Milestone

Mitä tavoitit tammikuussa?

Minun on helppo vastata tähän kysymykseen. 




Oikeastaan tilanne alkoi jo viime vuoden viimeisellä viikolla. Päähän koski. Hermot olivat ärtyneet. Äkilliset vihlovat kivut koko kehossa.

Olikos tuossa nyt mitään uutta?

No eipä ollut, siksi minäkään en kiinnittänyt siihen aluksi sen suurempaa huomiota. Tuttua tavallista arkea vain. Tilanne jatkui ja paheni vain kun tammikuun puolelle päästiin.

Mielessäni vaan kävi kysymys, mitä olen tehnyt väärin?

Kuten olen aikaisemmin maininnut, minä en varsinaisesti kykene minkäänlaiseen rationaaliseen ajatteluun, kun päähäni koskee. Ei tehnyt poikkeusta tälläkään kertaa.






Eräänä aamuna kivuliaan yön jälkeen, päähän koski niin paljon, että aina ponnistaessa tunsin pulssin hakkaavan takaraivolla. Totesin Dankolle ihan ääneen, nyt koskee niin paljon, että tekisi mieli itkeä.






Samassa sen tajusin ja taisin senkin ääneen todeta: Ei auta itku tässä asiassa, tee asialle jotain.





Ja niinhän minä tein. Kaikki mahdolliset tuntemani ja käyttämäni lääkkeettömät kivunhoitokeinot kehiin ja sain päänsäryn asettumaan sille tasolle, että kykenin taas ajatelemaan ja havainnoimaan järkevästi.

Ja sainkin huomata etten ollut tehnyt mitään väärin. 

Vaan kehoni oli antanut sellaisen vasteen, jota en ollut osannut edes tavoitteisiin asettaa, koska oletin ettei se asia muuksi muutu.

Oletukset ovat pahasta. 

CRPS on ollut pahimmillaan lapojen kohdalla. Yläselkä ei ole viime vuosiin juuri liikkunut, eikä sinne ole kärsinyt koskea. Suihkussa käyminen on ollut joka kerran ponnistus, koska vedenpaine on aiheuttanut kipua juuri tuolla alueella.

Nyt kuitenkin lavat liikkuivat.

Siellä on ollut suunnaton hermopaine, joka on vaikuttanut koko kehoon. 






Olin niin haltioissani tästä, että välittömästi kipulukemat laskivat, kun tajusin, että keho yrittää auttaa minua ja itseään eikä suinkaan tehdä asioista vaikeampia.






Tavoitelistani meni uusiksi aikataulujen suhteen ja kävin tuumasta toimeen hoitamaan tilannetta kuunnellen ja havainnoiden kehon viestejä. Tulipa tässä tuoksinnassa kehitettyä uusia kivunhoitokeinojakin.





4 viikkoa siihen meni, että tilanne rauhoittui. Siksi eilinen ulkoilu oli vielä suurempi voitto ja kävi tunteisiin, kuin voin edes sanoin kuvata.





Kipuahan on edelleen, mutta sehän nyt on itsestään selvää. Sitä vaan täytyy muistaa hoitaa ihan joka päivä.

Aikamoinen virstanpylväs!

Viimeksi kirjoitin omasta voinnistani täällä.

Hyviä uutisia #2

Terveisiä ulkoa!

Tänään on henkilökohtainen ilon ja riemun päivä. Tavoite ja unelma on saavutettu pitkäjänteisellä työllä ja lujalla uskolla omaan tekemiseen. 





Olemme olleet Dankon kanssa 1,5 tuntia ulkona kävelemässä. Siis tarkoitan, että olemme kulkeneet usean kilometrin tuona aikana.





Tämä on hyvin merkittävää sen takia, että viimeksi olen päässyt korttelia kauemmaksi, ja oikeasti ulos kävelemään vuonna 2012, eli 5 vuotta sitten.






Olen mahdollistanut tämän ulkoilemisen hankkimalla Dankolle (ja yhtälailla minua varten) rattaat.






Kävelemisellä tarkoitan ihan normaalia kävelyä. Ei jalan vetoa perässä eikä mitään toispuoleista laukkaa. Vaan vuorotellen tossua toisen eteen. Paino jakautuneena molemmille jaloille tasaisesti.






Olen valmentautunut tähän hetkeen jo jonkin aikaa, mutta silti tunteet puskevat pintaan.
Herkistää hiukan, jopa minuakin.

