Rehellisyys?

Viime viikot ovat kovasti ravistelleet minun maailmankuvaani.

Syynä on hyödyn tavoittelu valehtelemalla, kertomalla puolitotuuksia tai käyttäen jotain muuta metodia, joka suojelee omaa salaisuutta.

Minullahan nousee hiukset pystyyn, ja epäoikeudenmukaisuuden tunne on niin vahva, että se meinaa sumentaa järjen. 😠😵😱

On todella vaikea olla, koska oma reaktio asiaan täytyy purkaa. 

Se täytyy sanoittaa. 

Muutenhan kenenkään tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät minua liikuta tai kuulu minulle, ellei asiaa tehdä tiettäväksi minulle, tai minua sotketa asiaan muutoin.

Se, että pidän ihmistä lähtökohtaisesti rehellisenä vaivaa minua, koska ihminenhän kykenee ihan kaikkeen. Ja sitten saa täällä järkytystään niellä, kun ihmisen todellinen tarkoitusperä paljastuu. 

Neiti Marple sanoi eräässä elokuvassa, kaikesta huolimatta meidän täytyy luottaa hyvään ihmisessä. 

Olen pohtinut tätä nyt paljon. Ja totuuden nimessä, en ole itsekään aivan puhdas pulmunen. Kukapa olisi? 

Muistan erään kohtauksen teiniajoilta. 

Olimme isäviikonloppua viettämässä mummolassa, jossa oli myös muita vieraita kyläilemässä. 

Olimme iltapäiväteellä. Silloin vielä keitettiin isommalle porukalle teevesi kattilassa. 

Kuinka ollakaan teenkeittäjä horjahti ja vahingossa kaatoi kiehuvan veden mummoni siskon syliin. 

Isäni oli salamana auttamassa. Hän reagoi nopeitten. Nimittäin henkilöllä päällä olleet sukkahousut paloivat ihoon kiinni. Kun siinä hötäkässä ja tuskan huudoissa isäni ei saanut niitä sukkahousuja pois, koppasi hän tätinsä syliinsä ja kantoi kylpyhuoneeseen kylmän veden alle ammeeseen. 

Sairaalareissuhan siitä tuli. Ihonsiirto jouduttiin tekemään. Muutoin selvisi hyvin.

Ihailin isäni nopeaa ja oikeudenmukaista toimintaa. 

Kuitenkin tästä tuli jälkiseuraamuksia, jotka eivät minun mielestäni menneet oikein. 

Tämä teenkeittäjä sai isäni tädin pojan puolisoineen kimppuunsa, ja he yhden tahattoman vahingon takia aika kovin toimin uhkasivat viedä häneltä jopa talon, jossa hän asui. 

Minä muistan tuon tilanteen. He tulivat oikein pääkaupungista saakka, istuttivat meidät kaikki riviin ja antoivat palaa. 

Teenkeittäjä koki muutenkin pahoja tunnontuskia, niin häntä syytettiin todella epäreiluin perustein. 

Minä avasin suuni ja puolustin häntä. Sain täyslaidallisen niskaani. 

Muistan ajatelleeni, etten voi käsittää tälläistä epäreiluutta. En saattanut ymmärtää, että kansanedustajana toimiva ihminen uhkaili ja kiristi. 

Lopputulema oli, että mummoni käski tämän teenkeittäjän lähteä, eikä enää koskaan palata. 

Nyt tullaan tähän minunkin epärehellisyyteeni. 

Tapasin tämän teenkeittäjän kaupungilla jonkin ajan päästä tästä tapauksesta. Hän pyysi minua tuomaan tärkeitä tavaroitaan, jotka olivat jääneet mummoni luo. 

Suostuin tähän, koska minusta niin tuntui pahalta hänen puolestaan, ja pahalta itseni puolesta, koska hän ei enää ollut meidän jengiä. Mikä oli huutava vääryys. 

Pelkäsin kuitenkin sitä, jos jään kiinni. Minä kun en osaa kunnolla valehdella. 

Onnistuin, ihme kyllä, suorittamaan tämän tehtävän. Tunsin ihan kauhean huonoa omatuntoa, vaikka en mielestäni tehnyt väärin. Uhmasin vain käskyä ja määräystä. 

Toinen tapaus sattui ollessani 15 vuotias. 

