lauantai 6. lokakuuta 2018

Mitä onneen tarvitaan?















Voi hyvänen aika, kun sieluani kivistää oikein kovasti aina, kun kuulen ehtoja sille, milloin ihminen voi olla onnellinen. Etenkin, kun yksi ja ehkä tärkein ehto on se, että on terve.






Voi pyhä puhveli






Toisin sanoen, tällainen ehto tarkoittaa sitä, että jos olet parantumattomasti sairas, et enää koskaan voi olla onnellinen.






Luin psykologin tekemän määritelmän onnellisuudelle. Se on tämän määritelmän mukaan sellainen läpitunkeva tunne siitä, että elämä on hyvää.






Saanen ja rohkenen olla hieman eri mieltä tästä asiasta.






Kokemuksesta voin nimittäin kertoa, että elämäni eli arkeni on täyttä tuskaa ja vaikeita aikoja. Silti en tunne olevani mitenkään onneton.

Vaan päinvastoin, tunnen olevani onnellinen.






On ehkä sytä hiukan avata tätä onnellisuus-käsitettä. Sekin kun tarkoittaa hyvin monia asioita.






Materiaalinen onni. Joku voi ajatella, että hankkimalla kaikkea maallista, milloin mitäkin, tämä on mittari sille, että ihminen on onnellinen. Näkisin kuitenkin ennemmin sen statuksen arvona. Toisaalta se voi olla myös muoto tulla hyväksytyksi erilaisissa yhteisöissä.





Onnellinen arki. Tämähän olisi hyvin toivottavaa ja suotavaa. Tosin elämällä tuppaa olemaan sellainen ihmeellinen tapa kasvattaa meitä tuomalla elämiimme milloin mitäkin vaikeita asioita tai tapahtumia.
Mielestäni onnellinen arki koostuu monesta asiasta. Ensimmäiseksi siitä, että pystyy ilahtumaan






Tarveperäinen onnellisuuden tunne. Onnellisuuden tunne perustuu johonkin tarpeeseen. Joko materian, kunnian, rahan, rakkauden, rakastumisen tunteen, puolison, lapsen tai vaikka ilmapallolentojen tarpeeseen.
Tässä on se juju, että tähän voi jäädä koukkuun. Annosta on koko ajan lisättävä, jotta onnellisuuden tunne säilyy ja pysyy. Ja pysyykö se sitten lopulta?






Onnea voidaan siis luokitella hyvin monella eri tavalla.





Minä puhun kuitenkin sellaisesta onnesta, joka ei riipu mistään. Se ei ole sidoksissa mihinkään. Se on hankittu, se on saavutettu ja sen eteen on tehty paljon työtä. Maksanut se ei ole kuitenkaan muuta, kuin aivotyötä.






Puhun siitä, että ihminen on itsessään onnellinen. Ilman kaikkea maallista ja ympäröivää maailmaa. Hän on hyväksynyt itsensä ja oman tilanteensa täysin.





Tällainen ihminen pystyy hyväksymään elämän vajavaisuuden. Arki ei aina loista, mutta siitä löytyy kuitenkin vaikeiden asioidenkin kautta hyvää ja elämä toimii oppiläksynä






Tunnemaailma voi heitellä ihan tavalliseen tapaan, ilman, että se vaikuttaa tähän perusonnellisuuteen. Voi itkeä, nauraa, surra, murehtia jne. Ne kuuluvat siihen normaaliin arkeen ja elämään. Jokainen tunnekin opettaa jotain, ja sen paikka vallitsevien olosuhteiden keskellä ymmärretään ja niille on oma aikansa ja paikkansa, sekä ne osataan käsitellä.






Asioiden myöntäminen, niiden tunnistaminen ja niiden kohtaaminen ovat se vaikein rasti. Hyväksymistyö vaatii aikaa ja se vaatii keskittymistä. Se on kuitenkin avain siihen, että pysyvän onnen voi saavuttaa, olivatpa olosuhteet elämässä millaiset hyvänsä.












maanantai 17. syyskuuta 2018

Yksi huoli vähemmän













On tämä elämä välillä ihan hullunkurisen hauskaakin. Eilen sanoin eräälle henkilölle, että nyt on meidän molempien elämässä ollut niin paljon negatiivista voimaa viime ajat, nyt alamme jahdata positiivista voimaa ja odottamaan mielekkäitä asioita.





Hän naureskeli minulle, että uskotko tosissasi tuohon. Sanoin uskovani.






Tänään sain yllättäen puhelun aamupäivällä. Ilmoitettiin, että meidän lenkkeilymme ja ulkoilumme Dankon kanssa tullaan tarkastamaan kahden tunnin päästä.






Käteni valahtivat ihan tunnottomiksi, kun jännitin asiaa niin kovasti. Tiedän, että olen tehnyt kaiken vaaditun, mutta siltikin pelotti, mitä jos vaikka uusia ilmoituksia meistä on tehty.






Sitten vielä ilma. Vettä tulee kuin saavista kaatamalla ja Dankohan ei silloin kävele mihinkään. Danko on ulkoilmakoira tasan omilla ehdoillaan. Sade, pakkanen ja huonot ilmat eivät siihen sisälly. Sitä varten meillä on rattaat, jotta pidemmät ulkoilut ja vaellukset sujuvat hyvin.






Laitoin Dankolle sadeviitan päälle, ihan siinä toivossa, että se hämäisi koiraa niin, että ulkoilu saataisiin sujumaan moitteettomasti.






Mahdottomia odotin. Ei sujunut. Mutta todisti tämä meidän ulkoiluyritys nyt sitten kaiken sen, mitä olin kertonut näille viranomaisille. Näkivät omin silmin. Tahallani en ole koiraa kevättä sisällä pitänyt, vaan olosuhteiden pakosta.







Olemme nyt sitten vapaita. Mitään ei ole enää vireillä ja me olemme nyt puhtaita tämän asian suhteen.






Tuntui, kuin 50 tonnia olisi painoa otettu harteiltani pois





Huh huh, että helpotti.





Ja sanonpahan vain, että myös tämä henkilö, jonka kanssa eilen juttelin oli saanut tänään puhelun, jonka sisältö oli erittäin suuren positiivisen voiman omaava. Onnittelut hänelle!





Että, uskonko tosiaan.... Uskon!






lauantai 8. syyskuuta 2018

Armorikas elämäntaival
















Eilen pääsin pitkästä aikaa viikonloppuun kuuluvaan rentoon olotilaan ja tunnelmaan, kunnes yö toi taas mukanaan asioita.





Heräsin yöllä huutoon. Samassa alkoi kovaäänisestä kaikua pelastushenkilön / viranomaisen käskytystä, ettei parvekkeelta saanut hypätä.





Tottakai säikähdin tilannetta, mutta tiesin, ettei nyt ole hätää, koska auttajat ovat jo paikalla. Kuulin kyllä tämän kovaääniseen puhuvan henkilön hädän, tilanne taisi olla todella tulenarka.





Pohdin siinä mielessäni, että toivottavasti kukaan ei ole niin hullu, että menee omalle parvekkeelleen tiirailemaan tapahtumia, ja mahdollisesti näin provosoi tilanteen kärjistymään niin, että henkilö pääsee hyppäämään tai putoamaan.






Valitettavasti voin todeta, että tässä ei ole mitään uutta. Olen kohta 10 vuotta asunut tässä talossa ja tämä oli jo 8. kerta, kun näin käy.






Onneksi tälläkin kertaa tilanne päättyi sikäli onnellisesti, että henkilövahinkoja ei tullut.





Pohdin vain, että jos mikään ei muutu ja asialle ei mitään tehdä, joku tässä suunnitelmassaan vielä valitettavasti onnistuu.






Asia ei kuitenkaan saisi olla näin.



Ei pitäisi voida olla mahdollista, että ainoa vaihtoehto mille tahansa asialle on kuolema. Ja vielä ennenaikainen kuolema.







Kukaan ei voi mennä sanomaan sitä, mitä toisen tulee kestää ja mitä ei.






Onko tähän kuitenkin olemassa jokin keino, jolla tämän elämä-kuolema vastakkainasettelun voisi purkaa?






Ihmisellä, joka aikoo henkensä riistää on siihen yleensä jokin syy.






Miten tähän syyhyn voi vaikuttaa? Miten siltä voidaan viedä valta? Millä tavoin asiaa voisi helpottaa tai sen voisi ratkaista, jotta elämä säilyy ja jatkuu?






Elämä itsessään on hyvin kallisarvoinen asia. Elämä sisältöineen voi taas olla yksilölle hyvinkin vaikeaa






Meidän pitäisi löytää siihen sisältöön se ratkaisu, jolla asioita voisi helpottaa, ratkaista tai muuttaa, jotta meidän ei tarvitse itsessään elämään puuttua






Jokainen meistä on syntynyt tähän maailmaan. Meillä jokaisella on biologiset vanhemmat. Jokaikisen ihmisen syntymä on tuottanut iloa jollekin. Vauva on hyvin konkreettinen symboli sille, mitä me viattomana, hauraana ja suojeltavana elämässä pidämme.






Meistä jokainen on ollut jossain vaiheessa vauva. 






Meissä on sisäsyntyisesti se voima, joka pitää elämänliekin voimissaan






Tämä koskee samalla myös päihteiden käyttöä. Viihdekäyttö on aivan eri asia, kuin käyttää niitä elämän sisällön turruttamiseen.






Koskaan omaa elämää, siis elämää, koskevaa päätöstä ei pitäisi tehdä hetken hurmassa, eikä päihteiden tai lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Se voi olla melkoinen virhearvio, jota ei enää voi korjata eikä perua.






Tuskaa voidaan hoitaa monella eri tavalla. Sitä voidaan lievittää monella eri tavalla. Mikä sopii kenellekin, riippuu tietenkin yksilöstä.






On siis kysyttävä itseltään, haluaako tosiaan luopua elämästään ja lopettaa kaiken tähän, vaikka edessä voisi olla vielä vaikka mitä koettavaa, niin hyvää kuin huonoakin, vai onko olotila sellainen, että haluaa VAIN tuskan ja vaikeuksien loppuvan?






Väsyminen elämän sisältöön on AIVAN ERI ASIA, kuin halu kuolla.








perjantai 7. syyskuuta 2018

8 faktaa minusta















Blogeissa on kiertänyt viime aikoina sellainen hauska haaste, joka pyytää tekemään jymypaljastuksia bloggaajasta itsestään. Luen näitä mielelläni. Nyt ajattelin tehdä samanmoisen postauksen itsestäni.







1. Olen esiintynyt elokuvassa



Ah, tämän luen ehdottomasti yhdeksi suurimmista saavutuksistani elämässäni. Siis kokonaista 5 sekunttia elokuvassa, jossa näyn avustajan roolissa pääkohtauksen taustalla



Tämä kuvattiin kotipaikkakunnallani kun olin 10 vuotta vanha. Koko koululuokkamme pääsi avustamaan elokuvassa. Minulle yksi suuri hetki oli se, kun ne joilla ei ollut kaikki vaatteet täysin kohtaukseen sopivia, pääsivät puvustamoon niitä sovittamaan. Minä pääsin sinne. Vitsit, että oli jännää.



Näytteleminen itsessään oli todella mukavaa, mutta minua kiehtoi enemmän ilmapiiri. Kuvaajan työ oli hurjan jännää seurattavaa



Kyseinen elokuva näytettiin telkkarista kuluneena kesänä. Vietin hyvin nostalgisen hetken muistellessa noita aikoja ja bongaillessani itseäni elokuvasta







2. Olen absolutisti



Olen aina ollut hyvin nihkeä alkoholin suhteen. Mitään dramaattista ei taustalla kuitenkaan ole. Minä en pidä alkoholin mausta. Lisäksi en pidä siitä, mitä alkoholi tekee keholleni.



Olen 2 kertaa elämässäni juonut ns kunnon kännit. Alkoholi tuo esiin armottoman halun laulaa ja tanssia ja sitten alkaa armottomasti väsyttää ja nukuttaa. Ensimmäisellä kerralla join lahjaksi saadun, ilmeisesti rose-viini pullon, ja aloin nähdä pupuja joka paikassa, lisäksi toinen käteni meni aivan tunnottomaksi.



Kun taas toisella kertaa olin tulossa yökerhosta kotiin ja kerrostalo heilui uhkaavasti, joten sitä piti jäädä pitämään pystyssä



Viina on viisasten juoma- ei siis sovi minulle.







3. Olen täysin lumoutunut teatterista



Olin varmaan siinä noin 9-10 vuotias, kun koulu tarjosi meille kulttuuria ja kyydisti meidät isompaan kaupunkiin teatteriin. Olin täysin tynnyrissä kasvanut, ja en ollut kuullutkaan koko teatterista siihen astisen elämäni aikana.



Muistan, että tarina oli jokin Tuhannen ja yhden yön saduista. Ja sen, että näytelmässä oli lentävä matto.



Kun valot pimenivät ja esitys alkoi, olin aivan täysin haltioitunut. Musiikki, näyttelijät, tunnelma, hienoinen jännitys ja mitä vielä. En saanut silmiäni irti siitä ja tuo kokemus oli niin pysäyttävä, että pystyn palauttamaan itseni siihen hetkeen vielä yli 20 vuotta myöhemmin. Tuntui, kun eteeni olisi avautunut elämä, jota olin koko siihen astisen elämäni odottanut. Se tuntui kodilta. Siitä alkoi rakkauteni teatteriin



Olen aina käynyt teatterissa näin aikuisiällä, kun siihen vain on ollut mahdollisuus. Olin hyvin onnekas, kun erään työprojektini myötä sain työskennellä pitkän uran tehneen näyttelijän alaisena ja pääsin jopa puvustamaan lastenteatterissa. Mittaamattoman arvokkaita hetkiä ja tunnelmia.






4. Olen käynyt 2 kertaa ulkomailla



Voi sitä iloa, riemua, jännitystä ja pelkoa(kin), kun pääsin ensimmäiselle ulkomaanmatkalleni ollessani yläkoulu-ikäinen. Kaverini, joka oli reissannut ympäri maailmaa, kehotti minua haistamaan heti lentokoneesta ulostullessa, miten erilaiselle ja hyvälle ulkomailla tuoksuu. Minähän tein työtä käskettyä - ja yllätys yllätys- haistoin vain bensiinin



Tuoksut tulivat kyllä elämyksenä tutuksi myöhemmin lomaviikon aikana. Meri, palmut ja lämpö - teitä kaipaan yhä.



Toisella kertaa olimme ryhmämatkalla ja oikein roadtripillä. Tällä matkalla ostin katukauppiaalta varmaan kauneimman käsilaukun, jonka olen omistanut.







5. Kukkia hiuksissa



Vaikka nykyinen tilanteeni estää monta asiaa, niin tykkään kovasti asusteista. Koruista rakastan korviksia. Ja tärkein asuste on tukkakukat. Niitä olen käyttänyt niin kauan kuin muistan. Tai, ainakin kesäisin, sillä pipon alla ne ovat tiellä.



Hiuksiin laitettavien kukkien kokoelma onkin melkoinen, jonka omistan






6. En ole koskaan ollut hevoshullu-tyttö



Meillä oli mummolassa useita hevosia. Siitä huolimatta en ole koskaan kokenut tuota hevoshulluutta, joka ymmärtääkseni useamman tyttölapsen johonkin elämänvaiheeseen kuuluu.



Päinvastoin, olen hiukan pelännyt niitä aina. Hevonen on upea eläin. Ja iso. Katselen ja ihailen niitä mieluummin kaukaa, kun menen lähietäisyydelle.



Olen ratsastanut muutaman hassun kerran ja pelkäsin vain sitä, että putoan. Lienee ollut myös sairaudellani jotain osuutta asiaan kehonhallinnan suhteen, vaikka siitä en tietoinen silloin ollutkaan.



Lisäksi eräs mummolassa ollut varsa potkaisi minua pelästyksissään kipeästi nilkkaan, joten se on jättänyt muistijäljen, joka varoittaa pysymään kauempana moisista elikoista.






7. Rakastan uimista



Tai siis ennen rakastin. Nyt ei ole veteen mitään asiaa.
Muistan kuitenkin, että opettelin itse uimaan, kun olin jotain kymmenen korvilla. Tuli nieltyä vettä ihan kiitettävästi, mutta löysinpäs kuitenkin tekniikan ja opin uimaan.



Lapsena oli mahdollisuus vierailla muutamia kertoja kylpylöissä. Ne reissut ovat rakkaimpia lapsuusmuistojani. Etenkin seurakunnan järjestämä reissu Oulun Eedeniin. Kylpylä ja meri. Kaunis kesä. Niihin maisemiin mieleni palaa vieläkin, kun elämä verottaa voimia liikaa.






8. En ole koskaan käynyt Linnanmäellä



Huvipuistot ovat ihania. En ole mikään hurjien laitteiden ystävä. Olen käynyt Särkänniemessä kerran ja erehdyin Viikinkilaivaan. Huusin ja kiljuin kauhuissani, vaikka en olisi halunnut. En mahtanut sille mitään. Melkein suutelin maata jalkojeni alla, kun pääsin moisesta vauhtihirmusta pois



Muutama muukin suomalainen huvipuisto on tullut koettua tähän astisen elämäni aikana.



Linnanmäellä Helsingissä en ole käynyt koskaan. Haluaisin korjata tämän puutteen jossain vaiheessa. Ennen kaikkea minua kiinnostaa vaaleanpunainen hattara, jota sieltä kuulemma saa.











keskiviikko 5. syyskuuta 2018

"It's all wrong"


















"Kaikki on vinksin vonksin, tai ainakin heikun keikun...."






Peppi Pitkätossu sen jo tiesi. Mikä viisaus kätkeytyykään tuohon rallatuksen osaan.






Olen nyt kokenut sen. Valaistumisen. Valtava taakka on pudonnut hartioiltani. Toivon todella, että tämän myötä myös jalkani ottaa aimo harppauksen kohti parempaa, terveempää ja kivuttomampaa tulevaisuutta.






Koko tämä kiusaamis saaga on saanut minut voimaan todella huonosti. Olen ollut ihan lamaantunut, koska elämäni on todella heittänyt kuperkeikkaa ja tämä asia on vaikuttanut syvällisesti terveydentilaani sekä meidän arkeemme.







Olen ollut niin surun ja murheen varjossa, että elämä on tuntunut hyvin tummalta ja uuvuttavalta. Toisin sanoen, tässä ei ole ollut järjen häivää.







Ensin ajattelin, että kiusaajat saivat mitä halusivat, mutta kappas vain, olin taas väärässä.

Kiusaaminen on vaan jatkunut.


Olen vain hokenut itselleni: Miksi?






Alusta saakka koko tämä touhu on tuntunut aivan järjettömältä. Tarkoitan sitä, että tunnen kuitenkin nämä ihmiset monen vuoden ajalta. Tiedän millaisia he ovat ja mihin he kykenevät. Tosin tilanteet voivat muuttua olosuhteiden vaihdellessa, mutta siltikin, tämä koko saaga on tuntunut jopa heidän mittapuullaan järjettömältä.






En kertakaikkiaan voinut käsittää sitä, miksi lyödä lyötyä.






Nenäni edessä on ollut vihjeitä koko kesän ajan. Niitä on tipahdellut milloin missäkin yhteydessä. En vain ole saanut murheen varjossa niitä sovitettua yhteen.






Uhrin osa on siitä epäkiitollinen, että pelko estää näkemästä tilannetta kokonaisuutena. Näin on minullekin käynyt.






Minulla on ollut pidemmän aikaa sellainen olo, että olen missannut jotain hyvin tärkeää. Jokin sellainen asia, joka on ratkaisun avain






Olen muutaman päivän ottanut rennommin. Jättänyt suorittamisen sikseen ja levännyt. Olen antanut musiikin elää sielussani ja virrata elävöittävänä lävitseni.






