Oletko terveysterroristi?

Juu, on raflaava otsikko, tiedän. Joskus pitääkin olla, jotta ihmismielen saa reagoimaan.

Mitäs se otsikko oikein pitää sisällään?

Ensimmäiseksi kysyn: puolustatko elämää?

Tämän luulisi olevan hyvin helppo kysymys, mutta annahan olla.... Olosuhteiden käydessä niin sanotusti tukaliksi, tämän vastaus saattaa henkilön mielessä olla selvä ei.







Tuohon kysymykseen annettu vastaus riippuu siitä, millaisena elämän pystyy hyväksymään.






Olen käynyt vuosien varrella monia mielenkiintoisia keskusteluja erilaisten ihmisten kanssa tästä aiheesta.






Hyvin usein on tullut ilmi, että elämä ei ole elämää ilman tietynlaisia ehtoja.






Olen viimeaikaisten tapahtumien myötä järkyttänyt ihmisiä toteamuksellani, että kaikille sattuu jotain jossain vaiheessa elämää. Joku voi jossain olla niin onnekas, ettei mitään vaikeaa tule elämän varrella vastaan, mutta harva meistä tuohon joukkoon lukeutuu.







Minun mielessäni se ei ole mitenkään ihmeellistä, jos sattuu, niin sitten toimitaan niiden lähtökohtien mukaan ja pyritään taas kohti parempia ja itselle toimivia olosuhteita.







Mutta silloin kun nähdään, että elämä ei täytä niitä sille luotuja ehtoja, niin katsotaankin paremmaksi, että elämä päättyy. 







Ei vaan yksinkertaisesti pystytä hyväksymään muunlaista tietä, kuin mitä elämältä on odottanut.







Tämä järkyttää minua, luonnollisesti. Vain erilaisesta syystä, kun ehkä olisi soveliasta.






Tämä ajatusmalli järkyttää minua sen takia, että omien äärimmäisen tiukkojen ehtojen takia EI VOIDA SALLIA ELÄMÄÄ myöskään toiselle henkilölle. Olipa tämä sitten tuttu, sukua tai aivan vieras, katsotaan, ettei hän ole ansainnut elää elämäänsä.







Niin kenellä olikaan lupa tehdä ja mitä?






Esimerkiksi sairauden kohdalla tällaiset tiukan ajatusmallin omaavat pitävät sitä kärsimyksenä. Ihan sama, vaikka heille enkelten kielillä yrittäisi asiaa selittää, ei mene perille.






No, johtopäätös tästä on se, että kärsimys pitää lopettaa ja kuolema sen sitten korjaa.






Karmivaa. 







Jos yhtään asiaa laajemmin ajatellaan, niin keksitkö missä siinä todellisuudessa voi olla kyse?






Mahdollisesti ajatusmallin takana voi olla pelko. Siellä voi olla suuri haluttomuus kantaa ja ottaa vastuuta. Siellä ei välttämättä haluta minkään "ruman" pilaavan omaa täydelliseksi luotua elämää ja ajatusmallia. Ehkä elämän ei vain haluta olevan vaikeaa. Tai sitten se voi olla jotain, mitä en osaa edes ajatella.







Joka tapauksessa, kuka antaa meille kenellekään oikeuden päättää kuka saa elää ja kuka ei?

Terveysterrorismiksi tämä muuttuu siinä kohtaa, kun tällaisen ajatusmaailman omaava henkilö puuttuu sairaan ihmisen elämään, joka on päättänyt selviytyä.

Kaikki sairaus ei suinkaan ole pelkkää kärsimystä. Niiden(kin) kanssa voi opetella elämään.






Minäkin olen sairastanut EDS:ää syntymästäni saakka, vaikka en sitä tiennytkään. En siis osaa edes kuvitella, millaista täydellisesti terveen ihmisen elämä voi olla. Enkä niin välitäkään. Minun kehoni, minun elämäni, piste.





Enkä kaipaa sellaista, minkä olemassaolo ei ole minulle mitenkään oleellista. Terve ihminen voi kuitenkin kuvitella mitä on olla sairas, ja se saa terveysterrorismin puhkemaan.







Terveysterroristit ovat vain siinä mielessä pahinta myrkkyä sairautensa kanssa elävälle, koska he pyrkivät ja usein myös pystyvät luomaan olosuhteita tai lähtökohtia, jotka huonontavat sairaan yksilön tilannetta. 






Pahintahan tämä on, jos se on perhepiirissä. 






Eräs hyvin nuori ihminen oli kirjoittanut erään minua inspiroivan tekstin instagramiin, teksti kuului lyhennettynä näin: Jokaisella pitää olla mahdollisuus elää, ja olla sitä mitä itsessään on.







Eli terveysterroristitkin saavat olla juuri sellaisia kuin ovat. Tehkööt omaa elämäänsä koskevat ratkaisut, niin kuin näkevät itselleen parhaimmiksi. 






Myös muiden pitää saada elää. Pitää voida saada valita elämä ja hoitaa itseään parhaaksi katsomallaan tavalla, ilman, että se tullaan terveysterrorismin nimissä tuomitsemaan.







Vaikka meillä ihmisillä on mitä moninaisin halu määrittää elämää ja hallita sitä, olen kuitenkin pannut merkille, että siinä vaiheessa, kun tällaiselle täydellisen elämän tavoittelijalle jotain tapahtuu, myös näkökanta asiaan muuttuu, kun kyseessä onkin oma henki.






Ja mikä uskomattominta meissä ihmisissä on se, että valitettavasti yleensä VAIN oma tilanne saa mielen avautumaan ja näkemään uusia lähtökohtia.








Toisekseen terveysterrorismia luo turvallisuuteen tuudittautuminen.






Eihän nyt minulle voi mitään sattua, eikä läheisille. 






Tietenkään elämää ei voi elää jatkuvan huolen ja pelon vallassa. Jos on mahdollista elää niin kuin haluaa, niin antaa palaa vain. 






Silloin ei edes välttämättä tule ajatelleeksi, että jokin voisi sen lumouksen purkaa, joka omassa elämässä vallitsee.







Tällaisessa tilanteessa olevat ihmiset tulevat tuominneeksi sairaan tai muuten vaikeassa tilanteessa elävän ehkä jopa tiedostamattaan.






