2 viikon katsaus

Paineside on ollut meikäläiselle CRPS:n kauhistus, vaikka sitä aktiivisesti sen hoidossa käytetään.





Niin vain on nyt sekin päivä koittanut, että aikanaan hommattu paineside on lunastanut paikkansa ja olen siitä kipeytyneeseen ranteeseeni avun saanut.






Toisen käden ranne ja peukalon tyvi ovat olleet hyvin kipeitä kepeillä kävelyn myötä. Hierominen ja hienovarainen venyttely toivat ensiapua asiaan, mutta eivät poistaneet akuuttia kipua.






Eilen sen sitten ymmärsin, että paine tuntuu nyt auttavan ja otin painesiteen naftaliinista. Kerrallaan pidän sitä korkeintaan tunnin. Olen painesiteen avulla saanut kekisormen ja nimettömänkin taas käyttöön. Ne kun menivät aivan käyttöasteen alarajoille.






Kepeillä köpöttely on vauhdittunut tässä 2 viikossa. Käsi-jalka-koordinaatio on parantunut huomattavasti. Nyt on yhteinen tasainen rytmi löytynyt.






Hartiat ovat kipeinä, tämä on aivan luonnollista. Venyttelyä täytyy muistaa tehdä joka päivä, jotta veri kiertää.






Yllätyin siitä, millainen kuntokoulu tämäkin keppeilylaji on.






Kipeä jalka ei vieläkään kestä painoa suorana. Kyykyssä pystyn jo sille painon laittamaan ja liikkumaan, mutta kuka sitä nyt kyykkysillään tuolla ulkona käpeksii. 






Dankokin laittoi omat kuulumisensa ja terveisensä omaan blogiinsa. ;)

Oletko terveysterroristi?

Juu, on raflaava otsikko, tiedän. Joskus pitääkin olla, jotta ihmismielen saa reagoimaan.

Mitäs se otsikko oikein pitää sisällään?

Ensimmäiseksi kysyn: puolustatko elämää?

Tämän luulisi olevan hyvin helppo kysymys, mutta annahan olla.... Olosuhteiden käydessä niin sanotusti tukaliksi, tämän vastaus saattaa henkilön mielessä olla selvä ei.







Tuohon kysymykseen annettu vastaus riippuu siitä, millaisena elämän pystyy hyväksymään.






Olen käynyt vuosien varrella monia mielenkiintoisia keskusteluja erilaisten ihmisten kanssa tästä aiheesta.






Hyvin usein on tullut ilmi, että elämä ei ole elämää ilman tietynlaisia ehtoja.






Olen viimeaikaisten tapahtumien myötä järkyttänyt ihmisiä toteamuksellani, että kaikille sattuu jotain jossain vaiheessa elämää. Joku voi jossain olla niin onnekas, ettei mitään vaikeaa tule elämän varrella vastaan, mutta harva meistä tuohon joukkoon lukeutuu.







Minun mielessäni se ei ole mitenkään ihmeellistä, jos sattuu, niin sitten toimitaan niiden lähtökohtien mukaan ja pyritään taas kohti parempia ja itselle toimivia olosuhteita.







Mutta silloin kun nähdään, että elämä ei täytä niitä sille luotuja ehtoja, niin katsotaankin paremmaksi, että elämä päättyy. 







Ei vaan yksinkertaisesti pystytä hyväksymään muunlaista tietä, kuin mitä elämältä on odottanut.







Tämä järkyttää minua, luonnollisesti. Vain erilaisesta syystä, kun ehkä olisi soveliasta.






Tämä ajatusmalli järkyttää minua sen takia, että omien äärimmäisen tiukkojen ehtojen takia EI VOIDA SALLIA ELÄMÄÄ myöskään toiselle henkilölle. Olipa tämä sitten tuttu, sukua tai aivan vieras, katsotaan, ettei hän ole ansainnut elää elämäänsä.







Niin kenellä olikaan lupa tehdä ja mitä?






Esimerkiksi sairauden kohdalla tällaiset tiukan ajatusmallin omaavat pitävät sitä kärsimyksenä. Ihan sama, vaikka heille enkelten kielillä yrittäisi asiaa selittää, ei mene perille.






No, johtopäätös tästä on se, että kärsimys pitää lopettaa ja kuolema sen sitten korjaa.






Karmivaa. 







Jos yhtään asiaa laajemmin ajatellaan, niin keksitkö missä siinä todellisuudessa voi olla kyse?






Mahdollisesti ajatusmallin takana voi olla pelko. Siellä voi olla suuri haluttomuus kantaa ja ottaa vastuuta. Siellä ei välttämättä haluta minkään "ruman" pilaavan omaa täydelliseksi luotua elämää ja ajatusmallia. Ehkä elämän ei vain haluta olevan vaikeaa. Tai sitten se voi olla jotain, mitä en osaa edes ajatella.







Joka tapauksessa, kuka antaa meille kenellekään oikeuden päättää kuka saa elää ja kuka ei?

Terveysterrorismiksi tämä muuttuu siinä kohtaa, kun tällaisen ajatusmaailman omaava henkilö puuttuu sairaan ihmisen elämään, joka on päättänyt selviytyä.

Kaikki sairaus ei suinkaan ole pelkkää kärsimystä. Niiden(kin) kanssa voi opetella elämään.






Minäkin olen sairastanut EDS:ää syntymästäni saakka, vaikka en sitä tiennytkään. En siis osaa edes kuvitella, millaista täydellisesti terveen ihmisen elämä voi olla. Enkä niin välitäkään. Minun kehoni, minun elämäni, piste.





Enkä kaipaa sellaista, minkä olemassaolo ei ole minulle mitenkään oleellista. Terve ihminen voi kuitenkin kuvitella mitä on olla sairas, ja se saa terveysterrorismin puhkemaan.







Terveysterroristit ovat vain siinä mielessä pahinta myrkkyä sairautensa kanssa elävälle, koska he pyrkivät ja usein myös pystyvät luomaan olosuhteita tai lähtökohtia, jotka huonontavat sairaan yksilön tilannetta. 






Pahintahan tämä on, jos se on perhepiirissä. 






Eräs hyvin nuori ihminen oli kirjoittanut erään minua inspiroivan tekstin instagramiin, teksti kuului lyhennettynä näin: Jokaisella pitää olla mahdollisuus elää, ja olla sitä mitä itsessään on.







Eli terveysterroristitkin saavat olla juuri sellaisia kuin ovat. Tehkööt omaa elämäänsä koskevat ratkaisut, niin kuin näkevät itselleen parhaimmiksi. 






Myös muiden pitää saada elää. Pitää voida saada valita elämä ja hoitaa itseään parhaaksi katsomallaan tavalla, ilman, että se tullaan terveysterrorismin nimissä tuomitsemaan.







Vaikka meillä ihmisillä on mitä moninaisin halu määrittää elämää ja hallita sitä, olen kuitenkin pannut merkille, että siinä vaiheessa, kun tällaiselle täydellisen elämän tavoittelijalle jotain tapahtuu, myös näkökanta asiaan muuttuu, kun kyseessä onkin oma henki.






Ja mikä uskomattominta meissä ihmisissä on se, että valitettavasti yleensä VAIN oma tilanne saa mielen avautumaan ja näkemään uusia lähtökohtia.








Toisekseen terveysterrorismia luo turvallisuuteen tuudittautuminen.






Eihän nyt minulle voi mitään sattua, eikä läheisille. 






Tietenkään elämää ei voi elää jatkuvan huolen ja pelon vallassa. Jos on mahdollista elää niin kuin haluaa, niin antaa palaa vain. 






Silloin ei edes välttämättä tule ajatelleeksi, että jokin voisi sen lumouksen purkaa, joka omassa elämässä vallitsee.







Tällaisessa tilanteessa olevat ihmiset tulevat tuominneeksi sairaan tai muuten vaikeassa tilanteessa elävän ehkä jopa tiedostamattaan.






Se johtuu todennäköisesti siitä, että silloin henkilö, jolla on asiat hyvin, tuntee olevansa voittamaton. Mikään ei voi horjuttaa, ja sairaan tilanteen näkeminen tai vaikeissa oloissa elävän tilanne saattaa vaikuttaa turvallisuuden tunteessa elävän yksilön silmään siltä, että hän kyllä pystyisi tilanteen hoitamaan paremmin. Hän osaisi ratkaista asiat niin, ettei ns kärsimystä olisi.







Hän kuitenkin pyrkii tällä ajatusmallilla vähentämään omaa pelkoaan. 







Se, kuinka me reagoimme elämissämme eteen tuleviin asioihin, riippuu aina sillä hetkellä vallitsevista lähtökohdista. 







Kaiken tämän vastakohta ja ymmärrystä luova asia on empatia. Se on sitä rationaalista kykyä yrittää asettua toisen asemaan. 






Vastakohtia löytyy aina. Ei elämä muuten pelaa. Asioita tapahtuu, halusimme tai emme. Voimme vain yrittää ymmärtää. Ymmärrys tuo meille sitten mahdollisen oppimisen ja oivaltamisen lahjan.






Lapsuudestani asti minua on seurannut eräs kappale, joka on ollut monessa mielessä elämässäni merkityksellinen. Kuuden Ikäinen kertoo hyvin siitä, miten erilaisissa olosuhteissa me voimme joutua elämään.






Asenteemme voimme itse valita. Terveysterrorismi vai empatia?






Jos valitset empatian, joudutko luopumaan jostain? Saatko mahdollisuuden oppia ja oivaltaa jotain? Tuoko se mahdollisesti elämääsi uusia värejä?

Kuntokatsausta

Kyllä voi yhden postauksen kirjoittaminen sitten olla vaikeaa. Olen purkanut, kerinyt, pyyhkinyt, poistanut ja aloittanut taas uudestaan päätyen poistamaan tekstin kuitenkin.






Koen kirjoittamisen nyt tästä aiheesta todella vaikeaksi, koska minulla ei mielestäni ole siihen mitään sanottavaa.






Olemme nyt kuitenkin tilanteesta johtuen niin suuren suurennuslasin alla, että koen paineita vähän oikoa näitä vääriä luuloja.







Tiedättekö, en yleensä kirjoita asioista ennen kuin siinä on jotain kehitystä tapahtunut.

Miksi?

No sehän on ihan hemmetin tylsää.

Se on harjoittelua, se on toistoa. 

Yksi kaksi kolme....Hii-op! Ja uudestaan yksi kaksi kolme....Hii-op!

Sama toistuu erilaisilla variaatioilla riippuen aina kunkin tilanteen tai vuorokauden luomista lähtökohdista.






Lisäksi se on tavattoman vaarallista ja jopa vastuutonta, jos ajatellaan asiaa kestävän kehityksen saavuttamisen näkökulmasta.






Ajatellaanpa nyt esimerkiksi tätä minun tilannettani. Kun lähtökohdat muuttuvat päivittäin, myös kehovointi muuttuu päivittäin. Ei sitä voi silloin raportoida sen mukaan. Tänään tilanne voi olla ihan toinen, mitä se on mahdollisesti huomenna. Tätä kerää pyöritellään niin kauan, kunnes kestävä kehitys suhteessa tiettyyn tavoitteeseen saavutetaan.






Olemme saaneet paljon palautetta keppien avulla liikkumisesta. Mikä on taas saanut minut täysin ymmälleni, on se, että palaute on pääosin negatiivista.






Minua ei haittaa se, mitä kukakin mielessään ajattelee ja pohtii, mutta kun asia saatetaan minun tietooni ja siitä tehdään minun ongelmani, niin silloin minulla voi olla taas periaatteellista keskusteltavaa kyseisten persoonien kanssa.







Jos tilanne aiheuttaa subjektiivisesti pahaa oloa tai se tuntuu vaikealta käsitellä, silloin ongelmaan pitää hakea ratkaisua henkilökohtaisella tasolla. 