Sitten se iski. Ajatus. It's all wrong!






Tämä on väärinpäin. Minä katson asiaa vain omasta kulmastani. Motiivi ei löydy ajattelemalla sitä kautta, mitä minä koen. Toinen oivallus tuli siitä, kun ymmärsin, että kaikilla kiusaajillani ei ole sama motiivi






Kynä kirjaimellisesti sauhusi kädessäni luodessani paperille käsitekarttaa, jotta voin todella loogisesti ajatella tilanteen käsitteet oikein.

Ja siinä se oli silmieni edessä. Kaavio, jossa oli se ratkaisu, jota olin etsinyt.







Kaavion mukaan minun kiusaamiseni on vain keino saavuttaa ihan toisenlainen päämäärä. Ja, jotta päämärän saavuttamisen voisi estää, olisi motiivi kyettävä purkamaan.







En ole vielä päättänyt tai oikeastaan edes ajatusta pidemmälle kehitellyt suunnitelmaa siitä, miten voisin tilanteeseen vaikuttaa niin, että rauha palaa ja ikävät suunnitelmat eivät pääsisi toteutumaan.






En tosin edes tiedä, onko se lopulta minun kädessäni, mutta jos loogisesti ilman tunnelatausta ajattelen tätä asiaa, on se tulkittavissa melkoisena hätähuutona ainakin tämän yhden henkilön osalta







Kaavioni mukaan, on mahdollista, että tilanne tulee vielä pahemmaksi muuttumaan. Voi olla että kiusaaminen pahenee, koska en ole reagoinut asiaan odotetusti. Painostamista mahdollisesti jatketaan sinne saakka, kunnes haluttu lopputulos on saavutettu.






Mielessäni kävi jotain tämän suuntaista jo silloin, kun Dankon kautta kimppuuni hyökättiin. Se oli isku, joka sattui minuun ja lujaa. Valitettavasti, jos minä luen vastapuolta, se lukee myös minua. Ja tuntee, sekä tietää. Dankon kautta kimppuuni käymisen ajateltiin ehkä olevan se viimeinen niitti, jolla minut saa toimimaan. Kun en reagoinut tähänkään millään, alkoi tulla puhelimeen viestejä, muotoiltuna niin, että kukaan ulkopuolinen ei taatusti ymmärtäisi mitä niillä haetaan.






Näihinkään en reagoinut, joten tilanne elää tällä hetkellä. Kaikki riippuu nyt siitä, miten hanakasti kiusaaja on päättänyt päämääränsä avullani saavuttaa.






Ja mitä minä teen asialle. Provosoiko se ankarampaan iskuun, vai ratkeaako tilanne kaikkien eduksi.






Onnistuuko motiivin purkaminen millään keinolla? En osaa sanoa, riippuu siitä, osaanko ajatella samalla tavoin, kun kiusaaja asiaa ajattelee


















perjantai 24. elokuuta 2018

Puistossa















Eräs kenguru ja hänen koiransa päätyivät tänään puistoon.






Olen etsinyt meille turvallisempia ulkoilureittejä, ja tänään lähdimme kokeilemaan, kuinka puistoon meno onnistuu, kun se on tuolla hieman kauempana. Sinne saa kenguru loikkia ihan hartiavoimia käyttäen.






Puistossahan oli mukavaa. Danko sai uusia hajuja ja maisemia. Ihailimme perhosia ja katselimme maailmanmenoa.






Pitää olla varustautunut kaikkeen. Nurmikko oli märkää, kun puistoon pääsimme ja tietenkään mitään istumiseen tarkoitettua ei ollut mailla ei halmeilla. Ei hätää. Olen varustautunut ulosmenoon nykyään niin, että villatakkini taskusta löytyy istuinalusta.






Istuinalusta auki ja parkkeerasin takamukseni sitten nurmikolle istumaan. Näin sain lepotauon, jotta jaksoimme loikkia puistosta vielä takaisin kotiin.






Dankon blogista löytyy videoita puistoilusta.




KENGURU JA KOIRA SÄVY SÄVYYN=PINKIT PAHOLAISET









PINKIT PAHOLAISET



















keskiviikko 22. elokuuta 2018

Keksitty keino

















Tunnettu sanontahan menee niin, että hätä keinot keksii





Juuh, niin keksii






Valokuvaamisen onnettomat mahdollisuudet ajoivat minut melkein kriisiin. Kyllä, kyllä kyllä.






Joten videokuvaus on nyt sitten valttia Dankon blogin puolella. Yllättävää, että se on ihan yhtä mukavaa kuin valokuvaaminenkin






Vaihtelu yleensä virkistää, joten joskohan tämä toisi mukanaan sitten jotain uutta näkökulmaa myös kuvaamisen puolelle.






Dankon blogissa on nyt ensimmäiset videot ja uusi osio julkaistuna.











tiistai 21. elokuuta 2018

Mites ulkoilu sujuu?














Keppien avulla olemme ulkoilleet nyt 5 viikkoa ja 2 päivää.





Tänä aamuna yksi peloistani sitten kävi toteen.






Danko riistäytyi irti otteestani ja oli jäädä auton alle. Tietenkin sitä on karkuun juostava suoraan vilkasliikenteiselle autotielle. Valitettavasti vapauden musta hurma, kun saa valtaansa, Dankolla korvat ovat pelkästään koristeena.






En pidä avuttomuuden tunteesta. En pidä siitä, että en voi tällaisessa tilanteessa tehdä mitään.
Perään en pääse mitenkään vauhdikkaasti. Huusin kuin palosireeni ja yritin huitoa keppien avulla autoja hidastamaan ja varomaan koiraa. Siinäpä se.





Näin bussin tulevan, ja sieluni silmin jo näin, että koira jää alle.






Onneksi kuitenkin toisesta suunnasta tuleva auto pysähtyi ja nuori naishenkilö yritti ottaa Dankoa kiinni. Ei tosin saanut, korviin palasi kuulo ja Danko juoksi tien yli suoraan luokseni.





Vapisin ja tärisin niin, että kepitkin vispasivat käsissäni. Paniikkikohtaus ei ollut kaukana.





Kiittelin tätä nuorta leidiä avusta.







Tämä alue ei sovi meille. Monestakin syystä. Ensimmäisenä tulee tämä turvattomuus liikkuessa. Totesin juuri muutama päivä sitten, että tämä talokaan ei ole suunniteltu niin, että liikuntarajoitteiset pääsisivät hyvin täällä elämään ja liikkumaan.






