Uusiutumisen aikakausi

Heippa vaan, ja terkkuja täältä tällä hetkellä hallitusta kaaoksesta.

Miksi niin?

No siksi.. Olen juuri lopettanut 2 viikon intensiivisen valmennuksen, jossa olin tällä kertaa itse oppilaana tai valmennettavana. 




Kyllä teki todella eetua, eetvarttia eli todella hyvää.





Ihminen todella tarvitsee ihan säännöllisin väliajoin vähän uusia tuulia sekä uusia näkökulmia asioihin.






Itse sain uutta inspiraatiota, rohkeutta ja uskallusta toteuttaa muutos, jota olen pyöritellyt jo pidemmän aikaa. 






Siis kaikki meistä tarvitsee niin tukea, kuin esitettyjä asioita sekä kysymyksiä ihan ulkopuolisen silmin nähtynä ja korvin kuultuna, jos meinaa päästä hyvään lopputulemaan.

Muutos?

Kyllä, ja siihen tarvitsen myös teidän apuanne, te ihanat, arvoisat lukijani..




Tärkeää- sivullahan löytyvät kaikki valmennukset, jotka ovat siellä valmiiksi hinnoiteltuna.

Kuitenkaan toiminta tällaisenaan ei kannata, joten siksi tapahtuu muutos.

Millaisesta valmennuksesta sinä olisit valmis maksamaan?

Olisin todella kiitollinen, jos laittaisit minulle sähköpostia tuttuun osoitteeseen

solidaarinensydan@gmail.com

Minulle olisi hyvin tärkeää kuulla, mitä sinä lukijani ajattelet valmennuksen osalta.

Tärkeää- sivuston hinnasto on vielä voimassa, mutta se tulee tuollaisenaan häviämään tässä tulevan kevään aikana. 

Se, mitä uutta tulee, sen te arvoisat lukijat saatte tietää täältä blogista.

Kiitos teille ihanat valmentajani R ja E, sillä uusiutuminen on ihana asia. Se avaa aivan uusia näkökulmia sekä laajentaa sitä panoraamaa, jota me itse kukin katselemme.







Olen aina uuden kynnyksellä kuin kissa pistoksissa, tuntuu ettei nahkoihinsa sovi, jännittää ja vatsanpohjassa on perhosia. Myös vanhasta irtipäästäminen ja luopuminen tuovat aivan uudenlaista muutosenergiaa.






Uuden vuosikymmenen kynnyksellä on hyvä tehdä tilinpäätöstä asioista, ja katsella sitä uuden vuosikymmenen kalenteria, mitä sen haluaa tuovan mukanaan.




Tämä antaa suuntaviivoja siihen, mitä tarvitsee tehdä, jotta voi kyseiset asiat saavuttaa.

Silti, elämä osaa yllättää meidät, ja suunnitelmat menevät uusiksi monta kertaa, kuitenkin oman itsensä kehittämisen kannalta kannattaa jonkinlainen suunnitelma tai ajatus olla.

Takki auki tuuleen

Arki haltuun - valmennus 2019 (2.osa)

Käsittelen tässä nyt asiaa, joka aiheuttaa pelkoa ihmiskunnassa mitä suurimmissa määrin. Aihe on ulkonäkö, ja vielä tarkemmin määriteltynä painonnousu.

Meidän ulkonäkökeskeisessä maailmassamme poikkeama ihanteesta aiheuttaa hyvin useasti negatiivissävytteisiä reaktioita.

Kyse on kuitenkin useimmiten pohjimmiltaan pelosta.





Painonnousu, olipa se sukupuoleen katsomatta kenellä hyvänsä, voi aiheuttaa reaktion, joka purkautuu inhona tai vastenmielisyytenä.

Se, joka tällaisen reaktion aiheuttaa voi olla pelko hallinnan menetyksestä.

Meidät on kasvatettu tietyllä tavalla. Opimme ihannoimaan tietynlaisia asioita. Ympäristö muokkaa meitä, eikä media ole suinkaan vähiten vaikuttava asia.






Naisiin kuitenkin kohdistuu vielä tänäkin päivänä erikoinen paine painon ja ulkonäön suhteen. Tai ainakin minulla on asiasta sellainen kuva.






Naisihanteet ovat vuosisatojen kuluessa muokkautuneet hyvinkin paljon. Joskus muinoin laiha ja itsellinen nainen oli suorastaan kauhistus, toisin on nykyään..







Toinen asia, jonka painonnousu yleensä aiheuttaa, on se, että siitä täytyy päästä mainitsemaan. Joko henkilölle itselleen tai ainakin kauhistelemaan selän takana.


Yleensä se aiheuttaa vahingoniloa, ja tehdään määritelmiä siitä, millainen tuo ihminen on.







Tässäkin on kyse pohjimmiltaan pelosta. Syykin on sama, hallinnan menetyksen pelko. Se vain purkautuu eri tavalla, kuin inho-reaktiossa.

Miksi sitten hallinnan menetys aiheuttaa paljon porua?

Niin, pelko on asia, joka vie meitä aina jonnekin. Silloin, kun kyse on selviytymisestä tai hengissä pysymisestä, pelko voi olla hyvä ohjaava voima. Toisaalta se voi myös romuttaa kaiken.

Ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin ja haluaa sopeutua joukkoon sekä tulla hyväksytyksi, joskus hinnalla millä hyvänsä.

Jos pelko pääsee valloilleen ja aiheuttaa sen pahimman skenaarion, jonka se hallitsemattomana yleensä tekee, niin silloin ajatusmalli on uhka sille, kuulutko tähän valtavaan ihmislaumaan. Selkokielellä pelko luo ajatuksen siitä, että meistä tulee sosiaalisia hylkiöitä.

Tähän on kuitenkin olemassa ratkaisu. Pelon hallinta.

Kukaan meistä ei pysty ennustamaan sitä, mitä kukakin yksilö kohtaa omassa henkilökohtaisessa elämässään. Kaikki mitä eteen tulee, on vain kohdattava, ja sen kanssa on opeteltava tulemaan toimeen.

Blogissa en ole aiemmin puhunut julkisesti siitä, mitä itse olen tämän sairauden myötä kokenut. Se on johtunut juurikin siitä pelosta.

Kuitenkin olen nyt todennut, että on aika ottaa härkää sarvista, ja taltuttaa se peto sekä voima, joka sitä ohjailee.