Se johtuu todennäköisesti siitä, että silloin henkilö, jolla on asiat hyvin, tuntee olevansa voittamaton. Mikään ei voi horjuttaa, ja sairaan tilanteen näkeminen tai vaikeissa oloissa elävän tilanne saattaa vaikuttaa turvallisuuden tunteessa elävän yksilön silmään siltä, että hän kyllä pystyisi tilanteen hoitamaan paremmin. Hän osaisi ratkaista asiat niin, ettei ns kärsimystä olisi.







Hän kuitenkin pyrkii tällä ajatusmallilla vähentämään omaa pelkoaan. 







Se, kuinka me reagoimme elämissämme eteen tuleviin asioihin, riippuu aina sillä hetkellä vallitsevista lähtökohdista. 







Kaiken tämän vastakohta ja ymmärrystä luova asia on empatia. Se on sitä rationaalista kykyä yrittää asettua toisen asemaan. 






Vastakohtia löytyy aina. Ei elämä muuten pelaa. Asioita tapahtuu, halusimme tai emme. Voimme vain yrittää ymmärtää. Ymmärrys tuo meille sitten mahdollisen oppimisen ja oivaltamisen lahjan.






Lapsuudestani asti minua on seurannut eräs kappale, joka on ollut monessa mielessä elämässäni merkityksellinen. Kuuden Ikäinen kertoo hyvin siitä, miten erilaisissa olosuhteissa me voimme joutua elämään.






Asenteemme voimme itse valita. Terveysterrorismi vai empatia?






Jos valitset empatian, joudutko luopumaan jostain? Saatko mahdollisuuden oppia ja oivaltaa jotain? Tuoko se mahdollisesti elämääsi uusia värejä?

Elämä rooleissa vai roolit elämässä?

Olen viime aikoina lukenut paljon erilaisia mielipidekirjoituksia niin ystävyydestä, erilaisuudesta, ennakkoluuloista kuin yksinäisyydestäkin.






Erään kirjoittajan ajatus jäi sitkeästi pyörimään ajatuskehälleni, joten oli syytä tarkastella sitä vähän tarkemmin.







Ajatus oli, että ihmisen, johon tutustuu on oltava riskin arvoinen. Riskin, että suhde katkeaa ja se aiheuttaa surua.

Oletko sinä riskin arvoinen?

Olenko minä riskin arvoinen?

Mistä tämän voi tietää?

Jaa-a. Hyviä kysymyksiä. 

Äkkiä ajatellen, voisi ajatella, että arvot määrittävät sen, onko henkilö riskin ottamisen arvoinen. On rehellisen tuntuinen, reipas, hymyilevä, ulkoinen olemus miellyttää ja henkilön lähellä ei tule tunnetta, että karkuun ja nopeasti.

Mitä nämä asiat kuitenkaan kenestäkään mitään takaavat?

Eivät yhtään mitään.

Takaako ylipäänsä mikään meistä ihmisinä mitään?

Eipä taida taata.

Ylipäänsä, kun puhutaan riskistä, silloin siihen sisältyy jo oletuksena tietty epävarmuus, joten miten sille määritelmälle voi vaatia takuita?







Jos ajatellaan suhdetta ihan ihmisenä tutustumista toiseen ihmiseen, ilman tarve-perustaista suhdetta, niin näkisin, että tämä riskin ottaminen on ennemminkin halu valita. Halu valita riskin ottaminen.







Ja, jotta haluaa ottaa riskin ja tutustua toiseen henkilöön riipuu ihan jokaisesta yksilöstä itsestään. Siihen vaikuttavat aina sillä hetkellä vallitsevat olosuhteet.

Tähän voivat vaikuttaa myös meidän jokaisen yksilön elämässä vaikuttavat roolit.

Voiko roolin vangiksi jäädä?

Voiko ihmistä nähdä ihmisenä roolin takaa?

Omalla kohdallani koen tämän hyvin hankalana asiana. Lähelleni pyrkivät henkilöt usein kokevat, että minulle voi puhua vain vaikeista asioista. Tai toisin muotoiltuna, minulle kuuluu puhua vain vaikeista asioista.






Olen siis ikäänkuin roolini vanki, jos tämä vastapuoli odottaa minun olevan pelkästään vain valmentaja-Odessa.






Asetelma muuttuu toki heti, jos hän ajattelee minun olevan minä, eli Odessa.






Roolini valmentajana on luonnollisesti hyvin paljon rajatumpi, mitä olen ihmisenä. Työaikana tässä ei ole mitään ongelmaa. Vapaa-ajalla se kuitenkin aiheuttaa minulle stressiä.







On epäreilua odottaa, että rentoutumiseen ja elämiseen tarkoitetulla vapaa-ajalla olisi koko ajan asennoitunut valmennusmoodiin. Se on henkinen tila, jossa vaikeita asioita voi vastaanottaa ja niitä voi neutraalisti käsitellä.







Tällaiset tilanteet toki osoittavat sen, että tällaisille henkilöille en ole ihmisenä olemassa, olen vain se tyyppi, joka kyllä kestää ja jonka pitää kestää milloin kenenkin tunnekuorma tai vaikeaksi koetut asiat.







Nämä tilanteet saavat minut tuntemaan kummallisesti yksinäisyyttä. Tai olisiko erillisyyden tunne oikeampi termi. 






Voisin kuvitella, että jokainen, jota ei nähdä oikeissa olosuhteissa niiden vaatimissa rooleissa, tai vastaavasti ihan omana itsenään, saa aikaan jotain negatiiviseksi luokiteltavia tunteita tai tunnetiloja.







Kuitenkin tässä omassa vapaa-ajassani on se toinenkin puoli. En voi kääntää huomiotani pois, jos henkilö on luokseni huolineen hakeutunut, vaikkakin vapaa-ajallani. Se olisi minulta hyvin epäeettistä.







Ja samalla ei voi koskaan tietää, millaisen inspiraation tällaisesta tilanteesta voi saada. Samoin aina voi oppia jotain. Jokainen meistä voi oppia ja opettaa toisillemme ihmisinä jotain.





Lopputuloksena aina vallitseva tilanne ratkaisee miten tilanteen hoidan. 