Ihan konkreettisesti voisi pohtia sellaista tosiasiaa, että kuinka tuiki tuntemattoman tai satunnaisen tutun elämänkäänteet KONKREETTISESTI vaikuttavat sinun elämääsi, mitä se toisen henkilön tilanne KONKREETTISESTI tuo sinun elämääsi tai vie pois? 

Ja kuinka vaikutukset näkyvät jokapäiväisessä arjessasi? 

Jos vastaus näihin on ei mitään, ei mitenkään jne. Pitäisikö pohtia hiukan sitä, mahtaako asia olla sellainen, että sen voisi antaa olla? 

Antaa toisen olla ja elää sekä muistaa itsekin omassa elämässään olla läsnä sekä elää?

Olin varautunut kysymysten tulvaan, siitä mikä minua vaivaa, mutta yllätys yllätys, sitä kysellään kaikilta muilta seudun ihmisiltä, vaan ei minulta.







En ymmärrä sitäkään, että tästäkin on nyt saatu taas ongelma aikaiseksi. A-P-Uvälineet ovat nimensä mukaisesti tarkoitettu avuksi. Niillä pyritään maksimoimaan se, että pystytään suoriutumaan tietyistä asioista, mutta kevennettynä. (Järjellä ajateltuna tämän pitäisi olla hyvä ja kehitystä mahdollistava asia?). 







Tietenkään kyynärsauvojen avulla kävely ei näytä (eikä ole) mitään balleriinan kevyttä liitämistä. Se on täyttä työtä, siinä missä ihan mikä tahansa kuntoutuminen. Ne kuitenkin MAHDOLLISTAVAT kävelemisen, tai ainakin jonkinlaisen variaation tästä lajista.

Voisihan asian ajatella aivan toisin päin. Mahtavaa, miten hyvin harjoittelu sujuu. 

Ette siis saa päivitystä siitä, kuinka meidän reilun viikon mittainen ulkoiluputki on mennyt. Tyydyn toteamaan, olemme ulkoilleet joka päivä. 






Se tarkoittaa meidän taloudelle sitä ihan samaa rumbaa kuin joka ikinen pävä. Hengitys, lepo, liike, ruoka ja mielen sekä kehon rauhoittaminen. Tämä sama kaava toistuu meidän arjessamme, erilaisin painotuksin riippuen aina vuorokauden tai tilanteen vaatimista lähtökohdista.






Kuitenkin harjoittelussa on hyvä pitää mieli kevyenä, huomasin juuri yksi päivä, että mätsäämme Dankon kanssa hyvin yhteen. Dankolla on pinkit valjaat ja hihna ja meikäläisen hyppykepit ovat myös pinkit. Tyyli, siis ennen kaikkea tyyli ;)

Terveisin eteenpäin porhaltavat pinkit paholaiset :)

Kengurubensaa

Voe helevetin hyppykepit. Nyt on todistettu etten ole kenguru.






Terveisiä vaan ulkoa. Nyt on käyty.






Kyllä, todistettu on nyt sekin, että pakolla EI saada aikaan mitään hyvää. Tai ainakaan pysyvää, saati kestävää kehitystä.






Meille jäi vain viikko aikaa valmentautua tähän ulosmenoon. 






Siinä kävi sitten niin, kun kepit saapuivat aloin harjoitella niiden käyttöä tässä sisällä heti. Aivoni pistivät vastaan aivan hurjalla volyymilla. Mikä ei ole yhtään ihme, koska ne on vuosikausia koulutettu siihen, että omillaan ilman apuvälineitä on pärjättävä.






Tämä harjoittelu veti sitten kehoviestintäni aivan sekaisin ja seuraavana aamuna kaaduin ihan tässä sisällä kotona, koska TERVEEMPI jalka vain petti alta. Että sillä tavalla.