Siis, kun aliravitsemus sai vallan kehostani ja katselin kuolemaa silmästä silmään, turposin tasan 50 kiloa.


Moni käyttäisi termiä lihonut, mutta teknisesti ei ole kyse siitä.





Olen aina ollut jotenkin pyöreä omasta mielestäni. Olen kuitenkin ymmärtänyt tämän sairauden myötä, että kyse ei ole ollut siitä, että olisin ollut pyöreä, se ajatus vain oli iskostettu päähäni.

Lisäksi olen ollut sairas ja vajaalla ravitsemuksella koko ikäni, joten sekin on vaikuttanut asiaan.





Tein ihan kuvakollaasin vertailua varten.

Oli vaikea löytää kuvia, jossa kroppani näkyy tätä vertailua varten, sillä en ole koskaan viihtynyt kuvattavana. Tässä kuitenkin ne, mitä nyt löysin..





Kuvassa 1 olen sen painoinen, joka olen ollut suurimman osan aikuisikääni. Ja tämä oli paino, joka kirvoitti aina ja joka paikassa haukut siitä, miten lihava olen.


Kuvassa 2 olen noin 10 kiloa painavampi kuin kuvassa 1. Silloin tunsin itse olevani suorastaan tynnyri. Sain inhoa osakseni ja hyvinkin voimakasta arvostelua siitä, kuinka olen liian lihava.


Kuvassa 3 on sitten se raaka totuus. +50 kiloa turvotusta sairauden myötä.






Nyt kun asiat ovat muuttaneet perspektiiviä elämässä ihan yleensäkin, ja itsetunto ei ole enää niin heikoissa kantimissa, kuin ennen, voisi melkein sanoa, että sitä saa mitä tilaa. Jos et ole tyytyväinen siihen, mitä olet, asiantila muuttuu niin, että joudut kohtamaan asian hyvinkin paljon entistä ongelmaa isompana.





Minä katson asiaa niin, että kehoni on tehnyt äärimmäisen työn sen eteen, että minä elän. Siksi, minä en sitä moiti mistään. Yritän tehdä asiat niin, että kehollani olisi hyvä olla, ja se saa sen, mitä se tarvitsee. 




Tämän vuoksi en voi sietää minkäänlaista kehovihaa. 







Ymmärrän kuitenkin sen, miksi ulkoinen olemukseni aiheuttaa joillekin hyvinkin voimakkaita inho-reaktioita.

Vika ei kuitenkaan ole minussa eikä minun kehossani. Korjaus tilanteeseen tapahtuu ajatusmallia muuttamalla.

En koe myöskään olevani millään tavalla sosiaalinen hylkiö, vaikka kohtaankin välillä voimakastakin arvostelua kehoani kohtaan.





Suhtaudun yleensä kaikkiin kohtaamiini ihmisiin ymmärtäväisesti.

Minä en ajattele kehoni kokoa. Itseasiassa, muistan sen hyvin harvoin. Kun kohtaan ihmisen, kohtaan ihmisen. Olen minä. Yleensä hymyilen ja olen ystävällinen. Kysyn, mitä tälle toiselle ihmiselle kuuluu ja kuinka hän voi. Lisäksi kuuntelen vastauksen.

En millään osaa enää ajatella, että minä olisin henkilönä jotenkin erilainen, jos painoni olisi toinen. Toki toivon ihan kehoni tähden, että paino putoaa vielä joku päivä sinne mikä minun keholleni on se hyvinvointipaino. Silloin voin sanoa, että olen tervehtynyt tästä. 







Sellainen hyvä palaute, jota usein ihan spontaanisti saan ihmisltä on, sinä olet todella mukava tai ihana ihminen.


Oletusarvo on voinut olla jotain toista, ja todellisuus pääsee yllättämään.
Tai sitten vain ihminen toteaa, että asia on näin.







Mieluummin kuitenkin otan vastaan luonnettani koskevan arvion, kuin ulkonäköäni koskevan arvion. Olisi aika tylyä kuulla olevansa vain vaikka pelkät kauniit silmät.







Valmennusosio:


Mihin malliin kasvatus on sinut opettanut toisen ulkonäön suhteen?
Mikä on se ihan ensimmäinen reaktio, kun katsot vaikka tuota minun kuvaani?





Oletko koskaan ajatellut, että ajatusta asiaan voisi päivittää?

Erittele, mitä pelko sinulle tahtoo sanoa ja mitä pelko tahtoo sinun ajattelevan?





Oletko tilanteessa, jossa voit tuomita toisen, vaikka kuinka pelottaisi?

Tähän auttaa myös oman itsetunnon tutkiskelu. 

Osaatko kääntää pelon rohkeudeksi kohdata tilanne, ja mitä se sinulta vaatii?


Oletko niin vahva, että voisit hyväksyä tilanteen ja opetella sietämään sitä?

Erittele, mitä apua tarvitset, jotta voit muuttaa ajatusmallia ja kohdata pelkoa aiheuttavan asian.







Loppukaneettina vielä,



Kaikki meistä pelkäävät täällä jotain. Se on meissä sisäänrakennettu ominaisuus.

Onko kuitenkaan järkeä pilata omaa tai toisen arkea vain sen takia, mitä toiset ihmiset saattaisivat ajatella?




Voin kertoa, että he ajattelevat joka tapauksessa. Aina löytyy joku, joka on puolesta tai vastaan. 

Voimme kuitenkin erottua joukosta sillä, että pelkäämisen sijaan uskallamme. Emmekä menetä siinä itseämme, omia arvojamme tai minuuttamme.

Ja niille henkilöille, jotka oikeuttavat toisen ihmisen vähättelyn tai arvostelun sen nojalla, että haluavat olla rehellisiä,


kannattaa pohtia sitä, mihin rehellisyytesi pohjautuu?

Onko rehellisyytesi mielipiteesi, ja mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että ajattelet juuri niin kuin ajattelet? 

Ja onko sillä rehellisellä toisen ihmisen mollaamisella jokin todellinen arvo? 

Lisäksi, miksi koet tarvetta tuoda tämän rehelisenä pitämäsi asian toisen ihmisen tietoon?

Pelkoa siellä, pelkoa täällä, pelkoa aivan joka säällä?

Arki haltuun -valmennus 2019 (1. osa)

Olen tainnut mainita jossain kirjoituksessani joskus aiemminkin jo, että pelko taitaa olla yksi suurimmista indikaattoreista ihmisen elämässä.





Yksi todella suuri syy siihen, miksi ihmiset karttavat (minun) valmennustani on pelko. Ei tarvitse edes pelätä välttämätä minua.. (lupaan olla syömättä ketään..) 😉
Vaan pelkästään se, että asiat voivat valmennuksen myötä muuttua, voi aiheuttaa maata mullistavaa pelkoa.






Vaikka tilanne tällaisenaan olisi epätyydyttävä, se on kuitenkin tuttu ja turvallinen.

Aina, kun tilanne muuttuu, joutuu ihminen pohtimaan joitakin toiminta- ja ajatusmalleja uudestaan. Se ei yksistään vielä riitä, vaan ne täytyy myös käytännön tasolla toteuttaa omassa arjessa.

Suurta pelkoa voi aiheuttaa myös se, mitä tapahtuu, jos aloitan valmennuksen. Ratkeaako ongelma, jonka vuoksi siihen lähdin.. / tai vastaavasti jos ongelma ei ratkeakaan..







Epämukavuusalueelle astuminen on aina vaikeaa. Aina. Siksi sillä on niin osuva nimi.

Se on kuitenkin valitettavasti se ainoa alue elämässä, jossa kehitystä on mahdollista tapahtua.

Yksi pelon aihe on myös se, jonka olen lukuisat kerrat kuullut.. 

Sinä esität vaikeita kysymyksiä..

Niin. Jos kysymys on vaikea, se on AINA reaktio. 

Oikeasti ei ole olemassa vaikeita eikä helppoja, ei oikeita eikä vääriä kysymyksiä. On vain kysymyksiä, jotka aiheuttavat meissä jotain liikehdintää.






Kuten olen jossain jo aiemmin todennut, valmennuksessa ei etsitä VALMENTAJAA varten niihin kysymyksiin vastauksia.. Valmennus on aina VALMENNETTAVAA varten ja hänen ehdoillaan.

Tälläisessa tilanteessa, jossa kysymys tuntuu vaikealta, lähdetään purkamaan sitä. Miten käsittää kysymyksen? Voiko sen muotoilla toisin? Mikä kysymyksessä aiheuttaa vaikeutta? Jne..

Eivätkä kaikki kysymykset aukene koskaan heti, meidän täytyy elää ja kokea asioita ensin, jotta voimme alkaa pohtia niitä, ja peilata niitä elettyyn ja koettuun. 






Oivalluksissa se on hienointa, että samaan asiaan voi oivaltaa jotain uutta ja nähdä asioiden uusia ulottuvuuksia ihan milloin vain. Se riippuu aina siitä, mikä sinussa resonoi.






Valmennus ei ole peikko, eikä sillä ole itsellään mitään pelkokerrointa eikä arvoa pelolle. Se on neutraali asia, joka käsittelee mitä milloinkin ja aina pohjaten johonkin.

Älä anna pelon estää itseäsi kehittymästä. 

Ja älä anna pelolle valtaa lamaannuttaa itseäsi.

Jokainen meistä on kehityksen arvoinen 

ja jokaiselle meistä se on mahdollista. 

Asioiden oivaltaminen ja prosessien läpikäyminen 

on puolestaan suuri lahja, 

ne mahdollistavat.

11

Virallinen kiputaipaleeni alkoi tänään tasan 11 vuotta sitten. Kipu on siis päässyt jo ensimmäiseen syntymäpäiväänsä toisella vuosikymmennellä.







Tokihan kaikenlaista oli ollut jo ennen tuota kohtalokasta aamupäivää, jolloin minulla oli kauhean kamala kiire töihin.

Kas kummaa, kiire loppui kuin seinään, tapaturman myötä.







Eilen olin virallisessa tapaamisessa, jossa minun täytyi käydä läpi tätä 11 vuoden taivalta.






On aivan mahdotonta mahduttaa tätä kaikkea muutamaan lauseeseen, joten en edes yritä. Minä en ole niin lahjakas, että osaisin saada kaiken mahdollisen mahtumaan muutamaan lauseeseen vähättelemättä kaikkea kokemaani ja tätä aikaa.



11 vuotta kuulostaa paljolta, jos sitä tarkemmin pohtii, se on ihan mahdottoman pitkä aika. Kuitenkin minusta tuntuu, kuin kaikki olisi ollut vasta eilen.







Suurin oivallukseni eilisen palaverin tuloksena oli, että olen hyväksynyt täysin sen, mitä olen, mitä minusta on tähän mennessä tullut, ja millaisena näen itseni ja tilanteeni suhteutettuna ympäröivään maailmaan.




En kanna kaunaa, enkä syyllisyyttä siitä, mitä minä olen. Se kaikkein suurin oivallus, joka käynnisti aikanaan paranemisprosessin, on odelleen se kantava voima tässä kaikessa tekemisessä ja olemisessa, minä olen tällainen ja asiat täytyy nähdä ja tehdä sen mukaan, mihin minä pystyn, mitä kykenen milloinkin tekemään, ja mitä minä ja kehoni milloinkin tarvitsemme.







Eilinen oli myös hyvin merkittävä päivä tällä kuntoutuksen saralla ja tottakai minulle henkilökohtaisesti sellainen onnistuminen ja voitto, johon on vaikea löytää ylisanoja tarpeeksi.






Olen sijoittanut erääseen hankintaan tänä syksynä ja se on reisituki. Eilen tämä tuki pääsi tositoimiin, sillä aamulla laitoin reisituen paikalleen, ja lähdin keppien kanssa KÄVELEMÄÄN tapaamiseen. 






Olin aivan haltioissani, kun pääsin kaupunkiin saakka. Olin niin onnesta ymmyrkäisenä, etten oikein tiennyt, miten päin olisin. Suu messingillä kulutin aikaa odottaen palaverin alkua.






Tähän väliin täytyy todeta, että Suomessa elämme marraskuuta, joka on jo yli puolenvälin ja ilma ei olisi voinut kohdella minua paremmin eilen. Tuntui, kuin kaikki mahdolliset taivaankappaleet olisivat olleet oikeassa asennossa ja järjestäneet juuri oikeat puitteet, jotta saatoin tämän henkilökohtaisesti hyvin merkittävän tavoitteen saavuttaa.




Siis oli melkein +10 astetta lämmintä, eikä yhtään jäätä tai loskaa, ei lunta eikä satanut.







Ainoa miinus tietysti tuossa kävelyssä on tuo teille ajettu sepeli. Vähän väliä jouduin pysähtelemään ja puhdistamaan keppien pohjat, jotka ovat pienille kiville juuri sopivat kuljetusvälineet.



