perjantai 24. marraskuuta 2017

Happy Days













Terveisiä





Talviselta mäki-vaellukselta.



Toisin sanoen riemukkaalta retkeltä. 







Olimme talven ensimmäisellä mäki-vaelluksella ja maasto oli todella niljakas, jäinen ja täynnä nuoskalunta.





Ylämäet sain tehdä todella koko kropalla töitä. Vielä lisävastusta sain lumesta, joka tarttui paksuiksi möykyiksi rattaiden renkaisiin. Siis ilmaisia tehoja, mahtavaa.







Alamäet sainkin sitten nautiskella riemukkaasta mäenlaskusta.






Painopistettä alaspäin, rattaisiin vauhtia ja annoin lenkkareiden liukua mäkeä alas. Aivan superia!

Rattaiden kanssa painopisteen saa yllättävän alas, ja vauhti pysyy vauhdikkaana






Voiman ja vahdin liitto. Tätä olen tavoitellut ja nyt sen sain huomata ja kokea. Kehon vapaa liikkuvuus. Yksi unelma on siis käynyt toteen.





Pakaroiden ja reisien polte kertoi, että treeni todella tuntuu siellä missä pitää. Kahden riemukkaan tunnin jälkeen tiedän tehneeni, mutta iloitsin aivan joka sekunnista





Huomisen palauttava liikuntatuokio tulee enemmän kuin tarpeeseen. Voi olla, että huomenna olen yhtä notkea kuin rautakanki.






Luonnossa treenaaminen tarjoaa aina jotain odottamatonta ja uutta. Treenaamien voi olla hauskaa ja innostavaa. Ja siitä voi saada elämyksiä arkeen.






























Viimeksi omasta kehityksestäni täällä.










torstai 23. marraskuuta 2017

Kaikki kipu ei ole CRPS:ää












Olen nyt viimeisten kuukausien aikana kuullut useammasta suusta; minulla on sama vaiva kuin sinulla.





Minua koskee tähän ja tähän ja tämä paikka aristaa, niinhän se on sinullakin, joten minullakin on CRPS.





Pahoittelen kovasti, jos blogistani on saanut sen kuvan, että kaikki kipu on yhtä kuin CRPS. Näin asia ei ole.





CRPS:n toteamiseksi tarvitaan muutakin kuin muutama oire. Neuropaattinen eli hermoperäinen kipu voi tuoda samanlaisia tai samankaltaisia oireita kuin CRPS.






Ihan talonpoikaisjärjellä asiaa avaten, jos henkilöllä on pitkään jatkunutta hermokipua on vain luonnollista, että keho reagoi ja koko hermosto herkistyy ja provosoituu erilaisista ärsykkeistä.





Puhun yleisesti kivun hoidosta, se johtuu siitä, että samat asiat auttavat kipuun, niin CRPS:ään kuin muunkinlaisen kivun hoitoon.





Suurin eroavaisuus CRPS:n ja muun hermostollisen tai hermoperäisen kivun tunnistamisessa on se, että CRPS lähtee aivoista. Siihen eivät anna vastetta lääkkeet, ne voivat jopa viedä henkilön toimintakyvyn alaspäin tai laskea raajojen käyttöastetta. Se on myös silloin ja ilman toimintamalleihin ja ajatusmalleihin puuttuvaa hoitoa rajusti etenevä sairaus.







Kun taas puolestaan hermoperäiseen kipuun voidaan (mahdollisesti) saada helpotusta lääkehoidolla ja kipu pidetään kurissa, tilanne pysyy raajassa tai kehossa suurinpiirtein stabiilina. Tai jokin muu hoitokeino pitää tilanteen samalla tasolla. Tilanne voi pysyä tietyillä toimenpiteillä samalla tasolla vuosia. Kipu luo ärsykkeitä ja ne vaiennetaan tietyillä toimenpiteillä. Käyttöaste raajassa ei kuitenkaan radikaalisti muutu tai henkilön muu toimintakyky ei tästä kärsi.






