Minua on viime aikoina yllättävän paljon vaivannut se, etten tiedä varmasti sitä mistä olen tullut. Eräänä päivänä hermoni pettivät totaalisesti tämän asian vatvomiseen, ja kysyin itseltäni mikä siihen on toiseksi paras keino, kun absoluuttista totuutta ei ole saatavilla?
No tietenkin selvittää tosiasiat.
Tuumasta toimeen. Vietin lukemattomia tunteja opiskellen sekä englannin että suomenkielistä materiaalia niin EDS-geenivirheestäni, kuin periytyvistä ominaisuuksista ja genetiikasta.
Mielenkiintoista oli. Tosin tiede ei tehnyt minua hullua hurskaammaksi. Prosenttiosuudet ovat yhä 50% - 50%. Vaikka EDS on sukupolvelta toiselle vallitsevasti periytyvä geenivirhe, on silti mahdollista, että kohdallani on tapahtunut uusi mutaatio.
Joten sieltä en saanut täydellistä varmuutta.
Opin kuitenkin jotain yllättävää.
Olen keskittynyt aina niin kovasti siihen kuinka erilainen olen muihin verrattuna, että en ole huomannut sitä tärkeintä asiaa.
Tätäkin asiaa voi lähestyä toisinpäin. Joku on samanlainen kuin minä.
Olen ollut lapsesta saakka ihan klassinen tapaus, mitä EDS-oireisiin tulee, eli olen perinyt sen todella vahvana, tai se on vahvasti vallitseva ominaisuus biologisissa sukulaisissani.
Eli asian ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä vanhemmilleni, koska väkisin muistutan oireineni toista heistä.
Lapsuudestani on kuitenkin jäänyt niin vahva muistijälki siitä, kuinka olen erilainen, heikompi, heikkolahjaisempi ja sairaaksi tekeytyvä sekä muutenkin outo, mitä verrattiin muihin saman suvun jäseniin.
Kun asiaa oikein ajattelin, jos ei ole itse koskaan kokenut samoja oireita kuin minä, varmasti tilanne on ollut outo ja omituinen. Tosin jommasta kummasta suvusta olisi pitänyt selitys oireille löytyä. Niin kuin sananlasku sanoo, on sukuvika, kun suksi ei luista.
Ymmärsin, että minä en ole se, joka on erilainen. Olen vain ollut erilainen kuin ympäristö, jossa olen kasvanut.
Ja se ei vielä tee geneettisesti sairaasta outoa. Tämä poisti osaltaan syyllisyyden tunteen sairaudesta. Geeneilleen kun kukaan meistä ei mitään mahda, se on arpapeliä, mitä saat. Joten voin vain yrittää tehdä parhaani näillä eväillä.
Olen käynyt erilaisia skenaarioita läpi, mitä on ollut mahdollista tapahtua. Todisteita ei kuitenkaan ole. Enkä usko, että totuutta kuulen asiasta koskaan.
Mikä sitten on totuus?
Jos ajatellaan, että tilannetta on yritetty kaikin voimin ja keinoin pitää salassa jo ainakin 35 vuotta, niin sehän tarkoittaa salaisuudesta ja sitä kutovista valheiden verkosta tulleen todellisuutta. Tietävätkö asianosaiset enää itsekään mikä on oikea absoluuttinen totuus?
Haluaisinko tietää totuuden? Toki, jos joku voisi sen minulle pitävien todisteiden kera toimittaa. Luulen, että olen kerennyt kuvitella ja pohtia jo kaikenlaista, joten en usko asian enää minua järkyttävän. Tahtoisin vain ymmärtää. Se ei tarkoita, että välttämättä hyväksyisin ne valinnat, jotka kohdallani on tehty, mutta olosuhteita ja valintoja voi pyrkiä ymmärtämään.
Tämän läpikäyminen toi vapautuksen tästä asiasta minulle. Mahdollisuudet ovat nyt rajattomat. Jossain on joku samanlainen kuin minä. En kuitenkaan lähde kyselemään kaikilta maailman ihmisiltä, oletko sinä se, joka olet samanlainen kuin minä. Tämä tarkoittaa sitä, etten tunne enää niin voimakasta erillisyyden tunnetta koko ihmiskunnasta.
Totesin, että nyt voin antaa itselleni rauhan tämän asian suhteen. Olen Haikaran tuoma, ihan kirjaimellisesti. Liekö osoite ollut oikea vai väärä, sillä ei lopulta enää ole merkitystä. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sen opeilla voi yrittää tehdä parhaansa kestävän kehityksen suhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti