Kylläpä on taas ollut mieltä avaava viikonvaihde.
Olen ollut suorastaan ärsyyntynyt siitä, millä herkkyydellä minun ja Dankon elämään puututaan ja puhelimeen tartutaan ja soitellaan meistä milloin minnekin.
Tämän perusteella olettaisi, että tällaiset henkilöt ovat sellaisia, jotka ovat ensimmäisenä paikalla, jos apua tarvitaan ja osaavat toimia tilanteen vaatimalla tavalla.
Kyllä sitä voi luulla väärin.
Lauantai aamuna saimme äänekkään herätyksen, sillä talon palovaroitin alkoi soida.
Kömmin unenpöpperössä ensin ovelle katsastamaan tilannetta ja sitten soittamaan hätäkeskukseen.
Saimme apua välittömästi ja tulipaloa ei ollut. Toimin täsmälleen hätäkeskuksen antamilla ohjeilla.
Myöhemmin jutellessani eri ihmisten kanssa tapahtuneesta kävi ilmi, että olin ollut ainoa, joka oli soittanut hätäkeskukseen.
Lisäksi tapahtuma-aikaan ihmisiä juoksenteli käytävillä, vaikka sinne ei saa missään nimessä mennä, jos savua on. Onhan tästä ollut ihan opastuskin taloyhtiön puolelta.
Tällainen paniikkia synnyttävä hätätilanne kuitenkin näytti sen, kuinka eri ihmiset reagoivat.
Minua järkytti se, että helposti puhelimeen tarttuvat ihmiset eivät sitten oikean hädän hetkellä osanneetkaan toimia niin kuin kuuluu toimia.
Onkohan se jonkinlainen kieltoreaktio? Kyllä joku muu hoitaa.
Sama tilanne oli, kun eräs vanhus sai sairauskohtauksen. Satuin paikalle ja minun piti kädestä pitäen opastaa ja käskeä soittamaan hätäkeskukseen, vaikka paikalla oli jo auttamaan tulleita henkilöitä.
Mikä kenenkin valmius toimia hädän hetkellä?
Vaikka kukaan ei halua ajatella, että itse voisi joutua johonkin pahaan ja pelottavaan tilanteeseen, niitä sattuu silti ihan koko ajan.
Pelko estää meitä ajattelemasta rationaalisesti.
Rationaalinen ajattelu kuitenkin on kaiken avain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti