Yksi huoli vähemmän

On tämä elämä välillä ihan hullunkurisen hauskaakin. Eilen sanoin eräälle henkilölle, että nyt on meidän molempien elämässä ollut niin paljon negatiivista voimaa viime ajat, nyt alamme jahdata positiivista voimaa ja odottamaan mielekkäitä asioita.





Hän naureskeli minulle, että uskotko tosissasi tuohon. Sanoin uskovani.






Tänään sain yllättäen puhelun aamupäivällä. Ilmoitettiin, että meidän lenkkeilymme ja ulkoilumme Dankon kanssa tullaan tarkastamaan kahden tunnin päästä.






Käteni valahtivat ihan tunnottomiksi, kun jännitin asiaa niin kovasti. Tiedän, että olen tehnyt kaiken vaaditun, mutta siltikin pelotti, mitä jos vaikka uusia ilmoituksia meistä on tehty.






Sitten vielä ilma. Vettä tulee kuin saavista kaatamalla ja Dankohan ei silloin kävele mihinkään. Danko on ulkoilmakoira tasan omilla ehdoillaan. Sade, pakkanen ja huonot ilmat eivät siihen sisälly. Sitä varten meillä on rattaat, jotta pidemmät ulkoilut ja vaellukset sujuvat hyvin.






Laitoin Dankolle sadeviitan päälle, ihan siinä toivossa, että se hämäisi koiraa niin, että ulkoilu saataisiin sujumaan moitteettomasti.






Mahdottomia odotin. Ei sujunut. Mutta todisti tämä meidän ulkoiluyritys nyt sitten kaiken sen, mitä olin kertonut näille viranomaisille. Näkivät omin silmin. Tahallani en ole koiraa kevättä sisällä pitänyt, vaan olosuhteiden pakosta.







Olemme nyt sitten vapaita. Mitään ei ole enää vireillä ja me olemme nyt puhtaita tämän asian suhteen.






Tuntui, kuin 50 tonnia olisi painoa otettu harteiltani pois. 





Huh huh, että helpotti.





Ja sanonpahan vain, että myös tämä henkilö, jonka kanssa eilen juttelin oli saanut tänään puhelun, jonka sisältö oli erittäin suuren positiivisen voiman omaava. Onnittelut hänelle!





Että, uskonko tosiaan.... Uskon!

Armorikas elämäntaival

Eilen pääsin pitkästä aikaa viikonloppuun kuuluvaan rentoon olotilaan ja tunnelmaan, kunnes yö toi taas mukanaan asioita.





Heräsin yöllä huutoon. Samassa alkoi kovaäänisestä kaikua pelastushenkilön / viranomaisen käskytystä, ettei parvekkeelta saanut hypätä.





Tottakai säikähdin tilannetta, mutta tiesin, ettei nyt ole hätää, koska auttajat ovat jo paikalla. Kuulin kyllä tämän kovaääniseen puhuvan henkilön hädän, tilanne taisi olla todella tulenarka.





Pohdin siinä mielessäni, että toivottavasti kukaan ei ole niin hullu, että menee omalle parvekkeelleen tiirailemaan tapahtumia, ja mahdollisesti näin provosoi tilanteen kärjistymään niin, että henkilö pääsee hyppäämään tai putoamaan.






Valitettavasti voin todeta, että tässä ei ole mitään uutta. Olen kohta 10 vuotta asunut tässä talossa ja tämä oli jo 8. kerta, kun näin käy.






Onneksi tälläkin kertaa tilanne päättyi sikäli onnellisesti, että henkilövahinkoja ei tullut.





Pohdin vain, että jos mikään ei muutu ja asialle ei mitään tehdä, joku tässä suunnitelmassaan vielä valitettavasti onnistuu.

Asia ei kuitenkaan saisi olla näin.

Ei pitäisi voida olla mahdollista, että ainoa vaihtoehto mille tahansa asialle on kuolema. Ja vielä ennenaikainen kuolema.

Kukaan ei voi mennä sanomaan sitä, mitä toisen tulee kestää ja mitä ei.

Onko tähän kuitenkin olemassa jokin keino, jolla tämän elämä-kuolema vastakkainasettelun voisi purkaa?

Ihmisellä, joka aikoo henkensä riistää on siihen yleensä jokin syy.

Miten tähän syyhyn voi vaikuttaa? Miten siltä voidaan viedä valta? Millä tavoin asiaa voisi helpottaa tai sen voisi ratkaista, jotta elämä säilyy ja jatkuu?

Elämä itsessään on hyvin kallisarvoinen asia. Elämä sisältöineen voi taas olla yksilölle hyvinkin vaikeaa. 






Meidän pitäisi löytää siihen sisältöön se ratkaisu, jolla asioita voisi helpottaa, ratkaista tai muuttaa, jotta meidän ei tarvitse itsessään elämään puuttua. 






