että päästään siihen optimaaliseen haluttuun tilanteeseen. Keho on viisas. Siksi sille on annettava aikaa ja mahdollisimman hyvin tuettava sen kehitystä asiassa. 

Lääkäri teki minusta arvion syksyllä. Hän ihan suvereenisti totesi, että kerro minulle, mitä kirjoitan tähän lausuntoon. Minähän kerroin. 

Hän oli sitä mieltä, että minulla on enemmän tietotaitoa ja kokemusta näistä sairauksista kuin hänellä. Lisäksi hän luotti asianmukaiseen ja realistiseen arviooni asiassa. 

Mikä on ihan totta. 

Minut on siis todettu nyt lausunnolla vajaakuntoiseksi ja liikuntarajoitteiseksi. 

Oli hauska yksityiskohta, että keppien lukumäärälläkin oli merkitystä. 👍

Tämähän ei muuttanut arjessani mitään. Eikä pääkopassani. 

Geneettisen sairauden kanssa on vain opittava elämään.. Ja mielellään sovussa. 

Se vaatii silloin paljon tutkimustyötä, kuin itsereflektointiakin. Lisäksi täytyy seurata tilannetta, sekä ymmärtää tehdä johtopäätöksiä. Ja varmasti vielä paljon paljon muuta.. 

Eli syksy on vierähtänyt tekemisen ja toipumisen tasapainossa❣️

Unia 💤

Olen nukkunut pitkiä yöunia viime aikoina. 

Luulisi, että on virkeä ja levännyt olo. Kattia kanssa. 😤

Yöt ovat muuttuneet melkoisiksi taistelutantereiksi viime aikoina. Ei näköjään riitä, että valveillaoloajan käyttää aktiiviseen pohtimiseen. Todelliset taistelut tulee käytyä unissaan. Pöh! 

Olen nähnyt aina unia. On kuitenkin jotain, jotka NÄKÖJÄÄN toistuvat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Tässäpä yksi sinnikkäin. 

Olen nähnyt unta veljestä. Vieläpä monikkoveljestä, eli olisi kaksonen, kolmonen, nelonen tms. Eikä minulla minkään tiedon mukaan sellaista ole. 

Muistan, kun aloin nähdä tuota unta ollessani parikymppinen. Kerroin siitä silloiselle Oppiäidilleni (minulla näitä eri äitejä riittää - onneksi 💖), ja hänen ilmeensä oli hyvin epäuskoinen. Hän varovasti muistutti minua, se on vain unta. 🙄

Tottakai se on vain unta. Mikään ei todista toisin. Ihmettelen vain, miksi siinä unessa on hyvin vahva tunnelataus. 

Uni itsessään ei ole kummoinenkaan. Näen tämän "veljeni" seisomassa kauempana, hän katsoo minuun, mutta ei sano mitään. En pääse hänen luokseen, eikä hän kuule minua, vaikka yritän hänelle jutella. Välimatka välillämme pysyy, vaikka yritän mennä lähemmäksi.

Noh.. Kun jokin asia vaivaa, mitä minä teen?.. Tutkimusta tietenkin.

Kun siitä biologisesta alkuperästäni ei ole täyttä varmuutta, olen tutkinut eri mahdollisuuksia.. Luonnollisesti. 🤭

Kun minulle vakuutellaan, että joku asia on aivan mahdoton - minä tuskastun, koska likimain kaikki on mahdollista.

Kun aloin epäillä oman syntymätodistukseni aitoutta, otin selvää miten lapset oikeasti merkitään kansalaisiksi. 

Huomasin järjestelmässä puutteita, jotka mahdollistavat monenlaisen väärinkäytön. Oletusarvo tietenkin on, että kukaan ei näin tee, mutta mahdollisuus vilunkiin on olemassa. 

En pysty kiistattomasti todistamaan, etteikö syntymätodistus olisi minun. Olen keskustellut asiasta perinnöllisyyteen perehtyneen lääkärin kanssa myös. Hän antoi minulle köyttä kääröllä.. Hän tulkitsi asioita, jotka puhuisivat väärennöksen puolesta, mutta ne ovat vain epäilyjä. Poliisisarjoissa puhuttaisiin aihetodisteista. 

Kun totuutta ei ole vapaaehtoisesti saatavilla, on KIISTATON todistaminen ihan helkkarin vaikeaa. Pätee moneen eri asiaan.

Tutkimusta tehdessäni törmäsin myös 1960-luvulla Amerikassa tehtyyn, aika julmaan, kaksostutkimukseen, jossa kaksoset annettiin adoptioon ja heidät erotettiin toisistaan kenellekään mitään kertomatta. Raaka ihmiskoe, jonka tuloksia ei koskaan edes julkaistu. 

Luin näiden monikkolasten kertomuksia siitä, miten he ihan järjestelmällisesti olivat tunteneet sen, että jokin osa elämästä oli kadoksissa. Osalle erossaolon taakka oli niin raskas, että he olivat riistäneet henkensä. 

Onhan näitä tarinoita ilman ihmiskokeitakin. Kaikenlaisia kohtaloita on. 

Kaikista pahinta on, että luulin tämän unieni veljen tulleen minua vastaan ihan oikesti, ja olin hereillä. Aika oli ennen koronaa, kun ihmiset eivät olleet niin pelottavia, kun nykyään korona-aikana. 

Törmäsin hyvin samannäköiseen ihmiseen kaupan kassalla. Hän palveli asiakkaita, minä olin asiakas. 

Se, mihin kiinnitin huomiota oli, että ennenkuin katsoin ihmistä, alkoivat käteni täristä. Nostin katseeni ja hetken luulin katsovani tätä unieni ihmistä. 

Tälle täysin tuntemattomalle ihmiselle tilanne saattoi olla monitulkintainen. Jopa kiusallinen. 

Jotenkin selvisin tilanteesta, ja ajattelin tosiaan seonneeni lopullisesti. 

Kuitenkin asiaa pitkään ja hartaasti pohdittuani tulin siihen tulokseen, että keho kyllä tietää. En vain osaa nyt eksaktisti määritellä mitä informaatiota tuo tieto pitää sisällään. Saattoihan se olla sattumaakin. 

Ja voihan tilanteen selittää sairaudellakin. Kädet tärisevät, se vain saattoi kulminoitua tuohon hetkeen, joka jäi mieleen. Eli yhdistin kaksi eri asiaa yhdeksi. 

Minä kuitenkin olen sellainen arkajalka, että en saanut tehtyä tuttavuutta uppo oudon ihmisen kanssa, selvittääkseni, kuka ja mistä hän oikein on. 

Ei kyllä tulisi mieleenkään mennä juttusille edes nyt. 

Voisihan tilanteessa olla esimerkiksi sellainen julma mahdollisuus, että vaikka henkilö olisi adoptoitu, hän ei itse olisi tietoinen asiasta. Siinä sitä revittäisiin taas elämä kappaleiksi. Minusta ei tähän ole, vaikka olen ehdoton totuuden kannattaja. En koe, että minulla olisi pelkän aavistuksen takia oikeutta lähestyä ketään. Kyllä siihen täytyy kiistattomat todisteet olla. 

Eli villissä teoriassa voisi olla mahdollisuus siihen, että veli olisi oikeasti olemassa. 

Aivoissahan on paljon tietoa, jota emme osaa käsitellä tai tulkita. Kosketus on esimerkiksi asia, joka jää muistiin kehoomme. (Jos on saman kohdun jakanut, on siinä mahdollisesti osumaa ottanut toisesta.) 

Minulla ehkä suurin pointti on tämän asian aukikirjoittaminen. Jospa saisi vaikka levollisesti nukutuksi. 💛

Sovituksen valkeat

Olen pohtinut paljon sovitusta. 

Aina täytyy olla sovitus. Näin sanoo minun sisimpäni. 

Kun puhutaan vaikka murhasta, puhutaan mielestäni aivan liian vähän uhrista. 

On toki myönnettävä, että rikokset ovat hyvin erilaisia ja niitä ei voi niputtaa, mutta kirjoitan nyt yleisellä tasolla asiasta. 

On totta, että lain mukaan määrätty rangaistus, joka kärsitään, sovittaa rikoksen yhteiskunnan silmissä. Ja joku laki ja järjestys pitää olla. 

Onko se kuitenkaan sovitus? 

Tätä olen kovasti pohtinut. Oikeus kuuluu meille kaikille. Myös uhreille. 

Kävin syvällistä keskustelua erään henkilön kanssa, jonka läheinen oli murhattu hyvin järkyttävällä tavalla. 

Tosin, en tiedä, voiko toisen hengen riistäminen väkivalloin koskaan olla mitään muuta kuin järkyttävää. 

Tämän henkilön ensimmäinen primitiivinen reaktio oli halu tappaa tuo murhaaja. 

Ihmismieli toimii näin. 

On kuitenkin tunnesäätelystä kiinni, toimimmeko tuon vietin mukaan. 

Tässä on kyse toimintamallista silmä silmästä, - ja kohta olemme kaikki sokeita. Kyse on kostosta, ei sovituksesta. 

Tämä keskustelu nosti pintaan kovin tuttuja tunteita. Olen itsekin pohtinut tuota asiaa minua kohtaan väärin tehneiden kohdalla. 

Kuolema on kuitenkin mielestäni easy way out. 

Ihminen ei silloin sovita mitään. 

Olen omalla kohdallani pohtinut sitä, miten esimerkiksi pedofiilin kohdalla sovitus olisi mahdollinen. Pedofiili itsessään ei ole hirviö. Hän ei mahda mitään peritylle ominaisuudelle. 

Teoilleen hän kuitenkin mahtaa. Ja ne täytyy sovittaa, jos on tullut jotain tehneeksi. 

Olen käynyt tämän asian kanssa hyvin kivuliaan taiston omassa pääkopassani. 

Olen punninnut niin moraalin, omantunnon, lain kuin tieteenkin ja tullut siihen tulokseen, että kuolema tällaisia tekoja tehneelle olisi liian helppoa. Vastuu väistettäisiin. 

Jos ihminen on tappanut vaikka 50 kertaa, ei häntä voida ottaa hengiltä 50 kertaa, jotta jokainen uhri saisi oikeutta. 

Toinen peruste on, että jos ihminen on raiskannut lapsen, ei samalla teolla häntä kohtaan saada aikaan samaa tai samanarvoista vahinkoa. 

Ihminen voi mielestäni sovittaa kauheat teot vain, jos häntä kohtaa samanarvoinen tiedostettu ja kärsittävä kohtalo ihmisen vielä eläessä. 

Kuka ja mikä tämän sitten määrittää? 

Ihmisoikeudet ja kohtuullisuus tulevat usein yleisessä keskustelussa esille tässä kohtaa. 

Niin miten oli uhrin ihmisoikeus? Saati kohtuullisuus?

Tämän takia lainvalvojien joukossa EI koskaan saisi olla korruptiota, ja lain pitäisi olla kaikille sama. 

Tämä on kuitenkin utopiaa. 

Sitten on olemassa rikoksia, pienempiä tai isompia, jotka eivät koskaan näe päivänvaloa, tai niitä ei lain mukaan määritetä rangaistaviksi. 

Ihminen kuitenkin itse tietää ne tehneensä tai olleensa osallisena. 

Miten tälläinen teko tai teot oikein sovitetaan? 

Tässä kohtaa ihmismieli luottaa kirkon oppeihin. Luotetaan johonkin yliluonnolliseen, joka tasaa tilit. Tai sitten joillakin vaan on oikeus viedä toiselta jotain, sovituksesta viis. 

Asia ikään kuin ulkoistetaan. Jätetään odottamaan jotain aikaa, joka ratkaisee asian. 

Elämä tosin voi toimia näinkin. 

Esimerkkinä Viiltäjä-Jack, jonka henkilöllisyys selvisi nykytekniikalla 126 vuotta tehtyjen murhien jälkeen. 

Ehtikö tämä ihminen eläessään sovittaa tekonsa? Ei ainakaan lain edessä. 

Miten sovitus sitten määritellään?

Omasta mielestäni kaikkein paras tapa olisi tunnustus. 

Silloin tiedetään, mitä on tapahtunut. Myös miksi on tapahtunut. 

Se on sovituksen ensimmäinen askel. 

Kuulin jossain tälläisen määritelmän:

Helvetti on liian myöhään valjennut totuus. 

Tämä voi tarkoittaa rikoksen uhreja. Se voi tarkoittaa omaisia, joilta on läheinen viety. 

Tunnustaminen on hyvä keino auttaa myös näitä ihmisiä pääsemään sinuiksi asioiden kanssa. 

Tosin, en usko (tässä asiassa kyyninen kun olen), että yhtään rikollista motivoi se, että omaiset saavat rauhan. 

Se ajatus pohjaa inhimillisyyteen. Sekä omaantuntoon. 

Mikä siis motivoisi tunnustamaan ja ottamaan ensi askeleen sovituksen tiellä? 

Pohjoisen kansa sai Taivaan tulet korvauksena menetetystä auringosta. 

Taivaan tulet, nuo sovituksen valkeat. 

Kuinka sovituksen valkeat saisi roihuamaan ihmismielessä? 

Kuvat, lähde internet

12 ⚡❄️☃️

12 vuotta. Se on pitkä aika. Toisaalta se on hyvin lyhyt aika. 

Kuka, muistaa.. On tainnut tulla tavaksi aloittaa vuosipäivä postaus näillä sanoilla..? 😅

Olen tarkastellut omia tuntemuksiani, sillä joka vuosi uuden vuoden kertyessä mittariin, se ikään kuin jaottelee tämän elämän tiettyihin jaksoihin. Aika ennen onnettomuutta, ja aika sen jälkeen.

Tämä vuosi on ollut jotenkin hyvin erilainen. Syynä siihen on osaltaan, ihmeellistä kyllä, koronakriisi.

Se on tuonut aivan jotenkin täydellisen uuden ulottuvuuden ajatusmalleihini.

En ole enää pohtinut sitä, miten asiat olisivat voineet mennä, jos 12 vuotta sitten ei olisi käynyt niin kuin kävi.

Olen ymmärtänyt sen hyvin paljon selvemmin, että olisi voinut käydä myös hyvin paljon huonommin. 

Tapaturma toi paljon haasteita. Se toi kivun osaksi elämääni. 

Sen myötä myös selvisi, että olen geneettisesti sairas. 

Olen myös viime vuoden aikaan oppinut entisestään katsomaan asioita useammalta kantilta. Luen, etsin tietoa, analysoin, pohdin vaihtoehtoja.

Itse asiassa pidän tästä hyvin paljon. Tuntuu, kuin olisin löytänyt sieltä kaiken kivun ja tuskan alta minut. Siis itseni. Tai ainakin jo osan itsestäni.

Olen niin tottunut siihen, että sairaus on osa minua. Sitä ei tarvitse hävetä. Sitä ei tarvitse piilottaa, eikä pyrkiä poistamaan.