Toisaalta taas onnistumisenergia on valtaisa. 

Viimeksi kirjoitin omasta voinnistani täällä.

No me importa que murmuren

Oletko koskaan kyseenalaistanut omaa ajatusmalliasi johonkin asiaan?

Tai 

vastaavasti oletko ollut ehdottomasti sitä mieltä, että ajatusmallisi on ainut ja oikea?

Me olemme niin oikeassa kuin väärässäkin, riippuu ihan siitä mistä asiaa katsoo. 




Jos reagoimme asioihin pelkän oman henkilökohtaisen tunnepohjan perusteella, asia on silloin subjektiivisesti oikein. Ottaako se kuitenkaan huomioon kokonaiskuvan ja sen kolikon kuuluisan kääntöpuolen? Useinkaan ei.

Miten asiaa pystyy katsomaan vastapuolen näkökulmasta, jos ei ole samaa kokemuspohjaa?

Empatia. Sana, joka on syöpynyt mieleeni jo teini-ikäisenä tukioppilaiden kansainväliseltä leiriltä erään tehtävän yhteydestä, jossa ohjaaja pyysi minua selittämään tämän sanan, ja tiesin kyllä sen merkityksen, mutta en osannut sitä selittää nolostuneena 15 kesäisenä. Oppimiskokemus, joka ei hevin unohdu.






Tämä on siis kyky asettua toisen asemaan. Ja vaikka kokemus- ja tunnepohjaa asiaan ei olekaan, tämä on tietoista rationaalista yritystä asettua toisen asemaan.






Eräs opettajani tapasi sanoa melko usein; Vasta sitten, kun olet kulkenut 15 päivää toisen mokkasiineissa, voit ottaa kantaa asiaan.






Onhan se näinkin, mutta sillä erotuksella, että samanlainen tilanne ei koskaan voi olla kahdelle ihmiselle samanlainen.





Otetaan esimerkiksi sairaus. Sama sairaus kahdella ihmisellä, kuitenkin eriävät kokemukset. Yhteneväisyyksiä löytyy kyllä, mutta reaktiot riippuvat täysin aikaisemmin opituista ja koetuista asioista.





Nyt jos ei tarkastella tilaa, jossa empatiakyky puuttuu, vaan keskitytään siihen, että toinen ei halua asettua toisen asemaan, eikä halua ymmärtää,

Mitä silloin voi tehdä?

Tilanne voi olla hyvin hankala, koska puoli, joka ei halua ymmärtää voi reagoida asiaan hyvinkin voimakkaasti.





Silloin voi otsikon tapaan olla syytä olla välittämättä niistä voimakkaista reaktioista, jos se vaan mahdollista on. 





Jos pystyy näkemään toisen syyt siihen, miksi haluttomuus ymmärrykseen on mennyt, niin sitä kautta voi tilannetta yrittää purkaa ja rakentaa yhteistä keskustelupohjaa. Mutta joskus tilanne voi olla myös niin tukala, että on parasta miettiä;

Onko ihmissuhde kaiken vaivan arvoinen?

Jokaisella meillä on oikeus omiin rajoihin. Ja hyvinvointimme turvaamiseksi meillä jokaisella on jonkinlaiset omat rajat.





Omien rajojen tunnistaminen, luominen ja niistä kiinnipitäminen myös kasvattavat kunnioitusta itseämme ja omaa minuuttamme kohtaan. Rajat voivat eri elämäntilanteissa myös elää.





Silloin kun meille tapahtuu elämässä vastoinkäymisiä, rajat voivat murtua tai ne voivat haurastua.





Esimerkiksi sairauden kohdatessa elämä on puntaroitava muutenkin uuteen uskoon, joten rajat voivat saada aivan uuden ulottuvuuden. Mutta tärkeintä on turvata oma hyvinvointi sekä mahdollisuus kuntoutumiseen tai jopa paranemiseen.

Onko sitten vastapuolella oikeus murmuttaa tästä asiasta? 

How Are You Doing?

Eräs naapurini totesi muutama vuosi sitten,

Näin me vaan asumme samassa talossa, emmekä yhtään tiedä, mitä naapureille kuuluu.

No, eihän nyt naapureiden kuulukaan tietää kaikkea. Lausahduksen sanoma kuitenkin on siinä, että emme aina tiedä, jos toinen vaikka olisi avun tarpeessa, vaikka asumme ja elämme niin, että kohtaamme toisiamme lähes varmasti.






