No man's land

Olen hyvin levottomana seurannut hallituksen toimia. Vuoden alussa voimaan tullut työttömien aktiivimalli on aiheuttanut kuohuntaa ja aiheuttaa sitä edelleen.






Jokaisella on ne omat lähtökohdat, miksi vastustaa tai puolustaa tätäkin asiaa.

Onko kuitenkaan kukaan tullut ajatelleeksi heitä, jotka ovat ilman omaa tahtoaan joutuneet tai joutumassa ahdinkoon tämän asian takia?

Työttömien oma alaryhmä. Vakuutustyhtiöiden ja /tai vakuutusoikeuden hylkäämät työkyvyttömät henkilöt, jotka on työttömiksi lähetetty paremman osoitteen puutteessa.






Pohditaanpas asiaa hiukan eri puolilta:





Henkilö, joka menee lääkäriin ja hänet tutkitaan. Hoitava lääkäri toteaa työkyvyttömäksi ja päätetään yhteistuumin hakea kuntoutustukea.





-> Tämä tarkoittaa, että lääkäri tekee lausunnon TODELLISEN tilanteen mukaan.





Ongelma: Sairas yksilö odottaa päätöstä perustuen todelliseen tilanteeseensa.







Vakuutusyhtiö tekee päätökset pääsääntöisesti koskaan tapaamatta potilasta. He voivat kumota täysin hoitavan lääkärin tekemän lausunnon. Prosenttiluvut ja tilastot ovat mukana ohjaamassa heidän päätöksiään. 

Minua on aina ihmetyttänyt tässä asiassa se, että mihin hoitavan lääkärin lausuntoa tarvitaan, kun se ei kerran ole sitova, vaikka se perustuu todelliseen ja todennettuun tilanteeseen?

Päätös: vakuutusyhtiö ei kanna vastuuta perustuen milloin mihinkin pykälään. Potilaan tilanne ei täytä prosenttiosuuksia.





Ongelma: Päätöksestä huolimatta potilaan todellinen tilanne on yhä sama, jonka hoitava lääkäri on todennut, eli työkyvytön.






-> Suomessa ainoa tie on ilmoittautua työvoimatoimistoon työttömäksi työnhakijaksi.






Työvoimatoimisto: Hakijalle ei ole tarjolla mahdollisesti mitään. Voi olla, että kuntouttavasta työtoiminnasta lähtien kaikki on jo kokeiltu. Henkilö ei ole suoraan tarjolla työmarkkinoille.






Ongelma: Rasittaa valtavasti väärää järjestelmää. Taloudellinen rasite, jossa tilanne on molemmille osapuolille mahdoton.








Aktiivimalli:



Työttömän työntekijän on hankittava työtä, jotta voi pitää työttömyysetuutensa.





Ilmaisen nyt täysin henkilökohtaisen mielipiteeni: minusta on aivan järjetön ajatus, että työtä täytyy tehdä sen takia, että saa työttömyysetuutta.





Olen vakaasti sitä mieltä, että työtä pitäisi tehdä työn takia. Sehän olisi aivan ihailtava tilanne, että kaikille olisi mahdollisuus löytää työtä, jolla elää. Työ on kuitenkin yksi suurista asioista elämässä, jotka tuovat merkitystä elämälle.






Ymmärrän sen, että valtiolla on omat tavoitteensa ja työttömyys halutaan kuriin. Ja, jos pysyviä työpaikkoja on työttömille tullut ja tulee, niin sehän on vallan mahtavaa.







Työnantaja: Työantajalla on valinnanvapaus. Hän saa päättää sen, ketä töihin ottaa ja kenelle palkan maksaa. Itse olen ollut työnantajan roolissa ja siihen liittyy paljon vastuuta jo ihan lakien kautta.






Vakavasti sairaan ja työkyvyttömäksi todetun henkilön palkaaminen voi olla ensiksi jo pelottavaa. Ainakin hyvin epävarmaa.