No, olen saanut niin paljon, että ihan kaikki ei voi olla aivan täydellistä, joten tyydyn toteamaan ettei olisi voinut eilen paremmin asiat ja olosuhteet olla.







Olin ajatellut tulla palaverin jälkeen paikallisbussilla kotiin, mutta tapaaminen venähti niin paljon, että myöhästyin bussista, joten aioin samoilla enegioilla kävellä kaupan kautta kotiin takaisin.






Näinhän minä tein. Kävin kaupasta palautusjuomaa, koska kuitenkin urheilusuoritus oli todella paljon enemmän, mitä olin ajatellut. 






Paluumatkalla alkoi väsy painaa noin puoli kilometriä ennen kotiovea. Siinä vaiheessa huomasin, että minulla on särkeviä lihaksia ihan ympäri kehoa ja kädet eivät oikein meinanneet enää totella. Olkapäät ja hartiat huusivat jo melkolailla hoosiannaa, mutta mielikuvaharjoittelun avulla tsemppasin itseni suorituksen loppuun.






Kävelymatkaa tuli koko reissulle noin 5 km. Että kiitos reisituki juuri siitä, mihin tarkoitukseen sinut on hommattu, tuesta!






Reisituki jakoi painoa molemmille jaloille, ettei terveempi jalkani väsynyt juuri ollenkaan. Tämä vähensi kipua ja tuskaa ihan huomattavan määrän. Lisäksi jalka, jossa tuki oli, pääsi toimimaan vapaammin, ja se liikkui lantiosta asti juuri niin kuin jalan pitääkin. 




Apuvälineet ovat todella mahtava keksintö. Näin paljon voi apua saada ihan vain sillä, että keho saa johonkin kohtaan juuri sitä apua, mitä se kulloinkin tarvitsee.

Eilinen tiivisti oikeastaan hyvin koko tämän tähänastisen kiputaipaleeni. Minä iloitsen näistä suorituksista. Olen haltioissani siitä, että osaan, pystyn ja kykenen. Ne ovat hyvin pieniä asioita maailman mittakaavassa, mutta minulle ne ovat elämää suurempia.

Ilman kehitystä ja ilman MAHDOLLISUUTTA kehittyä ei tämäkään paranemistaival olisi ollut mitenkään mahdollinen.

 Kuvassa reisituki ja uusin hankintani tuollainen hierontarulla. 

Värillä ei ole väliä, kunhan on pinkkiä...

 Reisituki auki levitettynä. Tämä neopreenistä valmistettu malli on muotoiltu 

kaarevaksi, jotta se muotoutuu hyvin kantajalleen. Lisäksi tämä on säädettävä malli.

 Uusin keksintöni kepinpääkumien puhdistamiseen ulkona. 

Juuri sopivan pituisiksi leikatut grillitikut, niitä on sitten takintaskut pullollaan...

Sisäinen tyytymättömyyden tila

Matka kohti sisäistä rauhaa - valmennus 2019

Jokunen postaus takaperin mainitsin siitä, kuinka minun sieluani repii sellaiset henkilöt, jotka ovat elämässään saaneet sen, mitä ovat halunneet ja ovat silti tyytymättömiä.






Itse en henkilökohtaisesti ymmärrä sitä ajatusmallia, jonka mukaan elämä voi pitää sisällään vain hyviksi, kauniiksi ja upeiksi luonnehdittuja asioita.

Minun mielipidettäni asiaan ei kuitenkaan kysytä, vaan ajatusmalli täytyy purkaa, jotta sitä voidaan käsitellä.

Ajatusmallihan pitää silloin sisällään sen, että tietyt asiat kuuluu elämässä saada ja saavuttaa keinoja kaihtamatta ja hinnasta välittämättä.







Harva tulee kuitenkaan ajatelleeksi tarpeeksi tarkkaan sitä, mitä haluaa ja mitä se tarkoittaa käytännössä, kun saa mitä haluaa.







On ihmisiä, jotka tietävät jo hyvin varhain, mitä asioita kohti ponnistavat elämässä. Ja sitten on niitä henkilöitä, jotka ponnistavat niitä asioita kohti, joita muut ihannoivat ja pitävät moraalisesti hyvinä ratkaisuina. Miellyttävät siis lähipiiriä. 

Kun on tyytymätön itseensä ja tekemiinsä valintoihin,

on hyvä pohtia sitä, ketä varten ne tyytymättömyyttä aiheuttavat päätökset on tehnyt?

Eräs tarina sai minut aivan järkyttyneeksi, vaikka valinnat itsessään oli tarkoitettu kauniiksi ja arvostetuksi elämäntarinaksi.







" Eräs nuori nainen oli aina elämässään haaveillut naimisiinmenosta. Se suorastaan kuului asiaan ja nuoria naisia koulittiin perheenemännän roolia varten.

Kuka tahansa ei kuitenkaan kelvannut tähän aviomiehen rooliin, vaan tämän tulevan prinssin täytyi myös täyttää tietyt taloudelliset kriteerit.

Kuinka ollakaan tyttö rakastui tulisesti erääseen poikaan, mutta poika oli köyhästä kodista ja ei näin ollen täyttänyt tytön mieleen juurtuneita kriteereitä.

-Se oli sen rakkaustarinan loppu. Ei se tunnekaan sentään ihan kaikkeen pysty.-

Aikaa kului ja tyttö löysi kuin löysikin miehen, joka täytti ihan kaikki kriteerit, joita tulevalta aviomieheltä vaadittiin.

Häitä juhlittiin ja lapsia alkoi tulla."







Tällä kyseisellä tarinan naisella on aivan kaikkea, mitä hän halusi.

Hän ei vain koskaan tullut ajatelleeksi hintaa, jonka hän on noista haluamistaan asioista joutunut maksamaan.







Hänen aviomiehensä on juoppo. Rahaa on, joten ulospäin tilanne on idylli. Kauniit kulissit ovat tukeneet tätä kaunista tarinaa jo pitkään, ja tulevat tukemaan niin kauan, kuin niitä jaksetaan pystyssä pitää.

Tämä tarinan nainen sai kaiken minkä elämässään halusi. 

Hänen määritelmäänsä ei kuitenkaan kuulunut se, onko hän onnellinen.