Niinhän me täällä elämme. Jossain kohtaa kohtaamme ja sitten erkanemme taas.
Tämä voi koskea kaikkea satunnaisista tuttavuuksista sukulaisuussuhteisiin.

Miten sitten voi tietää miten toisella menee?

Kysyminen nyt varmasti on ensimmäinen vaihtoehto,
mutta kerrotko toiselle totuuden?

Ja mikä se totuus sitten kenenkin kohdalla on?

Kysyjälle puolestaan, Miksi kysyt? Ja kestätkö kuulla ja kuunnella vastauksen?

Osaatko ottaa vastaan mitä toinen sinulle kertoo?

Tärkeintä on kuitenkin kysyä itseltään, 

joten minä kysyn sinulta:

Miten sinulla itselläsi menee?

Kuinka sinä voit?

Voisiko uusi näkökulma auttaa sinua siinä, missä tunnet notkahtavasi?

Pidätkö huolta hyvinvoinnistasi?

Hyvinvoinnille,

Muutummeko me?

Hyvää alkanutta uutta kuluvaa vuotta.

Vanha sanonta - uusi vuosi ja uudet kujeet - toistuu ihmisten puheissa ja kirjoituksissa usein tähän aikaan vuodesta. 

Mitä se oikein tarkoittaa?

Kollektiivisesti ajateltuna uusi vuosi on ikään kuin uusi puhdas alku, joka mahdollistaa uusia asioita. Se mielletään toivon tuojaksi.

Moni päätyy tekemään lupauksia tulevalle vuodelle. 

Teitkö sinä?

Miksi nämä lupaukset eivät välttämättä pidä?

Olisiko syytä pohtia, mitä näillä lupauksilla haetaan?

Miten ja miksi haluat elämäsi / itsesi muuttuvan?

Kun näihin on saanut vastauksen, voikin alkaa miettiä,

ovatko ajatusmallisi sekä toimintatapasi sellaisia, jotka mahdollistavat muutoksen tapahtua?

Vastuullinen kehitys. Siis mikä?





Vastuullisuus on termi, jonka jokainen mieltää eri tavalla. Kaikki riippuu siitä, mistä lähtökohdista tätäkin termiä katsoo.





Mutta yksilön kehityksessä vastuu lepää ajatusmallien ja toimintatapojen analysoinnissa. Kestävä kehitys syntyy vain pohtimalla reaktioita ja vastareaktioita, sekä välillisiä että välittömiä vaikutuksia.

Mitä se muuttuminen sitten tarkoittaa?

Ovatko kehitys ja muuttuminen toistensa synonyymejä?

Kävin keskustelun erään ihmisen kanssa, jonka kanssa emme ole olleet tekemisissä moniin vuosiin.
Jäin pohtimaan, kun hän sanoi: mikään ei ole muuttunut ja mitään ei ole tapahtunut näinä vuosina, että onko asia tosiaan näin?





Keskustelun edetessä luonnollisesti kävi ilmi, että paljonkin on tapahtunut ja asioita muuttunut, mutta mikä saa meidät sanomaan, että mikään ei ole toisin?

Mitä me odotamme?

Odotamme jonkinlaista kehitystä ja edistystä suhteessa johonkin.

Tämä voi nyt olla karkea yleistys, mutta minulla on käsitys, että varsinkin me milleniaalit koemme herkästi jotenkin huonommuutta sen vuoksi, että elämässä ei ole tapahtunut juuri tuota odotettua edistystä suhteessa johonkin asiaan.

Mistä se sitten johtuu?

Kuinka paljon sosiaalinen paine vaikuttaa huonommuuden tunteeseen, jos et halua / saavuta niitä asioita, joita yleisesti pitäisi haluta / saavuttaa?

Jäin keskustelun jälkeen pohtimaan omaa muuttumistani. Olenko muuttunut ihmisenä kun ajatusmallini ja toimintatapani ovat muuttuneet? 

Yksilön vastuullinen kehitys on kyllä huomioitavissa. Sen voi nähdä uhkana tai mahdollisuutena, riippuen taas siitä, mistä lähtökohdista tilannetta elää. Ja nämä reaktiot puolestaan aiheuttavat loputtomasti uusia kysymyksiä.