Olen pohtinut ihan oman historiani kautta: jos ihmeen kaupalla saisi jostain töitä sen aktiivimalliin vaaditun määrän. Kuitenkin minulle sattuisi juuri sen työpäivän aikana vaikka rusahtamaan selässä ja siellä olisi välilevyn repeämä tai -pullistuma.

Kuka tässä tapauksessa olisi maksava taho? 

Ilmeisesti se työkyvytön työtön?

Johtopäätös:



Eli työkyvyttömän työttömän olisi kyettävä samaan ja oikeastaan vielä parempaan kuin terveen työttömän.




Siis työkyvyttömän työttömän on vain alistuttava siihen, että automaattileikkuri vie sen 5% työttömyyskorvauksesta, vaikka ei ole itse syyllinen siihen, että on sairas.





On kuitenkin jo otettava huomioon se, että työkyvytön työtön on joutunut luopumaan ns hänelle kuuluvista tuloista, koska työttömyysetuus, ainakin työmarkkinatuki, on huomattavasti alhaisempi kuin mahdollinen eläke olisi ollut. Eli tuloja on pienennetty jo kertaalleen.









Hallitus on antanut vaihtoehdoksi sen, jos kuntoutustukihakemus-prosessi on kesken, silloin tukea ei leikata.






Eli, niiden, jotka on ainakin kertaalleen, ellei jopa useamman kerran heitetty tästä järjestelmästä ulos, pitäisi aloittaa koko monia vuosia kestävä monimutkainen prosessi uudestaan. Ainakin kertaalleen, ellei jopa useamman kerran jo hylätyksi tulleina.

Valitettavasti en näe tälle mitään järkevää jatkumoa.

Vanha sanonta, ei väkisin, eikä pakottamalla pätee tähän todella hyvin.

Vaikka aktiivimalli onkin tullut, vakuutusyhtiöiden prosessi ei ole muuttunut helpommaksi. 

Olen pohtinut mitä tälle voisi tehdä?

Pitäisikö tässä olla jokin takaraja, joka takaa sen, että työttömiksi ei lähetetä työkyvyttömiä?

Näkisin, että järjestelmä pitäisi päivittää vastaamaan tämän päivän tarvetta. Paljon kuluu valtiolta rahaa hukkaan siinäkin, kun ei osata tai ei ole resursseja kohdentaa potilaita heti sinne, missä apu tulisi vähemmällä vaivalla. 






Kannatan tässä tapauksessa yhden talon taktiikkaa. Yhdestä paikasta pitäsi saada kaikki tarvittava, niin tutkimuksia, lausuntoja, kuntoutusta /kuntoutustarvetta, kuin mahdollisia jatkotoimenpiteitä ajatellen.

Silloin puhuttaisiin lähes kokonaisvaltaisesta henkilön hoidosta. 

Onko aktiivimalli siis kaikille oikeudenmukainen?

Tai pitäisikö tälle järjestelmälle jotain tehdä?

Höttö-haaveita vai oikeaa elämänhalua?

Elämänhalu määritellään hyvin usein niin, että henkilöltä löytyy jotain haaveita tulevaisuuteen. Tämä on aina hämmentänyt minua. 






Nimitän näitä vaaleanpunaiseksi kuorrutettuja pakosti positiivisia ajatuksia höttö-haaveiksi.
Niillä kun ei ole mitään tekemistä varsinaisen elämänhalun kanssa.

Miksi näiden höttö-haaveiden ajatellaan määrittävän yksilön elämänhalua?

Luulisin kyseessä olevan sen, että vaikea asian kanssa pystyy näkemään jotain myönteiseksi luokiteltavaa edes tulevaisuudessa. (Joskus asia voidaan sotkea myös elämäniloon, joka on tunne, mutta täysin eri asia, kuin elämänhalu).