Kipu on kuitenkin aina kipu, johtuipa se mistä hyvänsä. Kivun voimaa ei saisi aliarvioida. Se ei mene minnekään pelkästään siksi, ettei sitä halua tuntea tai ajatella.






CRPS tuntuu olevan hieman sellainen muoti-diagnoosi. Tämäkin selittyy sillä, miten kukin lääkäri CRPS:n tulkitsee ja miten he sen diagnosoivat. Kuitenkaan jäte-astiana ei tätä sairautta saisi pitää, eli laitetaan nyt tämä diagnoosi, kun muutakaan ei keksitä tai löydetä.






Kun tämän sairauden hoito yleensä loppuu diagnoosiin, niin siksikin sen kanssa pitäisi olla hyvin varovainen.






Olen hyvin pahoillani siitä kehityksestä, mihin me olemme kasvaneet kaiken kehityksen tuoman helppouden aikana






Mitä enemmän sairaita henkilöitä kuuntelen, sitä enemmän olen pahoillani siitä, että kipuakin pidetään pillerillä ratkaistavana asiana




Olemme siis jossain vaiheessa menettäneet ajatusmallin siitä, että itsekin on asioiden eteen tehtävä asioita. Ja kuinka me aliarvioimme omaa kehoamme ihan vain siksi, että asioiden pitää olla nopeita ja helppoja. Olemme unohtaneet, kuinka hieno luomus ihmiskeho on ja mihin kaikkeen se pystyy, jos mieli ei ole luomassa sille esteitä.






Olemme menettäneet kosketuksen omaan kehoon. Kipu on täysin vieras ajatus, vaikka kipu ja suru, pettymys sekä vajavaisuuden kokemus ovat täysin elämään kuuluvia asioita. Ne ovat normaaleja asioita, joita ilman me emme voi kehittyä ja kasvaa ihmisinä.





Epämukavuus ja epävarmuus ovat täysin normaalia ihmiselämää.






Kipu on kehon hätähuuto. Siihen on silloin perehdyttävä, ei vain pyrkiä sammuttamaan sitä signaalia, joka ohjaa henkilöä löytämään syyn ja helpotuksen omaan tilanteeseensa.





















lauantai 18. marraskuuta 2017

Vuoroaskeleita













Terveisiä



ulkotreeneistä.






Ihanan leppoisa sää mahdollisti pitkästä aikaa kunnollisen treenin ulkona.






Otimme oikotien järvelle, joka tarjoaa mitä oivallisimman tasapainotreenin ja motivaation pysyä tasapainossa.







Jos ei halua kastua, eikä satuttaa kivikkoon itseään, niin on syytä pysytellä tasapainossa.






Danko kainaloon ja täydellinen keskittyminen tekemiseen. Hiki tuli kyllä hommassa, se on myönnettävä.





Olen kuitenkin erityisen tyytyväinen jalkojeni vuorotyöskentelyyn. Vasen jalka on laahaillut perässä, mutta nyt se otti oman paikkansa juuri sillä hetkellä, kun sen oli tarpeen toimia.





Olen hyvin iloisesti yllättynyt myös siitä, että tasapaino kesti molemmilla jaloilla tasalaatuisesti, vaikka treeni ei ole ollut säännöllistä viimeisen kuukauden aikana.






























Edellisen kerran kehityksestäni täällä.







torstai 16. marraskuuta 2017

Juuret on - vai juureton?
















Olen kokenut oivalluksen. 






Minulla on monta päivää ollut todella ahdistunut olo, ihan konkreettisesti. On tullut ihan itku, kun olen tajunnut haluavani kotiin.






Koti. Mitä se merkitsee? Missä se on?






Olen kokenut aina olevani juureton. En kuulu minnekään ja mikään ei kuulu minulle. Koti on vain sana, se ei ole konkreettinen paikka.






Olen muuttanut tähänastisen elämäni aikana 11 kertaa ja siihen on laskettu vain ne, mitkä muistan, eli yli 5 vuotiaasta eteenpäin. Olen asunut Oulussa, Joensuussa, viettänyt vuosikymmenen Kuopiossa, asunut pienessä kunnassa, kerrostalossa, rivitalossa, omakotitalossa, maalla karjatilalla ja marjatilalla, turvakodissa, kokenut kesämökkielämää, kommuunissa, alivuokralaisena.






