Hengityksen harmonia

Muutos asenteessa

Pilleriä poskeen ja pulinat pois! ?

Kolmas ja erittäin vaikea asia on rentous. Tämä voi jopa herättää ihmetystä, mutta se ei ole lainkaan niin yksinkertaista, helppoa ja ongelmatonta, kuin miltä se kuulostaa.



Kipuahan hoidetaan karkeasti yleistettynä seuraavasti: Menet lääkäriin ja tulet sieltä reseptin kanssa ulos. Syöt ne pillerit ja kun ei mitään helpotusta tule, menet uudestaan lääkäriin ja saat mukaasi nipun reseptejä erilaisiin lääkkeisiin.



Siinä sitä sitten on pilleriä purkki poikineen. On erivärisiä ja eri vahvuisia, on siihen ja tähän vaivaan. On ruoan kanssa otettavaa ja sitten ihan vaan muuten syötäviä ja vielä niitä tarvittaessa otettavia, jos eivät vielä satu riittämään.



Tämä on kauhean arka asia kivunsaralla ja se on ehkä myös vähän tabu. En tarkoita loukata ketään. Puhun aivan täysin omasta kokemuksestani.




Minä elin tässä lääketokkurassa 3,5 vuotta. Lääkemäärät olivat todella hurjat ja kipulukemat aivan pilvissä. Joka kerran lääkäri - ja vaikka eri lääkärikin - määräsi vain lisää lääkettä.
Elin hirveässä sumussa. Minulla oli näköhäiriöitä, kävelin päin seiniä, kompastelin jatkuvasti. Oksentelin, välillä hyvin rajustikin, mm 4 viikon jakso, jossa mikään ruoka ja neste ei pysynyt sisällä.
Rytmihäiriöt olivat välillä korvia huumaavia. Jos nukuin, näin kauheita painajaisia ja hereillä ollessa sain hallusinaatioita. Hengitys oli ajoittain hyvin vaikeaa ja mikä pahinta.. Kärsin tietämättäni 3,5 vuotta lääkepäänsärystä.


Tuossa ihan nyt muutamia juttuja mainitakseni. Olin hyvin väsynyt koko lääketouhuun, mutta muustakaan en tiennyt. Luulin, että ainut mahdollisuus selvityä on syödä lääkkeitä. Silloisten lääkäreiden ja terveydenhuoltohenkilöstön mukaan ei ollut muuta tietä.


Kunnes menin yliopistolliseen sairaalaan ja siellä lääkäri oikeasti kuuli ja kuunteli minua. Hän sanoi heti, että lääkitys puretaan pois ja minä rupean elämään ilman lääkkeitä.


-TÄH? Siinähän nyt jo iski pienoinen paniikki.. Kysyin, että kuinkas mä sitten pärjään, jos mitään lääkkeitä ei ole käytössä? 

-Lääkäri katsoi minua hyvin lempeästi ja sanoi: "Olethan sinä pärjännyt tähänkin asti ilman lääkkeitä, kun eivät nämä ole sinua auttaneet."


Niin, niin yksinkertaista ja lempeää se oli.



Seuraavana oli vuorossa 6 viikon vieroitus kipulääkkeistä. Tyydyn vain toteamaan, että hitonmoinen homma ja aivan kauheat vieroitusoireet. Varsinkin narkoottisten lääkkeiden jälkimainingit voivat olla hyvinkin rajut. Pahoinvointi ja kylmä hiki olivat ihan omaa luokkaansa.



Minulle siitä ei kuitenkaan ollut niin sanotusti vastusta, koska päänsärky hellitti joka päivä. Meillä jokaisella on kivun kohdalla sellainen oma akilleen kantapää. Minulla se on päänsärky.


Voin vain lausua ääneen sydämelliset kiitokset kyseiselle lääkärille, joka oli niin rohkea, että uskalsi tehdä näin. Se oli minun kannaltani täysin oikea päätös.


Kun pää oli selvinnyt ja lääkkeet poistuneet elimistöstä, minulle oli heti selvää, että tästä tämä hyväksymistyö on lähtenyt nyt käyntiin ihan todenteolla. Kipua ei tarvitse pelätä. Se oli suunnattoman suuri oivallus kivunhallintaa ajatellen ja kivun kanssa eläessä.




Rentous on paras lääke, kun lähdetään miettimään keinoja kivun hallintaan. Tämä ohje pitäisi jokaiselle kivusta kärsivälle antaa niiden pillerireseptien kylkeen. Eikä vaan sanoa, että tee nyt jotain rentoutusta. Kyllä muuten jää tekemättä.