Ei kuitenkaan pidä tuudittautua siihen uskomukseen, että kaikki olisi hyvin.


Päinvastoin, hälytyskellojen pitäisi kilkattaa kiivaasti.

Miksi?

Siksi, että elämänhalu ei muodosta ehtoja. Se ei ole sidoksissa positiivisuuteen tai mihinkään tunteeseen. 





Joku yksilö voi käyttää omana coping-mekanisminaan sitten kun-haaveilua, mutta elämänhalun mitta se ei ole.






Elämänhalu on merkityksen löytämistä. Se on tavoitteita. Se on tavoitteiden eteen määrätietoista työskentelyä. Se on toimeen tarttumista. Se on tekemistä.






Myös jos tästä selviän-ajattelumalli voi olla elämänhalun mitta. Riippuu siitä, sanooko henkilö sen pelon siivittämänä vai onko se vain todettu tosiasia. Jos se on tosiasian totemista, se tarkoittaa yleensä, että on jo olemassa suunnitelma, kuinka toimitaan, jotta asian selviäminen mahdollistuu. 






Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi ehdollista. Kaikki tarvittava tehdään, johtipa se mihin hyvänsä. Se on tosiasioiden tunnustamista ja niiden kanssa työskentelyä. 






Tunteet voivat kulkea siinä rinnalla, mutta ne eivät vaikuta siihen, mitä ja miten asiat tehdään ja toteutetaan, jotka on tarpeellisiksi todettu.






Esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka anoreksiapotilas. Häntä voidaan pakkosyöttää, jotta hän pysyy elossa, mutta elämänhalun hän joutuu etsimään itse, jotta hän voi parantua ja kuntoutua. Kuntoutuminen ei tapahdu, jos ei ole elämänhalua.

Voiko masentunut yksilö olla elämänhaluinen?

Tietysti voi.


Masennus ei yksiselitteisesti tarkoita, että henkilö haluaa kuolla. Masennus tarkoittaa näköalattomuutta. Hän katsoo maailmaa erilaisen filtterin läpi kuin terve yksilö.





Masentunutkin yksilö joutuu tekemään töitä ajatusmaailmansa kanssa. Elämänhalu on se motivaattori, joka saa tekemään paranemisen eteen töitä ja löytämään tarkoituksen asioiden läpikäymiselle.

Elää, mutta ei elä?

On tilanteita, joissa yksilö elää, mutta ei koe olevansa elossa. Hän sanoo, ettei ole elämänhalua, mutta elää, koska on pakko. Hän ei ole tekemässä mitään itselleen, mutta elämä ei innosta.







Tylsyys, näköalattomuus, tarkoituksettomuus ja vaikeisiin aikoihin väsyminen. Ne ovat oivallisia keinoja tämän kaltaisen tilanteen syntyyn.







Perusasiat: hengitys, syöminen, ulkoilu, mielen rauhoittaminen, ja lepo. Näistä aineksista ne kaikki elämänmakuiset tarinat lähtevät liikkeelle.






Kun perusta on kunnossa, voi alkaa pohtia elämää erilaisten kysymysten valossa. Ensin täytyy löytää syy, mikä elämässä on pielessä. Sitten voi alkaa pohtia keinoja tilanteen ratkaisemiseksi.

Elämänhalu on voimaa. Se on voima, joka saa asioita tapahtumaan. 

Vaikeissa asioissa ja tilanteissa se on jokaisen yksilön voimavara, joka nojaa tosiasioihin ja niiden aiheuttamien ongelmien ratkaisumallien syntyyn.

Hyvinvointiyhteiskunta?

Mikä on hyvinvointiyhteiskunnan mitta?

Olen oman sairauteni aikana saanut kokea jokaikisen porsaanreiän, joka byrokraattisesta järjestelmästämme Suomessa sattuu löytymään, ja kärsinyt niistä.





Tottakai jokainen omalla kohdallaan kokee ne suureksi vääryydeksi ja epäoikeudenmukaisuudeksi. Se nyt on selvä.






Olin hyvin ilahtunut, kun sähköpostiini kilahti linkki kirjoituksesta, jossa Ylilääkäri Olli Tenovuo otti kantaa siihen, kuinka sosiaaliturvamme sairastuttaa kansalaisiamme.





Se, mikä erityisesti sai minut ilahtuneeksi, oli se, että tämä asia on tiedostettu ja huomattu myös lääkärin taholta. Sekä siihen on vielä julkisesti puututtu ja ilmaistu huoli asiasta.






Minä koen suureksi ongelmaksi sen, että meillä on järjestelmä, joka TEORIASSA toimii, mutta KÄYTÄNNÖSSÄ se ei toimi.






Kun sairaat ihmiset, jotka on eri lääkäreiden tai työryhmien taholta todettu työkyvyttömiksi, jäävät ilman sairauspäivärahaa tai kuntoutustukea tai eläkettä, niin heidät heivataan kylmästi työttömiksi.






Jos olet liiton päiväsi eli ansiosidonnaisen päivärahan käyttänyt, on edessä peruspäiväraha tai se viimeisin osoite, työmarkkinatuki.






Määritelmä työtön ihminen tarkoittaa henkilöä, jolla ei ole töitä. Se ei ole määritelmä henkilölle, joka ei PYSTY tekemään työtä.






No, jokainen voi ymmärtää, että tällainen kikkailu tai säästäminen tai miksi sitä ikinä kutsutaan, rasittaa aivan väärää järjestelmää. Ja sotkee niitä kuuluisia tilastoja.







Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sairas henkilö todetaan BYROKRAATTISESTI terveeksi, mutta käytännössä hän on työkyvytön. 







Ei ole reilua, että meillä on vakuutusjuridinen järjestelmä sairaiden ja sairastuneiden ihmisten tueksi. Jos tämä järjestelmä toimii näitä ihmisiä vastaan, se ei silloin täytä tarkoitustaan.

Kysynkin, mikä sen rooli tässä yhteiskunnassa silloin on?

Mielestäni on outoa se, että tätä asiaa varten kehitetty järjestelmä ei toimi yhdenmukaisesti, vaan niin sanotusti perälauta vuotaa ja lähettävät työkyvyttömiä henkilöitä työttömiksi.

Jos tällä haetaan säästöjä, missä se säästö lopulta on?

Jos valtio haluaa päästä eroon sairaiden henkilöiden tulojen turvaamisesta, on väärin antaa kuva siitä, että meillä on järjestelmä, joka turvaa toimeentulon silloin kun elämä luhistuu sairauden myötä.

Mikä tähän sitten toimisi?

Sitä on varmasti moni minua viisaampi pohtinut.





Minäkään en tiedä vastausta tähän. Mielestäni koko järjestelmä pitäisi yhdenmukaistaa ja se pitäisi monelta osin uudistaa. Näiden asioiden perusteellinen pohtiminen tarkoittaisi sosiaaliturvan suurta uudistusta.

Vaikeiden asioiden pohdintaa

Näihin aikoihin tulee kuluneeksi noin vuosi siitä, kun vastaanotin uutisen erään henkilön poismenosta. Hän oli päättänyt päivänsä itse, oman käden kautta.





Me olimme joskus ystäviä.  Nyt tuntuu, että siitä on aikaa ihmisikä, vaikka todellisuudessa aikaa on kulunut vasta reilut 10 vuotta. 






Kuitenkin ne kuluneet 10 vuotta asuimme viereisissä kaupungeissa, mutta arkemme eivät enää kohdanneet. Yhteydenpito vain hiipui elämän tuodessa uusia asioita molempien arkeen.





Tottakai uutinen järkytti. Suru pyyhki ylitseni. Minulla on kestänyt nyt suunnilleen vuoden käydä läpi tätä asiaa.

En tiedä syytä sille, miksi hän päätyi tällaiseen ratkaisuun. 

Olen pohtinut meitä, silloin kuin olimme paljon yhdessä, ja olen yrittänyt sitä kuvaa sovittaa yhteen tämän lopputuloksen kanssa, eikä se mielestäni täsmää.






Tänään kuitenkin ymmärsin, että enhän minä todellakaan tuntenut tätä henkilöä nyt reilut 10 vuotta myöhemmin. En tiennyt hänen lähtökohtiaan. 






Jokainen muutos arjessamme ja elämässämme muuttaa lähtökohtiamme, joten muutumme väkisin niiden mukana, halusimme tai emme.






Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että hän oli minulle silloin ennen merkityksellinen henkilö. Meidän arkemme kohtasivat useamman vuoden ajan. 







Meidän jokaisen arki kohtaa mitä erilaisempia haasteita. Asioiden ei tarvitse edes aina olla maata mullistavia tai dramaattisia, vaan ihan tavallinen arki, rutiinit, väsymys jne. voivat aikaansaada sellaisen kierteen, josta on vaikea päästä irti. Tai siinä on vaikea nähdä enää mitään mieltä tai järkeä.







Aina tällaisissa tilanteissa jälkeenpäin sanotaan, että olisipa hän nyt puhunut jollekin tms.

Rehellisesti, kuinka moni pelkää näin vaikeita asioita?

Minä ainakin myönnän, että nämä äärimmäiset ratkaisut pelottavat minua.






Vaikka toinen olisi kuinka läheinen, etäinen tai muuten vaan tuntematon. Kuinka moni oikeasti välittää?






Lisäksi tällaisessa tilanteessa on mahdollista, että henkilö on ottanut asiaa puheeksi jossain muodossa, mutta vastapuoli ei ole tarttunut täkyyn, tai on ohittanut olankohautuksella toiselle tärkeän asian itselleen merkityksettömänä.






Kaiken kruunaa ahdistavassa tilanteessa olevan henkilön tunnelinäkö. Vain päämäärä tuntuu enää merkitykselliseltä, mikään muu ei.






Henkilö voi myös ajatella olevansa täysin merkityksetön, eikä kukaan häntä kaipaa. Tai muiden on parempi olla ilman häntä.






Tämä ei kuitenkaan koskaan ole totta. Jossain on aina joku, jota jokaisen elämä jossain määrin koskettaa. Joku aina suree. 

Miten paljon enemmän meidän pitäisi kyseenalaistaa itseämme ja toisiamme?

Kuinka paljon enemmän meidän pitäisi huomioida merkityksellisiä asioita elämässä?

Milloin suhde toiseen henkilöön muuttuu oletukseksi sen sijaan, että oikeasti keskittyisimme huomioimaan, havannoimaan, kysymään ja kuuntelemaan. Ja vielä ymmärtämään sekä keskustelemaan?

Edistysaskel

Näistä uusista muutoksista kaupassa käynnin suhteen, ja sitten ihan kunnon liukastumisesta johtuen selkäni on ollut pari viikkoa kipeänä.





Tunnustellessani eräänä iltana kipeää aluetta löysin sieltä nestettä kudoksesta. Eli jotain oli taas revennyt. Kiitos EDS:n, jonka takia poksahtelen kuin paukkukarkki milloin mistäkin kohtaa.






No, tuumasta taas toimeen. Pohdin, kuinka pitäisi toimia, jotta kipu helpottaisi ja neste pääsisi poistumaan. Se tarkoitti sellaista liikepatteristoa, joka ei ole minulta onnistunut vielä koskaan.





Päätin kuitenkin yrittää. Se kannatti. Huomasin kehoni olevan aivan täysillä mukana.






Mikä syvästi ilahduttava tunne. Kehoni teki ihan itse työtä sen eteen, että olisi helpompi olla ja eskaloitunut tilanne saataisiin rauhoittumaan. Ja näin kävi.







Muistan vuosia, siis vuosia sitten, kun selän ollessa pahimmillaan kaikkien revenneiden välilevyjen, välilevyn pullistumien ja nikamaliukuman takia, minun käskettiin tehdä juurikin tätä tekemääni liikepatteristoa tilanteen helpottamiseksi.






Oli niin turhauttavaa, kun en tuntenut silloin koko lantion aluetta, se oli siis tunnoton. En saanut mitään kosketusta kehooni. Vieressä ohjaaja sanoi, että tämän pitäisi tulla ihan luonnostaan ja se on helppoa.






Hermotus oli kehossa aivan sekaisin. Aivoista eivät käskyt menneet perille. Eikä kivun läpi, silloin kun en osannut sitä vielä hyväksyä enkä käsitellä, ollut mitään mahdollisuutta saada liikkeitä onnistumaan.






Tie on joskus pitkä, kivinen, mutkikas ja mäkinen. Tehty työ kuitenkin kantaa hedelmää.






Olin niin ilahtunut, kahteen päivään sain kivun asettumaan ja kävelyn taas kunnolla luonnistumaan, kun tiedostin asian ja toimin sen vaatimalla tavalla. Jos en olisi tiedostanut asiaa, olisi kipuajattelu aivoissa vienyt tilanteen vain pahemmaksi. Vaikka ymmärsin selkään koskevan, on aivan eri asia tiedostaa asia ja päättää toimia sen vaatimalla tavalla.






Ja se, mikä ilahdutti minua eniten oli aivojen ja kehon saumaton yhteistyö. Nyt ymmärrän, mitä ohjaajani silloin vuosia vuosia sitten tarkoitti.

Delightful food

Juttelin erään henkilön kanssa vuodenvaihteen painonhallinta buumista. Hän kertoi minulle siitä oman työnsä näkökulmasta ja myös siitä, kuinka on itse keventänyt ruokavaliotaan ja karsinut joitain ruoka-aineita pois.






Kun hän kertoi raejuusto-ananas ruokavaliostaan, hämmästyin itsekin, kun ensimmäinen lause suustani oli; hui, miten tylsää ruokaa.






Ja jatkoin samaan hengenvetoon; muistathan syödä riittävästi, jotta aivot saavat tarpeeksi energiaa toimiakseen täysipainoisesti.







Joulun aikaan minulta tivattiin sitä, miksi en syö suomalaisia jouluruokia. Siinä alleviivattiin sitä, kuinka omituista se on.






En osannut edes loukkaantua, koska minusta suomalaiset jouluruoat ovat outoja. En ole koskaan oikein ymmärtänyt niiden päälle.





Toisekseen en kyllä osannut edes perustella, miksi niitä en syö. Olen pohtinut tätä, mutta en keksinyt sille syytä.






Kunnes aloin käymään kaupassa itse. Valinnanvapauden määrä jopa pelotti, kun ei tiennyt mitä olisi ostanut ja minne katsonut.






Kaiken sen pelon ja jopa pienen ahdistuksen keskellä katseeni kohdistui juuri siihen, mitä olin mennyt sinne tiedostamattani hakemaan. Hedelmät ja espanjalaiset tuoreet mansikat ja vadelmat.






Kyynel vierähti poskelleni, sillä sillä sekunnilla tiesin kaiken muuttuneen. En tiennyt miten, mutta entiseen ei ollut enää paluuta.




Mielenkiinto ruokaan oli herännyt ja tylsyys sekä rajoitettu syöminen poistuneet.







Jopa kaurapuuro, joka on ollut mielestäni tavattoman tylsää ruokaa menee nykyään mansikoiden (joko tuoreiden tai pakkaskuivattujen) ja maidon kanssa. Enkä tiedä mitään ilahduttavampaa ruokaa.






Hedelmät ovat löytäneet tiensä suolaiseen ruokaan ja vadelmat maistuvat ihan sellaisinaan.






