Henkistymisviikko #2 osa 2

Nyt täytyy vähän perua puheitaan. Nimittäin niistä hävyttömän kalliiksi kutsumistani vitamiineista.

Olin siis lauantaina ulkona. Tänään on maantai. Kipukohtauksen pitäisi olla romahdusvaiheessa. Eipä vain ole.

Jaksoin sunnuntaina leikata hiukset malliinsa. Tosin alkoi huipata kesken kaiken niin täytyi istuutua välillä. Se nyt kuitenkin johtuu tuosta selän olemattomasta verenkierrosta. Vähän kun käsiä pitää ylhäällä, alkaa huipata.

Tänään tuli mahdoton väsymys ja kipukiukku. Toinen jalka puutuu aika voimalla. 

Otin kofeiinia ja yhden.. huom!.. yhden nelisatasen buranan.

Jaksoin käydä suihkussa ja laittaa hiukset kuosiinsa. Ennen ei olisi tullut kuuloonkaan. Tai näköön. 

Hermokipu vaivasi eilen illalla ja viime yönä. Silloin taas norsurouva oli ängennyt synnyttämään vitosiaan toiseen korvaani. Puoli päätä aivan turvoksissa ja hellänä.

Siitäkin selvittiin eräällä konstillani. Toivottelin norsurouvalle hyvää matkaa takaisin savannille jälkikasvuineen.

En keksi tähän muuta eroa kuin vitamiinit. 

Jos ne tosiaan tepsivät näin hyvin, niin silloin ne ovat painonsa arvosta silkkaa kultaa. Ei mitään kissankultaa, vaan aitoa tavaraa. 

Olenhan minä huomannut virkistyneeni. Rasitus vain aina tuo sen oikean tilanteen esiin.

Voisin suorittaa uudestaan ulkoliikuntaa jo tällä viikolla. Ennen olisi tarvinnut ainakin 3 viikkoa elpymiseen. 

Ihmeiden aika ei siis ole ohi. Vaikka tässä nyt onkin maallisesta visiosta kyse. 

Toinen asia on unet. Kyllä on yöaikaan meikäläisellä niin vilkasta, että ei koskaan valoisan aikaan. 

Hirveitä hirveyksiä. 

Heräsin yöllä yhden aikoihin kaameaan painajaiseen. Katsoin kelloa, täytyykö vielä käydä nukkumaan ja jatkaa moisten hirveyksien seurantaa. 

Ajattelin, että kyllä mä hereillä pysyn.. Lauleskelen vaan mielessäni jotain, niin hereillä pysyn, on mukavampaa. 

Muistan päässeeni tähän.. Tuku tuku lampaitani, kili kili kiliäni, päkä päkä puskuri pässiä, päkä päkä.. 

..ja olin taas untenmailla katselemassa hirveyksiä. 

On se hassua, miten ihminen suhtautuu mihinkin asiaan. 

Minut on lapsena ja aikuisenakin kyllästetty okkultismilla. Kaiken maailman ennustajilla ja enneunilla, korteilla ja ennalta nähdyillä asioilla. Tietäjillä ja niin sanotuilla parantajilla ja muilla hömpötyksillä. 

Kyllä. Niissä voi olla perääkin. Ihan yhtä usein voi olla olemattakin. 

Mutta suurin osa on vain suggestiota. Ihminen haluaa uskoa. Ihminen haluaa helpon tien. Oikotien. Tiedon paremmasta. 

(Tosin, se erona tähän, että on olemassa ihmisiä, joilla on ns parantavat kädet. Se johtuu heidän lempeydestään toista olentoa kohtaan. Ja energiat ovat totta, koska kaikki on energiaa.) 

Minulle jo ammattinikin vuoksi tuollainen käytös on vain vallankäytön muoto. Se on myös pelolla hallitsemista. 

Niinpä suhtaudun hyvin varauksella omiin muistikuviini sekä uniini, joita siis aika tiheään nykyään pukkaa. Vaikka ne ovat muistini tuottamaa materiaalia. Ei mitään ennustushumpuukia.

Joulusta saakka olen nähnyt unta isästäni. Omasta isästäni. 

Tuossa niin eläväisessä unessa isä muistuttaa elokuvanäyttelijä Tapio Liinojaa nuorena versiona. 

Kun tarkemmin katsoo, hän vain muistuttaa. Komea ilmestys, ei siinä. Turvallinen hahmo. Lämmin ja välittävä. Tuttukin. Mutta kaukana. 

Ensimmäinen ajatukseni luonnollisesti oli saatavuusheurestiikka. Pohdin itsekseni, että on se kumma, että näyttelijän täytyy korvata isäni hahmo, koska en muista häntä. Niin on asiat huonolla tolalla. 

Sitten mietin, olenko katsonut liikaa telkkaria.. 

Uni kuitenkin toistuu ja toistuu. Moni pitäisi asiaa aivan varmana. Tekisi johtopäätöksen. 

Minä en jo ammattiylpeyden vuoksi voi ilman todistettavia tekijöitä sanoa juuta enkä jaata. 

Nimi pyörii mielessäni. En vain tiedä onko se hänen, vai sekoittuuko se johonkin muistoon. 

En yksinkertaisesti ilkeä mennä poliisin puheille. 

Vai mitä sanotte tästä..? 

Etsitään omaa isää. Tositarkoituksella. Hukattu jossain vaiheessa luullakseni 1980- luvun puolivälin tienoilla. Täyttää elokuvanäyttelijän kriteerit ainakin ulkonaisesti. Minä olen jo neljänkymmenen, joten isäkään ei ole enää kolmekymppinen. Hän on 35. 

Yst. vastaukset sähköpostilla. Ps. Kuva ois kiva. 

Kaikenlaiset seikkailijat ja muut huijarit älkööt vaivautuko. Teidät tunnistetaan jo tuoksusta. Kirjaimellisesti. Isälle ominainen tuoksu tuli nenääni hyvin usein, kun tein kuolemaa. Se toi valtavan kaipuun tullessaan. Siis tunnistetaan tuoksusta. 

Tuoksumuistot ovat tutkitusti yksi voimakkaimmista muistoista sekä niiden elvyttäjistä. 

Väriterapiaa opiskellessani eräs kouluttaja kertoi oman tarinansa. Hän oli tansseissa ja katsellut erästä miestä. Tuo mies haki hänet myöhemmin tanssiin. 

Siinä tanssiessa hän haistoi miehen silitetyn paidan tuoksun. Hänen isällään oli ollut sama tuoksu. Tuo tuoksu toi lämpimän ja turvallisen turvallisuuden tunteen. Silloin hän nosti katseensa miehen silmiin ja katsoi tulevaa aviomiestään. 

Näin me ihmiset toimimme. Sitä kutsutaan muistijäljeksi. 

Olen kuitenkin varma siitä, että poliisi ei uskoisi minua. Hän tarvitsisi toisenlaisia todisteita. Luulen etteivät he alkaisi tuoksuttelutalkoisiin isän löytämiseksi. 😃

Niin kuin minäkin tarvitsen todistusarvoltaan erilaisia todisteita.

Siksi minä suosin analysointimenetelmääni. Siinä pystytään todistamaan asiat eri tavoin. 

Siksi on tärkeää, että asioille löytyy oikeat todistettavuudet ja perusteet. Ei pelkästään muistijäljet. 

Pelkästään niiden varassa ollessa joutuu muuten eri vaihtoehtojen palloteltavaksi. Asioilla on loputon määrä mahdollisuuksia. 

Saattaa rehellisyyden nimissä kyseessä olla myös pelko. Pelko siitä, että minua ei haluta tai ei ole koskaan etsittykään. Syystä tai toisesta. 

Olen myös ihmetellyt ettei minuun ole oltu yhteyksissä sieltä suunnalta. Nimittäin eri ihmisten käytösanalyysi osoittaa, että tietoa kyllä on. Ilmeisesti kaikki kauhuissaan odottavat miten minä toimin tai mitä seuraavaksi teen. 

Tai ehkä ennemmin on kyse siitä, mitä keksin keneltäkin vaatia. 

Moni on yrittänyt tehdä sanattoman sopimuksen kanssani, etten vain saisi päähäni viedä asioita yhtään pidemmälle. Tai he ovat yrittäneet todistaa, että loukkaan ja satutan asian ulkopuolisia ihmisiä, jos jotain toimia johonkin henkilöön kohdistaisin. 

Hyvä ja ovela veto. Mainio peliliike. Toimimaton tosin. 

Olen ilmaissut tahtoni. Totuus. Tunnustukset. Oma nimeni. 

Tunnustusten lainsäädännölliset seuraukset sekä sovitus, ja katuminen olisi mukava bonus. 

Koskaan se, että luulee tietävänsä ei ole sama asia, kuin oikeasti todistettavasti tietäisi. 

Eikä tämä ole millään tavoin reilua. Minä olen pelkän muistitiedon varassa, kun toisilla on todistettavaa tietoa hallussaan. 

En tiedä, mitä "totuutta" eri ihmisten pelot ja luulot ovat saaneet aikaan. Eikä kyllä kiinnostakaan. 