Olimme kaverin kanssa tulossa koulusta. Olimme jostain syystä viimeiset lähtijät. Kävelimme rauhassa jutellen tietä pitkin, kun näen sivusilmällä aseen osoittavan minua kohti auton avonaisesta ikkunasta, josta roikkuu mies. 

Se oli jännä tilanne. Kerkesin tallentaa muistiini kaiken. Tuntomerkit ihmisistä ja autosta. Aseen mallin. Kerkesin laskea luodin lentoradan ja samalla laskea riittäisikö ojan korkeus suojaamaan, jos sinne hyppäisi. Kerkesin myös pohtia kuolemaa ja huomata, kuinka jaloissa heikotti. 

Jostain syystä, he päättivät luopua suunnitelmasta ampua, tai sitten kyse oli pelottelusta. 

Poliisi vain väitti kivenkovaan, että juuri minä valehtelen, ja kaikkeen mitä sanoin, oli vastaus: kuvittelet, ei ole mahdollista. Ja aikuiset uskoivat poliisia. 

Samana iltana menin käymään isäni luona ja kerroin hänelle mitä oli tapahtunut. Järkytykselleni ei ole sanoja, sillä isäni, joka oli väkivaltainen, pelottava, uhkailija jne.. Romahti polvilleen lattialle pelosta. Hän vain sopersi ihan pois tolaltaan, että kenellekään ei saa kertoa. 

Siis minun isäni, tuollainen kiisseli! Reaktio oli minusta asiaan täysin väärä, sillä minuahan hänen olisi pitänyt puolustaa. En saattanut käsittää yhdenkään aikuisen reaktiota asiaan. Kaverinikin sanoi, jospa sinä tosiaan kuvittelit kaiken, vaikka oli paikalla. 

En tiennyt miten puhdistaisin maineeni, koska äitinikin rankutti asiasta jatkuvasti. Olihan poliisi sanonut minua valehtelijaksi, sitä siis olin. 

Tätä ei moni ihminen tiedä:

Aikaa kului tasan 2 viikkoa. Olin tulossa koulusta yksin, kun törmäsin tähän porukkaan taas. 

Ällistyin sitä, että kaikki oli juuri niin kuin olin ne kuvannut. Tiesin olleeni oikeassa. 

Olosuhteet olivat sellaiset, että 15 vuotiaana ymmärsin, että minut oli uhrattu jonkin suuremman alttarilla. 

Päätin jäädä väijyyn seuraamaan tilannetta. Koska minulla on paha tapa tehdä niin, kun totuudesta on kyse. 

Aikani väijyssä palkittiin. Näin ja ymmärsin, että eivät he olleet halunneet minua tappaa. Heitä ohjasi aivan suunnaton suru. 

Pelkoni heitä kohtaan helpotti, sillä pelkäsin kuitenkin isääni enemmän. Selvisi myös, että isääni he etsivät kostaakseen jotain.

Ei tarvitse olla mikään Einstein, jotta ymmärsi minkälaisesta teosta on kysymys, jos toisen lasta lähdetään pyssyn kanssa uhkailemaan. 

Eikä tarvinnut enää pohtia sitäkään, miksi poliisi ei mitään tehnyt. Sen päättelin itse. Motiivi vain jäi hämärän peittoon. 

Tässä vain kävi niin, että tiedostamattani tein valintani. Asetuin isäni puolelle, koska en mennyt kertomaan näille pyssysankareille mistä hänet löytää. 

On tulkinnanvaraista, pelastinko siinä hetkessä hänen henkensä, vai suojelinko rikollista? 

Lapsen mielessä päätös oli yksinkertainen. Pelkäsin isääni enemmän. Piste. 

Pohdin kuitenkin asiaa niin, että pääsisinkö karkaamaan kotoa, jotta voisin käydä lähimmän kaupungin poliisilaitoksella. Homma ei kuitenkaan koskaan onnistunut. Sitten elämä toi eteen jo uusia murheita, joten tämä asia unohtui vuosikymmeniksi. 

Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta kuitenkin koen, että rehellisyys ei kummassakaan tapauksessa maata perinyt. Toisaalta lasta ei voi velvoittaa kantamaan aikuisten vastuuta. 

Että ei ole aina täysin yksinkertaista se, valitseeko oikein ja oikeista syistä.