Ilo ja keveys ovat ehkä parhaat sanat kuvaaman tunteita, joita hedelmät ja marjat tai niillä höystetty ruoka saa minut tuntemaan. (Enkä tarkoita tätä mitenkään painonpudotusmielessä, vaan puhtaana ilona ja ilon tuomana keveyden tunteena).






Olen syönyt toki marjoja ja hedelmiä jo aikaisemmin, mutta nyt olen osannut yhdistää ne minulle sopivalla ja maistuvalla tavalla.






Se, miksi en ole aikaisemmin onnistunut tässä asiassa, on se, etten ole ajatellut (tätäkin) asiaa laatikon ulkopuolella. Olen yrittänyt syödä, sitä mitä pitää syödä tai mitä milloinkin kuuluu syödä.







Kauppaan lähtiessä toisen kerran poistin kaikki rajoitteet. En tehnyt edes kauppalistaa, vaan päätin antaa kehoni ja mieleni tehdä yhteistyötä ja löytää kaiken tarvittavan.





Tämä toimi. Ei rajoituksia, silloin mieli on vapaa. Löysin ilon niin ruokaan kuin syömiseen.

I Rest My Case

Minua on viime aikoina yllättävän paljon vaivannut se, etten tiedä varmasti sitä mistä olen tullut. Eräänä päivänä hermoni pettivät totaalisesti tämän asian vatvomiseen, ja kysyin itseltäni mikä siihen on toiseksi paras keino, kun absoluuttista totuutta ei ole saatavilla?

No tietenkin selvittää tosiasiat.

Tuumasta toimeen. Vietin lukemattomia tunteja opiskellen sekä englannin että suomenkielistä materiaalia niin EDS-geenivirheestäni, kuin periytyvistä ominaisuuksista ja genetiikasta.






Mielenkiintoista oli. Tosin tiede ei tehnyt minua hullua hurskaammaksi. Prosenttiosuudet ovat yhä 50% - 50%. Vaikka EDS on sukupolvelta toiselle vallitsevasti periytyvä geenivirhe, on silti mahdollista, että kohdallani on tapahtunut uusi mutaatio.






Joten sieltä en saanut täydellistä varmuutta.

Opin kuitenkin jotain yllättävää.

Olen keskittynyt aina niin kovasti siihen kuinka erilainen olen muihin verrattuna, että en ole huomannut sitä tärkeintä asiaa.

Tätäkin asiaa voi lähestyä toisinpäin. Joku on samanlainen kuin minä.

Olen ollut lapsesta saakka ihan klassinen tapaus, mitä EDS-oireisiin tulee, eli olen perinyt sen todella vahvana, tai se on vahvasti vallitseva ominaisuus biologisissa sukulaisissani.






Eli asian ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä vanhemmilleni, koska väkisin muistutan oireineni toista heistä.






Lapsuudestani on kuitenkin jäänyt niin vahva muistijälki siitä, kuinka olen erilainen, heikompi, heikkolahjaisempi ja sairaaksi tekeytyvä sekä muutenkin outo, mitä verrattiin muihin saman suvun jäseniin.






Kun asiaa oikein ajattelin,  jos ei ole itse koskaan kokenut samoja oireita kuin minä, varmasti tilanne on ollut outo ja omituinen. Tosin jommasta kummasta suvusta olisi pitänyt selitys oireille löytyä. Niin kuin sananlasku sanoo, on sukuvika, kun suksi ei luista.






Ymmärsin, että minä en ole se, joka on erilainen. Olen vain ollut erilainen kuin ympäristö, jossa olen kasvanut.
Ja se ei vielä tee geneettisesti sairaasta outoa. Tämä poisti osaltaan syyllisyyden tunteen sairaudesta. Geeneilleen kun kukaan meistä ei mitään mahda, se on arpapeliä, mitä saat. Joten voin vain yrittää tehdä parhaani näillä eväillä.