Niin kuin jo mainitsin rentous ja rentoutuminen on aivan oma taiteenlajinsa. 

Tämä ei suinkaan tarkoita samaa asiaa kuin nukkuminen. Ehei. Minulla ainakin kipu tulee unen läpi ja puren hampaita yhteen niin lujaa, että poskihampaat lyövät lieskoja ja lihakset ovat kireitä kuin viulunkielet. Lisäksi, kun koskee kovaa, silloin mennään kippuraan, jotta varmasti joka paikka soi.



Kun aloitellaan rentoutumista, kipua ei todellakaan pidä pelätä. Kipuihmisellähän on paha olla koko ajan. Pinna on kireällä, erilaiset pelkotilat, huolet, murheet, suru ja ihan fyysinen kipu ovat mielessä ja mielenpäällä.



Ensimmäinen reaktio on yleensä aina, että ***** tunge se rentoutuminen ihan minne lystäät. En viitsi kiroilla, mutta kaikenlaiset hatutukset, ketutukset ja ärräpäät yleensä ovat vallalla silloin. Ne täyttävät mielen ja sinne ei oikein mahdu mitään muuta.




Mielestäni paras neuvo rentoutumisen aloittamiseen on hengitys. Kipuihminen pintahengittää.




Rauhallinen paikka, hyvä asento ja tietoinen hengitys. Ensin ihan vain huokaus. Sitten etsitään palleahengitys. Hengitysrytmin tietoinen hidastaminen. Hengitetään sisään ja ulos. Tämäkin voi ihan ensimmäisillä kerroilla aiheuttaa kipua, koska lihakset ovat täysin jumissa ja kivun kipsaamat.




Jos tämän aloittaessa ei ole käsitellyt kipua yhtään, se kaikki painolasti yleensä vyöryy päälle ja ahdistaa ihan urakalla. Tämä riippuu niin ihmisestä kuinka meistä jokainen käsittelee ne asiat, ja käsitteleekö vai jättääkö rentoutumiset sikseen, ja antaa ärräpäiden hoitaa homman.




Minä olen suhtautunut tähän asiaan kuin urheilija. Kivunhallinta on minun työtäni. Se on asia, joka helpottaa minun arkeani ja elämääni. Se on myös keino antaa keholle hetkinen levähtää. Sitä pitää harjoittaa, ihan joka päivä. Monta kertaa päivässä. Siihen pitää etsiä uusia keinoja ja sitä pitää opiskella. Samalla opiskelet itseäsi, opettelet tuntemaan kuka olet ja millainen ihminen olet.




Itsetuntemus kasvaa ja samoin oman kivuntuntemus. Apukeinoja on vaikka kuinka paljon. Minä käytän lämpöä. Keho rentoutuu lämmön vaikutuksesta ja hengittäminen on helpompaa.




Voi kokeilla musiikkia, saunaa, mielikuvaharjoitteita jne. Pääasia on, että pystyt keskittymään hengitykseen ja huomaat ja huomioit sen kuinka keho rentoutuu ja kipu on hallittavissa. Se ei hallitse sinua, kehoa ja elämääsi, vaan sinä hallitset kivun tunnetta ja voit käsitellä sitä.





Nauru on myös asia, jota vaikeuksien keskellä harvoin tulee harrastaneeksi. Jos ei naurata, nauraa voi ikäänkuin väkisinkin ja herätellä endorfiinejä parantamaan kehoa ja mieltä. Oiva apu tähän on esimerkiksi Vesa-Matti Loirin Naurava kulkuri.




Toinen hyvä tapa on, mennä peilin eteen ja katsoa itseään. Hengittää syvään ja hymyillä. Samalla teet työtä itsesi ja kivun hyväksymiseksi.





Jokaisen täytyy tehdä työtä sen eteen, etä löytää itselleen ne hyvät metodit, joita toteuttaa ihan joka päivä. Kipuahan on hoidettava ihan joka hetki. Niistä omista asioista koostuu se paletti, jossa sinulla on ne tavat, joilla sinä hoidat itseäsi ja omaa kipuasi.




Ja sitten kun iskee se hetki, että ne tavanomaiset keinot eivät tepsi, varalla on hyvä olla jotain. Minulla se on perushengitys. Ääneen hoen, että hengitä, hengitä, hengitä. Mantraan kuuluu myös: kipua ei tarvitse pelätä, tämä on tunne, palaa perustekemiseen. Myönteiset asiat, keho kestää kyllä, minä kestän kyllä. Sitten lämpöä ja mielenhallintaa eli positiiviseen myönteisten ajatusten kautta.

Tämä on vuosien harjoittelun tulosta ja voin sanoa, että se kyllä toimii. 

Usein tässä kohtaa kohtaan epäuskoa siihen, että miksi tämän pitää olla niin vaikeaa?

Asiahan on niin vaikea tai helppo kun sen ajattelee olevan. Tämä on sitä lasi on puoliksi tyhjä/ täysi ajattelua.




Minä ajattelen tämän olevan mahdollisuus helpottaa ja hallita kipua ja sitä kautta saada myönteisiä asioita ja kokemuksia elämääni.




Siihen voi suhtautua toisinkin, silloin se toimii vain itseä vastaan. Tämä kaikki on tietoista toimintaa, kuinka asioita parannetaan tai ainakin saadaan tuntumaan ajoittain edes helpommalta. Rytmi ja rutiini luovat myös keholle ja mielelle turvaa. On jotain mitä voit tehdä. On jonkinlainen hallinantunne. 






Rentoa retkutusta,

I feel it in my fingers, I feel it in my toes...

Toinen vaikea asia on itsensä hyväksyminen, rakastaminen, kunnioittaminen ja arvostaminen kipuineen, sairauksineen ja rajoitteineen. Ihan kiireestä kantapäähän ja sormenpäistä varpaisiin asti.  Tämä on monesti haastavaa, vaikka olisi tervekin.


Usein ajatellaan, että olisinpa sitä ja tätä.. sellainen ja tällainen.. silloin voisin hyväksyä itseni. (tai myös muut)
Ehdollistetaan hyväksyminen, eikä keskitytä vaalimaan sitä, mitä meillä nyt on.


Minulla oli ihan ok itsetunto ennen kuin sairastuin, mutta olin taipuvainen ajattelemaan, etten ole kyllin hyvä, etten riitä sellaisena kuin olen ja en rakastanut itseäni ehdoitta.



Sitten kun sairastut ja tulee rajoitteita ja kipu vie uskon elämästä, mitä se tekeekään itsetunnolle?


Ihminen kokee olevansa huono. Huonompi kuin muut.


Tämä johtuu myös osittain siitä, että kipu ei ole yleisesti hyväksyttävää ja sitä ei uskota. Olet epäuskoinen itsekin. Varsinkin, jos ei ihan tarkkaan tiedetä mistä kipu johtuu, ja sen selvittämiseen yleensä aikaa vierähtää.


Kun kipu kroonistuu, sinä muutut tavallaan toisen luokan kansalaiseksi, niin yhteiskunnallisesti kuin myös lääketieteen silmissä.


Ja se on hyvin valitettavaa, koska se estää ihmistä pääsemästä tekemään surutyötä menetetyn terveyden tähden ja samalla tekemään hyväksymistyötä sen eteen, että elämä jatkuu, vaikkakin toisenlaisena ja toisenlaisissa olosuhteissa.



Kun koet olevasi huonompi kuin muut, se vaan saa yleensä sen kipuihmisen yrittämään ja venymään enemmän. Tästä on hyvä esimerkki, kun olin itse kuntoutuksessa muutamia vuosia sitten. Siellä kaikki vetivät itsensä aivan äärirajoille ja siitä reippaasti yli, koska ei halua olla huonompi kuin muut, eikä halua olla huono. Ja sekin vielä, ettei halua kuulua huonojen joukkoon.


Se kuuluisa suomalainen sisu tai ennemminkin itsepäisyys nostaa päätään, kyllä minä selviän ja pystyn.



Ja seurauksena on sitten se, että oireet pahenevat ja voit olla esimerkiksi näyttämisenhalun vuoksi vuodelevossa tai toimintakyvytön seuraavat 4 viikkoa, vain koska et halunnut olla huonompi kuin muut.


Tässä kohtaa sanoisin, että kipuihminen on itse itsensä pahin vihollinen, jos rajojaan ei tajua ja jaksamistaan ymmärrä. Nimittäin nimimerkillä -on tullut näinkin tehtyä.


Ensimmäisen kahden viikon kuntoutuksen jälkeen en kävellyt kuntoutuksesta enää omin jaloin ulos, kun selkä oli saanut uuden vamman. Toisen kerran, viikon kuntoutuksen jälkeen, tulin ulos niskatuen ja crps-diagnoosin kanssa.


Että kyllä rehkiminen kannatti!


Tämä oli kuitenkin hyvä oppiläksy siitä, että terve ihminen ei voi määrittää sitä mitä se kipuihminen voi tehdä. Kannustaa kyllä voi, mutta järki pitää olla hommassa mukana. Ja kipuihmisen on todella syytä hiljentyä ja pysähtyä miettimään, mikä on oikeasti järkevää ja mihin ne voimat ja fysiikka oikein riittävät? Ja miettiä sitäkin motiivia, miksi oikein pitää heilua hullun lailla? Mitä pitää todistaa ja kenelle?



Tässä on tietenkin myös se toinen puoli, tiedän joidenkin kipuihmisten karttavan esim liikuntaa, koska se lisää kipua ja toimintakyky kärsii sitten siitä.



Kehoittaisin tässä kohtaa miettimään, että mikä liikunta kenellekin sopii. Arvoitetaanko liikunta ns terveiden ihmisten mukaan? Vai pidetäänkö liikuntana sitä, että tapahtuu jotakin liikettä?



Tämä onkin taas sitten korvienvälin juttu. Riippuu siitä rakastatko itseäsi niin paljon, että etsit itsellesi sopivaa liikuntaa ja tekemistä. Vai tyydytkö vaan siihen, ettet pysty siihen mihin terveet pystyvät.

Miksi pitäisi edes pystyä siihen mihin joku toinen pystyy?

Meillä jokaisella on omat vahvuutemme ja omat kehityskohteemme.

Itsensä kunnioittamiseen, rakastamiseen ja arvostamiseen kuuluu myös se, että osaat määrittää omat rajasi.
Tiedät, mitä voit tehdä ja mitä et voi tehdä. Tämä ei kuitenkaan estä kokeilemasta kaikkea uutta, jos vointi ja tilanne niin sallivat.



Myös tältä kannalta voi asiaa pohtia.. Miksi pitäisi pystyä kaikkeen siihen mitä terve ihminen tekee tai pystyy tekemään? Eihän se terve ihminen kärsi kivusta ja opettele elämään ja sopeutumaan sekä sopeuttamaan elämäänsä kipujen ja rajoitteiden mukaan tai niiden kanssa.




Itselle on ihan hyvä jutella mukavia. Kehua iseään ja arvostaa sitä, mihin ponnistuksiin keho taipuu vaikka se kärsii kivusta. Mielestäni tätä yhteistyötä on syytä kunnioittaa. Kehollekin täytyy antaa tunnustusta, että se jaksaa. Samoin ihan itsellesi. Ihan voi kiittää itseään ja kehoaan vaikka siitä, mitä on tänään jaksanut. Kiitos siitä, että tämän päivän kivuista on selvitty.



Kun huomioi aktiivisesti sitä, mitä kaikkea sen vuorokauden aikana pystyy tekemään ja mihin kaikkeen rahkeet riittävät, alkaa arvostus kasvaa itseään ja kehoaan kohtaan aivan väistämättä.



Kehokin alkaa pikkuhiljaa antaa tälle vastetta ja kipukin saattaa lieventyä. Tai ainakin tunne kivusta voi muuttua. Se ei ole enää uhka. Muistutus vain siitä, että huomioit kehon ja itsesi tarpeet ja toimit niiden mukaan. Näin jokapäiväisestä arjesta voi tulla paljon siedettävämpää. Kun ajatus kivusta muuttuu, myös tunne siitä muuttuu. Tätä ei voi selittää mitenkään, se on itse koettava.



Itseään pitäisi pystyä rakastamaan, mutta myös kipua voi rakastaa ja kunnioittaa. Se vaatii meiltä paljon, mutta se antaa myös mahdollisuuksia paljon. Kun sen olemassaolon tunnustaa ja antaa sille sen tilan minkä se vaatii, se voi opettaa meille hyvin paljon ihmisenä  olemisesta, itsestämme, ympäröivästä maailmasta jne. Näkymät ovat juuri niin laajat minne asti katseemme riittää ja minne päin päätämme käännämme.




Enkä tarkoita, että itsensä ja/tai kivun rakastamisella saisi itsensä terveeksi tai kivuttomaksi tai kipua tai sairautta voisi jotenkin vähätellä. Ehei. Se on vain yksi näkökanta ja kokemus muiden joukossa, joka voi mahdollisesti tuoda jollekin muullekin helpotusta siihen jokapäiväiseen arkeen ja auttaa eteenpäin jostain vaikeasta tai ylitsepääsemättömältä tuntuvasta hetkestä.






Hyväksyvää, rakastavaa mieltä,

Pain doesn't hurt you

Mitä se kivun ja tai sairauden hyväksymistyö oikein sitten tarkoittaa?

Surutyöhön on kehitetty erilaisten vaiheiden kaava, jota minunkin tekemäni hyväksymisprosessi on aika pitkälti noudattanut.