Kipu ja sairaus ovat kumppani. Meitä on siis tässä kropassa 2.

Väitän, että näin hyvää koulua ei muuta ole, jos täytyy oppia ottamaan toinen huomioon. 🤭

Toivottavasti kaikki ymmärsivät sarkasmini.

Mutta on siinä totuuden siemenkin. Pelkkien omien tarpeiden ja halujen mukaan ei voi mennä. Jos meinaa pysyä toimintakykyisenä ja mieleltään hyvinvoivana.

On pakko ottaa huomioon se, mitä kipu tarvitsee, ja toimittava sen mukaan.

Totesin tässä eräänä aamuna, kun suunnitelmat menivät uusiksi kivuliaan yön jälkeen, että.. Jaahas.. Nyt onkin sitten kivun tarpeiden aika, minun tarpeideni aika on sitten joskus myöhemmin. 

Olenkin vitsaillut, että jos joskus vielä parisuhteeseen päädyn, täytyy kumppanin olla niin avarakatseinen, että hyväksyy meistä molemmat.. Minut sekä kivun. 😉

Ei pitäisi laskea leikkiä vakavalla asialla, mutta tosiasiassa juttu on juuri näin. Asia voi tuntua mitättömältä etäältä katsottuna, mutta 24/7 yhdessä eläessä, tämä kolmas osapuoli pitää huolen omasta tilastaan, ja ottaa sen mitä tarvitsee. Jos siihen ei ole varautunut, tai ei ymmärrä sen olemassaoloa, voi se tulla melkoisena shokkina.

Viimeinen vuosi on muutoinkin avartanut suhdettani sairastamiseen. Yhteiskunta pakottaa meitä tiettyyn malliin ja muottiin. Ehkä se on jopa joiltain osin välttämätöntäkin. 

Kuitenkin minä rohkaisen ajattelemaan sitä, mikä on itselle hyväksi. 

Yhteiskunnan koneisto pakottaa meidät elämään negatiivisuuden ja saavuttamattomuuden kuplassa. Monella ei ole voimia enää pyrkiä siitä suosta ulos, se pitää tiukasti otteessaan. 

Kuitenkin potentiaalia on paljon. Kivun kanssa eläminen vaatii henkilöltä itseltään paljon. Tai no, kaiken. 

Siksi olisi äärimmäisen tärkeää hoitaa itseään, ja sen kuplan sisällä kysyä, 

Mitä minä olen?

Mitä minä en ole? 

Mitä haluan? 

Onko se saavutettavissa?

Mitä tarvitsee tehdä, jotta voin saavuttaa haluamani? 

Siis 12 vuotta, eikä suotta. 

Yksilöllinen videotervehdys JOULUPUKILTA! 🎅

Yhteistyössä Santasbell. fi

Olen tämän korona-ajan peräänkuuluttanut uutta ajattelua työllistymisessä. Boksin ulkopuolella ajattelua, uutta suuntaa totuttuihin toimintamalleihin.

Tässä yksi esimerkki uudesta tavasta ajatella työelämää. 

Pro bono hengessä halusin auttaa, tämä postaus EI sisällä kaupallisia linkkejä, joista minä hyötyisin, mutta koodilla tilaajat saavat yllätyksen, josta jäljempänä lisää. 

Vaikka en ole sen kummemmin jouluihminen, rakastan joulun taikaa.

Kaikkihan sen tietävät, että Joulupukki asuu Korvatunturilla, Suomessa.

Myös siellä on siirrytty etätöihin ja Joulupukkikin on ottanut someloikan. Hän lähettää tilauksesta yksilöllisiä joulutervehdys videoita! Nämä tervehdykset onnistuvat useammalla kielellä. Tietenkin, onhan kyse Joulupukista.

Miten ihanaa, että Joulupukki pääsee näin matkustusrajoitusten aikaan ihan joka puolelle maapalloa, tervehtimään kaikille osapuolille turvallisesti.

Yritysidea on mielestäni mainio, ellei jopa loistava. 

Tässä tuetaan Suomalaista työtä. Tehdään työpaikkoja, ansaitaan elantoa. Vallitsevaan aikaan nähden turvallisesti. 

Voin vain ihailla tätä toteutustapaa. Ilosanoman levittämistä tutun hahmon muodossa. 

Tuleva joulu on totuttuihin jouluihin nähden erilainen. Haemme uusia traditioita, ja sopeudumme uusiin toimintamalleihin. 

Tuttu ja turvallinen on iso juttu. Mikäs tähän teemaan paremmin sopisi kuin Joulupukki ja instan perusteella hänen vähän kurittomat tonttunsa. 💖

Minä olen ollut aivan into piukeana ja joulumielellä jo monta viikkoa. 

Tässä teillekin tätä ilottelua:

Koodillani Odessa20bonus20

Saat tilauksen yhteydessä lahjaksi Joulupukin puuhalinja e-kirjan. 

Tämä kirja sisältää paljon jouluista ilottelua! 

Pukin ja tonttujen tarinaa ja tempauksia voi seurata useammissa kanavissa. Itse seuraan instaa ja käyn välillä www-sivuilla pyörähtämässä. 

Olen kuullut kuiskuttelua, että tutummin sanottuna linkkari- kanavassa on myös upeaa jutunjuurta. On kuulemma myös tulossa oma TikTok-tilikin. 

Yllä olevassa Pukin kuvassa on yhteystiedot eri kanaviin. 

Jos siis haluat itsellesi, tai jollekin muulle tilata tervehdyksen itseltään Joulupukilta, klikkaa 

itsesi Tonttupuotiin ja käytä koodia 

Odessa20bonus20

Niin saat e-kirjan veloituksetta. 

Nämä videotervehdykset sopivat vauvasta vaariin. 

Ja luulen, kun Joulupukki tulee videolla luoksesi, alkaa aikuinenkin pohtia omaa käytöstään.. Onko tullut oltua kiltti? 🎅

Muistipalatsia ja ihmettelyn aiheita

Olen taas ajatellut elämän siunauksia. 

Silloin, kun sain tietää tästä perinnöllisestä sairaudestani, oli aihetta ihmetykseen. Niin minulla, kuin lääkäreilläkin. 😀

EDS on pitkälle tutkittu sairaus. Yhdysvalloissa sitä on tutkittu ainakin jo puoli vuosisataa. Suomessakin tutkimuksen vuosikymmeniä on takana jo useita.

Suurin ihmetyksen aihe oli koulumenestykseni, sekä esimiesasema työelämässä. 

Yleensä tämän geenivirheen omaavilla on todella huono koulumenestys. 

Olenkin paljon pohtinut sitä, mistä tämä johtuu, että juuri minä olen saanut pärjätä tietyillä osa-alueilla. 

En todellakaan ole aina se penaalin terävin kynä. En koe olevani virtuoosien virtuoosi tai älykkyyden aatelia. 

Olen kuitenkin aina ollut kova tekemään työtä. Olen halukas oppimaan. 

Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan paina vaakakupissa, jos tilanne vain on sairauden osalta se, että ei opi. 

Se, mikä minulle on suotu tässä elämässä, on eideettinen muisti. 

Voin esimerkiksi lukea kirjan ja sanoa mitä luki sivulla 36.

Tämä on ollut opiskeluni ja koulumenestykseni salaisuus. Silti, työtä on pitänyt tehdä. 

Esimerkkinä tästä hyvin toimii se, että vaikka en ole käynyt ensimmäistä luokkaa kokonaan koulua, pääsin silti oman ikäryhmäni mukana seuraavalle luokalle, eikä minulla ollut mitään tukiopetusta. 

Tämä ei tietenkään ole mikään ylpeilyn aihe. Minulle, joka rakastan oppimista ja lapsena pidin koulusta, oli hyvin traagista etten saanut useaan kuukauteen opiskella tai käydä koulua.

Tähän oli syynä se, että eräs päivä vain lähdimme silloisen äitini ja siskoni kanssa taksilla matkaan ja päädyimne asumaan äitini sukulaisten luo. Kun he saivat meistä tarpeekseen, päädyimme asumaan turvakotiin. 

Se minua on ihmetyttänyt, että miksi en saanut siellä käydä koulua, olinhan kuitenkin vasta ekaluokkalainen.?! 

Jonkin ajan kuluttua saimme asunnon kyseiseltä paikkakunnalta, ja minä pääsin uuteen kouluun. 

Voi sitä riemua. 

Jota ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Äitini oli päättänyt, että muutamme taas takaisin sinne, mistä lähdimme. 

Palasin siis takaisin kouluun, jossa aloitin koulutaipaleeni. Muistan vieläkin kuinka opettaja huusi minulle koko luokan edessä, että mitä oikein olen tehnyt kuluneet kuukaudet, koska minulla ei ollut näyttää tehtyjä käsitöitä. 

Ei tietenkään ollut, enhän ollut koulussa kuin muutaman viikon siitä ajasta, jonka olimme reissussa. 

Monet kanssaihmiset kokevat minut välillä hyvin rasittavana, koska muistan. 

Eikä muistini ole tietenkään myöskään erehtymätön. 

Se johtuu siitä, että vaikka tieto jää muistiin, se täytyy kiinnittää, jotta sen muistaa oikein pidemmänkin ajan kuluttua.

Sherlock Holmes on tehnyt tutuksi muistipalatsi-tekniikan. 

Se on minulle myös tuttu tekniikka.

Otetaan esimerkkinä valokuva. Pystyn yleensä kertomaan jatkumon ikään kuin filminauhana, mitä on tapahtunut kuvanottohetkellä, vähän ennen ja vähän sen jälkeen.

Tässä onkin ihmetystä ollut kerrakseen, koska minulla on lapsuuden ajalta valokuvia, jossa olen itse, mutta en pysty kertomaan tätä jatkumoa. 

Se on ihmeellistä. Kuvissa olen minä, tai ainakin lapsi näyttää samalta kuin minä. Joten jos minulla ei ole salattua kaksosta, kuvan henkilö olen minä. 😅

Muistan myös, kuinka noin 5- 6 vuotiaana katselin noita kuvia, ja ajattelin näkeväni ne ensimmäistä kertaa. 