Olen käynyt erilaisia skenaarioita läpi, mitä on ollut mahdollista tapahtua. Todisteita ei kuitenkaan ole. Enkä usko, että totuutta kuulen asiasta koskaan.

Mikä sitten on totuus? 

Jos ajatellaan, että tilannetta on yritetty kaikin voimin ja keinoin pitää salassa jo ainakin 35 vuotta, niin sehän  tarkoittaa salaisuudesta ja sitä kutovista valheiden verkosta tulleen todellisuutta. Tietävätkö asianosaiset enää itsekään mikä on oikea absoluuttinen totuus?





Haluaisinko tietää totuuden? Toki, jos joku voisi sen minulle pitävien todisteiden kera toimittaa. Luulen, että olen kerennyt kuvitella ja pohtia jo kaikenlaista, joten en usko asian enää minua järkyttävän. Tahtoisin vain ymmärtää. Se ei tarkoita, että välttämättä hyväksyisin ne valinnat, jotka kohdallani on tehty, mutta olosuhteita ja valintoja voi pyrkiä ymmärtämään.






Tämän läpikäyminen toi vapautuksen tästä asiasta minulle. Mahdollisuudet ovat nyt rajattomat. Jossain on joku samanlainen kuin minä. En kuitenkaan lähde kyselemään kaikilta maailman ihmisiltä, oletko sinä se, joka olet samanlainen kuin minä. Tämä tarkoittaa sitä, etten tunne enää niin voimakasta erillisyyden tunnetta koko ihmiskunnasta.





Totesin, että nyt voin antaa itselleni rauhan tämän asian suhteen. Olen Haikaran tuoma, ihan kirjaimellisesti. Liekö osoite ollut oikea vai väärä, sillä ei lopulta enää ole merkitystä. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sen opeilla voi yrittää tehdä parhaansa kestävän kehityksen suhteen.

Valmennuksen uusia muotoja

Vuoden vaihtuessa on hyvä putsata hämähäkinseitit ovien reunuksilta, ja pyrkiä kohti uusia haasteita.

Näin minäkin olen ajatellut tehdä valmennuksien suhteen.

Olen kehittänyt uusia valmennusmalleja.

Valmennusperheen uudet jäsenet esittelyssä:

Konsultointi:

Valmennuksen keinoin tai sitä apuvälineenä käyttäen pyrin löytämään uusia näkökulmia, ajatusmalleja sekä kehittämään uudenlaisia toimintamalleja.

Kehityssuunnitelma ja sen seuranta:

Tämä sopii niin yksilöille kuin ryhmillekin. Ryhmävalmennus voidaan toteuuttaa myös niin, että  jokainen saa yksilöllisen kehityssuunnitelman. 

Työpaja-valmennus:

Tämä valmennus on ryhmävalmennus. Riittävä määrä osallistujia tarvitaan. 3 päivää tehokasta ajatustyötä ennakkotehtävien pohjalta. 

Kirjoitelma-valmennus:

Tämä on tarkoitettu yksityishenkilöille. Jos olet kiinnostunut valmennuksesta, mutta taloudellisesti valmennus tuntuu saavuttamattomalta. Kirjoitelma-valmennus voidaan soveltaa myös kuvalliseen tuotos-muotoon. Oman tilanteesi pohjalta laadin sinulle tehtävän, joka tehdään kirjoitelmana. 

Jos olet epävarma tilanteestasi, etkä tiedä kuinka valmennus kohdallasi oikein toimisi, ota rohkeasti yhteyttä sähköpostilla, se ei maksa mitään.





Kaikki uuden valmennusperheen valmennukset suoritetaan etävalmennuksena sähköpostia hyödyntäen.

solidaarinensydan@gmail.com

Valmennusten hinnat löytyvät täältä.

Jokainen muutos alkaa ensimmäisestä askeleesta.