Riippuuko halu tutustua toiseen henkilöön vallitsevista rooleista tai onko niillä merkitystä?

Koska ironeisesti tälläkin on kääntöpuoli. Ja vielä ihan samasta syystä. Olen kokenut sen, tämä toimii myös niin, että minuun tutustuva kokee, ettei kanssani voi puhua kuin vakavaista asioista juurikin ammattini takia. (Tämä koskee siis vapaa-aikaa). 







Jokin käänteinen ajatusmalli siitä, että ei tuollaista työtä tekevä voi olla kiinnostunut muista kuin vaikeista asioista ja vaikeista asioista kanssani kuuluu puhua. 





Toki valmennus on osa myös minuuttani ja osa luonnettani sekä elämänkatsomustani, tapani kokea, elää ja hengittää tätä vallitsevaa maailmaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minuuteni koostuisi vain näistä.asioista, siihen kuuluu paljon mutakin, ihan kuin jokaikisellä ihmisellä.





Tarvitaan siis melkoisesti rohkeutta ottaa selvää, millainen tyyppi sitä vastaan käveli. Se onnistuu vain, jos maltamme olla ennakkoluulottomia ja maltamme olla olettamatta asioita.




Suurin helmasynti, johon voi langeta, on se, että alkaa luoda päässään tarinaa henkilöstä vajavaisten faktojen pohjalta ja luo niiden perusteella mielipiteensä henkilöstä. Tämä vääristää asioita, sillä päätelmät on silloin tehty vain itsesi lähtökohdista. Silloin meillä on mahdollisuus oppia paljon itsestämme, jos huomaa tätä toimintamallia toteuttavansa. 





Jos kuitenkin malttaa kuunnella ja havannoida ja antaa ihmisen itse kertoa, silloin voimme oppia tuntemaan ihmisen minuutta. 

Käytöksen kartoitusta ja analysointia

Pelko. Olipa kyse sitten kuolemanpelosta, väkivallan pelosta, yksityisyyteen kajoamisen pelosta tai mistä ikinä, tuo subjektiivinen ja joskus myös kollektiivinen tunne voi saada aikaan mitä ihmeellisempiä olomuotoja ja muodonmuutoksia.






Minulle pelko kuvastaa sitä, että silloin täytyy paeta tai suojautua. Tuntuu siltä, kun seisoisi hyytelö palan päällä. Se heiluu, huojuu ja voi pettää alta milloin tahansa, sen liikkeitä ei voi ennustaa.

Miten pelkoon voi vaikuttaa?

Voiko siihen vaikuttaa?

Henkilökohtaisesti omalla kohdallani kiusaamisasiaan ratkaisua pohtiessani, tulin siihen tulokseen, että pelon voi voittaa vain menemällä sitä kohti, eli selvittämällä mahdollisimman pitkälle tosiasiat. Näin niihin voi saada oikean perspektiivin tunteilla reagoimisen ja niiden värittämien mielikuvien sijaan.






Tunne elää ja muuttaa muotoaan, tosiasiat yleensä pysyvät neutraaleina.







Jotta voi ymmärtää toista, on ensin pyrittävä ymmärtämään itseään. Niin tässäkin tapauksessa.

Olen tehnyt kartoitusta ja analysoinut omaa käytöstäni suhteessa muihin ja etenkin kiusaajiin.

Tulos oli minulle vähän yllättävä. Minä ärsytän ihmisiä. Saan heidät hermostumaan. 

No, tämäkös kävi ärsyttämään minua. Vaikka jokaisella on oikeus tuntea, mitä ikinä tahtoo, niin silti tarvitseeko sitä jatkuvasti tuoda julki.







Pahinta siinä on kuitenkin se, että henkilöt joiden kanssa keskustelin, eivät kukaan osanneet sanoa, miksi minä niin kovasti heitä ärsytän. Tämä aiheuttamani ärsyyntymisen tunne on niin voimakas, että se johtaa toimenpiteisiin, eli tässä tapauksessa kiusaamiseen.







Tässä kohtaa minulle kuohahtivat tunteet. Mikä oikeus kenelläkään on toimia näin? Eikö heille ole opetettu sopivan käyttäytymisen käytösmalleja? Eivätkö lait merkitse mitään? jne.







Kun olin rauhoittunut, niin kävin pohtimaan sitä, mikä  minussa on se asia, joka niin kovasti voisi ärsyttää.







En keksinyt sitä itse. Päädyin tekemään erään toisen asian yhteydessä luonne-testiä. Tämä oli kehitetty työelämän tarpeisiin, joten pidän sen ohjaavuutta ihan luotettavana.







Tämä testi piti todella hyvin kohdallani paikkansa. Siellä se vastauskin oli suoraan silmieni edessä.






Lyhyesti tiivistettynä: ihmisistä vaikutan kovalta, koska luotan tosiasioihin eli faktoihin.


Toisin sanoen, en pelaa tunteella. 






Jotta kenenkään tunne-pohjaisesti reagoivan tai ajattelevan ei tarvitse hermostua on syytä tarkastella mitä se oikein tarkoittaa.







Tunteilla pelaaminen tarkoittaa sitä, että pyrit hyötymään jotenkin toisen henkilön tunne-pohjaisesta reaktiosta. Tätähän käytetään politiikasta mainontaan ihan joka paikassa, missä mielipiteisiin pyritään vaikuttamaan.







Jos se kuitenkin ilmenee niin, että henkilö pyrkii saamaan itselleen erityiskohtelua vellomalla tunnemassassa ja vierittämällä sen jatkuvalla syötöllä toisten ihmisten päälle, niin silloin hän pyrkii käyttämään valtaa tätä toista henkilöä kohtaan alistamalla yksilön tämän tunnemassan alle, ja ehkä jopa pakottaen yksilön ajattelemaan tämä tunteissa möyrivän henkilön tavoin ja olemaan samaa mieltä.







Minulta kun tämä ei oikein luonnistu. Aina pyrin ajatelemaan asiat ja varsinkin toisten asiat analysoiden ne neutraalisti.






Jopa minäkin tosiaan nyt ymmärrän ja näen, että tällaisen henkilön ei ole helppo sulattaa meikäläistä, ei edes samassa talossa, vaikka minun kanssani ei tarvitsisi olla missään tekemisissä.