Ensin tulee kuitenkin shokki. Se nyt on ihan luonnollista. Jotain odottamatonta tapahtuu, joka muuttaa elämänsuunnan aivan täysin ja heittää ihmisen jonnekin aivan tuntemattomalle maaperälle.


Sitä seuraa sitten kieltäminen. Tämä ilmenee monella tavalla. Voisin sanoa, että jokainen oireilee omalla tavallaan ja tähän heijastuu myös eletty elämä ja sen opettamat kokemukset.


Minä oireilin niin, että yritin ja yritin olla yhä vaan se sama Odessa, joka olin ennen kipua. Yritin kovasti vain purra hammasta työntää kivun ja rajoitukset jonnekin taka-alalle. Ajattelin, ettei minua mikään vaivaa, ENKÄ AINAKAAN OLE MITENKÄÄN SAIRAS!

Pyrin myös tekemään aivan samoja asioita kuin ennen kipua ja selviämään niistä.


Kieltämisessä on kyse pohjimmiltaan pelosta. Et pysty hallitsemaan sitä mitä kehossa tapahtuu ja keho tuntuu aivan vieraalta. Myös se, ettei selviä päivittäisistä asioista ja askareista aiheuttaa suorastaan pakokauhua. Ja vielä se, ettei tiedä miksi, tai ei edes halua tietää miksi. Odottaa vain kivun ja oireiden haihtuvan savuna ilmaan ja boom, elämä on taas entisellään.


Hyvin harvoin näin kuitenkaan käy, vaan pitää löytää keinot, joiden avulla muuttuneessa tilanteessa voi elää ja selviytyä.


Tässä kohtaa ratkaisevat sitten jokaisen ihmisen ongelmanratkaisutaidot, stressinsietokyky, uuden omaksuminen ja "out of the box"- ajattelu.


Minun oivallukseni tapahtuivat niin, ensin tuli ongelmanratkaisu kehiin. Mietin kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin keinot siihen, kuinka kipua ja oireita voisi lievittää ja kuinka niistä mahdollisesti voisi parantua ja päästä eroon.


Tämä on loputon suo. Nimenomaisesti suo. Keinoja on niin paljon kuin ikinä tässä maailmassa ihmisillä ideoita riittää. Rahaa saa palamaan vaikka kuinka ja paljon. Siinä on vain yleensä se vitsi, että kun sairastut, laskevat tulot kuin lehmän häntä ja talous painuu taantumaan.


Usein ei myöskään tule ajatelleeksi sitä, että jotkin keinot voivat jopa pahentaa tilannetta. Näissä on aina riskinsä. Ja neuvojia riittää pilvin pimein. Ovatko ne sitten hyödyllisiä, vai vievätkö ne ojasta allikkoon.. Se on jokaisen itse ratkaistava, ketä kuuntelee ja mitä neuvoja noudattaa.


Tässä tilanteessa ihminen on kuitenkin hyvin haavoittuvainen ja herkillä. Silloin helposti haluaa uskoa siihen, että kaikki paranee ja kaikki neuvot ovat hyvästä.


Minäkin hakkasin päätäni siihen kuuluisaan karjalan mäntyyn ainakin puolitoista vuotta ennen kuin uskoin. Eräänä päivänä se vaan iski tajuntaan. Suru. Tajusin, ettei tämä tästä paremmaksi muutu vaikka kuinka yritän ja yritän. Kipu, vammat ja rajoitteet ovat ja pysyvät teinpä mitä tahansa.


Tästä, näin jälkikäteen ajatellen, minun henkinen paranemiseni ja hyväksymistyö nytkähti liikkeelle.


Surin. Itkin. -Tietenkin. Ihminen on menettänyt jotain täysin korvaamatonta. Terveyden. Sitä pitää itkeä ja surra. Sitä ei saa enää takaisin. Jos terveyden menetys ei ole kyyneleiden arvoinen, mikä elämässä on?


Tässä kohtaa sitten astui kuvaan minun henkilökohtainen minäni, joka rupesi järjestelemään humisevaa harjua ja mukauttamaan elämää itselle sopivaksi. Se tarkoitti käytännössä lukemattomien ja lukemattomien kysymysten esittämistä ja niihin vastauksien hakemista sekä pohjatyötä, esimerkkejä ja laatikon ulkopuolella ajattelua.


Ensimmäinen ja vaikein asia on arvomaailma.


Peilaako arvomaailma ns terveiden asettamien normien mukaan? Vai pystytkö luomaan arvomaailman, jonka nojalla voit tällä hetkellä ja nykyisellä voinnillasi elää ja olla?