Ja kaikki blogia lukeneet tietävät mikä syy tulee toisena, joten siihen ei nyt tarvitse sen enempää syventyä.







Luin eräästä seuraamastani blogista jokin aika sitten sykähdyttävän tarinan siitä, kuinka blogiin toiveiden kirjaaminen oli mahdollistanut ne tapahtumaan kyseisen henkilön elämässä. Tarina oli hyvin mukaansatempaava.






Itse en ole koskaan uskonut siihen, että asioista ennakkoon puhuminen mahdollistaisi niiden tapahtumisen. Ei ole tapahtunut tähän mennessä. Jospa tämä skeptikko nyt tekeekin poikkeuksen ja ilmaisee toiveensa nyt sitten tässä julkisesti






Seuraava asunto, johon me toivottavasti pääsemme muuttamaan vielä tämän vuosisadan puolella, saisi olla meille kaikinpuolin sopiva. Ei ikinä enää kerrostaloon, kiitos.







Keppeily muutenkaan ei ole parantanut oloani lainkaan. Pakko niiden avulla on nyt kulkea, kun muutenkaan ei pääse, mutta paranemista ne eivät edistä. Lisäksi sadesäät tuovat ihan oman taajuuden kepeillä kävelemiseen, kun mukaan astuu liukkaus.






Tosin nyt ei muutakaan keinoa ole, joten on pärjättävä näillä olosuhteilla mitä on.






Tarvitsisin kipeästi muutaman viikon lomaa keppeilystä. Mielellään niin, että Dankon ulkoilutus olisi superhelppoa. En kyllä ole keksinyt, miten se olisi mahdollista, joten voinen unohtaa moisen tarpeen.






Kehoni on kipeytynyt niin, että olen saanut (monen muun asian lisäksi) seurakseni elohiiren toiseen silmään. Siis hermot ovat lopullisesti riekaleina.






Nyt täytyy vain jostain löytää se idea ja oivallus, kuinka saamme turvalliseksi tämän pakotetun ulkoilun näissä meille todella epäedullisissa olosuhteissa.

















tiistai 14. elokuuta 2018

Kokeile ilmaista valmennusta












Nyt se on mahdollista. Ilmaista valmennusta kokeiltavaksi.






Laita tuttuun ja totuttuun tapaan sähköpostia osoitteeseen 






solidaarinensydan@gmail.com 






ja saat paluuviestinä minulta videon, jossa on itse valmennus ja sen tehtävät.







Valmennus on itseohjautuva, eli se ei sisällä minun tulkintaani tuotoksiin.








Oivaltavia hetkiä valmennuksen parissa,







sunnuntai 5. elokuuta 2018

Vaaratilanne valmiutesi?

















Kylläpä on taas ollut mieltä avaava viikonvaihde.






Olen ollut suorastaan ärsyyntynyt siitä, millä herkkyydellä minun ja Dankon elämään puututaan ja puhelimeen tartutaan ja soitellaan meistä milloin minnekin






Tämän perusteella olettaisi, että tällaiset henkilöt ovat sellaisia, jotka ovat ensimmäisenä paikalla, jos apua tarvitaan ja osaavat toimia tilanteen vaatimalla tavalla.






Kyllä sitä voi luulla väärin







Lauantai aamuna saimme äänekkään herätyksen, sillä talon palovaroitin alkoi soida.

Kömmin unenpöpperössä ensin ovelle katsastamaan tilannetta ja sitten soittamaan hätäkeskukseen.

Saimme apua välittömästi ja tulipaloa ei ollut. Toimin täsmälleen hätäkeskuksen antamilla ohjeilla.







Myöhemmin jutellessani eri ihmisten kanssa tapahtuneesta kävi ilmi, että olin ollut ainoa, joka oli soittanut hätäkeskukseen.







Lisäksi tapahtuma-aikaan ihmisiä juoksenteli käytävillä, vaikka sinne ei saa missään nimessä mennä, jos savua on. Onhan tästä ollut ihan opastuskin taloyhtiön puolelta.

Tällainen paniikkia synnyttävä hätätilanne kuitenkin näytti sen, kuinka eri ihmiset reagoivat.







Minua järkytti se, että helposti puhelimeen tarttuvat ihmiset eivät sitten oikean hädän hetkellä osanneetkaan toimia niin kuin kuuluu toimia.







Onkohan se jonkinlainen kieltoreaktio? Kyllä joku muu hoitaa.







Sama tilanne oli, kun eräs vanhus sai sairauskohtauksen. Satuin paikalle ja minun piti kädestä pitäen opastaa ja käskeä soittamaan hätäkeskukseen, vaikka paikalla oli jo auttamaan tulleita henkilöitä.







Mikä kenenkin valmius toimia hädän hetkellä?






Vaikka kukaan ei halua ajatella, että itse voisi joutua johonkin pahaan ja pelottavaan tilanteeseen, niitä sattuu silti ihan koko ajan.

Pelko estää meitä ajattelemasta rationaalisesti.

Rationaalinen ajattelu kuitenkin on kaiken avain














sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

2 viikon katsaus















Paineside on ollut meikäläiselle CRPS:n kauhistus, vaikka sitä aktiivisesti sen hoidossa käytetään.





Niin vain on nyt sekin päivä koittanut, että aikanaan hommattu paineside on lunastanut paikkansa ja olen siitä kipeytyneeseen ranteeseeni avun saanut.






Toisen käden ranne ja peukalon tyvi ovat olleet hyvin kipeitä kepeillä kävelyn myötä. Hierominen ja hienovarainen venyttely toivat ensiapua asiaan, mutta eivät poistaneet akuuttia kipua.






Eilen sen sitten ymmärsin, että paine tuntuu nyt auttavan ja otin painesiteen naftaliinista. Kerrallaan pidän sitä korkeintaan tunnin. Olen painesiteen avulla saanut kekisormen ja nimettömänkin taas käyttöön. Ne kun menivät aivan käyttöasteen alarajoille.






Kepeillä köpöttely on vauhdittunut tässä 2 viikossa. Käsi-jalka-koordinaatio on parantunut huomattavasti. Nyt on yhteinen tasainen rytmi löytynyt.






Hartiat ovat kipeinä, tämä on aivan luonnollista. Venyttelyä täytyy muistaa tehdä joka päivä, jotta veri kiertää.






Yllätyin siitä, millainen kuntokoulu tämäkin keppeilylaji on.






Kipeä jalka ei vieläkään kestä painoa suorana. Kyykyssä pystyn jo sille painon laittamaan ja liikkumaan, mutta kuka sitä nyt kyykkysillään tuolla ulkona käpeksii






Dankokin laittoi omat kuulumisensa ja terveisensä omaan blogiinsa. ;)












torstai 26. heinäkuuta 2018

Oletko terveysterroristi?