No yhtään tilannettamme seurannut jo saattaa arvata, että seurauksiahan sillä oli. Vatsassani revähti jotain ihan molemmin kyljin. Käsiin koski ja toinen kämmen otti enemmänkin osumaa.
Kipeämpi jalka helotti sinisenä useamman päivän, melkein jo ehdaksi siniveriseksi aloin itseäni luulla.







Myöskään itse kepeillä kävely EI ole mitenkään kivutonta.
Niskassani oleva välilevyn pullistuma muistuttelee olemassaolostan ja käsiin käy. Kämmenet ovat niin kipeät, ettei perunoiden kuoriminen meinaa luonnistua.






Lavat ovat se CRPS:n pesäpaikka, joten hermokipu meinaa viedä järjen, koska se aina eskaloituu myös päänsäryksi tai jopa migreeniksi.

No, eihän tämä ole pelkästään minun kipuni hoitamista, vaan samalla tavallahan se on eläimenkin kohdalla kipu hoidettava. 

Nyt kun minulle jäi vain viikko aikaa, ei ollut paljoa tehtävissä. Dankolle annettiin infrapunahoitoja kipeille alueille useamman kerran tehostetusti. Lisäksi hierontaa ja varovaisia venytyksiä.






Toinen apuväline, jota joudumme nyt käyttämään ulkona käymisen takia on minun vyötärölleni kiinnitettävä vyö, jossa on kiinni Dankon hihna. Se on nyt sellainen hätäapu-ratkaisu.







Tänä aamuna minulta vei yli tunnin valmistautua tähän uloslähtöön. Ihan jo vaatteiden päälle laittaminen tuottaa minulle ongelmia. Tämän tietää jokainen, jolla vähänkään mitään selkävaivaa saati iskiasta on olemassa. 







Halusin laittaa shortsit jalkaan kesän kunniaksi, ei ollut mitään mahdollisuuksia. En edes uskaltanut alkaa siihen urakkaan, että olisin alkanut väkisin niitä jalkaani kiskomaan, siinä menee vain turhaan kaikki vähäiset voimavarat ja energiat. CRPS on tehnyt sen verran tuhojaan, että tuo asia on vielä opeteltavien listalla jossain vaiheessa.







Kenkien laitto jalkaan oli työn ja tuskan takana. Sitten vaatteet ja se hihna-vyö. Se on joustava, mutta kun länttäsin sen vyötärölleni lähtivät ilmat pihalle saman tien. Tuntui kuin olisin ollut painekattilassa.







Mikään ei saisi kiristää eikä puristaa, mutta nyt ei ole vaihtoehtoja.







Siinä kun katselin hetken tähtisadetta silmissäni ja pyyhin valtoimenaan virtaava hikeä kasvoiltani, jouduin tasailemaan hengitystäni, sillä tuli voimattomuus kohtaus ja kehoni alkoi täristä kauttaaltaan. Istumaan je hengityksiä, eihän siihen(kään) muu auta.







Kun olin vihdoin saanut itseni siihen pisteeseen, että olin valmis ja Danko enää puuttui, niin Danko pisti rallin pystyyn nähtyään valjaansa. Huusi ja kiljui kuin syötävä ovella ja yritti mennä piiloon, kun tiesi ulos lähdön olevan edessä. 







Ensin pitää päästä meidän ovelta hissille, sitten hissillä alas, alakäytävältä ulko-ovelle. Olin tässä vaiheessa jo aivan poikki.






Seuraavaksi harmaita hiuksia aiheutti talon ulko-ovi. Se on sen verran raskas, että yleensä työnnän sen koko vartalon avulla auki. Nyt ei ollut tukea, joten jouduin kikkailemaan senkin kanssa aikani, jotta pääsimme vihdoin sinne pihalle. Pihan yli on vielä matkaa (reilusti) (n 50 metriä) ensimmäiselle mahdolliselle pissapaikalle. (Ja ensimmäinen mahdollinen kakkaroskis on sitten noin 300 metrin päässä).