Moni muukin asia on kiinnittynyt muistiini tuolta ajalta, jolloin ajattelin näkeväni ne ensi kertaa, vaikka todellisuudessa niiden olisi pitänyt olla minulle tuttuja asioita. Ehkä tämäkin mysteeri vielä saa selvyyden.. 🤪

Traumat voivat kuitenkin vaikuttaa muistiin. 

Tästä oli esimerkkinä tapaturmani silloin 12 vuotta sitten. En pysty vieläkään sanomaan kaikkia yksityiskohtia.  

Näin se vain on. Muistiakaan ei voi pakottaa.

Eli, jostain syystä nämä yksityiskohdat eivät kiinnittyneet muistiini, ja näin ollen en saa niitä sieltä ulos. Ainakaan vielä.

Sanotaan, että ajan myötä voi muistaakin.. Sen näkee sitten.

Kipu on myös tekijä, joka vaikeuttaa muistamista. Saatan kulkea etsimässä teippurullaa pitkin huushollia, kun en millään muista, mihin sen laitoin. Samoin aurinkolasit voivat olla silmillä, ja etsin niitä silti. 🙄

Tämä ei liity muistin laatuun, vaan keskittymiskyvyn puutteeseen, jonka vaikea kiputila voi luoda. 

Olen siis ollut geenijaossa myös onnekas. 

Näen tämän niin, että vaikka on vaikeuksia ja haasteita normiin verrattuna, voi silti saavuttaa asioita. Voi myös menestyä.

Tämä tosin on itsestäänselvää, sillä jokainen meistä määrittelee menestymisen eri tavalla.

Tosin, välillä huomaan olevani sosiaalisissa tilanteissa hieman kömpelö. 

En aina ymmärrä sitä, että menneisyyttä vähän väritetään. Jossain tilanteissa myös maalataan aika isollakin pensselillä. Minä saatan muistaa, miten asia todellisuudessa on ollut tai mennyt. Koen tämän liioittelun valehteluna. 

On siis tilanteita, jossa suu on vain pidettävä supussa, vaikka kuinka totuudentorvea haluttaisi oikaista asiat.

Tämä on siis elämän suoma siunaus, ehdottomasti! Kiitollisuuteen on aihetta. Jälleen kerran❣️

Avun tarjoamista... Vai miten se nyt meni..?

Ennen koronaa minä olin näkymätön. En tietenkään mikään kummitus 👻 tai aave, vaan vajaakuntoinen ja liikuntarajoitteinen, joten näkymätön.

Ihmiset kävelivät päin. Kaupassa ajelivat kärryillä päälle. Kukaan ei auttanut, vaikka apua pyysi.. jne. 

Uskomaton muutos tapahtui, kun korona alkoi.

Olen tässä nyt yli puoli vuotta seurannut tätä tilannetta omalta kohdaltani.

Olen muuttunut näkyväksi, kummallista kyllä. Keskimäärin 2 kertaa kuukaudessa, joky pysähtyy kauppareissulla kohdalle, ja kysyy voiko kantaa kauppakassit kotiin. Jakauma on aika tasan miespuolisia ja naispuolisia henkilöitä. Keski-ikä jakaumalle on 50+.

Tämä on hyvä asia. Kertoo, että kanssaihmisillä on hyvää tahtoa ja empatiakykyä.

Arvatkaas kuitenkin mitä..? 

Olen joka kerta kieltäytynyt tarjotusta avusta. 

Ensimmäinen syy on ilmeinen. Korona. 

Toinen syy on se, että minä selviän.

Olen lähtenyt kauppaan, ja mitoittanut ostokset sen mukaan, että selviän urakasta. 

Se on minun ulkoiluni, minun jumppani, minun haasteeni tai ongelmani, johon pohditaan ratkaisut, se on aivojumppani. Positiivinen kokemus ja asia, josta selviää, ja se tekee kivunhallinnalle sekä mielenterveydellekin hyvää, että saa onnistumisen kokemuksia omasta tekemisestä. Auttaa siis kehittämään kehoa, ja kaikin tavoin jaksamaan arjessa. 

Pääosin ihmiset suhtautuvat hyvin, kun kieltäytyy kauniisti ja kiittäen avusta. Yleensä nämä ihmiset myös kysyvät kauniisti, voiko/saako auttaa. 

Muutaman kerran on ollut ihan pelottava tilanne. 

Ihminen tulee päin, ja on väkisin tarttumassa ruokakasseihin. Tyyliin, minä autan. 

Varsinkin ihminen, joka tulee taakaa päin, ja on tarttumassa keppeihin kiinni, on hyvin pelottava. 

Uskon, että tässä tarkoitetaan hyvää. 

Nämä ihmiset kuitenkin suuttuvat siitä, että eivät saa tahtoaan läpi. 

Tuntuu hassulta, etteivät he ymmärrä. Ei vieraan ihmisen puolesta voi tehdä mitä huvittaa. Mistäs minä tiedän, mikä rosvo tai roisto toinen on. Siinä tilanteessa minä olen altavastaaja, jos toinen on tulossa päin, ja jopa tarttuu kiinni. 