Eikä myöskään se, mitä kaikkea se avioliitto tulisi pitää sisällään ja millainen sen toisen ihmisen tulisi olla ja kuinka käyttäytyä.

Hän sai häät, aviomiehen, taloudellista turvaa ja aseman. Niitä hän halusi.

Tässä on niin traagisesti nähtävissä se, kuinka ulkokultaisesti me näitä asioita elämässä katsomme. Luotamme siihen, että emme voi mennä vikaan, jos teemme niin kuin muut ihmiset haluavat meidän tekevän. Ja ne ovat asioita, joita meidän kuuluisi tavoitella ja haluta.






Valmennusosio:

Jos haluamme päästä kohti sisäistä rauhaa, on ymmärrettävä, että jokaisella valinnallamme on seuraus.

On hyvä aloittaa asioiden listaus: Mitä olet halunnut, mitä olet saanut?

Ihan vain yksinkertaisesti erittelemättä ollenkaan sitä, mikä tunnetila niihin liittyy.







Jos olet saanut sen, mitä olet halunnut,

Pohdi:

Miten voit alkaa antaa elämälle takaisin sitä, mitä olet saanut?

Miten voit ns maksaa takaisin sen, että olet saanut juuri ne asiat, jotka olet halunnut?

Miten voit muuttaa ajatusta niin, että annatkin jotain elämälle, etkä vain ota tai vaadi itsellesi?

Kun alat työstää ajatusta siitä, että sinä oletkin itseasiassa jotain velkaa elämälle, koska olet tavoitellut jotain niin kovasti ja saanut sen.




Alat huomata pikkuhiljaa, kuinka omassa arvojärjestyksessäsi asioiden on muuttuttava, jotta voit saavuttaa rauhan.






Tämän myötä tapahtuu myös asia, joka ohjaa nykyisiä toimiasi niin, että voit kantaa valinnoistasi vastuun, ja ottaa sitä kautta myös vastuun omasta onnestasi ja tyytyväisyydestäsi.

Syyllisyysnappi

Eheä itsetunto - valmennus 2019

   

Itsetunto. Tuo itsestäänselvä asia. Kaikille tuttu. 

Kuitenkin se suuri tuntematon. Välillä arvaamatonkin.

Itsetunto on asia, jonka jokainen meistä yksilöistä määrittelee itse. Kuitenkin on ihan surkuhupaisaa, kuinka itsetunto on asia, joka voi murentua, se voi mennä rikki, se voi nollaantua, ihan vain siitä, että joku toinen on JOTAIN MIELTÄ.

Mielipide EI OLE KOSKAAN tosiasia. Silloin sillä ei saa, eikä voi olla voimaa tuhota ketään.

Valitettavasti, meidät on jotenkin ohjelmoitu niin, että me annamme toiselle henkilölle voiman tuhota jotain sellaista, jonka me yksilöinä itse pystymme rakentamaan ja sitä vaalimaan.

Tällä tavoin määriteltynä se kuulostaa todella brutaalilta, eikö?

Jotenkin ihan hassulta, että toisella henkilöllä olisi niin suuri valta meihin, tai meillä johonkuhun toiseen henkilöön.

Mistä tämä sitten johtuu?

Meissä on olemassa sellainen salainen syyllisyysnappi.

Hän, joka sitä nappia osaa painaa, hänellä on meihin silloin valta.

Oletko tietoinen itsessäsi siitä, mistä asioista sinun syyllisyysnappisi alkaa toimia?

Kun syyllisyysnappi on painettu pohjaan, jää kaikki kyseenalaistaminen pois. Sitä, mitä toinen sanoo, pidetään absoluuttisena totuutena, koska se suodatetaan syyllisyyden läpi.

Tällöin on ihan selvää, että asiaa ei voi mitenkään nähdä neutraalisti tai edes objektiivisesti, koska syyllisyys on todella tehokas filtteri, jonka läpi asia soljuu.

Ja tämä syyllisyys ei edes välttämättä tarkoita sitä, että olet tehnyt tai sanonut jotain, josta tuntee syyllisyyttä. Se on asia, joka on usein meihin iskostettu jo kasvuvaiheessa.

Syyllistämisellä haetaan aina valtaa. Valta toisen yli voi olla jopa sitä, että jyrätään oma tahto läpi syyllistämällä toista. 

Se voi olla oman itsetunnon valheellista korottamista tai itsensä korostamista.

Se voi olla myös keino peitellä omaa osaamattomuutta tai tietämättömyyttä. Tai se voi olla halu nujertaa toinen, jotta tuntee itsensä voimakkaaksi.

Olipa syy mikä hyvänsä, sillä on aina kauaskantoiset seuraukset. 

Valmennusosio, pohdi:

Tunnistatko sen, milloin sinua syyllistetään tai manipuloidaan?

Tunnistatko, kun seuraat vierestä jonkun toisen tekevän sitä kolmannelle osapuolelle?

Miten usein, ja missä tilanteissa käytät syyllistämisen toimintamallia itse?

Kun tunnistat syyllistämisen;

Pohdi, mistä pohjimmiltasi tunnet syyllisyyttä ja mistä se kumpuaa?

Kyseenalaistatko sen, mitä toinen sanoo tai tekee? Ja, jos et, miksi et kyseenalaista?

Tunnistatko toisen motiivin, joka syyllistämällä sinua hallitsee?

Tavoite:

Aina, kun huomaat olevasi tilanteessa, jossa syyllisyysnappisi aktivoituu, tai koet tarvetta aktivoida sen jollain toisella henkilöllä, pysähdy siihen.

Pohdi siinä hetkessä, 

Miksi on niin tärkeää saavuttaa valta toisen yli syyllistämällä?

tai vastaavasti,

Mikä laukaisi syyllisyysnapin? 

Erottele tilanne niin, että katsot sitä neutraalisti, poistaen oman syyllisyyden kuvasta, mitä silloin näet ja koet? 

Onko tilanne todella syyllisyyden arvoinen? 

Oletko velvoitettu kantamaan syyllisyyttä?

Oletko vastuussa sinulle osoitetusta syyllisyydestä?

Eheä itsetunto voi alkaa kehittyä vain, jos annamme sille mahdollisuuden kasvaa ilman syyllisyyttä ja syyllistämistä.

Etuoikeutettua elämää?

Olen viimeisen puolen vuoden aikana tavannut koko joukon mitä erilaisempia henkilöitä, sekä hyvin erilaissa elämäntilanteissa olevia henkilöitä.