Ainut pysyvä asia elämässäni on ollut, ensimmäistä luokkaa lukuunottamatta, koulu. Olin onnekas, kun sain suorittaa peruskoulun kuitenkin samassa koulussa kaikista muista muutoksista huolimatta.






Vaikka elämä on ollut muutoksesta toiseen kulkemista, koen olleeni onnekas, kun olen nähnyt ja kokenut paljon. Olen saanut kokea vähän kaikkea. Listastani oikeastaan puuttuu vain matkailuauto-elämä.







Ihan näinä päivinä tulee kuluneeksi 10 vuotta täällä Mikkelissä. Vuosikymmen, ja tämän piti olla vain välietappi ja opiskelukaupunki.






Täällä olen kuitenkin kokenut tähänastisen elämäni vaikeimman oppikoulun.






Olen olosuhteiden pakosta viimeisen vuoden pohtinut, minne me muuttaisimme Dankon kanssa.
Järjellä ajateltuna valinta on selvä, mutta käytännössä ei ihan niinkään helposti toteutettavissa.







Tiedän, että muutto on edessä ennemmin kuin myöhemmin. Enkä ole himmaillut sen asian kanssa siksi, että viihtyisin Mikkelissä, päinvastoin.






Olen yrittänyt pohtia, mikä olisi meille se oikea paikka. Sellainen, jossa tuntee viihtyvänsä ja jonne tuntee kuuluvansa






Voiko sellaista paikkaa ollakaan?






Kunnes sen sitten oivalsin. Vain sujuvan arjen kannalta sopivat ratkaisumallit ovat tärkeitä, muuta ei tarvitse tässä asiassa pohtia.






Olen ehkä maantieteellisesti juureton, mutta minulla on juuret. Ne juuret ovat itse muutoksessa. Mikään tässä elämässä ei ole niin varmaa kuin muutos, ja se kuuluu minulle, se on tuttua, se on minulla verissä.






Olen kulkuri luonnoltani, liikkeessä ja muutoksessa parhaimmillani, voisin jopa sanoa onnellinen.








Change is your destiny, go chase it.








































perjantai 10. marraskuuta 2017

Kipu - vallankäytön välineenä











Ihmisen käytös moninaisuudessaan jaksaa yhä yllättää. Kyllä kirpaisee, mutta pakko tästä on kirjoittaa, jotta kehitystä voi tapahtua.






Nyt se on tapahtunut. Minua on huijattu.






Olen ollut aina sitä mieltä, että kukaan ei vapaaehtoisesti halua kipua itselleen. Olen näemmä ollut väärässä.





Olen pohtinut omaa käytösmalliani tilanteen yhteydessä





Jälkeenpäin ajateltuna huomasin kyllä, en vain luottanut vaistooni.







Vaisto sanoi, vaisto varoitti.


Miksi en kuunnellut sitä?






En vain halunnut uskoa. Tarkemmin ajatellen, en keksinyt mitään motiivia sille, miksi ihmeessä kukaan haluaisi jollain tapaa käyttää kipua hyödykseen tai jopa kiristää sen avulla.





No, nyt olen tietoinen siitä, että näinkin voidaan toimia.





Kipua kun ei voi kyseenalaistaa. Se on jokaisen subjektiivinen tunne.
Enkä halua tehdä sitä vieläkään. Se ei ole reilua ketään kohtaan, jos kipua aletaan kyseenalaistamaan.







Mistä voi tunnistaa sen, jos joku pelaa jotain kieroa peliä kipua apuna käyttäen?






Tässä tapauksessa henkilö osasi hyvin kertoa erilaisia termejä ja heitellä niitä ikäänkuin puolihuolimattomasti lauseiden sekaan ja jättää tulkitsemisen toiselle.






Luonnollinen reaktio on lähteä jatkamaan toisen lausetta, ikään kuin puhuttaisiin samalla suulla.