Juu, on raflaava otsikko, tiedän. Joskus pitääkin olla, jotta ihmismielen saa reagoimaan.







Mitäs se otsikko oikein pitää sisällään?




Ensimmäiseksi kysyn: puolustatko elämää?








Tämän luulisi olevan hyvin helppo kysymys, mutta annahan olla.... Olosuhteiden käydessä niin sanotusti tukaliksi, tämän vastaus saattaa henkilön mielessä olla selvä ei.







Tuohon kysymykseen annettu vastaus riippuu siitä, millaisena elämän pystyy hyväksymään.






Olen käynyt vuosien varrella monia mielenkiintoisia keskusteluja erilaisten ihmisten kanssa tästä aiheesta.






Hyvin usein on tullut ilmi, että elämä ei ole elämää ilman tietynlaisia ehtoja.






Olen viimeaikaisten tapahtumien myötä järkyttänyt ihmisiä toteamuksellani, että kaikille sattuu jotain jossain vaiheessa elämää. Joku voi jossain olla niin onnekas, ettei mitään vaikeaa tule elämän varrella vastaan, mutta harva meistä tuohon joukkoon lukeutuu.







Minun mielessäni se ei ole mitenkään ihmeellistä, jos sattuu, niin sitten toimitaan niiden lähtökohtien mukaan ja pyritään taas kohti parempia ja itselle toimivia olosuhteita.







Mutta silloin kun nähdään, että elämä ei täytä niitä sille luotuja ehtoja, niin katsotaankin paremmaksi, että elämä päättyy







Ei vaan yksinkertaisesti pystytä hyväksymään muunlaista tietä, kuin mitä elämältä on odottanut.







Tämä järkyttää minua, luonnollisesti. Vain erilaisesta syystä, kun ehkä olisi soveliasta.






Tämä ajatusmalli järkyttää minua sen takia, että omien äärimmäisen tiukkojen ehtojen takia EI VOIDA SALLIA ELÄMÄÄ myöskään toiselle henkilölle. Olipa tämä sitten tuttu, sukua tai aivan vieras, katsotaan, ettei hän ole ansainnut elää elämäänsä.







Niin kenellä olikaan lupa tehdä ja mitä?






Esimerkiksi sairauden kohdalla tällaiset tiukan ajatusmallin omaavat pitävät sitä kärsimyksenä. Ihan sama, vaikka heille enkelten kielillä yrittäisi asiaa selittää, ei mene perille.






No, johtopäätös tästä on se, että kärsimys pitää lopettaa ja kuolema sen sitten korjaa.






Karmivaa







Jos yhtään asiaa laajemmin ajatellaan, niin keksitkö missä siinä todellisuudessa voi olla kyse?






Mahdollisesti ajatusmallin takana voi olla pelko. Siellä voi olla suuri haluttomuus kantaa ja ottaa vastuuta. Siellä ei välttämättä haluta minkään "ruman" pilaavan omaa täydelliseksi luotua elämää ja ajatusmallia. Ehkä elämän ei vain haluta olevan vaikeaa. Tai sitten se voi olla jotain, mitä en osaa edes ajatella.







Joka tapauksessa, kuka antaa meille kenellekään oikeuden päättää kuka saa elää ja kuka ei?







Terveysterrorismiksi tämä muuttuu siinä kohtaa, kun tällaisen ajatusmaailman omaava henkilö puuttuu sairaan ihmisen elämään, joka on päättänyt selviytyä.







Kaikki sairaus ei suinkaan ole pelkkää kärsimystä. Niiden(kin) kanssa voi opetella elämään.






Minäkin olen sairastanut EDS:ää syntymästäni saakka, vaikka en sitä tiennytkään. En siis osaa edes kuvitella, millaista täydellisesti terveen ihmisen elämä voi olla. Enkä niin välitäkään. Minun kehoni, minun elämäni, piste.





Enkä kaipaa sellaista, minkä olemassaolo ei ole minulle mitenkään oleellista. Terve ihminen voi kuitenkin kuvitella mitä on olla sairas, ja se saa terveysterrorismin puhkemaan.







Terveysterroristit ovat vain siinä mielessä pahinta myrkkyä sairautensa kanssa elävälle, koska he pyrkivät ja usein myös pystyvät luomaan olosuhteita tai lähtökohtia, jotka huonontavat sairaan yksilön tilannetta






Pahintahan tämä on, jos se on perhepiirissä






Eräs hyvin nuori ihminen oli kirjoittanut erään minua inspiroivan tekstin instagramiin, teksti kuului lyhennettynä näin: Jokaisella pitää olla mahdollisuus elää, ja olla sitä mitä itsessään on.







Eli terveysterroristitkin saavat olla juuri sellaisia kuin ovat. Tehkööt omaa elämäänsä koskevat ratkaisut, niin kuin näkevät itselleen parhaimmiksi






Myös muiden pitää saada elää. Pitää voida saada valita elämä ja hoitaa itseään parhaaksi katsomallaan tavalla, ilman, että se tullaan terveysterrorismin nimissä tuomitsemaan.







Vaikka meillä ihmisillä on mitä moninaisin halu määrittää elämää ja hallita sitä, olen kuitenkin pannut merkille, että siinä vaiheessa, kun tällaiselle täydellisen elämän tavoittelijalle jotain tapahtuu, myös näkökanta asiaan muuttuu, kun kyseessä onkin oma henki.






Ja mikä uskomattominta meissä ihmisissä on se, että valitettavasti yleensä VAIN oma tilanne saa mielen avautumaan ja näkemään uusia lähtökohtia.








Toisekseen terveysterrorismia luo turvallisuuteen tuudittautuminen.






Eihän nyt minulle voi mitään sattua, eikä läheisille






Tietenkään elämää ei voi elää jatkuvan huolen ja pelon vallassa. Jos on mahdollista elää niin kuin haluaa, niin antaa palaa vain






Silloin ei edes välttämättä tule ajatelleeksi, että jokin voisi sen lumouksen purkaa, joka omassa elämässä vallitsee.







Tällaisessa tilanteessa olevat ihmiset tulevat tuominneeksi sairaan tai muuten vaikeassa tilanteessa elävän ehkä jopa tiedostamattaan.






Se johtuu todennäköisesti siitä, että silloin henkilö, jolla on asiat hyvin, tuntee olevansa voittamaton. Mikään ei voi horjuttaa, ja sairaan tilanteen näkeminen tai vaikeissa oloissa elävän tilanne saattaa vaikuttaa turvallisuuden tunteessa elävän yksilön silmään siltä, että hän kyllä pystyisi tilanteen hoitamaan paremmin. Hän osaisi ratkaista asiat niin, ettei ns kärsimystä olisi.