Onneksi nämä ovat vielä puhumalla selvinneet. 

Anteeksi en ole kuitenkaan pyytänyt sitä, etten ole antanut puolesta tehdä. Minun ei tarvitse. En ole pyytänyt heiltä  apua. 

Eräskin ihminen sanoi, että ei kestä, kun tekemiseni näyttää niin kamalalta. Ei tarvitse katsoa, kun tekee puolesta. Siististi ja nopeasti. 

Jäin kyllä aika sanattomaksi. Eihän se minun ongelmani millään tavalla ole, jos hän ei kestä sitä, että muut ovat hitaampia, tai tekevät asioita toisin. Tyyli on jokaiselle vapaa, mutta pakollinen. 😀

Tämä onkin hyvä aasinsilta pointtiini. 

En ymmärrä avun tarjoamista silloin, kun selvästi nähdään, että homma on jo hoidossa. 

Jos se ei ole itselle selvää selviääkö toinen, se kohtelias kysymys on hyvä. 

Itse näen asian niin, että apua olisi hyvä tarjota ja antaa SILLOIN, kun on selvää, ettei toinen jostain selviydy omin voimin. Tätä nimittäisin avun tarjoamiseksi sekä avun antamiseksi. 

Huomattavasti VAIKEAMPAA on sopeutua elämään ja olemaan siihen rytmiin, jota sairas ihminen kaipaa, ja jossa minäkin hetkenä on hyvä olla ja elää. 

Minä näen, että silloin kun toinen pystyy, kykenee ja haluaa tehdä, ei pidä VÄKISIN mennä tekemään paremmin tai nopeammin tai viisaammin. 

Se on sama asia, kun tehdä koululaisen puolesta läksyt. 

On siis aika pohtia sitä, MIKSI haluaa toista auttaa?

Haluaako sitä enemmän itsensä vuoksi? Kohteliaisuudesta? Kasvatuksesta johtuen, kenties? 

On eri asia tuntea, kansankielellä ilmaisten, sääliä vajaakuntoista kohtaan, ja kokea olevansa toiselle avuksi puolesta tekemällä, 

KUIN pohtia oikeasti sitä, tarvitseeko tuo vajaakuntoinen sillä hetkellä apua. 

Jos asiaa pohtii vain omasta näkökulmasta, tulee helposti aiheuttaneeksi toiselle tilanteen, jossa alleviivataan eriarvoisuutta. Kerrotaan, ettet ole tarpeeksi osaava, ja rytmisi ei sovi minulle. 

Tiedän, että ihmiset eivät vaivaudu tätä asiaa pohtimaan syvällisesti. 

Se on iso harmi. 

Jos asiaa pohdittaisiin huolella, voisi monta tilannetta olla niin, että sairastakaan ihmistä ei tarvitsisi kohdella eriarvoisesti eikä pelätä. 

Ja se täytyy muistaa, että yhteiskunnassa on sairaille kotona asumisen perusta se, että he selviävät asioista itsenäisesti. 

Ei siis dissata tätä perusoikeutta niiltä, jotka yrittävät, selviytyvät ja haluavat tehdä itse. 

Kohtelias kysymys toiselle, jos haluaa jotain puolesta tehdä. Ja kunnioittava suhtautuminen myös vastaukseen. 😇

Valheiden korttitalot 😤

Olen pohtinut paljon valheita, ja niistä rakentuvaa kokonaiskuvaa. 

Olen myös ollut hyvin sydämistynyt siitä, kuinka valtaosaa ihmisistä ei kiinnosta totuus.

Silloin kun en ymmärrä.. Asiaa täytyy tutkia ja opiskella, jotta voi ymmärtää sekä oivaltaa.

Omassa historiassani on muutama sellainen arvoitus, joiden soisin oikeasti selviävän vielä. 

Tässä niistä yksi. 

Muistan, kuinka 6-vuotiaana silloisen äitini kanssa lähdimme linja-autolla sairaalaan. Minulle ei kerrottu mitään, hän vain käski pysymään asiasta hiljaa. Tärkeintä oli, että silloiselle isälle ei saanut asiasta kertoa. Uhkailtiin hiljaiseksi.

Muistan sen, istuin sairaalasängyllä. Huoneessa oli mieslääkäri ja useita hoitajia. Kukaan ei selittänyt minulle, mitä tehdään, tai mitä tapahtuu.

Minä kysyin, monta kertaa. Äitini seisoi kauempana, eikä sanonut mitään.

Yhtäkkiä lääkäri vain hyökkäsi päin ja yritti pistää minuun jonkin ruiskeen. Tappelin vastaan ja huusin.

Lääkäri huusi, pidelkää. 

Minua ympäröi ja piti kiinni 10 ihmistä. Siis 6 vuotiasta lasta. Väkisin siis jotain laitettiin kehooni. Reiteen, lihaspistoksena. 

Minä itkin hysteerisenä, eikä kukaan edes lohduttanut. 