Kasvien maailmassa toinen kasvi yrittää vallata elintilan toiselta tukahduttamalla sen. Meillä ihmisillä on kuitenkin niin hyvä tilanne, että tänne mahdumme me kaikki, meille kaikille on oma elintila. 






Tästä voisi vetää sen johtopäätöksen, että tällainen tunteella pelaamisen käytös johtuu lopulta pelosta. Tuosta tunteesta, jotta yksilöä ei hyväksytä tai hän ei ole tarpeeksi mielenkiintoinen ja huomio ei kiinnity häneen ilman tätä ns pakkokeinoa.







Tämä saa minut hyvin surulliseksi, sillä jokainen ihminen on kiinnostava, jos on niin rohkea, että uskaltaa olla juuri sellainen kuin itsessään on. Neutraalisti.

"Mitä sinä haluat, oikeasti?"

On olemassa yksi asia, joka ei millään aukene minulle. Kiusaaminen.

En vain kertakaikkiaan ymmärrä sitä. Tai sitä tarvetta, joka siihen johtaa.






Olen jo lapsesta saakka tottunut siihen, että minua ei hyväksytä. Totuin jo lapsena tunnistamaan vanhempieni silmissä sen tietyn katseen. Täynnä inhoa ja jotain muuta, jota en nyt osaa selittää.






Vanhempieni kohdalla asia on kuitenkin niin, että olen seuraus heidän omista valinnoistaan, joten ihan kaikesta ei minuakaan voida syyttää. Loogisesti ajateltuna heilläkin täytyy jokin vastuu olla.






Olen kohdannut tuota katsetta kuitenkin aina silloin tällöin aikuisenakin. Olen ottanut yleensä etäisyyttä sellaisiin henkilöihin.







Nyt olen kuitenkin korviani myöten suossa tämän asian takia, sillä olen joutunut kiusaamisen kohteeksi.







Mitä enemmän etäisyyttä olen ottanut, ja olen ollut huomioimatta asiaa, sitä kovemmiksi ns iskut ovat käyneet.







Olen yrittänyt sovinnolla. Olen ollut neutraali näitä ihmisiä kohtaan.






Nyt olemme kuitenkin pisteessä, jossa yksityisyyttäni on todennäköisesti loukattu, ja jotkin toimet ilmeisesti ovat jopa kotirauhan häirintää.







Minäkään en ole poikkeus tässä asiassa. Tämä on nostanut päällimmäisenä pelon ja turvattomuuden tunteen. Olen valvonut öitä pohtien, mikä olisi järkevin ratkaisu edetä tässä asiassa. Ja kun pelkään, he ovat onnistuneet, he ovat silloin voittaneet.







Olen pohtinut rikosilmoituksen tekoa. Se olisi varmasti järkevin tapa toimia. Se minua arveluttaa, mitä tapahtuu sen jälkeen? Millainen helvetti siitä ratkeaisi?







Kiusaaja ei lopeta sen takia, että kohde kärsii. Heihin ei auta järkipuhe. He voimaantuvat siitä, että saavat ulkopuolisten hyväksynnän toimilleen. He saavat arvostusta siitä, mitä tekevät kohteelleen. 







Vaikka tiedän kyllä, mitä pahuus tai pahantahtoisuus voi ihmisessä saada aikaan, on silti vaikea ymmärtää, että joka kulmalla elämässä on sama ongelma kohdattavana.







On myös vaikea ymmärtää, mitä olen tehnyt ansaitakseni moisen kohtelun. Kuitenkin tutkittuani aihetta, kiusaaja valitsee kohteensa, joten pelkkä olemassaoloni on voinut olla riittävä syy. Ja jokin, jonka takia heidän täytyy näyttää valtansa minua kohtaan ja alistaa minua.







Olen ollut aina sitä mieltä, että tuleen ei voi vastata tulella. Täytyy olla jokin keino, jolla rauha saadaan palautettua. 







Näkisin, että katkeruuden sijaan heidän elämiinsä pitäisi saada muuta sisältöä, jotta ei jäisi aikaa piehtaroida vääränlaista mielihyvää tuottavissa toimissa tai hankkia jokin parempi ja laillisempi keino saavuttaa mielihyvää.







Kukaan meistä ei ole koskaan liian vanha opettelemaan uusia asioita.







Valitettavasti minä en ole se voima, joka heidät saa toisiin ajatuksiin, mutta toivon, että tässä maailmassa se muutosvoima jostain löytyy.

Yksinäisyydestä

Näin pääsiäisviikolla vietetään Ilta-Sanomissa yksinäisyyden viikkoa. Huh, kevyt aihe.






Olen lukenut jos jonkinlaista tarinaa, siitä mitä yksinäisyys on, ja mitä se saa henkilöt tuntemaan. Eniten ovat koskettaneet lasten ja nuorten kertomukset sekä vanhusten.






Tästä on tehty myös poliittinen asia. Eri puolueet ovat ottaneet kantaa, kuinka heidän mielestään nämä asiat ratkaistaan. Puhutaan jopa yksinäisyydestä uutena kansantautina.

Ja sitten on onnistuneesti sekoitettu tähän soppaan sekin, että yksin elävä on yksinäinen.

Yksin ja yksinäinen eivät ole toistensa synonyymeja. Ne tarkoittavat aivan eri asioita.

Henkilö voi olla yksin, mutta ei välttämättä ollenkaan yksinäinen.







Kun taas toisaalla voi olla henkilö, jonka ympärillä on 100 ihmistä, mutta hän silti tuntee itsensä yksinäiseksi.







Yksinäisyyden tunne on subjektiivinen tunne. Se ei koostu kaikilla yksilöillä saman kaavan mukaan. 

Minua ihmetyttää se, mitä tämä meistä suomalaisista kertoo?

Meitä on täällä yli 5 miljoonaa ihmistä, ja silti yksinäisyys on saanut jo kansantaudin aseman.

Mitä yksinäisyys tarkoittaa aina sitä kokevalle yksilölle?

Olen jokin aika sitten tavannut erään yksinäisyyttä potevan henkilön. Olen ollut hänen kanssaan tekemisissä, koska mielestäni se kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin kysäistä kuulumisia, jos kerran tietää tällaisesta tilanteesta.