Hän kuitenkin pyrkii tällä ajatusmallilla vähentämään omaa pelkoaan







Se, kuinka me reagoimme elämissämme eteen tuleviin asioihin, riippuu aina sillä hetkellä vallitsevista lähtökohdista







Kaiken tämän vastakohta ja ymmärrystä luova asia on empatia. Se on sitä rationaalista kykyä yrittää asettua toisen asemaan






Vastakohtia löytyy aina. Ei elämä muuten pelaa. Asioita tapahtuu, halusimme tai emme. Voimme vain yrittää ymmärtää. Ymmärrys tuo meille sitten mahdollisen oppimisen ja oivaltamisen lahjan.






Lapsuudestani asti minua on seurannut eräs kappale, joka on ollut monessa mielessä elämässäni merkityksellinen. Kuuden Ikäinen kertoo hyvin siitä, miten erilaisissa olosuhteissa me voimme joutua elämään.






Asenteemme voimme itse valita. Terveysterrorismi vai empatia?






Jos valitset empatian, joudutko luopumaan jostain? Saatko mahdollisuuden oppia ja oivaltaa jotain? Tuoko se mahdollisesti elämääsi uusia värejä?




















tiistai 24. heinäkuuta 2018

Kuntokatsausta















Kyllä voi yhden postauksen kirjoittaminen sitten olla vaikeaa. Olen purkanut, kerinyt, pyyhkinyt, poistanut ja aloittanut taas uudestaan päätyen poistamaan tekstin kuitenkin.






Koen kirjoittamisen nyt tästä aiheesta todella vaikeaksi, koska minulla ei mielestäni ole siihen mitään sanottavaa.






Olemme nyt kuitenkin tilanteesta johtuen niin suuren suurennuslasin alla, että koen paineita vähän oikoa näitä vääriä luuloja.







Tiedättekö, en yleensä kirjoita asioista ennen kuin siinä on jotain kehitystä tapahtunut.







Miksi?





No sehän on ihan hemmetin tylsää.







Se on harjoittelua, se on toistoa. 



Yksi kaksi kolme....Hii-op! Ja uudestaan yksi kaksi kolme....Hii-op!






Sama toistuu erilaisilla variaatioilla riippuen aina kunkin tilanteen tai vuorokauden luomista lähtökohdista.






Lisäksi se on tavattoman vaarallista ja jopa vastuutonta, jos ajatellaan asiaa kestävän kehityksen saavuttamisen näkökulmasta.






Ajatellaanpa nyt esimerkiksi tätä minun tilannettani. Kun lähtökohdat muuttuvat päivittäin, myös kehovointi muuttuu päivittäin. Ei sitä voi silloin raportoida sen mukaan. Tänään tilanne voi olla ihan toinen, mitä se on mahdollisesti huomenna. Tätä kerää pyöritellään niin kauan, kunnes kestävä kehitys suhteessa tiettyyn tavoitteeseen saavutetaan.






Olemme saaneet paljon palautetta keppien avulla liikkumisesta. Mikä on taas saanut minut täysin ymmälleni, on se, että palaute on pääosin negatiivista.






Minua ei haittaa se, mitä kukakin mielessään ajattelee ja pohtii, mutta kun asia saatetaan minun tietooni ja siitä tehdään minun ongelmani, niin silloin minulla voi olla taas periaatteellista keskusteltavaa kyseisten persoonien kanssa.







Jos tilanne aiheuttaa subjektiivisesti pahaa oloa tai se tuntuu vaikealta käsitellä, silloin ongelmaan pitää hakea ratkaisua henkilökohtaisella tasolla







Ihan konkreettisesti voisi pohtia sellaista tosiasiaa, että kuinka tuiki tuntemattoman tai satunnaisen tutun elämänkäänteet KONKREETTISESTI vaikuttavat sinun elämääsi, mitä se toisen henkilön tilanne KONKREETTISESTI tuo sinun elämääsi tai vie pois


Ja kuinka vaikutukset näkyvät jokapäiväisessä arjessasi? 



Jos vastaus näihin on ei mitään, ei mitenkään jne. Pitäisikö pohtia hiukan sitä, mahtaako asia olla sellainen, että sen voisi antaa olla





Antaa toisen olla ja elää sekä muistaa itsekin omassa elämässään olla läsnä sekä elää?








Olin varautunut kysymysten tulvaan, siitä mikä minua vaivaa, mutta yllätys yllätys, sitä kysellään kaikilta muilta seudun ihmisiltä, vaan ei minulta.







En ymmärrä sitäkään, että tästäkin on nyt saatu taas ongelma aikaiseksi. A-P-Uvälineet ovat nimensä mukaisesti tarkoitettu avuksi. Niillä pyritään maksimoimaan se, että pystytään suoriutumaan tietyistä asioista, mutta kevennettynä. (Järjellä ajateltuna tämän pitäisi olla hyvä ja kehitystä mahdollistava asia?)







Tietenkään kyynärsauvojen avulla kävely ei näytä (eikä ole) mitään balleriinan kevyttä liitämistä. Se on täyttä työtä, siinä missä ihan mikä tahansa kuntoutuminen. Ne kuitenkin MAHDOLLISTAVAT kävelemisen, tai ainakin jonkinlaisen variaation tästä lajista.







Voisihan asian ajatella aivan toisin päin. Mahtavaa, miten hyvin harjoittelu sujuu







Ette siis saa päivitystä siitä, kuinka meidän reilun viikon mittainen ulkoiluputki on mennyt. Tyydyn toteamaan, olemme ulkoilleet joka päivä






Se tarkoittaa meidän taloudelle sitä ihan samaa rumbaa kuin joka ikinen pävä. Hengitys, lepo, liike, ruoka ja mielen sekä kehon rauhoittaminen. Tämä sama kaava toistuu meidän arjessamme, erilaisin painotuksin riippuen aina vuorokauden tai tilanteen vaatimista lähtökohdista.






Kuitenkin harjoittelussa on hyvä pitää mieli kevyenä, huomasin juuri yksi päivä, että mätsäämme Dankon kanssa hyvin yhteen. Dankolla on pinkit valjaat ja hihna ja meikäläisen hyppykepit ovat myös pinkit. Tyyli, siis ennen kaikkea tyyli ;)



Terveisin eteenpäin porhaltavat pinkit paholaiset :)












sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Kengurubensaa
















Voe helevetin hyppykepit. Nyt on todistettu etten ole kenguru.






Terveisiä vaan ulkoa. Nyt on käyty.






Kyllä, todistettu on nyt sekin, että pakolla EI saada aikaan mitään hyvää. Tai ainakaan pysyvää, saati kestävää kehitystä.