Moni arvottaa itsensä ja tekemisensä sen mukaan mitä pystyi terveenä tekemään ja vaatii sitä edelleen itseltään vaikka siihen ei olisi enää edellytyksiä.


Itse päätät millaiset arvot sinulla on. Millaisen käytöksen hyväksyt niin itseltäsi kuin muilta ja elätkö niiden mukaan, niin että voit hyväksyä..


Vinkki: On hyvä miettiä mitä pystyy tekemään ja mikä on sellaista mistä tulee hyvä olo, hyvä mieli. Vaikka se vaatisi myös kipua ja sen kestämistä.


Tunnusmerkki sille, että asia on onnistunut, on se, että päällimmäisenä on onnen, hyvänolon, iloisuuden tunne tai aito hymy huulilla. Tai jokin muu asia/ tunne, jolla Sinä positiivista tunnetilaa/olotilaa mittaat.


Itse päätät milloin otat vieraita vastaan ja mitä kenenkin sanomana kuuntelet ja kuinka siihen suhtaudut tai reagoit. Itse päätät oletko tavattavissa puhelimella, sähköpostilla tai sosiaalisessa mediassa. Päätät itse myös levon määrästä ja tarpeesta sekä siitä mikä asia, tilanne, tekeminen tms tuo sinulle rauhan ja hyvän olon.


Tämä vaatii ajattelua, pohtimista ja paneutumista. Se vaatii myös äärimmäistä rohkeutta seisoa omilla jaloillaan oman selkärankansa varassa ja pitää itsensä, oman terveytensä ja hyvinvointinsa puolia.


Ympäröivä maailma ei tällaista aina ihan hevillä sulata. Ainakin omalla kohdallani se EI ole ollut mitenkään kivutonta. Olen joutunut tekemään päätöksiä myös minulle vahingollisten ihmissuhteiden kohtaloista. Sekin voi joskus satuttaa, loppupeleissä kuitenkin merkitsee vain se, pystytkö itse elämään sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät pysty hyväksymään sinua sairautesi ja kipujesi kanssa. Kun tämän tajusin ja analysoin, peli oli selvä. Miksi enää ylimääräistä painolastia, kun en sitä kerran jaksa kantaa. Päätöstä ei ole tarvinnut katua.



Mikä on juuri Sinun positiivisuuden ja negatiivisuuden mittarisi ja mikä sen asteikko on? Voiko sitä tarpeen tullen muokata ja kuinka se onnistuu? 


Mieltään ja asennettaan voi muokata, joten myös ajatustaan voi muokata. Tasapainon luominen elämään sairauden kanssa on helpompaa kun kohtaat tosiasiat ja arvoitat elämäsi niiden mukaan.


Kaikkeen pitää kuitenkin olla itsellä halu. Ihminen ei kehity, ei henkisesti eikä edes esimerkiksi urheilusuorituksissa, jos ei sitä itse halua. Salli kehitys itsellesi. Sinä päätät mitä haluat ja kannat siitä myös vastuun.


Jos vain jumittaa menneessä ja haikailee mahdottoman perään, ei saavuta itselleen ainakaan helpompaa arkea.

Monesti ajatellaan, että voi, jos kaikki voisi palata siihen mitä se oli.. silloin elämä olisi sitä ja tätä..
Usein ei kuitenkaan muisteta sitä, että elämä ei voisi olla samanlaista. Kun on sairastuttu tiedetään enemmän kuin terveenä. Tarkoitan tällä sitä, että tietoisuus on herännyt tajuamaan eron terveyden ja sairauden välillä.


Jos elämä olisi jatkunut niin kuin se ennen oli, ei olisi tietoista kokemusta sairaudesta, joten mikään ei muuttuisi kuitenkaan, elämää, terveyttä ei arvostaisi yhtään enempää kuin silloin ennen. Tai ei olisi silloin ennen tehnyt niitä asioita, jotka nyt kaihertavat mieltä.


Kun jäivät silloin terveenä tekemättä, tekisin ne nyt, jos olisin terve. Tämä tarkoittaa sitä ettei voi palata entiseen terveyteen, koska ei tekisi niin kuitenkaan.


Onkin hyvä miettiä eroa siinä mikä tekee oikeasti onnelliseksi ja mistä nauttii, vai juontaako halua tehdä asioita joihin ei kykene vain siitä, että on menettänyt sen mahdollisuuden mikä muillakin on. 


Arvomaailman muuttuessa itselle positiivisemmaksi myös mahdollisuudet kasvavat sitä myötä. Tämä johtuu siitä ettei keskity enää siihen mitä ei voi tehdä vaan mitä voin ja mitä haluan tehdä.


Näkökulmat muuttuvat ja asiat eivät olekaan enää väkinäisiä tai arvottomia. Voit myös kohdata aivan uusia asioita ja löytää itsestäsi sellaisia kykyjä, joita et uskonut koskaan ennen mahdollisiksi tai et olisi antanut niille mitään arvoa tai mahdollisuutta aikaisemmin ja terveenä.


Tie hyväksymiseen vaatii kuitenkin lujasti töitä eikä se välttämättä ole mitenkään helppoa tai kivutonta.

Henkinen kehitys on sallittua vaikka olet sairas!

Usko itseesi, usko asiaasi. Ole nro 1 itsellesi ja toimi sen mukaisesti, mutta ole ehdottoman varma!

Emme voi hallita elämää/maailmaa, mutta voimme hallita sitä kuinka vastaamme siihen kun tulee vaikeuksia. 



Tee systemaattista työtä itsesi ja oman hyvinvointisi eteen. Arvosta itseäsi niin paljon, että paneudut asiaan kunnolla, mikä on juuri Sinulle hyväksi. Kuinka pystyt kehittämään itseäsi niin fyysisten esteiden ollessa läsnä tai uusien ilmaantuessa? Ja mitkä ovat henkiset oljenkortesi, joihin nojaat?





“Eilisen kunnarit eivät voita pelejä tänään.” - Babe Ruth (legendaarinen kunnareiden lyöjä baseballissa)

Kipu ei ole kirosana

Muutamaa päivää vaille 7 vuotta olen ollut kipupotilas. Minut siis luokitellaan kroonisesta kivusta kärsiväksi.
Heti kun mainitsee - kenelle tahansa - sanan kipu, asenne ja ilmapiiri muuttuvat välittömästi.


Olen kovasti pohtinut miksi. Olen tullut siihen tulokseen, että suurin ongelma suhtautumiseen on se, ettei siihen ole mitään yksiselitteistä vastausta ja siihen ei edes aina uskota. Se on myös jotain pelottavaa ja tuntematonta, sellaista epämääräistä.


Harvoin kukaan pystyy suoralta kädeltä jakamaan kenenkään tuskaa. Omat suojamekanismit tulevat luonnollisesti ensin esiin. Tai välttämättä ei edes haluaa jakaa kenenkään tuskaa. On paljon helpompaa elää, kun mikään "paha", vaikea tai tuskainen asia ei kosketa.


Olen tavannut näinä vuosina lukemattoman määrän myös terveydenhuollon ammattilaisia, pelkästään eri lääkäreitä 36 henkilöä. Se on kuudelle vuodelle todella hurja määrä. Siinä voi kuvitella kuinka paljon tulee erilaisia näkökantoja, suhtautumista, asenteita, ohjeita ja myös paljon vihaa ja kiukkua.


Nyt tietysti jokainen miettii, että minä olen ollut vihainen ja kiukkuinen. Ei, tarkoitan sitä, että minua kohtaan ollaan oltu vihaisia ja kiukkuisia.


Se on jokakerran se sama juttu; mainitsen sanan kipu, korvat menevät lukkoon välittömästi ja asenne muuttuu. Aivan kuin olisin täysin eri planeetalta siinä vaiheessa.


Tavisten kielellä, olen ristinyt sen "älä vaan tuu mulle avautuu"- syndroomaksi.


Seuraavaksi kysytään mitä lääkkeitä syöt. Vastaus on: en mitään.
Reaktio on: Et voi olla sairas, olet huijari.

Siihen se kanssakäyminen yleensä tyssää.


Perusteluille ei ole enää sijaa ja kukaan ei yleensä edes vaivaudu epigriisejä lukemaan, varsinkaan, jos ne on jonkun toisen lääkärin tekemiä.


Tämä on minun kokemukseni. Järjestelmä on aina niin hyvä kuin sen työntekijät, joten kohtelu on hyvin eriarvoista, riippuu täysin siitä missä olet ja kenet tapaat.


Myös kivun uskottavuus on melkoinen ongelma. Siihen ei ole mitään mittaria, jolla voitaisiin todentaa kivun määrä. Ja silloin pitäisi olla myös jokin asteikko sille, millainen ja minkä asteinen kipu on hyväksyttävää.


Luit oikein, hyväksyttävää.


Siis, kun kipu ei ole yleisesti hyväksyttävä asia, se on asia jota ei ole ja siihen ei tarvitse reagoida?


Tässä on se törmäyskurssi, joka keikuttaa jokaisen kipupotilaan paattia.