Samaan hengenvetoon, kun hän valitti siitä, kuinka yksinäistä elämä on, hän haukkui kaikki tuntemansa ihmiset aivan lyttyyn. Kenellä oli vikaa ulkonäössä, joka ei häntä miellyttänyt. Kenen syömistottumukset eivät olleet hänelle mieleen jne.






Pohdin siinä sitä kuunnellessani, mitähän tarinaa minusta kerrotaan eteenpäin. Mikä minussa oli vialla.

Tästä heräsi ajatus siitä, että onko suomalainen kulttuuri ilkeä? 

Meillä on paljon kiusaamista. Sen kirjo yltää ihan minne vain. 

Meillä ollaan vasten kasvoja ilkeitä.

Meillä arvostellaan ääneen ja puhutaan pahaa takanapäin.

Jos siis kukaan ei oikein tykkää kenestäkään, niin miten sitä voisi olla ystäviä?

Olisiko meillä kaikilla oman asenteen päivittämisen paikka?

Tuleeko tervehdittyä ihmisiä? Tuleeko hymyiltyä? Tuleeko sanottua jotain mukavaa toiselle?
Tuleeko oltua toisen henkilön luottamuksen arvoinen?

Yksinäisyyttä kokeva voisi pohtia puolestaan sitä, mihin tarpeeseen tarvitsee toista henkilöä?

Kuka tahansahan ei kelpaa, jos yksilö tuntee, ettei häntä ymmärretä tai hän ei kuulu joukkoon. Henkilön pitäisi vastata tarpeeseen ajatella samalla tavoin ja omata samanlaiset arvot, kuin yksinäisyyttä kokeva yksilö.







Ystävällisyydellä ja hyvillä käytöstavoilla voi jo tehdä ihmeitä. Se jää aina vastaanottavan yksilön vastuulle, kuinka hän niihin vastaa ja reagoi.

Vaikeiden asioiden pohdintaa

Näihin aikoihin tulee kuluneeksi noin vuosi siitä, kun vastaanotin uutisen erään henkilön poismenosta. Hän oli päättänyt päivänsä itse, oman käden kautta.





Me olimme joskus ystäviä.  Nyt tuntuu, että siitä on aikaa ihmisikä, vaikka todellisuudessa aikaa on kulunut vasta reilut 10 vuotta. 






Kuitenkin ne kuluneet 10 vuotta asuimme viereisissä kaupungeissa, mutta arkemme eivät enää kohdanneet. Yhteydenpito vain hiipui elämän tuodessa uusia asioita molempien arkeen.





Tottakai uutinen järkytti. Suru pyyhki ylitseni. Minulla on kestänyt nyt suunnilleen vuoden käydä läpi tätä asiaa.

En tiedä syytä sille, miksi hän päätyi tällaiseen ratkaisuun. 

Olen pohtinut meitä, silloin kuin olimme paljon yhdessä, ja olen yrittänyt sitä kuvaa sovittaa yhteen tämän lopputuloksen kanssa, eikä se mielestäni täsmää.






Tänään kuitenkin ymmärsin, että enhän minä todellakaan tuntenut tätä henkilöä nyt reilut 10 vuotta myöhemmin. En tiennyt hänen lähtökohtiaan. 






Jokainen muutos arjessamme ja elämässämme muuttaa lähtökohtiamme, joten muutumme väkisin niiden mukana, halusimme tai emme.






Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että hän oli minulle silloin ennen merkityksellinen henkilö. Meidän arkemme kohtasivat useamman vuoden ajan. 







Meidän jokaisen arki kohtaa mitä erilaisempia haasteita. Asioiden ei tarvitse edes aina olla maata mullistavia tai dramaattisia, vaan ihan tavallinen arki, rutiinit, väsymys jne. voivat aikaansaada sellaisen kierteen, josta on vaikea päästä irti. Tai siinä on vaikea nähdä enää mitään mieltä tai järkeä.







Aina tällaisissa tilanteissa jälkeenpäin sanotaan, että olisipa hän nyt puhunut jollekin tms.

Rehellisesti, kuinka moni pelkää näin vaikeita asioita?

Minä ainakin myönnän, että nämä äärimmäiset ratkaisut pelottavat minua.






Vaikka toinen olisi kuinka läheinen, etäinen tai muuten vaan tuntematon. Kuinka moni oikeasti välittää?






Lisäksi tällaisessa tilanteessa on mahdollista, että henkilö on ottanut asiaa puheeksi jossain muodossa, mutta vastapuoli ei ole tarttunut täkyyn, tai on ohittanut olankohautuksella toiselle tärkeän asian itselleen merkityksettömänä.






Kaiken kruunaa ahdistavassa tilanteessa olevan henkilön tunnelinäkö. Vain päämäärä tuntuu enää merkitykselliseltä, mikään muu ei.






Henkilö voi myös ajatella olevansa täysin merkityksetön, eikä kukaan häntä kaipaa. Tai muiden on parempi olla ilman häntä.






Tämä ei kuitenkaan koskaan ole totta. Jossain on aina joku, jota jokaisen elämä jossain määrin koskettaa. Joku aina suree. 

Miten paljon enemmän meidän pitäisi kyseenalaistaa itseämme ja toisiamme?

Kuinka paljon enemmän meidän pitäisi huomioida merkityksellisiä asioita elämässä?

Milloin suhde toiseen henkilöön muuttuu oletukseksi sen sijaan, että oikeasti keskittyisimme huomioimaan, havannoimaan, kysymään ja kuuntelemaan. Ja vielä ymmärtämään sekä keskustelemaan?

Draamakerroin

Olen kokenut oivalluksia. Olen kokenut henkilökohtaista kasvua ja olen saanut lujitettua sen kasvun kestävän kehityksen muotoon.





Samalla olen tahattomasti tullut tehneeksi ihmiskokeen.






Kaikki alkoi siitä, kun meidän asuntoon alkoi vedentulo takkuilla kaksi vuotta sitten. Ilmoitin asiasta eteenpäin, kuten kuuluu, mutta yllätys yllätys, minua ei kukaan ottanut tosissaan. Kun vikaa EI VOI olla, sitä ei silloin ole.