Meille jäi vain viikko aikaa valmentautua tähän ulosmenoon






Siinä kävi sitten niin, kun kepit saapuivat aloin harjoitella niiden käyttöä tässä sisällä heti. Aivoni pistivät vastaan aivan hurjalla volyymilla. Mikä ei ole yhtään ihme, koska ne on vuosikausia koulutettu siihen, että omillaan ilman apuvälineitä on pärjättävä.






Tämä harjoittelu veti sitten kehoviestintäni aivan sekaisin ja seuraavana aamuna kaaduin ihan tässä sisällä kotona, koska TERVEEMPI jalka vain petti alta. Että sillä tavalla.






No yhtään tilannettamme seurannut jo saattaa arvata, että seurauksiahan sillä oli. Vatsassani revähti jotain ihan molemmin kyljin. Käsiin koski ja toinen kämmen otti enemmänkin osumaa.
Kipeämpi jalka helotti sinisenä useamman päivän, melkein jo ehdaksi siniveriseksi aloin itseäni luulla.







Myöskään itse kepeillä kävely EI ole mitenkään kivutonta.
Niskassani oleva välilevyn pullistuma muistuttelee olemassaolostan ja käsiin käy. Kämmenet ovat niin kipeät, ettei perunoiden kuoriminen meinaa luonnistua.






Lavat ovat se CRPS:n pesäpaikka, joten hermokipu meinaa viedä järjen, koska se aina eskaloituu myös päänsäryksi tai jopa migreeniksi.







No, eihän tämä ole pelkästään minun kipuni hoitamista, vaan samalla tavallahan se on eläimenkin kohdalla kipu hoidettava. 








Nyt kun minulle jäi vain viikko aikaa, ei ollut paljoa tehtävissä. Dankolle annettiin infrapunahoitoja kipeille alueille useamman kerran tehostetusti. Lisäksi hierontaa ja varovaisia venytyksiä.






Toinen apuväline, jota joudumme nyt käyttämään ulkona käymisen takia on minun vyötärölleni kiinnitettävä vyö, jossa on kiinni Dankon hihna. Se on nyt sellainen hätäapu-ratkaisu.







Tänä aamuna minulta vei yli tunnin valmistautua tähän uloslähtöön. Ihan jo vaatteiden päälle laittaminen tuottaa minulle ongelmia. Tämän tietää jokainen, jolla vähänkään mitään selkävaivaa saati iskiasta on olemassa







Halusin laittaa shortsit jalkaan kesän kunniaksi, ei ollut mitään mahdollisuuksia. En edes uskaltanut alkaa siihen urakkaan, että olisin alkanut väkisin niitä jalkaani kiskomaan, siinä menee vain turhaan kaikki vähäiset voimavarat ja energiat. CRPS on tehnyt sen verran tuhojaan, että tuo asia on vielä opeteltavien listalla jossain vaiheessa.







Kenkien laitto jalkaan oli työn ja tuskan takana. Sitten vaatteet ja se hihna-vyö. Se on joustava, mutta kun länttäsin sen vyötärölleni lähtivät ilmat pihalle saman tien. Tuntui kuin olisin ollut painekattilassa.







Mikään ei saisi kiristää eikä puristaa, mutta nyt ei ole vaihtoehtoja.







Siinä kun katselin hetken tähtisadetta silmissäni ja pyyhin valtoimenaan virtaava hikeä kasvoiltani, jouduin tasailemaan hengitystäni, sillä tuli voimattomuus kohtaus ja kehoni alkoi täristä kauttaaltaan. Istumaan je hengityksiä, eihän siihen(kään) muu auta.







Kun olin vihdoin saanut itseni siihen pisteeseen, että olin valmis ja Danko enää puuttui, niin Danko pisti rallin pystyyn nähtyään valjaansa. Huusi ja kiljui kuin syötävä ovella ja yritti mennä piiloon, kun tiesi ulos lähdön olevan edessä







Ensin pitää päästä meidän ovelta hissille, sitten hissillä alas, alakäytävältä ulko-ovelle. Olin tässä vaiheessa jo aivan poikki.






Seuraavaksi harmaita hiuksia aiheutti talon ulko-ovi. Se on sen verran raskas, että yleensä työnnän sen koko vartalon avulla auki. Nyt ei ollut tukea, joten jouduin kikkailemaan senkin kanssa aikani, jotta pääsimme vihdoin sinne pihalle. Pihan yli on vielä matkaa (reilusti) (n 50 metriä) ensimmäiselle mahdolliselle pissapaikalle. (Ja ensimmäinen mahdollinen kakkaroskis on sitten noin 300 metrin päässä).







Samassa huomasin, että vyötäröhihna on meille täysi susi. Ei toimi. Danko oli vetää saman tien meikäläisen kumoon. Keskivartalo ei minulla toimi mitenkään voimallisena ankkurina tällä hetkellä, kuinka se voisikaan kaiken hermokivun takia. Danko tietenkin huomasi tämän heti ja alkoi kiertää minua ympäri.







Pakko on käskeä äänellä koiraa, kun kehon voimat eivät siihen riitä. Jouduin siis ottamaan hihnan molempiin käsiin keppien ohella. Että varmati menee homma hankalaksi. Dankolle jää sen verran lyhyt hihna, että pomppii koko ajan eteen, taakse, sivulle, eteen jne






Muutenkaan vauhti ei päätä huimaa ja jokainen askel täytyy vahtia ja ajoittaa oikein. Yhtään ei saa huomio kiinnittyä minnekään muualle






Eli, jos näet meidän olevan ulkona, ole niin ystävällinen ja ÄLÄ tule meille juttelemaan. Pyydän sinua kuitenkin ystävällisesti poistumaan ja antamaan meille tilaa.









Ja tämä sama ruljanssi vielä takaisin päin, jotta pääsimme sisälle. Olin aivan loppuun kulutettu, kaikkeni antanut, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Terveempi jalkani vain sirisi, sillä siitä oli lähtenyt tunto. Kädet tärisivät rasituksesta. Mekkoni oli aivan läpimärkä hiestä ja aurinkolasit valuivat hien mukana nenältäni.



Dankokin makaa vain lattialla kaikkensa antaneena ja väsyneenä.







Pahin asia oli sisälle tullessa se, kun huomasin, ettei ruoka maistu. Keho oli niin äärimmäisellä rasituksella, että se antoi vasteen huonovointisuutena ja oksettavana olona. Tähän suuntaan kehitys ei voi jatkua.






Pahintahan tässä on se, että tämä ruljanssi olisi toistettava useaan kertaan saman päivän aikana. Nyt tarvitsisin jotain tehovitamiineja, jotta voisimme selvitä, ja vielä kehittyä paranemisen suuntaan tämän asian kanssa