Ja se on seuraava: Terve ihminen, joka ei välttämättä ole koskaan tuntenut kipua tai ei tiedä millaista kroonisen kivun kanssa eläminen on, sanelee tälle kipeälle kuinka pitää elää ja olla. 


Hän myös päättää mitä kirjoittaa lausuntoihin, jotka määrittävät osaltaan kipeän ihmisen tulevaisuuden niin työn kuin taloudellisen toimeentulon kannalta.


Onko se sitten reilua, että lääkäri, joka ei usko kivun olemassaoloon, päättää kipuihmisen elämästä näin suuressa suhteessa? Onko se sitä parasta mahdollista kohtelua niin ihmiselle kuin sairaalle ihmiselle?


Nämä ovat varmaankin sellaisia ikuisuuskysymyksiä ja vaativat mielestäni toimenpiteitä.


Avainsanat ovat:

1. Ajattelu
2. Kohtaaminen
3. Kuuntelu ja kuulemisen ymmärtäminen
4. Toisen ihmisen asemaan asettuminen



1. Oman ajatusmaailman laajentaminen on sellainen asia, että se on yleensä hyvästä meille kaikille. Miksi se EI toimisi myös kipuasiassa?

Jos et voi uskoa jonkin asian olemassaoloon, voitko todistaa, että sitä ei ole olemassa? Tämä on ehkä ihan hyvä peruspohja sille, että kivun olemassaoloa ei voi kukaan kieltää.


2. Kohdataan ihminen ihmisenä. Ei diagnoosia tai sairautta, vaan ihka oikea ihminen. Ihminen voi olla huijari, mutta hän voi olla myös ihminen, joka on tehnyt lujasti töitä omien asenteidensa ja oman kivunsietonsa kanssa.


3. Olisi aivan ihanteellista, että toinen ihminen voisi keskittyä siihen mitä se toinen ihminen sanoo. Silloin kuulee mitä toinen sanoo ja myös mitä jättää sanomatta. Sekä ymmärtää kuulemansa todennäköisesti juuri niin kuin toinen tarkoitti, ilman, että reagoi toisen sanomisiin omien asenteiden, ennakkoluulojen tai edes tiedon pohjalta.


-Esimerkiksi: Hyväksymisprosessissa pelon kohdalla oleva potilas kertoo mahdollisimman vähän ja vähättelee tai peittelee asioita ja oireita pelkästään siitä pelosta, että joku niistä voi olla hyvin vakavaa ja johtaa vaikka kuolemaan. Näin ei välttämättä ole, mutta kuolemanpelko on voimakas indikaattori silloin kun ei ymmärretä mitä kehossa tapahtuu, kun kipu on kova.


4. Toisen ihmisen asemaan asettumisesta tulee ensimmäiseksi mieleen empatia. Empatia on jotain sellaista, johon ei ole aina varaa, jos se käsittää tunnepuolella toisen asemaan asettumisen.  Haen tällä kuitenkin sitä, että mennään sisälle siihen sairaan tilanteeseen. Kartoitetaan mahdollisimman tarkasti mitä sen ihmisen tilanteessa tapahtuu.



- Miten ihminen itse suhtautuu tilanteeseen ja kipuun

-Mitä valmiuksia hänellä on ottaa tilanne haltuun ja rueta tekemään aktiivista hyväksymistyötä tilanteessaan

- Odottaako ihminen passiivisesti vain valmista

-Mitä ajatuksia kivunsiedon opetteleminen ja tilanteen hyväksyminen ihmisessä aiheuttavat




Näillä eväillä mielestäni päästäisiin alkuun, jotta saadaan hyviä tuloksia ja hyviä kokemuksia. Myöskään yhdenkään terveydenhuoltohenkilöstöön kuuluvan ihmisen ei tarvitsisi tuntea avuttomuutta tai pelkoa kipua tai kipupotilasta kohtaan.


Näin ollen tyytymättömyyttä niin potilaiden kuin lääkärienkin välillä saataisiin ehkä liennytettyä. Lääkärinkään ei tarvitse olla se taikuri, joka taikapillerillä taikoo ihmisen taas kivuttomaksi, ja hän saa entisen elämänsä takaisin.


Kipuihmisen taas ei tarvitse esittää mitään tai tuntea ettei häntä oteta tosissaan tai ei uskota. Silloin todelliset tuntemukset, oireet ja tilanteet eivät jää piiloon ja se luo luottamusta niin potilaaseen kuin ehkä esimerkiksi lääkäriinkin. Sekä parantaa ehkä huomattavasti myös sitä, että hoidetaan oikeita asioita oikeilla keinoilla.





Paremman huomisen puolesta,