Loukkaannuin ihan suunnattomasti. Mielestäni asiaa olisi pitänyt seurata ja tutkia pidemmällä aikavälillä, eikä vain olettaa minun puhuvan puppua. Sain sen käsityksen, että minua pidettiin jonkin sortin hulluna ja huomionhakuisena.






No, ongelmahan ei minun ja meidän arjestamme poistunut tällä, vaan minun ja Dankon piti sopeutua. Olin tällöin vielä kuumeessa ja muutenkin huonommassa kunnossa, eikä energiaa olisi enää yhtään riittänyt, eikä sitä riittänyt, tämän asian jankkaamiseen.





Meidän piti siis sopeutua, ja toimia tilanteen sallimissa puitteissa. 






Me saimme arkemme kuitenkin toimimaan. Minun tapani kun on toimia, eikä jäädä manailemaan tilannetta.





Hyväksyin sen, että asiasta vastuussa olevat henkilöt tekivät omat valintansa.






Asia tuli kuitenkin ajan myötä ihmisten kanssa puheeksi. Vedenkulutus on kova puheenaihe varsinkin kun vedentasauslaskut hipovat pilviä.






Samaisessa yhteydessä tuli puheeksi meidänkin lasku, kun ihmettelin isoa laskua ja perustelin sitä sillä, että meille ei aina tule vettä. Havainnollistin sitä sillä, että oli aika jolloin kävin suihkussa noin 3 viikon välein. Muutoin peseydyin pesulappujen avulla. (Tämä vinkkinä CRPS-potilaille, jos iho ei kestä suihkun painetta).







Kukaan ei ottanut kantaa asiaan. Eipä yllätä. Kukaan muu kun ei koe samaa asiaa, niin se ei kosketa.






Järkytykseni oli aika sanoinkuvaamaton, kun tästä yhdestä asiayhteydestään irroitetusta lauseesta alkoi vyöryä melkoinen lumipallo.






Juorumylly alkoi jauhaa. Draamakerroin oli käytetty. Juoru kertoi mitä ihmeellisempiä asioita minusta, joka en käy kuin 3 viikon välein suihkussa. Mitä enemmän juttu levisi, sitä enemmän se värittyi.






Kukaan vaan näistäkään minun tilannettani draamakertoimella tuomitsevista ihmisistä ei tullut kysymään minulta itseltäni, jos tilanne huoletti. Se, mitä juorut kertoivat oli absoluuttinen totuus.






Tämä päättyi osaltani lopulta siihen, että sain puhelinsoiton sosiaalitoimesta, kun joku oli nämä juorut sinne totena kertonut ja vielä värittänyt itse asiaa lisää. 





Sosiaalitoimen kunniaksi täytyy kyllä sanoa, että he pyysivät mitä nöyrimmästi anteeksi. Heidänkin kun on pakko tarkastaa kaikki vihjeet, jotka sinne tulevat. Kiitin heitä kuitenkin siitä, että tekevät työnsä, vaikka se oli minulle hyvin nöyryyttävää.







Ihmiskokeen lopputulema: Totuudella ei ole mitään merkitystä, jos sitä on edes olemassa. Asioiden kyseenalaistaminen ei käy edes mielessä, koska draamakerroin asiassa saa sen tuntumaan jännittävältä. Voit paheksua tai tuomita jonkun toisen elämää, koska tällä henkilöllä ei ole sinulle mitään arvoa, ei edes lähimmäisen muodossa, sanan kristillisessä merkityksessä.





Voit spekuloida ja kehitellä juonenkäänteitä ihan kuin draamasarjoissa ikään. Se on viihdettä. Se on oman egon nostamista tai oman arvon nostamista toisen yläpuolelle. Siinä saa tuntea olevansa parempi verrattuna toiseen.






Se voidaan pukea monin tavoin. Voidaan esittää olevansa huolissaan draamalla sävytetyn henkilön tilanteesta. Tai halutaan jopa auttaa, mutta se tehdään niillä draamakertoimen ehdoilla, eikä tilannetta arvioda niiden oikeista lähtökohdista.

Kuka tällaisesta tilanteesta kantaa vastuun?

Jos totuus on vaihdeltavissa oleva tai 

tulkinnanvarainen, 

miten me voimme elää ja kehittyä?

Mikä on totuuden arvo?

Mikä on sinun draamakertoimesi? 

Miten sinä reagoisit tällaiseen tilanteeseen omassa elämässäsi?

Minä en sietänyt ollenkaan tällaista menettelyä. Enkä edelleenkään siedä. Kenelläkään ei ole sellaista oikeutta puuttua toisen henkilön elämään.





Minut on kasvatettu siihen ajatukseen, että kaikki on minun syytäni. Se ajatusmalli on ollut syvään juurtunut minussa. Ensimmäinen reaktioni olikin, että olin epäonnistunut jotenkin.






Asiaa kuitenkin pidempään pohdiskeltuani tulin siihen tulokseen, että minä en voi mitenkään olla draamakertoimiin syyllinen.






Oivallus jatkoi matkaansa kohti kestävää kehitystä ja uusien ajatusmallien luomista sekä niiden opettelua ja sisäistämistä.






Eilen huomasin ilokseni sen, että suora paheksunta vasten kasvojani ei aiheuttanut enää minkäänlaista reaktioita huonommuuden tunteeseen. Hymyilin ja vastasin asiaan neutraalisti, enkä jäänyt enää pohtimaan erilaisuuttani.






Jokaisella on oikeus ajatella niin kuin haluaa. Jokaisella on myös oikeus olla eri mieltä. Jokaisella on myös oikeus paheksua erilaisuutta. 






Meillä jokaisella on kuitenkin mahdollisuus kehittyä. On mahdollisuus tehdä omasta elämästään niin jännittävää tai korkealentoista ettei tarvitse muita ihmisiä käyttää tikapuinaan matkalla oman elämänsä hyväksymiseen.

Malja erilaisuudelle, ja rohkeudelle olla käyttämättä valta-asetelmia ollakseen oma itsensä.

Luottamus

Oletko koskaan pohtinut mitä luottaminen toisiin ihmisiin konkreettisesti tarkoittaa?

Minä olen pohtinut sitä viime vuosien aikana useasti. 

Luottamus johonkin on tunne, ja perustuu kokemusperäiseen tietoon. 

Ymmärtääkseni asian oikein, kokemusperäinen tieto kehittyy vasta ajan myötä.