Siitä syntyy illuusio, että molemmilla on sama kosketuspohja aiheeseen, vaikka toinen vain heittelisi termin sieltä toisen täältä perustelematta ollenkaan tilannettaan.






Tällaisessa tapauksessa kipua väärin käyttävä henkilö saa valtavasti tietoa, kuinka käyttää kipua hyväkseen. Ja kuinka voi mallintaa kipuihmisen käytöstä.







Miksi kukaan tekee näin?






Kivun avulla pyritään hyötymään jotain. Siinä voi olla kyse huomiosta, empatiasta, taloudellisesta hyödystä, vallasta jne.






On olemassa termi kielteinen kipukäyttäytyminen, joka tarkoittaa sitä, että sairaan puolesta tehdään asiat, jotta hän voi uhriutua. Sanotaan aina, ethän sinä voi tehdä sitä, sinä olet kipeä. Näin kipuihminen oppii siihen, ettei voi tehdä mitään, koska on kipeä.






Kuitenkin kivun avulla hyödyn tavoittelussa viedään olen uhri- ajatus ihan jonnekin uusiin ulottuvuuksiin. On huomattu se, että toisen henkilön tunteisiin vaikuttamalla saadaan se, mitä halutaan tai tavoitellaan. Ja silloin kipu on vallankäytön väline ja kiristyskeino.





Yleisesti ajatellen, kipu ei ole taloudellisesti kannattavaa, jotta sen kanssa kannattaisi kikkailla taloudellisen hyödyn nimissä. Sain kuitenkin huomata, että jokaisella on omanlaisensa ajatusmalli siihen, mistä hyötyy ja miten sen voi saavuttaa.






Tämä on vain niin väärin. Kipu on muutenkin sairautena heikosti tunnistettavissa. Yksi omaa etuaan ajava yksilö voi vahingoittaa keinottelullaan useita henkilöitä ja heikentää heidän asemaansa.







Olen saanut hyvin tärkeän oppiläksyn






Olen nyt tätäkin kokemusta rikkaampi ja voin kasvaa sen antamilla eväillä






Vaikuttaako tällainen kokemus siihen, kuinka suhtaudun vastaisuudessa kipua kokeviin yksilöihin?






Varmasti se osaltaan vaikuttaa. Täytyy olla täsmällinen siinä, mitä kysyy. Kuunnella tarkemmin. Antaa toisen itse kertoa ja kysyä perusteluja. Ja täytyy kuunnella myös vaistojaan











.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Vertaistuki - Mitä se on?











Mitä on vertaistuki?






Tämän luulisi olevan helppo määritelmä, mutta käytännössä se ei sitä ole.





Vertaistuki kipupotilaiden tai sairaiden kohdalla tarkoittaa sitä, että samassa ryhmässä olevat joko kokevat tai ovat kokeneet saman asian, siis kivun tai sairauden.







Miksi ainakin Suomessa kipuryhmillä on huono maine?






Itse koin hyvin loukkaavana itseäni kohtaan, kun minut niputettiin sellaiseen ryhmään tai lohkoon, jota pidettiin hyvin epävakaana ja epäluotettavana.





Muistan ajatelleeni, suomalaisia pidetään rehellisinä ihmisinä noin yleensä, ja Pohjois-Karjalaisia arvostetaan Suomessakin ahkeruutensa vuoksi.





Nyt kun minut oli diagnosoitu krooniseksi kipupotilaaksi, niin olinkin yhtäkkiä epärehellinen ja työnvieroksuja.





Mielestäni tämä ei ollut silloin, eikä ole nyt loogista.








Miten ihminen menettää rehellisyytensä tai ahkeran työntekijän tittelin vain sen takia, mitä paperissa diagnoosin kohdalla lukee?






Kipu on tila, se on tunne ja se on sairaus. Se ei vaikuta kenenkään luonteeseen olla rehellinen tai ahkera tai vastuullinen henkilö.





Vai vaikuttaako se?





Voin paljastaa sen.




Ei vaikuta.