Yksi asia, joka on ollut näille kaikille tapaamisille yhteistä on se, kuka on keskiössä.


Ja tässä tapauksessa se tarkoittaa aina henkilöä itseään omine tarpeineen.







Silloin, kun henkilö on itse keskellä, ovat hänen ongelmansa niitä, joista on vastuussa aina joku muu.







Minulla nousevat karvat pystyyn joka kerta, kun kuulen siitä, miten epäoikeudenmukaista elämä on, kun on sitä ja tätä ja tuota...

Ja varsinkin, kun näissä tapauksissa epäoikeudenmukaisuus ei perustu faktoihin, vaan se on tunne-johdannainen päätelmä.

Luin tällaisen määritelmän: 

Vanhempasi ovat hemmotelleet sinut pilalle. He ovat tehneet kaiken puolestasi, tai he ovat tasoittaneet tietäsi jollain tavalla. 

Tästä aiheutuu se, että SINÄ kuvittelet elämän olevan sinulle jotain velkaa.

Se voi johtaa jopa moraalisesti arveluttaviin tekoihin, koska SINÄ ajattelet, ettei mikään keino ole sinun kohdallasi millään tavalla arveluttava, koska sinä olet saamapuolella, se on sinun etuoikeutesi, se kuuluu sinulle.

Etuoikeutettu elämä voi tarkoittaa ihan mitä vain. Yleensä sillä kuitenkin tarkoitetaan varallisuudesta johtuvaa asemaa.







En ole vielä kohdannut sellaista ihmistä, joka olisi saanut kaikki ongelmat elämässä rahalla katoamaan. Kaikki tietysti voi olla mahdollista, mutta epäilen suuresti.

Iso rahapussi ei anna vielä mitään muita eväitä, kun mahdollisuuden käyttää sitä rahaa.

Jos me ajattelemme, että elämä on meille jotain velkaa, olemme väistämättä tilanteessa, jossa joudumme aina pettymään.

Kaikista eniten mieltäni musertaa se, kun kohtaan ihmisiä, jotka ovat elämässään saaneet kaiken minkä ovat halunneet, ja he ovat silti onnettomia.

Koska aina pitäisi kuitenkin olla paremmin. He ovat saaneet haluamansa, mutta ajatusmalli velvoittaa siihen, että pitää saada vielä enemmän.







Toinen ihan sinänsä positiivinen ja kannustavakin ajatus: elämällä on vielä paljon tarjottavaa,


voi johtaa väärille urille. Jos ajatellaan, että ajatus pitää sisällään sen, että elämän on tarjottava meille jotain, joita me pidämme hyvinä ja positiivisina asioina.







Kolmas asia, joka aiheuttaa minulle melkoista hämmennystä on se ajatus, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita.




Että mitä?






Tässä pitäisi määrittää se, kuka on hyvä ihminen ja millä mittarilla. Lisäksi mitkä ovat hyviä asioita ja tämäkin pitää sisällään sen, että elämä on jotain velkaa meille.

Entäs jos muutetaan keskiössä olevaa asiaa tai tarvetta.

Mitä sinulla itselläsi on tarjota elämälle?

Mitä sinä itse olet velkaa elämälle?

Mitkä ovat ne tarpeet, joita elämä itsessään tarvitsee ja sinun pitäisi ne tarpeet täyttää?

Tämä ajatusmalli antaa paljon ajattelemisen aihetta. Se mahdollistaa myös yksilön kehittymään.

Kuka sinulla on keskiössä?

Kohtaamisia

Tänään on ollut hyvä päivä. Ensinnäkin siinä mielessä, että viikon kokonaisvaltaisen kipukohtauksen jälkeen, johon sisältyi mahdoton määrä päänsärkyä, tänään kipu on ollut vaitelias.




Se, jos mikä, on syy kiitollisuuteen.







Toisekseen, olen kohdannut ihmisiä.







Ensimmäiseksi kauppareissullani törmäsin henkilöön, jota en ole useampaan viikkoon nähnyt. Sain lämpimän halauksen ja ilahtuneet sanat siitä, kuinka on mukava tavata.

Milloin viimeksi on tullut osoitettua toiselle, kuinka mukava onkaan, kun häntä tapaa?

Toisekseen tapasin samaisella reissulla henkilön, jota en ole tavannut ainakaan puoleen vuoteen. Hänen kanssaan kävimme antoisaa keskustelua siitä, kuinka emme tapaa ihmisiä enää samalla tavalla, kuin aikaisemmin.






Hänen sanoin: ihmiset menevät kiireellä ohi ja ovat vihaisen oloisia, aivan kuin heitä olisi loukattu.

Pohdimme siinä erilaisia mahdollisuuksia tähän ilmiöön.

Kuinka me kohtelemme toisiamme?

Silmiini tarttui eräs otsikko, jossa sanottiin, ihminen kehittää itseään loputtomasti, mutta ei voi edes tervehtiä naapuriaan.







Itse en usko asian olevan kiinni, siitä haluammeko kehittyä vai emme. 

Me yksinkertaisesti itse päätämme siitä, kuinka me käyttäydymme. 

Haastan meistä ihan jokaisen viikon ajaksi pohtimaan ja tarkkailemaan sekä havainnoimaan omaa käytöstään. 

Miten kohtelet muita?

Päivän kolmas kohtaaminen oli erittäin antelias. Oveeni koputettiin ja siellä oli henkilö, joka toi minulle pussillisen itse keräämiään ja puhdistamiaan marjoja.

Kyllä voi pieni ele tuntua todella hyvältä.

Saako lapsista olla pitämättä?

Törmäsin tähän keskusteluun aivan sattumalta. Lukiessani erilaisten ihmisten mielipiteitä, tulin välillä ihan huonovointiseksi. Ihan fyysinen reaktio asiaan, johon melko varmasti on vain kaksi mielipidettä, puolesta ja vastaan, aiheutti ihan useamman päivän pohdinnan, miksi reagoin niin voimakkaasti.






Jos pohditaan asiaa ihan pelkistetysti, pitääkö joku lapsista tai ei, luulisi sen olevan ihan yhdentekevää. Jokaisella löytyy asiaan perustelut ja se siitä.

Minä en kuitenkaan näe asiaa ihan noin mustavalkoisena.

Mielestäni sellainen ilmiö on todella outo, joka käsittää vain sen, että halutaan omia biologisia lapsia, ja heitä rakastetaan. He ovat se tärkein asia maailmassa. Ja samaan aikaan sanotaan, ettei voi sietää lapsia ylipäänsä, tai ei voi sietää muiden lapsia.







Itse olen sellaisten vanhempien kasvattama, jotka eivät ole voineet sietää minua. Minusta on pidetty ainoastaan silloin, kun olen ollut jotenkin hyödyllinen. 







Muistan, kun 18-vuotiaana viimein uskalsin sanoa äidilleni sen, että tiedän ettei hän ole koskaan rakastanut minua. Minusta ei koskaan tule niin hyvää, tai en osaa koskaan tässä elämässä tehdä asioita niin oikein, että hän voisi minua rakastaa.







Muistan, kuinka itkin tuon kohtauksen jälkeen vuolaasti. En niinkään surusta, vaan helpotuksesta. Sain viimein sen sanottua, ja se konkretisoitui itsellenikin niin, ettei sitä tarvinnut enää murehtia. Sain sillä tavoin itselleni vapauden.

Sen vapauden saaminen on mahdollistanut minulle elämässä hyvin paljon asioita. 

Minulla on ollut onnea, että onnettoman lapsuuteni jälkeen olen saanut paljon. Olen saanut tuntea sen, mitä on olla rakastettu. Tarkoitan tällä tietenkin sitä, miten "varavanhempani", joihin tutustuin jossain vaiheessa ollessani jo täysi-ikäinen, ottivat minut osaksi omaa perhettään ja suorastaan vaativat, että he saavat olla vanhempiani.

Ei minkään nyyhkytarinan takia, vaan sen takia, että minä olin minä. Juuri sellaisena kuin olin, he hyväksyivät minut, ja halusivat jakaa elämänsä kanssani sekä halusivat minun olevan osa heidän elämäänsä.

Olen oikeastaan viimeisen vuoden aikana vasta oivaltanut sen, kuinka tärkeä tuo vaihe on ollut omalla elämänpolullani. 

Tärkein elämänopetus, jonka "varavanhenpani" minulle antoivat, oli : 

" Älä koskaan ota sellaista miestä, joka ei pysty kasvattamaan toisen miehen lasta omanaan."

Tuo on ehkä tänäpäivänä liian sukupuoliroolittunut ja ehkä jopa loukkaava, mutta pitelee aika hyvin paikkaansa, koskien ihan yhtälailla joka ikistä sukupuolta.

Olenkin pohtinut sitä, että jos näille ihmisille, jotka pitävät vain niitä omia biologisia lapsia hyvinä ja muita ei hyväksytä.. 

Miten käy silloin, jos näiden kullannuppujen omat vanhemmat eivät pystykään heistä huolehtimaan ja he tarvitsevat huoltajan jostain, ja käy vielä niin, että kukaan suvusta tai ystävistä ei halua heitä, koska hehän ovat muiden lapsia?







Pitääkö jokaisen lapsen vain toivoa, että jokaisella on niin sanotusti varalla maailmassa sellainen ihminen, joka kyllä hyväksyy hänet juuri hänenä ja ottaa kasvattaakseen, vaikka mikä olisi? Ja tämä ihminen kuin taikaiskusta löytää tämän lapsen hädän hetkellä? 






Melkoista uhkapeliä, jos saan asiaan mielipiteeni ilmaista. Ja onko se enää rakkautta sitä omaakaan biologista lasta kohtaan, jos hänen kohtalonsa ei liikuta, kun itse on poistunut kuvioista?







Minulla on ollut onnea, että olen niihin omiin "varalla" olleisiin ihmisiini törmännyt, ja saanut elää heidän kanssaan ihan uskomattoman upeita aikoja..

Entäs sitten ne kaikki maailman lapset, jotka odottavat lastenkodeissa tai kaduilla, että joku heidät sieltä pelastaisi, ja he löytäisivät sen suojan ja hoivan, jonka he tarvitsevat, ja johon jokaikisen lapsen tulisi olla oikeutettu?

Aivojumppaa aiheuttanut kysymys

Minulle esitettiin hyvin yksinkertainen kysymys.

- Kuinka kipua jaksaa päivästä toiseen?

En yhtäkkiä keksinytkään mitään yleispätevää vastausta, vaikka minulta olettaisi sellaisen helposti löytyvän.







Jouduin pohtimaan asiaa ihan jonkin tovin.

Yksinkertaisin vastaus tähän kysymykseen lienee : 

Riippuu tilanteesta.

Jos henkilö on kroonisesti sairas ja kipeä, silloin kipuunkin tottuu. Tiedät mitkä toimet provosoivat kiputilaa, ja osaat ajoittaa toimintasi niin, ettei ainakaan tarkoituksellisesti itse pahenna tilaansa.







Jos perusasiat ovat hyvin muistissa, ja ne ovat tekemisen tasolla hallinnassa, silloin olotilansa pystyy saamaan ajoittain ihan jopa siedettäväksi. 







Toisin sanoen, ihminen tyytyy siihen, että koskee vähemmän. Ei enää edes haikaile sen perään, ettei kipua olisi ollenkaan. 

Jokainen pitkään kipua kokenut nimittäin ymmärtää sen, että krooninen kipu on ja pysyy, voimakkuus vain vaihtelee.

Kipuhan on Suomessa asia, joka ei ole saanut sairastamiseen oikeuttavaa mandaattia, joka oikeuttaisi esimerkiksi sairauseläkkeeseen. Tämä eriarvoistaa ja vääristää asioita ihan mahdottoman paljon.

Toisaalta kuitenkin, kroonisesta kivusta kärsiviä ihmisiä on Suomessa jo 2 miljoonaa. Jos tästä määrästä vaikka puoletkin pääsisivät sairauseläkkeelle, niin voisin kuvitella näin ihan mutu-tuntumalla, että se tekisi jonkinmoisen loven valtion kassaan.







Toisaalta kuitenkin kipuihmiset, jotka eivät ole byrokratian takia sairaita ovat monesti sitten siellä työttömyyskortistossa niitä vaikeasti työllistettäviä henkilöitä. 






Tämähän rasittaa aivan väärää järjestelmää ja luo mielikuvaa siitä, että siellä ollaan vain laiskottelemassa ja elelemässä valtion piikkiin, jonka muut maksavat.







Jokainen voi omalle kohdalleen kuvitella sen, kuinka olet sairas, mutta byrokratian takia sinua ei uskota. Lisäksi sinun täytyy kipujen ja sairauden LISÄKSI jaksaa tehdä aivan samaa, kuin terveiden ihmisten.