Samassa huomasin, että vyötäröhihna on meille täysi susi. Ei toimi. Danko oli vetää saman tien meikäläisen kumoon. Keskivartalo ei minulla toimi mitenkään voimallisena ankkurina tällä hetkellä, kuinka se voisikaan kaiken hermokivun takia. Danko tietenkin huomasi tämän heti ja alkoi kiertää minua ympäri.







Pakko on käskeä äänellä koiraa, kun kehon voimat eivät siihen riitä. Jouduin siis ottamaan hihnan molempiin käsiin keppien ohella. Että varmati menee homma hankalaksi. Dankolle jää sen verran lyhyt hihna, että pomppii koko ajan eteen, taakse, sivulle, eteen jne. 






Muutenkaan vauhti ei päätä huimaa ja jokainen askel täytyy vahtia ja ajoittaa oikein. Yhtään ei saa huomio kiinnittyä minnekään muualle. 

Eli, jos näet meidän olevan ulkona, ole niin ystävällinen ja ÄLÄ tule meille juttelemaan. Pyydän sinua kuitenkin ystävällisesti poistumaan ja antamaan meille tilaa.

Ja tämä sama ruljanssi vielä takaisin päin, jotta pääsimme sisälle. Olin aivan loppuun kulutettu, kaikkeni antanut, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Terveempi jalkani vain sirisi, sillä siitä oli lähtenyt tunto. Kädet tärisivät rasituksesta. Mekkoni oli aivan läpimärkä hiestä ja aurinkolasit valuivat hien mukana nenältäni.



Dankokin makaa vain lattialla kaikkensa antaneena ja väsyneenä.







Pahin asia oli sisälle tullessa se, kun huomasin, ettei ruoka maistu. Keho oli niin äärimmäisellä rasituksella, että se antoi vasteen huonovointisuutena ja oksettavana olona. Tähän suuntaan kehitys ei voi jatkua.






Pahintahan tässä on se, että tämä ruljanssi olisi toistettava useaan kertaan saman päivän aikana. Nyt tarvitsisin jotain tehovitamiineja, jotta voisimme selvitä, ja vielä kehittyä paranemisen suuntaan tämän asian kanssa. 

Valmennusperhe kasvaa taas

Valmennusperheeseen toivotan ylpeänä tervetulleeksi uuden jäsenen.

Oman elämäsi värit - valmennus, tervetuloa joukkoomme!

Tämä valmennus on tarkoitettu ihan jokaiselle meistä. 

Se sopii kaikille.

Valmennus kestää 4 viikkoa. Jokaiselle viikolle on oma teema. 

Valmennus on AINA henkilökohtainen.

Hintaan pääset tutustumaan tästä.

Sydämellisesti tervetuloa valmennukseen!

Elämän velka

Toimeni noin niin kuin yleensä herättävät välillä suurtakin hämmästystä sekä hämmennystä kanssaihmisissä.







Ajatusmallini eivät välttämättä ole niitä, joita meille opetetaan, tai sitten ne ovat ja minä toteutan niitä oman näkemykseni mukaan.







Törmään tämän tästä siihen asiaan, että aika on ihmismielen suurin vihollinen. Aikahan on sinänsä aivan neutraali käsite, sitä on meillä jokaisella vuorokaudessa saman verran. Se, miten kukin meistä sen aikansa käyttää, on ratkaiseva asia.







Kun itse olin hyvin lähellä kuolemaa, näyttäytyi aika-käsite aivan erilaisessa valossa. Silloin vannoin, että jos eloon jään, käytän jäljellä olevan aikani mahdollisimman tuottavasti.







Koin, että elämän velan voi maksaa vain ihmisyydellä.








Kolikolla on kaksi puolta. Minulle se tarkoittaa sitä, että asiassa kuin asiassa on aina sekä hyvän ulottuvuus, että pahan ulottuvuus. Silloin ne ovat tasapainossa. Aina on olemassa reaktio ja vastareaktio.







Paljon puhutaan siitä, että hyvä voittaa pahan. Mistä me itseasiassa tiedämme mikä on hyvä? Ja mikä sen hintalappu on?






Koska, jos on vastakkainasettelu näiden kahden välillä, joku maksaa siitä hinnan. Aina ovat molemmat puolet edustettuina.