Voiko siis keneenkään luottaa lyhyen tuntemisen jälkeen?

Me olemme kaikki yksilöitä ja reagoimme tähänkin asiaan oman kokemuspohjamme mukaan. Myös vallitsevat lähtökohtamme vaikuttavat asiaan. 

Mistä luottamus syntyy?

Voiko tunteeseen luottaa?

Onko tunne asia, joka pysyy vakaana?

Mutta entäs me itse, jokainen yksilönä, voitko luottaa itseesi?

Me määrittelemme itsemme usein sen perusteella, mitä kuvittelemme olevamme, ja kaikkein tärkeintä, miten kuvittelemme käyttäytyvämme.






Kuitenkin vasta jokin suuri asia, yleensä jokin ikävä tilanne, paljastaa sen, kuinka me todella käyttäydymme. Mutta sitä ei voi oikeastaan tietää ennen kuin sen asian elää läpi.






Itse olen elänyt koko elämäni tuntematta luottamusta. Olen halunnut luottaa ja olen luottanut, lopputuloksena olen pettynyt, välillä pahastikin.

Miten voi toimia niin, että luottamus on mahdollista syntyä?

Olen pohtinut tässä asiassa sellaisia henkilöitä, jotka toimivat ammattinsa puolesta niin vaarallisessa tai mahdollisesti vahingoittavassa työssä tai työympäristössä, jotta luottaminen työpariin on ainoa mahdollisuus selvitä, ja selvittää työ niin kuin se on tarkoitus tehdä.






Silloin arvomaailman täytyy olla täysin identtinen. Toimintatavat erilaisissa stressaavissa tilanteissa täytyy olla myös identtiset. Puhutaan selustan suojaamisesta. Täytyy todella olla kokemuspohjainen tieto siitä, että toinen todella toimii niin, tilanteesta riippumatta. Ajatusmallin oikeudenmukaisuudesta tulee olla identtinen. Sekä yhteiset pelisäännöt, joita molemmat osapuolet varmuudella noudattavat.






Näin asioiden tulisi minun mielestäni olla myös kaikkien muidenkin kesken, jos luottamusta pyritään yksilöiden välille muodostamaan. Muskettisoturien periaate, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. 






Kun kuulen termin, pitää luottaa. Tai vastaavasti, luota minuun. Niskakarvani nousevat välittömästi pystyyn, ja sanojen vaikutus on päinvastainen.

Onko luottamus tärkeä osa elämää?

Voiko yksilöiden kanssa jakaa elämää, jos ei ole luottamusta?

Koetko tärkeäksi, että sinuun luotetaan?

Miten käytösmallisi todentavat sen, että olet luotettava?

Onko olemassa osa-alueita, joilla voi luottaa vain tiettyihin henkilöihin?

Tuoko luottamus tullessaan myös vastuuta?

Täytyykö yksilön olla vastuullinen, että luottamus voi syntyä?

Oikeudenmukaisuus on asia, josta osalla ihmisistä maailmanlaajuisesti on samanlainen käsitys. Kollektiivinen luottamuksen tunne on olemassa, että tällaiset yksilöt puuttuvat epäkohtiin ja toimivat silloin, kun jokin asia uhkaa oikeudenmukaisuuden periaatteita tai rikkoo niitä.






Minäkin muistan lapsuudestani sen, että menin 6-vuotiaana väliin, kun isäni kuristi äitiäni. Tai, kun aikuisikäisenä seisoin henkilön ja vastasyntyneen lapsen välissä, kun henkilö uhkasi vahingoittaa lasta.





Nämä ovat tilanteita, joissa ihminen toimii täysin vaistonvaraisesti. Siinä punnitaan se, mikä on oikeudenmukaisuuden funktio kyseisen yksilön omassa arvomaailmassa.






Oikeudenmukaisuus käsitteenä vaihtelee eri yksilöiden välillä sekä eri lähtökohtien mukaan.





Kun isäni kuristi minua, äitini ei puuttunut asiaan. Hänestä olin ansainnut sen. 






Arvomaailmamme eivät siis kohdanneet tässä asiassa. Häntä ohjasi tunne ja minua periaate.





Tästä johtuen, emme voi koskaan tietää kuinka toimimme poikkeustilanteissa. Ohjaako meitä tunne vai järki.






Joskus myös tunne voi olla ensimmäinen reaktio periaatteellisen luottamuksen menetyksessä.





Minäkin tunsin valtavaa petetyksi tulemisen tunnetta, raivoa, jopa vihaa ja melkoista katkeruutta, kun lääkäri vahvisti minulle sen, minkä olin aavistellut jo kauan. Jos en ole mutaatio, niin minut kasvattaneet ihmiset eivät voi biologisesti olla vanhempiani.






Vaikka tunteet olivat ensireaktio, toimintamalli ratkaisee sen, kuinka asian kanssa toimii. 

Mitkä ovat faktat?

Mitä niille voi tehdä?

Omaa käytöstä analysoivia ajatuksia,

Miten autat?

Kuinka auttaa avun tarpeessa olevaa?

Tämä luonnollisesti riippuu lähtökohdista. 

Oleellisempi kysymys lienee,

Miten auttaa avun tarpeesa olevaa yksilöä?

Tuntuu, että olen paasannut sairaiden yksilöiden kohdalla niin terveille kuin sairaille siitä, miten toimintamallit on opeteltava uudelleen.






Vastassa on tähän saakka poikkeuksetta ollut tiiliseinä.

Miksi lapsi opetetaan kävelemään?

Onko se luonnollinen toimintamalli, johon pyritään?

Miksi lapsi opetetaan itse syömään?

Onko sekin luonnollinen toimintamalli?

Miksi lapsi opetetaan solmimaan kengännauhat itse tai kuorimaan perunat?

Ovatko ne taitoja, joita ajattelemme hänen elämässä tarvitsevan?

Miksi sitten aikuisen kohdalla sairauden sattuessa unohdamme täysin nämä luontaiset toimintamallit ja teemme asiat hänen puolestaan?







Kun autat toista henkilöä, avun antaminen EI koskaan saisi lähteä auttajan tarpeista / lähtökohdista.