Mikä sitten saa aikaan sellaisen illuusion, joka vakuuttaa ihmiset siitä, että kipupotilas valehtelee tai on muuten epärehellinen?






Olen kirjoittanut tästä jo aiemmin. Sen määrittää missä vaiheessa kiputilansa hyväksymistä henkilö on.






Tämäkään ei tarkoita sitä, että henkilö valehtelisi olotilastaan, tarkoituksella.
Hän vain maalaa itselleen kuvaa, jonka avulla luulee selviävänsä.






Esimerkkinä nyt mainittakoon se, kuinka ihminen voi peitellä kipua ja olla kuin sitä ei olisikaan. Tai tekee hullun lailla vielä enemmän hommia vakuutellen samalla, ettei mihinkään koske, ei pienet kivut haittaa.





Pelko määrää yleensä tällaisesta käytöksestä. Sitäkään ei voi kuitenkaan yleistää.





Toinen ääripää pelosta on se, että henkilö on vakuuttunut kaikista pahimmasta diagnoosista, minkä vain oireisiinsa voi liittää






Sekään ei ole välttämättä tarkoitushakuista valehtelua, vain tapa käsitellä pelkoa ja kohdata se.






Kipu luo pelkoa ja pelko lisää kipua. 







Looginen terveen ihmisen ajatus on, että kipuryhmässä kaikilla on sama pelko, joten keskustelkoot keskenään.






Miksi kipuryhmät eivät välttämättä toimi?






Juuri tästä syystä. Pelko on sellainen indikaattori, joka saa aikaan taistele tai pakene-reaktion. Toisen pelkoa vähätellään ja väheksytään, jotta oma pelko ei kasva.






Jos terveen ihmisen on vaikea vastaanottaa sairaan tai kipuihmisen tunnetiloja, ei se sen helpompaa ole sairaille tai kipuihmisillekään.






Heillä on tunnemittari jo puhtaasti miinuksella, ja yleensä pelko on jonkin sortin johdannainen kuolemanpelosta tai vajavaisuuden tunteesta






Jos ryhmä toimii tunnepohjaisena, se luo heikon alustan sairaille tai kipupotilaille. Tunteiden jakaminen voi olla toiselle ihan ok. Ja toinen puolestaan ahdistuu entisestään jonkin toisen tilanteesta.






Niin kuin aina, tässäkin on hyvät ja huonot puolensa. Joskus peilaaminen on hyvästä. Se voi auttaa reagoimaan neutraalisti omaan tilanteeseen ja katsomaan sitä laajemmasta näkökulmasta.






Mutta se voi myös johtaa siihen, että henkilöön ikään kuin tarttuu nuo toisen ihmisen tunnetilat ja joskus myös oireet ja näin ollen sairas yksilö on entistä syvemmällä suossa.







Myös sellainen vakava asia vaikuttaa ryhmän toimintaan kuin, kiputilojen tai sairauden hyväksyminen.





Jos et hyväksy kipua tai sairautta itsessäsi, et hyväksy sitä toisissakaan.





Kuulostaako brutaalilta?






Voi olla, mutta se on totta. Voi tulla jopa inhon tunne toista kipeää tai sairasta kohtaan, koska pitää tätä toista heikkona. Ajatus huutaa vain, miksi et tee mitään tilanteellesi?






Vaikka tosiasiassa se heijastaa vain henkilön omaa tilannetta, mutta purkautuu toista sairasta tai kipeää kohtaan.






Ja sitten vielä yksi ryhmien epäonnistumiseen vaikuttava tekijä






Siellä leimautuu ja uhriutuu. Toiset sairaat tai kipeät pakenevat omaa tilannettaan siihen, että tuovat hyvin selvästi julki olevansa hyvin onnekkkaita, etteivät ole niin huonossa kunnossa tai sairaita kuin ryhmän huonoimmassa kunnossa oleva yksilö.






Jos minulta kysytään, niin se se vasta on brutaalia touhua. 

Mutta perusvaistojen ohjaamaa käytöstä.







Mitä siis on vertaistuki?