Jokainen meistä on syntynyt tähän maailmaan. Meillä jokaisella on biologiset vanhemmat. Jokaikisen ihmisen syntymä on tuottanut iloa jollekin. Vauva on hyvin konkreettinen symboli sille, mitä me viattomana, hauraana ja suojeltavana elämässä pidämme.

Meistä jokainen on ollut jossain vaiheessa vauva. 

Meissä on sisäsyntyisesti se voima, joka pitää elämänliekin voimissaan. 

Tämä koskee samalla myös päihteiden käyttöä. Viihdekäyttö on aivan eri asia, kuin käyttää niitä elämän sisällön turruttamiseen.






Koskaan omaa elämää, siis elämää, koskevaa päätöstä ei pitäisi tehdä hetken hurmassa, eikä päihteiden tai lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Se voi olla melkoinen virhearvio, jota ei enää voi korjata eikä perua.






Tuskaa voidaan hoitaa monella eri tavalla. Sitä voidaan lievittää monella eri tavalla. Mikä sopii kenellekin, riippuu tietenkin yksilöstä.

On siis kysyttävä itseltään, haluaako tosiaan luopua elämästään ja lopettaa kaiken tähän, vaikka edessä voisi olla vielä vaikka mitä koettavaa, niin hyvää kuin huonoakin, vai onko olotila sellainen, että haluaa VAIN tuskan ja vaikeuksien loppuvan?

Väsyminen elämän sisältöön on AIVAN ERI ASIA, kuin halu kuolla.

8 faktaa minusta

Blogeissa on kiertänyt viime aikoina sellainen hauska haaste, joka pyytää tekemään jymypaljastuksia bloggaajasta itsestään. Luen näitä mielelläni. Nyt ajattelin tehdä samanmoisen postauksen itsestäni.







1. Olen esiintynyt elokuvassa



Ah, tämän luen ehdottomasti yhdeksi suurimmista saavutuksistani elämässäni. Siis kokonaista 5 sekunttia elokuvassa, jossa näyn avustajan roolissa pääkohtauksen taustalla. 



Tämä kuvattiin kotipaikkakunnallani kun olin 10 vuotta vanha. Koko koululuokkamme pääsi avustamaan elokuvassa. Minulle yksi suuri hetki oli se, kun ne joilla ei ollut kaikki vaatteet täysin kohtaukseen sopivia, pääsivät puvustamoon niitä sovittamaan. Minä pääsin sinne. Vitsit, että oli jännää.



Näytteleminen itsessään oli todella mukavaa, mutta minua kiehtoi enemmän ilmapiiri. Kuvaajan työ oli hurjan jännää seurattavaa. 



Kyseinen elokuva näytettiin telkkarista kuluneena kesänä. Vietin hyvin nostalgisen hetken muistellessa noita aikoja ja bongaillessani itseäni elokuvasta. 







2. Olen absolutisti



Olen aina ollut hyvin nihkeä alkoholin suhteen. Mitään dramaattista ei taustalla kuitenkaan ole. Minä en pidä alkoholin mausta. Lisäksi en pidä siitä, mitä alkoholi tekee keholleni.



Olen 2 kertaa elämässäni juonut ns kunnon kännit. Alkoholi tuo esiin armottoman halun laulaa ja tanssia ja sitten alkaa armottomasti väsyttää ja nukuttaa. Ensimmäisellä kerralla join lahjaksi saadun, ilmeisesti rose-viini pullon, ja aloin nähdä pupuja joka paikassa, lisäksi toinen käteni meni aivan tunnottomaksi.



Kun taas toisella kertaa olin tulossa yökerhosta kotiin ja kerrostalo heilui uhkaavasti, joten sitä piti jäädä pitämään pystyssä. 



Viina on viisasten juoma- ei siis sovi minulle.







3. Olen täysin lumoutunut teatterista



Olin varmaan siinä noin 9-10 vuotias, kun koulu tarjosi meille kulttuuria ja kyydisti meidät isompaan kaupunkiin teatteriin. Olin täysin tynnyrissä kasvanut, ja en ollut kuullutkaan koko teatterista siihen astisen elämäni aikana.



Muistan, että tarina oli jokin Tuhannen ja yhden yön saduista. Ja sen, että näytelmässä oli lentävä matto.



Kun valot pimenivät ja esitys alkoi, olin aivan täysin haltioitunut. Musiikki, näyttelijät, tunnelma, hienoinen jännitys ja mitä vielä. En saanut silmiäni irti siitä ja tuo kokemus oli niin pysäyttävä, että pystyn palauttamaan itseni siihen hetkeen vielä yli 20 vuotta myöhemmin. Tuntui, kun eteeni olisi avautunut elämä, jota olin koko siihen astisen elämäni odottanut. Se tuntui kodilta. Siitä alkoi rakkauteni teatteriin. 



Olen aina käynyt teatterissa näin aikuisiällä, kun siihen vain on ollut mahdollisuus. Olin hyvin onnekas, kun erään työprojektini myötä sain työskennellä pitkän uran tehneen näyttelijän alaisena ja pääsin jopa puvustamaan lastenteatterissa. Mittaamattoman arvokkaita hetkiä ja tunnelmia.






4. Olen käynyt 2 kertaa ulkomailla



Voi sitä iloa, riemua, jännitystä ja pelkoa(kin), kun pääsin ensimmäiselle ulkomaanmatkalleni ollessani yläkoulu-ikäinen. Kaverini, joka oli reissannut ympäri maailmaa, kehotti minua haistamaan heti lentokoneesta ulostullessa, miten erilaiselle ja hyvälle ulkomailla tuoksuu. Minähän tein työtä käskettyä - ja yllätys yllätys- haistoin vain bensiinin. 



Tuoksut tulivat kyllä elämyksenä tutuksi myöhemmin lomaviikon aikana. Meri, palmut ja lämpö - teitä kaipaan yhä.



Toisella kertaa olimme ryhmämatkalla ja oikein roadtripillä. Tällä matkalla ostin katukauppiaalta varmaan kauneimman käsilaukun, jonka olen omistanut.







5. Kukkia hiuksissa



Vaikka nykyinen tilanteeni estää monta asiaa, niin tykkään kovasti asusteista. Koruista rakastan korviksia. Ja tärkein asuste on tukkakukat. Niitä olen käyttänyt niin kauan kuin muistan. Tai, ainakin kesäisin, sillä pipon alla ne ovat tiellä.



Hiuksiin laitettavien kukkien kokoelma onkin melkoinen, jonka omistan. 






6. En ole koskaan ollut hevoshullu-tyttö



Meillä oli mummolassa useita hevosia. Siitä huolimatta en ole koskaan kokenut tuota hevoshulluutta, joka ymmärtääkseni useamman tyttölapsen johonkin elämänvaiheeseen kuuluu.



Päinvastoin, olen hiukan pelännyt niitä aina. Hevonen on upea eläin. Ja iso. Katselen ja ihailen niitä mieluummin kaukaa, kun menen lähietäisyydelle.



Olen ratsastanut muutaman hassun kerran ja pelkäsin vain sitä, että putoan. Lienee ollut myös sairaudellani jotain osuutta asiaan kehonhallinnan suhteen, vaikka siitä en tietoinen silloin ollutkaan.



Lisäksi eräs mummolassa ollut varsa potkaisi minua pelästyksissään kipeästi nilkkaan, joten se on jättänyt muistijäljen, joka varoittaa pysymään kauempana moisista elikoista.






7. Rakastan uimista



Tai siis ennen rakastin. Nyt ei ole veteen mitään asiaa.
Muistan kuitenkin, että opettelin itse uimaan, kun olin jotain kymmenen korvilla. Tuli nieltyä vettä ihan kiitettävästi, mutta löysinpäs kuitenkin tekniikan ja opin uimaan.



Lapsena oli mahdollisuus vierailla muutamia kertoja kylpylöissä. Ne reissut ovat rakkaimpia lapsuusmuistojani. Etenkin seurakunnan järjestämä reissu Oulun Eedeniin. Kylpylä ja meri. Kaunis kesä. Niihin maisemiin mieleni palaa vieläkin, kun elämä verottaa voimia liikaa.






8. En ole koskaan käynyt Linnanmäellä



Huvipuistot ovat ihania. En ole mikään hurjien laitteiden ystävä. Olen käynyt Särkänniemessä kerran ja erehdyin Viikinkilaivaan. Huusin ja kiljuin kauhuissani, vaikka en olisi halunnut. En mahtanut sille mitään. Melkein suutelin maata jalkojeni alla, kun pääsin moisesta vauhtihirmusta pois. 



Muutama muukin suomalainen huvipuisto on tullut koettua tähän astisen elämäni aikana.



Linnanmäellä Helsingissä en ole käynyt koskaan. Haluaisin korjata tämän puutteen jossain vaiheessa. Ennen kaikkea minua kiinnostaa vaaleanpunainen hattara, jota sieltä kuulemma saa.

"It's all wrong"

"Kaikki on vinksin vonksin, tai ainakin heikun keikun...."






Peppi Pitkätossu sen jo tiesi. Mikä viisaus kätkeytyykään tuohon rallatuksen osaan.






Olen nyt kokenut sen. Valaistumisen. Valtava taakka on pudonnut hartioiltani. Toivon todella, että tämän myötä myös jalkani ottaa aimo harppauksen kohti parempaa, terveempää ja kivuttomampaa tulevaisuutta.