Sanassakin sanotaan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Samoilla aikomuksilla tie on kivetty myös taivaaseen. Jos nyt haluaa ajatella tätä uskonnollisten vertausten kautta.







Elämää tuskin pystyy elämään, elleivät nämä molemmat voimat ole edustettuina.
Ei voi olla toista ilman toista. Voisi ajatella niinkin, että lisäämällä toista, myös toinen lisääntyy, jotta tasapaino säilyy.







Omalla kohdallani tässä kiusaamistapauksessa olen ajatellut asian näin:






Kun minua kohtaan tehdään pahaa, siihen ei voi vastata pahalla, koska se ei johda kuin pahan kierteeseen.





Jos taas puolestaan vastaan siihen pelkästään tekemällä jotain hyvää, ei kierre katkea koskaan. Kuka sen määrittää, milloin puntit ovat tasan? 







Mutta jos otan uuden ulottuvuuden käyttöön, eli vastaan pahaan neutraalisuudella, silloin kumpikaan, ei hyvä eikä paha kasvata velkaansa. Tilanne pysähtyy tarkastelemaan vain vallitsevaa hetkeä ja sen myötä tehtyjä ratkaisuja. Sen vallitsevia velkoja ja vastuita.







Olen suurinpina epätoivon hetkinäni ajatellut, että voisinpa ravistella näitä ihmisiä ja saada heidät tajuamaan, kuinka väärin he toimivat.


Ne ovat sellaisia heikkouden hetkiä. Silloin kun tuntuu, että kaikki on itseä vastaan.







Sehän ei kuitenkaan onnistuisi. Jos henkilö on ottanut tietyn toimintamallin ja on valmis tekemään mitä tahansa oman päämääränsä eteen, hän on silloin katsonut sen kaikkien riskien arvoiseksi. Harvoin se mieli siitä muuttuu.







Tai, jos mieli muuttuukin hetkellisesti, ei toimintamalli katoa mihinkään. 







Aina löytyy sekä hyvän, että pahan puolustajia, koska jokainen teko oikeutetaan jollakin. Näin tilanne kasvaa kasvamistaan ja kohta kukaan ei muista mistä kaikki alkoi.







Neutraaliudessa on se vika, että se vie aikaa. Aikaa, jota ihmismieli ei tunnu oikein käsittävän. 






Neutraalius perustuu ihmisyyteen. Kannetaan vastuu siitä, mitä on tehty ja oivalletaan, miksi se oli väärin. Kuinka toimintatapoja ja ajatusmalleja on muutettava, jotta samanlaiselta tilanteilta vältytään. Siinä sivussa oivalletaan rutkasti asioita ja kasvetaan ihmisenä.

Minä näen elämän aika-käsitteen niin, että jokainen päivä on lahja, joka opettaa olemaan vähemmän idiootti.

Tämän hyvä-paha-tasapainon takia on joskus hyvinkin vaikea ottaa suoraan kantaa eilaisiin asioihin, varsinkin, jos pitää valita näiden kahden väliltä. Silloin on pyrittävä ajattelemaan kokonaisuutta.







Kokonaisuutta tarkastelemalla päätyy yleensä pohtimaan asiaa muutenkin kuin vain subjektiivisesta näkökulmasta. Näin myös välttyy kasvattamasta lumipallo-efektiä. Oppien ehkä itsekin jotain uutta sekä tilanteesta, että itsestään ja omista subjektiivista ajatusmalleistaan.








Yksittäisiä tilanteita ja kohteita pelkästään tarkastelemalla voi päätyä tuomitsemaan toisia. Valitettavasti kuitenkin moni asia liittyy toisiinsa. On syyt ja niiden seuraukset. Silloin on myös erilaisia toimintamalleja, jotka määrittävät päämäärät.






Jos tuomitset yhden, millä perusteella toinen olisi parempi tai vähemmän tuomittava?






Sitä ei pysty kukaan ennalta sanomaan, sen takia kokonaisuuden hahmottaminen on tärkeää. Se myös yleensä lisää aina ymmärrystä ja liennyttää syntyneitä ennakkoasetelmia tai jopa mahdollisia pelosta aiheutuvia uhkakuvia.






Näkisin, että ihmisyydellä olisi elämä meidän kaikkien maksettava.





Ihmisyyttä toteuttaen en voi hoputtaa aikaa. 




En voi määrittää sitä, kuinka kauan pahan tekijällä menee asioiden oivaltamiseen. Voin vain neutraalisuuden ajatusmallin mukaan odottaa jokaisen asiaan osallistuvan oivaltavan asioita itse. 






Joku oivaltaa jossain vaiheessa, että kuvio toistaa itseään. Toinen taas voi ajatella, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Silloin muodostuu oivallus sitä, että tilannetta on tarkasteltava kokonaisuutena. Siitä lähtee vastuun kantaminen, jonka jokainen asiaan osallistuva suorittaa sitten sillä hetkellä vallitsevien asioiden mukaisesti. 

Anteeksianto(ko)

Nyt olen sitten nähnyt senkin päivän, että eläimestä, tuosta viattomasta luontokappaleesta voidaan itselleen keksiä väline käydä minun kimppuuni.






Kannan lain osalta vastuuni mikä minulle kuuluu. Olemme Dankon kanssa seurannassa, koska nyt sattuneesta syystä ulkoilu ei ole meiltä luonnistunut. Tämä tuli minulle todellisena yllätyksenä, että sairaskin eläin on vietävä ulos.






No nyt sen tiedän. Olen nyt pahamaineisten rikollisten kirjoissa, koska olosuhteet eivät vaikuta, laki on laki.






Olen joutunut nyt muuttamaan omaa kuntoutumisohjelmaani. Tänään saapui matkahuollon tuomana meille kyynärsauvat.
Liikkuminen ei millään onnistu ilman tukea molemmilla käsillä. Joudumme nyt tekemään niin, että Dankon laitan kiinni vyötärölle, jotta kädet saan molemmille kepeille.







Mahtaa tulla hyvä, mutta pakko kun on, niin ei mahda mitään.






En edes enää yllättynyt tästä peliliikkeestä. Johan täällä on virastoa, jos toista juossut kertomassa minulle, miten väärin minä milloin ketäkin kohtaan toimin. Niin, hoidan vain omaa sairauttani ja vammaani sekä koirani hyvinvointia. En kertakaikkiaan keksi, miten se voi olla ketään muuta kohtaan väärin. Ilmeisesti olen aika tyhmä!







Kerroin viimeksi, että en ole mitenkään uskovaista sorttia. Jumalaan tai korkeampaan voimaan uskon omalla tavallani, mutta siihen se jää. 







Tänään kuitenkin kädet menivät ristiin. Ja kävin hiljaiseen rukoukseen.







Pyysin keinoja siihen, että osaisin antaa näille ihmisille anteeksi. 







Minä, joka olen aina uskonut anteeksiannon olevan vain typerää vastuuttomuutta. Kun sanot sanan anteeksi, kaikki mitä olet tehnyt nollautuu. Se ei ole mielestäni oikein.
En siis ole oikein ymmärtänyt anteeksiannon merkitystä koskaan ennen.







Nyt tuli kuitenkin sellainen olo, että en halua vihata. Haluaisin löytää keinon auttaa näitä ihmisiä, koska jos minä vihaan, ei tämä vastakkainasettelu lopu koskaan. Silmä silmästä ja kohta olemme kaikki sokeita. 







Ja olin minä itsekäskin. Viha on tunteena hirveän vahva. Se vie voimat. Se vie myös täysin näköalattomaan tilaan, jonne en itse halua joutua.








Tilanne vain kuitenkin nyt näyttäytyy niin, että minä alistun aina siihen, miten minua vastaan hyökätään. Kyllähän se aikansa toimii. En vain tiedä, milloin ja kenellä alkavat kellot soida, että tämä ei ehkä ole ihan oikein.