Mites ulkoilu sujuu?

Keppien avulla olemme ulkoilleet nyt 5 viikkoa ja 2 päivää.





Tänä aamuna yksi peloistani sitten kävi toteen.






Danko riistäytyi irti otteestani ja oli jäädä auton alle. Tietenkin sitä on karkuun juostava suoraan vilkasliikenteiselle autotielle. Valitettavasti vapauden musta hurma, kun saa valtaansa, Dankolla korvat ovat pelkästään koristeena.






En pidä avuttomuuden tunteesta. En pidä siitä, että en voi tällaisessa tilanteessa tehdä mitään.
Perään en pääse mitenkään vauhdikkaasti. Huusin kuin palosireeni ja yritin huitoa keppien avulla autoja hidastamaan ja varomaan koiraa. Siinäpä se.





Näin bussin tulevan, ja sieluni silmin jo näin, että koira jää alle.






Onneksi kuitenkin toisesta suunnasta tuleva auto pysähtyi ja nuori naishenkilö yritti ottaa Dankoa kiinni. Ei tosin saanut, korviin palasi kuulo ja Danko juoksi tien yli suoraan luokseni.





Vapisin ja tärisin niin, että kepitkin vispasivat käsissäni. Paniikkikohtaus ei ollut kaukana.





Kiittelin tätä nuorta leidiä avusta.







Tämä alue ei sovi meille. Monestakin syystä. Ensimmäisenä tulee tämä turvattomuus liikkuessa. Totesin juuri muutama päivä sitten, että tämä talokaan ei ole suunniteltu niin, että liikuntarajoitteiset pääsisivät hyvin täällä elämään ja liikkumaan.






Ja kaikki blogia lukeneet tietävät mikä syy tulee toisena, joten siihen ei nyt tarvitse sen enempää syventyä.







Luin eräästä seuraamastani blogista jokin aika sitten sykähdyttävän tarinan siitä, kuinka blogiin toiveiden kirjaaminen oli mahdollistanut ne tapahtumaan kyseisen henkilön elämässä. Tarina oli hyvin mukaansatempaava.






Itse en ole koskaan uskonut siihen, että asioista ennakkoon puhuminen mahdollistaisi niiden tapahtumisen. Ei ole tapahtunut tähän mennessä. Jospa tämä skeptikko nyt tekeekin poikkeuksen ja ilmaisee toiveensa nyt sitten tässä julkisesti. 






Seuraava asunto, johon me toivottavasti pääsemme muuttamaan vielä tämän vuosisadan puolella, saisi olla meille kaikinpuolin sopiva. Ei ikinä enää kerrostaloon, kiitos.







Keppeily muutenkaan ei ole parantanut oloani lainkaan. Pakko niiden avulla on nyt kulkea, kun muutenkaan ei pääse, mutta paranemista ne eivät edistä. Lisäksi sadesäät tuovat ihan oman taajuuden kepeillä kävelemiseen, kun mukaan astuu liukkaus.






Tosin nyt ei muutakaan keinoa ole, joten on pärjättävä näillä olosuhteilla mitä on.






Tarvitsisin kipeästi muutaman viikon lomaa keppeilystä. Mielellään niin, että Dankon ulkoilutus olisi superhelppoa. En kyllä ole keksinyt, miten se olisi mahdollista, joten voinen unohtaa moisen tarpeen.






Kehoni on kipeytynyt niin, että olen saanut (monen muun asian lisäksi) seurakseni elohiiren toiseen silmään. Siis hermot ovat lopullisesti riekaleina.






Nyt täytyy vain jostain löytää se idea ja oivallus, kuinka saamme turvalliseksi tämän pakotetun ulkoilun näissä meille todella epäedullisissa olosuhteissa.