Koko tämä kiusaamis saaga on saanut minut voimaan todella huonosti. Olen ollut ihan lamaantunut, koska elämäni on todella heittänyt kuperkeikkaa ja tämä asia on vaikuttanut syvällisesti terveydentilaani sekä meidän arkeemme.







Olen ollut niin surun ja murheen varjossa, että elämä on tuntunut hyvin tummalta ja uuvuttavalta. Toisin sanoen, tässä ei ole ollut järjen häivää.







Ensin ajattelin, että kiusaajat saivat mitä halusivat, mutta kappas vain, olin taas väärässä.

Kiusaaminen on vaan jatkunut.


Olen vain hokenut itselleni: Miksi?






Alusta saakka koko tämä touhu on tuntunut aivan järjettömältä. Tarkoitan sitä, että tunnen kuitenkin nämä ihmiset monen vuoden ajalta. Tiedän millaisia he ovat ja mihin he kykenevät. Tosin tilanteet voivat muuttua olosuhteiden vaihdellessa, mutta siltikin, tämä koko saaga on tuntunut jopa heidän mittapuullaan järjettömältä.






En kertakaikkiaan voinut käsittää sitä, miksi lyödä lyötyä.






Nenäni edessä on ollut vihjeitä koko kesän ajan. Niitä on tipahdellut milloin missäkin yhteydessä. En vain ole saanut murheen varjossa niitä sovitettua yhteen.






Uhrin osa on siitä epäkiitollinen, että pelko estää näkemästä tilannetta kokonaisuutena. Näin on minullekin käynyt.






Minulla on ollut pidemmän aikaa sellainen olo, että olen missannut jotain hyvin tärkeää. Jokin sellainen asia, joka on ratkaisun avain. 






Olen muutaman päivän ottanut rennommin. Jättänyt suorittamisen sikseen ja levännyt. Olen antanut musiikin elää sielussani ja virrata elävöittävänä lävitseni.

Sitten se iski. Ajatus. It's all wrong!

Tämä on väärinpäin. Minä katson asiaa vain omasta kulmastani. Motiivi ei löydy ajattelemalla sitä kautta, mitä minä koen. Toinen oivallus tuli siitä, kun ymmärsin, että kaikilla kiusaajillani ei ole sama motiivi. 






Kynä kirjaimellisesti sauhusi kädessäni luodessani paperille käsitekarttaa, jotta voin todella loogisesti ajatella tilanteen käsitteet oikein.

Ja siinä se oli silmieni edessä. Kaavio, jossa oli se ratkaisu, jota olin etsinyt.







Kaavion mukaan minun kiusaamiseni on vain keino saavuttaa ihan toisenlainen päämäärä. Ja, jotta päämärän saavuttamisen voisi estää, olisi motiivi kyettävä purkamaan.







En ole vielä päättänyt tai oikeastaan edes ajatusta pidemmälle kehitellyt suunnitelmaa siitä, miten voisin tilanteeseen vaikuttaa niin, että rauha palaa ja ikävät suunnitelmat eivät pääsisi toteutumaan.






En tosin edes tiedä, onko se lopulta minun kädessäni, mutta jos loogisesti ilman tunnelatausta ajattelen tätä asiaa, on se tulkittavissa melkoisena hätähuutona ainakin tämän yhden henkilön osalta. 







Kaavioni mukaan, on mahdollista, että tilanne tulee vielä pahemmaksi muuttumaan. Voi olla että kiusaaminen pahenee, koska en ole reagoinut asiaan odotetusti. Painostamista mahdollisesti jatketaan sinne saakka, kunnes haluttu lopputulos on saavutettu.






Mielessäni kävi jotain tämän suuntaista jo silloin, kun Dankon kautta kimppuuni hyökättiin. Se oli isku, joka sattui minuun ja lujaa. Valitettavasti, jos minä luen vastapuolta, se lukee myös minua. Ja tuntee, sekä tietää. Dankon kautta kimppuuni käymisen ajateltiin ehkä olevan se viimeinen niitti, jolla minut saa toimimaan. Kun en reagoinut tähänkään millään, alkoi tulla puhelimeen viestejä, muotoiltuna niin, että kukaan ulkopuolinen ei taatusti ymmärtäisi mitä niillä haetaan.






Näihinkään en reagoinut, joten tilanne elää tällä hetkellä. Kaikki riippuu nyt siitä, miten hanakasti kiusaaja on päättänyt päämääränsä avullani saavuttaa.






Ja mitä minä teen asialle. Provosoiko se ankarampaan iskuun, vai ratkeaako tilanne kaikkien eduksi.






Onnistuuko motiivin purkaminen millään keinolla? En osaa sanoa, riippuu siitä, osaanko ajatella samalla tavoin, kun kiusaaja asiaa ajattelee.