Solidaarinen Sydän: toukokuuta 2014

Viimeinen

vuosi on ollut kivun osalta yhtä helvettiä. Olen saanut oppia aivan uusia tasoja sekä nyansseja, joita kivusta voi löytyä.

Ei voi enää sanoa, että kipu on minussa, vaan minä olen kivussa. Olen pudonnut johonkin sammioon tai tynnyriin, joka on täynnä kipua ja siellä sitten yritän räpiköidä.

Niin kokonaisvaltaista kipu on. Ei voi siis nimetä vain yhtä kohtaa, jota kolottaa, vaan kipua on ihan kiireestä kantapäähän saakka.

Kipua on olemassa hyvin monenlaista ja monentasoista. Kipua aiheutuu muustakin kuin vain diagnosoidusta sairaudesta. Joskushan sairauskin jää pimentoon ja kärsitään sitten vain kivusta.

Joskus voi olla niin surullinen ja ikävissään, että sekin tuntuu ihan fyysisenä kipuna. Tai kroppa reagoi johonkin traumaattiseen tilanteeseen tai tapahtumaan. Henkinen kapasiteetti voi olla niin lujilla, joka ilmenee sitten kipuna jossain kohtaa. Jne.

On akuuttia kipua. On paranevaa, ohi menevää kipua. On kroonista kipua. On kipua, joka tulee ja menee ja sitten tulee taas.

Kivusta ensimmäisenä tulee varmasti ihan jokaiselle mieleen, että se on paha juttu. Kipuhan on elimistön tapa kertoa, taistele tai pakene. Se on puolustusmekanismi. Ei siis ihmekään, että sitä yleisesti pidetään pahana asiana.

Kroonisessa kivussa tämä elimistön puolustusreaktio ei enää aja asiaansa, koska kipua on koko ajan.

Olen yleisesti tullut siihen tulokseen, että ihmiset - niin lääkärit kuin kivusta kärsijätkin- haluavat eroon kivusta. Ensimmäinen ajatus usein on, että mistä niin voimakkaat lääkkeet, jotta kipu lähtee pois?

Akuutissa kivussa tämä ajaakin asiansa ja on ihan perusteltua. Usein akuutti kipu on hyvin voimakasta ja elimistö ei ole tottunut sellaiseen. Siis taistele tai pakene- toimii.

Mutta sitten kroonisessa kivussa tämä ei enää välttämättä toimikaan. Elimistö tottuu lääkkeisiin ja niiden annostusta täytyy koko ajan lisätä. Lääke ei olekaan se helpotus, joka vie kivun pois. Kipu on edelleen tallella ja haittaa toimintakykyä. Elimistö voi myös reagoida lääkkeisiin ja kehittää niistäkin sivuvaikutuksia ja lisätä kipua ja kivun tunnetta.

Olen pohtinut MIKSI kivusta täytyy päästä niin kovalla vimmalla eroon? Miksi aina haetaan sitä helpointa ratkaisua?

Eräs ihminen näki huonon kulkemiseni kotipihalla ja kysäisi, mikäs vaivaa. Kerroin jotain yleispätevää, niin kuin minulla on tapana nykyään tehdä. En jaksa selittää vieraille ihmisille mikä on, kun lista on niin pitkä. Hänen vastauksensa oli, että sairaalaan ja morfiinia, niin kivut lähtee.

Ihan ällistyin hänen lyhytnäköisyyttään. En voinut uskoa, että joku ajattelee, että kipu on sillä sitten selvä. Tietenkään hän ei voi terveenä ihmisenä ymmärtää kroonisen kivun ja minun kipujeni luonnetta, mutta silloin neuvojen antamisen voi jättää pois.

Tämä sai kuitenkin ajattelemaan sitä, että valtaosa ihmisistä saattaa ajatella näin.

Tämä voi olla myös se suurin ongelma niille, jotka elävät kipuihmisen kanssa, ovat niitä vierellä kulkijoita. On varmasti vaikea ymmärtää miksi se taas ja aina vaan valittaa, että koskee, vaikka on lääkkeet, kuntoutukset ja jne..

Valittamiseen väsyy jokainen. Terve ihminen väsyy sairaan valitukseen. Sairas ihminen väsyy kipuun ja siitä valittamiseen. Väsytään puolin ja toisin myös siihen ettei koe tulevansa ymmärretyksi. Noidankehä on valmis.

Olen myös kuullut mainintaa siitä, ettei kivusta kärsivä välttämättä puhu asiasta. Voin omasta kokemuksestani sanoa, että välttämättä asiaa ei osaa pukea sanoiksi. On vaikeaa eritellä asiaa, kun sen käsitely on itselläkin ihan vaiheessa. Vaikeita ja hauraaksi tekeviä asioita ei yleensä kukaan juuri halua julkisesti huudella. Silloin on heikoilla. On raastettu olo ja olet aivan rutussa. Yrität nousta tuhkasta kuin Fenix-lintu, -jälleen kerran.