Kokemuksesta tiedän pelin olevan aika raakalaismaista terveydenhuollossa, mutta kai 1980-luvun loppupuolella on ymmärretty, miten ihmisiä pitäisi kohdella.?!

Kamalasta kokemuksesta huolimatta, tämä ei ole asiassa se suurin mysteeri.

Vaan se, että kyseisestä toimenpiteestä EI OLE OLEMASSA minkäänlaista dokumenttia. 

Sairaala ei osaa selittää tapahtunutta. 

Olen pohtinut tätä asiaa hyvin monelta kantilta. 

Tiedän kokemuksesta sen, että kukaan ei halua uskoa, että jotain mätää tässä hommassa olisi.

Jokaisen asian yhteydessä minulle on virkaatekevä ihminen sanonut, kuvittelet kaiken.

Jos minä ne asiat kuvittelen, sen luulisi olevan helppoa silloin kiistattomasti näin todistaa. 

Ylipäänsä ihmettelen sitä, että asioita voi kuitata vain tuollaisella lauseella. Pitäähän aina asiat pystyä todistamaan. Varsinkin asiat, jotka terveystietoja koskevat.

Äitini toimintatavat tuntien, se on ollut jotain mistä hän hyötyisi. Jos asialla on peitelty jotain tai pyritty selvittämään jotain, menevät ne tähän hyötymis-kategoriaan.

Jos ajatellaan yksinkertaistettuna, että kyse olisi ollut rokotuksesta, sitä tuskin olisi tarvinnut mennä eri paikkakunnalle sairaalaan hakemaan. Lisäksi siitä olisi löydyttävä merkintä. Ja miksi tällainen asia olisi pitänyt isältä salata..? 

En vain ole keksinyt, mitä se olisi voinut olla. Kuitenkin on kyse yhdestä kerrasta. Minua ei oltu siihen mennessä hoidettu sairaalassa mistään. Ei edes tutkittu. 

Pohdin, olisiko mahdollista, että jotain on tehty väärän henkilöllisyyden turvin? 

-Mikä ihmeen hyöty tästäkään olisi?

Ja mitä se aine oli, mitä minuun laitettiin?

Jos äitini olisi tienannut minulla rahaa jonkun kokeellisen tutkimuksen perusteella, löytyisi tästäkin merkinnät. Tuskin tällaisessa tapauksessa hoitotilanteita olisi ollut vain yksi. En edes tiedä ovatko tällaiset tutkimukset olleet Suomessa laillisia 1980- luvulla?

Olen vienyt pohdinnan jopa niin villille tasolle, että olen selvittänyt kantasoluhoitoja. Niitä annetaan myös pistoksina. 

Näitä hoitoja käytetään vakavien sairauksien hoidossa. Joissakin syövissä on mahdollista, että kantasoluhoitojen jälkeen ihmisen DNA muuttuu, tai on eri, kuin ennen hoitoja. 

Villiä pohdintaa oli se, olisiko ollut mahdollista, että henkilöllisyyteni olisi yritetty näin salata?

-Tosin herää kysymys, miksi sellainen olisi ollut tarpeellista? 

Vaikka uskon vakaasti siihen, että kaikki on mahdollista, ja jos asioita voi käyttää hyvään, niitä voi käyttää myös pahaan, niin silti 

Nekin tarvitsevat todisteet joihin nojata.

Eihän rikoskaan synny ilman jätettyjä jälkiä. Siellä ne ovat, eri asia on, osaako kukaan niitä etsiä tai tulkita tai ymmärtää. 

Näin ollen valheista muodostuu korttitalo. Jokainen, joka on sellaisen rakentanut, tietää sen, kuinka paljon tarkkuutta, vakaata kättä ja kärsivällisyyttä sekä suunnitelmallisuutta tuon rakentaminen vaatii. 

Kuitenkin kaikesta tuosta uurastuksesta huolimatta yksi tuulenvire, virheliike tai jopa alustan heilautus saa romahtamaan tuon rakennelman. 

Miksi valheille rakennettu korttitalo vaan pysyy yhä pystyssä? 

Miksi mikään ei saa sitä rikki, jotta tulisi edes mahdollisuus selvittää totuus kaiken tuon roskan alta? 

Ja niille, jotka pistävät kaikki epäselvät asiat vain minun mielikuvitukseni piikkiin. Haluan haastaa sinut. Tule vastamaan kysymyksiini ja esittämään vedenpitävät todisteet. Voi olla, että sinäkin alkaisit epäillä.. Tai sitten sinä juuri olet ihminen, joka tietää totuuden yrittäen peitellä sitä vierittämällä syyn minulle, vaikka kyse on TOSIASIOISTA. 

Ymmärrän sen, jos rikoksesta on kyse, kukaan tuskin tulee vapaaehtoisesti minulle mitään kertomaan. Luonnollisinta on yrittää mitätöidä koko asia, että kukaan ei kiinnostu. 

Näin helposti selitystä ja todisteita vailla olevat asiat lähtevät laukalle, ja valheista kasvaa toimintamalli. Oikea tieto on tärkeää, joskus jopa elintärkeää.