Jos autat sairasta tai kivusta kärsivää henkilöä, pohdi AINA joka kerta, onko oma toimintasi vastuullista käytöstä tätä sairasta yksilöä kohtaan. Hyvääkään tarkoittava käytös ei aina ole vastuullista.






Jos yksilöltä viedään halu tehdä asioita itse, eikä siihen kannusteta (huom, ei pakoteta tai syyllistetä), niin pahimmassa tapauksessa yrittämisen halun puute voi johtaa elämänhalun menetykseen.







Apuvälineet ovat nimensä veroisesti tarkoitettu avuksi. Siis tarkoituksena on, että toiminta ei lakkaa, se tehdään vain kuormitusta helpottaen.






Jos toinen ei voi kävellä, miten hän oppii sen toimintamallin uudestaan, jos hän ei sitä harjoita ja toinen "kävelee" hänen puolestaan?

Miten sitten voit auttaa?

Jos kysymys on toimintamallien opettelusta, mallinna. 

Harjoitelkaa yhdessä. Näytä kuinka kävellään. 

Kannusta nätisti. 

Luokaa yhteisiä tavoitteita, joihin sekä auttaja että autettava osallistuvat. 

Kuka viereesi jää

Mitä on ystävyys?

Olen viime aikoina loukannut muutamia henkilöitä sillä, etten ole luokitellut vallitsevaa suhdettamme ystävyydeksi.






Kyse ei ole suinkaan siitä, ettenkö välittäisi näiden yksilöiden seurasta tai ettenkö haluaisi kuulla heidän elämässään vaikuttavista olosuhteista. Päinvastoin.






Kyse on siitä, miten minä henkilönä luokittelen ystävyyden. 






Kuten laulussa sanotaan, ajat ankeimmat selvittävät sen, kuka vierelle jää, ja siinä vielä pysyy.

No, mitä ystävyydeltä sitten voi vaatia?

Kun olosuhteet elämässä muuttuvat, voiko ystävyydeksi luokiteltua suhdetta olla vielä olemassa?






Kun yksilön olosuhteet muuttuvat vaativiksi, silloin tarvitaan apua. Me yleisesti oletamme, että niin sanottu turvaverkkomme, joka koostuu läheisiksi luokitelluista henkilöistä, kestää ja kantaa meitä.






Avun tarpeessa oleminen tai jopa sen vaatiminen tarkoittavat lisääntynyttä vastuuta ympärillä vaikuttaville yksilöille.






Yleisin syy siihen, miksi ihmissuhteet katkeavat ikävien olosuhteiden vallatessa sijaa henkilön elämästä, on se, että vierellä vaikuttanut yksilö ei kestä tätä lisääntynyttä vastuuta. Siitä on tullut rasite ja riippakivi. Suhde vaatii enemmän kuin se antaa.







Tasapainosuhde on jokatapauksessa muuttunut ja muuttanut suhdetta. Se ei ole enää se sama suhde, joka se oli ennen olosuhteiden muuttumista. Eihän se voisikaan olla, eikä voi olla. Kuten olen jo jossain aiemmin todennut, olosuhteet muuttavat väkisin yksilön suhtautumista asioihin, se aiheuttaa väistämättä jonkinlaista liikehdintää myös yksilön kehityksen suhteen.







Jokaisen täytyy tällaisessa tilanteessa kysyä itseltään, haluanko luoda uuden suhteen pohjan näiden uusien olosuhteiden mukaan kyseiseen henkilöön?

Siinä punnitaan se, halutaanko jäädä vai lähteä.

Henkilökohtaisesti minulle ystävyys on iso juttu. Se on jotain sellaista, jota en ihan osaa vielä määritellä. Rajat sen suhteen eivät minulle itselleni ole vielä selkiytyneet.






Itse koen olevani hyvinkin iso rasite kanssaihmisille. En mielelläni koskaan puhu omista asioistani. Jos puhun, niin tilanteita käydään aina kehityskaaren kautta läpi.





Sen vuoksi yleisin vastaukseni on ihmisille, lue blogista, siellä ovat kaikki kuulumiset.

Miksi näin?

1. Blogista jokainen voi lukea halutessaan ne asiat, jotka pystyy sillä haavaa käsittelemään. Lisäksi sen voi tehdä silloin, kun oma ajankohta on asialle sopiva.





2. Negatiivisten asioiden kertaus uudestaan ja uudestaan ei tee minulle kuntoutujana hyvää. Sen, mitä olen blogiin kirjoittanut, on käsiteltyä aineistoa, ja todennäköisesti olen jo seuraavan tavoitteen kimpussa. Jos jatkuvasti palataan noihin negatiivisesti sävytettyihin asioihin, niin se tekee melkoista hallaa tavoitteiden saavuttamiselle.

Tästä päästäänkin sitten kysymysten esittämiseen.

Olosuhteiltaan vaikeassa tilanteessa olevalle henkilölle on syytä pohtia tarkkaan, mitä häneltä haluaa kysyä. Lähinnä kysymyksen asettelua.






Tavallinen mitä kuuluu-kysymys voi aiheuttaa kysyjälle sellaisen infomäärän, jota hän ei pysty suodattamaan. 






Eli, jos haluat olla tekemisissä ja väleissä henkilön kanssa, jolla on vaikeaa, joudut muuttamaan myös omaa suhtautumistasi sekä toimintatapojasi ja ajatusmallejasi.

Voiko sitten enää kenenkään kanssa tulla toimeen, jos kukaan ei ole valmis olosuhteiden muutoksen lisäämää vastuuta kantamaan?

En tiedä. Toivoisin, että voi. Sen olen huomioinut, oletukset minun ja tilanteeni suhteen aiheuttavat ennakkoluuloja ja ne puolestaan luovat pelkoa ja epävarmuutta.






Oikeastaan paras tapa selvittää asioita on olla rehellinen, sekä itselleen, että sille toiselle. Jos tilanne tuntuu ylivoimaiselta tai pelottavalta, on hyvä puhua se ääneen ja purkaa tilanne yhdessä. 






Voihan se olla, että vaikeassa tilanteessa elävä yksilö ei halua vastuuttaa ketään muuta tilanteellaan, vaan kantaa omasta kehityksestään vastuun ja hoitaa omaa tilannettaan sen vaatimilla tavoilla, jos kestävä kehitys on päämääränä.