Tämäkin on osaltaan valtakysymys. Voitko kertoa toiselle elämäsi ankarimmat asiat ja luottaa siihen ettei toinen käytä -vaikka tietämättömyyttään ja ymmärtämättömyyttään- sitä sinua vastaan? Tai polje maahan sinun tunteitasi vain siksi, että ne ovat äärimmäisen pelkoa herättäviä? Omien heikkojen kohtien paljastaminen vaatii äärimmäistä rohkeutta ihan jokapäiväisessä elämässäkin, saati sitten kun elät oman elämäsi tragediaa.

Tämä toimii tietenkin myös toiseen suuntaan. Vierellä elävän voi olla vaikea kertoa omista tunteistaan, peloistaan ja huolistaan ihan samoista syistä. Kivusta kärsivä voi helposti lytätä toisen mietteet oman kipunsa alle ja ajatella toisen valittavan turhasta. Eihän hän koe tätä tuskaa. Se tuska on vain vierelläkulkijalla erilainen. Ei vähemmän eikä huonommin, vain erilainen.

On tehty myös tietty kaava ja käyttäytymismalli sille millainen kipupotilaan täytyy olla. Tämä on siis suurinta skeidaa mitä olen eläissäni kuullut ja mihin olen törmännyt. Noudattaako jokainen elävä sielu tällä maapallolla tosiaan stereotypioita? En usko!

Tämä on sinänsä harmillista, että lääketiede ja vakuutusjuridiikka keskittyvät vain tähän kaavaan ja muuta ei ole olemassa. Se on tosiaan sääli, jos ajatellaan ihmisen olevan kykenevä kehittymään.
Muutos vie aikaa ja laiva kääntyy hitaasti, mutta toivon uuden ajattelumallin rantautuvan myös kivunhoidon saralle.
Toivoisin, ettei lääkäri ota vastaan vain diagnoosia ja sairautta, vaan ihka oikean ihmisen! Ihmisen, jonka kanssa pyritään vuorovaikutukseen ja helpoimman ratkaisun sijaan pohditaan yhdessä vaihtoehtoja ja oivallutetaan potilasta kehittymään ja ajattelemaan sekä työstämään omaan kipuaan ja keinoja elää sen kanssa.

Kuinka moni uskaltaa myöntää sen, että ihmisen nähdessään alkaa kehittää tästä tarinaa mielessään? On siis muutamassa sekunnissa arvioinut ihmisen ja tuominnut tämän OMAN näkökantansa ja perustietonsa pohjalta. Sitten tiukasti pysytään kiinni siinä tarinassa, eikä enää kuulla tai oteta huomioon sitä millainen se ihminen oikeasti on. Ennakkoluulot,- asenteet ja -arvostelu ovat jo tehneet tehtävänsä.

Kun kuulet termin kipupotilas, herättääkö se pelkoa? Kipu on jotain tuntematonta, jotain vaarallista, vaikeaa ja hallitsematonta.

Totta! Mutta kaiken muunkin pelottavan voi kohdata ja sen kanssa voi tulla sinuiksi. Miksi kipu tai kivusta kärsivä olisi poikkeus?

Kivun kanssa voi tulla sinuiksi olemalla täysin avoin. Katsotaan ja kuunnellaan kipua tai kipua aiheuttavia asioita täysin avoimesti, arvioimatta ja ennenkaikkea arvostelematta. Ei lähdetä oletuksen pohjalta.

Kysytään sen sijaan; Kuka sinä olet? Mitä sinulla on tarve minulle kertoa?
Sitten otetaan vastaan täysin arvostelematta vastaus. Helppoa tämä ei suinkaan ole, mutta opeteltavissa ja harjoiteltavissa kyllä. Otetaan neutraalisti vastaan se mitä tulee, sellaisena kuin se tulee. Ja annetaan sen koskettaa itseämme.

Jos annamme itsellemme tällaisen mahdollisuuden, kokemus elämästämme ja ympäröivästä maailmasta voi mullistua. Kaiken mitä näemme, maistamme, haistamme, kosketamme ja kuulemme voi saada ihan uuden merkityksen. Ilman vanhaa tietopohjaa, tuomitsemista ja ennakkoluuloja.

Samalla tavallahan me opetamme lapsillemme sen kuinka terveellisiä vihanneksia on hyvä syödä. Siinäkin neuvomme unohtamaan ennakkoluulon parsakaalia kohtaan ja kehoitamme maistamaan ja muodostamaan oman mielipiteen täysin neutraalilta pohjalta. Eikö vain?

Miksi siis emme suhtautuisi kaikkiin kanssaihmisiin samalla tavalla? Täysin avoimesti, ilman arvostelua ja arvioimista. Kysyisimme; Kuka sinä olet? Mitä sinulle kuuluu? Kuinka voit? Mitä haluat minulle kertoa? Olenko ymmärtänyt asian niin kuin sinä sen näet/tunnet?

Ja mikä TÄRKEINTÄ; kuunnella vastaus täysin avoimesti, arvostelematta ja arvioimatta. Asioihin ei aina tarvitse raegoida tuputtamalla omaa mielipidettään tai neuvojaan. Entäs jos vain todetaan asioiden olevan nyt näin. Tässä hetkessä. Seuraavassa hetkessä voi olla toisin.