Tiedän, sen kuvitteleminen terveelle ihmiselle on AIVAN täysin mahdotonta!

Siihen on olemassa syy, jonka takia niin moni kipuihminen on yrittäjä. Tai he tekevät alihankintahommia yrittäjinä. Tässä poistuu työnantajan velvollisuudet työntekijää kohtaan.

Silloin on myös mahdollista työllistää itsensä, kun työnantajan ei ensimmäiseksi tarvitse pohtia sitä, paljonko tuo kipeä ihminen tulee hänelle maksamaan. 

Toki, kaikki eivät voi olla yrittäjiä ja kaikki yrittäjätkään eivät aina tai kokoaikaisesti työllisty.








Pointtini tässä oli varmaankin se, että on mahdollista löytää kipuihmisellekin töitä. Sellaisia töitä, jotka mahdollistavat kipuihmisen myös hoitavan terveyttään ja hoitavan kipuaan.

Itselläni on kuitenkin sellainen kokemus, että kukaan ei jaksa tuhlata energiaansa niiden työpaikkojen mahdollistamiseen tai niiden keksimiseen. Kaikissa byrokratian portaissa on hyvin jäykät mallit, joiden mukaan kaikkien olisi toimittava. 

Tämä ei käy, silloin kun täytyy olla luova. Vaikka kuinka yrittäisit ahtaa neliön mallista palikkaa pyöreään reikään, se ei sovi sinne, ei sitten millään.

Ja, valitettavasti tilanne on niin, että jos satut olemaan niin onnekas, että sinulla on rahaa takataskussa niin paljon, että pystyt itsesi työllistämään tai vaihtoehtoisesti elämään itsellesi sopivaa arkea, se on kuin lottovoitto.




Muutoin, jos olet rahan tarpeessa, niin olet riskitekijä, jos jonkun muun pitäisi toimia rahoittajana. Tämähän on liikemaailman lainalaisuus. Kukaan ei tee kauppaa persaukinaisten kanssa. 







Meillä vielä on sellainen sosiaaliturva, että valtion kuuluisi auttaa silloin, kun ihminen on tässä jamassa. Kuitenkin tähänkin on onnistuttu jättämään niitä kuuluisia porsaan mentäviä aukkoja niin paljon, että jos ensimmäisen aukon jotenkin onnistut väistämään, putoat seuraavaan aivan satavarmasti. 




Valtiokin menee asioissa eurot edellä. 

Kuitenkin ihmisyys on se, joka jää jäljelle niiden eurojen mentyä jo kauan aikaa sitten. 

Vuosia sitten, kun itse kävin tätä byrokraattista helvettiä läpi ja valitin siitä eräälle ystävälleni, joka on hyvin vakavarainen ihminen. Hän on myös käynyt elämässään läpi vaikeita asioita.

Hän sanoi minulle kuolemattoman lauseen: 

Silloin kun on vaikeaa, eivät setelit sinua kädestä pidä!

" Ei täällä pärjää kuin rakastamalla "

Arttu Wiskarin biisissä on sanomaa. Kertosäkeessä kaikuu se suurin totuus, jota meidän kaikkien pitäisi pyrkiä noudattamaan.





Kävin tästä myös todella vauhdikasta ja eloisaa keskustelua hyvin raamatun tuntevien ihmisten kanssa. Siellä sama asia mainitaan muodossa, rakkaus keskuudessamme.





Lienee selvää, että nyt puhutaan ihan toisenlaisesta rakkaudesta, kuin romanttisesta rakkaudesta.

Mikä ihme meitä ihmisiä oikein riivaa?

Miksi me käyttäydymme kuin ääliöt?

Miksi olemme niin yksilökeskeisiä, että emme huomaa tai välitä siitä, kuinka kohtelemme kanssakulkijaa?

Minua risoo sellainen asia, että meille ihmisille on annettu ajattelun lahja. Käytämme tutkimusten mukaan vain 10% siitä kapasiteetista, joka meillä on jo olemassa. Mikä valtava potentiaali jää käyttämättä, ja sen käyttöönotto vaatisi vain hiukan ajatustyötä ja sen mukaisia toimia.






Minä en itse henkilökohtaisesti oikein ymmärrä tuota sanaa rakastaa. Mutta toisen kunnioittaminen käsittää minulle henkilökohtaisesti tuon määritelmän. 







Aina se ei suinkaan ole helppoa. Ei ole helppoa hyväksyä sitä, miten toinen kohtelee itseä huonosti.

Me kaikki reagoimme siihen jotenkin. Kaikki. Jotenkin. 

Toisella voi pinna kestää pidemmälle kuin toisella. Toinen taas antaa samalla mitalla takaisin. Ja joku muu taas tekee ratkaisun, joka on hyvinkin lopullinen.

Omasta menneisyydestäni olen pohtinut sitä asiaa, että mikä ihme poistaa aikuisen ihmisen vastuun käyttäytymisestä, tai nyt vastuun ylipäänsä?

Ja miksi ympäristö tukee vastuutonta käytöstä, toisen väärää kohtelua tai ihan vain on puuttumatta asiaan?

Asioihin puuttumisella on seurauksensa, se nyt on selvää.

Oletko kuitenkaan koskaan tullut ajatelleeksi, että puuttumatta jättämisellä on myös seurauksensa? 

Ne vaan eivät ole välttämättä välittömästi näkyviä seuraamuksia, vaan pitkän aikavälin asioita. Kuitenkin yhtä kaikki, samalla tavalla niillä on omat vaikutuksensa elämän kulkuun.

Sitä olen ajatellut, että miksi meillä on rohkeutta tehdä toisella pahaa, mutta ei ole rohkeutta puuttua asiaan ja lopettaa sitä pahan kierrettä?

Olen aikaisemmin maininnut terveen itsetunnon. 

Onko sinulla terve itsetunto? 

Pystytkö kunnioittamaan toista? 

Pystytkö olemaan sinä ilman, että käytät valtaa johonkuhun toiseen?

Voi lähteä pohtimaan asiaa näistä kysymyksistä:

Kuka maksaa sinun virheistäsi /valinnoistasi?

Miten valitset sen, kuinka kohtelet toisia, niin ihmisiä, eläimiä, kuin luontoakin?

Miksi sinulla on oikeus olla ajattelematta tekemisiesi, sanomisiesi ja ajatustesi vaikutuksia muihin?