Se kiinnostaa, kuka on niin paljon ihminen, että ensimmäisenä voittaa taiston omaa mukavuusaluettaan vastaan ja menee poliisin puheille sekä kertoo koko totuuden? 

Jos se ei ole vielä selvää, niin tällä tavoin minä määritän ihmisen hyvyyttä. 

Ärsytys hieman nousussa. Johtuu tiedon puutteesta. 

Henkistyminen.. En tiedä.. Minusta on alkanut tuntua, että tavoittelen mahdottomuutta tässä tilanteessa. 

Henkistymisviikko #2

Eilen minä pääsin ulos! Ihanaa! Olen niiiiin onnellinen, että meinaan vieläkin ihan pakahtua. 😍 Sain kuviakin, useita! 

On pakko purkaa jo eilinen ja sen tuomat opit, vaikka varsinaisesti viikko on vielä kesken. Etteivät vain unohdu.

Näin aamulla taivaanrannan hehkuvan vaaleanpunaisena. Tuli kiire syömään ja siitä sitten pukemaan ja ulos. 

Keli oli todella hyvä. Yhtään ei ollut liukastakaan. 

Ajattelin käpsytellä joelle ensin ja katsoa siitä sitten, minne saakka jaksan. Kepit olivat mukana, varmuudeksi. 

Minulla heittää tasapaino, meinaan kaatua vasemmalle, siksi on oltava ulkona tuki. Ja ihan muutenkin. Ei uskalla riskeerata nyt saavutettua tulosta. 

Joki olikin miltei kokonaan jäässä. Muutama sula kohta kuvia varten. 

Seisoin keppeihin nojaten kuuntelemassa veden solinaa. 

Luokseni tulee mies, jonka mielestä minä suunnittelin itsemurhaa hyppäämällä jokeen. 

Tilanne eteni niin nopeasti etten kerennyt reagoida mitenkään, kun hän oli jo mennyt. 

Järkyttyneenä tuijotin joessa olevaa postimerkin kokoista sulaa kohtaa, josta virtaavaa vettä olin kuunnellut. 

Ensin olisi pitänyt kiivetä korkean kaiteen päälle, saada siitä hyppy osumaan tuohon 50 cm x 30 cm reikään, jota kiersi ainakin 15 cm paksuinen jääkerros, ja siinä oli vettä häthätää nilkkoihini asti. 

Siis tuohonko pitäisi saada itsari onnistumaan? 

On kait niitä nyt helpompiakin konsteja olemassa.. 

Tämä mies oli itse hyvin ärtynyt ja hänellä oli jokin aggressio. 

Jätin asian omaan arvoonsa, sillä olin tullut nauttimaan ulkoilmasta ja luonnosta. 

Käpsyttelin hitaasti linnunlaulua kuunnellen eteenpäin. 

Vastaan tulee vanhempi rouva, joka tiukkaan sävyyn kysyy minulta.. - Miksi kävelet noin hitaasti? Oletko kaatunut, kun olet noin hidas? 

Nyt sain jopa suuni auki. - En oikeastaan tarvitsisi keppejä. Ne ovat turvana, sillä kaaduin 4 vuotta sitten. Jalka meni sijoiltaan nivusesta, hermo jäi puristuksiin ja jalka halvaantui. 

Kuitenkin 3,5 vuoden jälkeen, viime kesänä aloin kävellä omin jaloin, ja nyt en uskalla ottaa kaatumisen riskiä. 

Täti vastaa.. - Oi kauheeta! No tietenkin sinun pitää kävellä keppien kanssa. Ehdottomasti. Hänelläkin on sitä ja tätä.. Hänkin käyttää kävelysauvoja. 

Ja sitten rupateltiin ihan muuta. 

Tässä tapauksessa minun oli pitänyt suorittaa ensin jotain kunnioitusta herättävää, jolloin minulle heltisi lupa kävellä hitaasti ja keppien kanssa. 

Pääsin jatkamaan matkaa. Metsään en päässyt, kun siellä oli polun paikalla hiihtolatu. 

Kuljin koirien pissityspolkua. Tikka tai Palokärki oli työn touhussa. Rytmissä hakkasi puuta. Toinen komppasi hakaten välirytmiä katulampun päällä. Titityy kuului niin iloisesti. 

Aurinko paistoi. Lumi oli puhtaan valkoista. Puut kaartuivat lumen painosta. Ilmassa oli ripaus kevättä. 

Minulle tuli niin haikea olo. Ennen tätä pystyi tekemään joka päivä, useita kertoja. 

Päätin tavoitella tuota asiaa taas tulevaisuudessa. 

Siinä jotenkin niin konkretisoitui se, mitä on menettänyt. Tällainen ulkoilmaihminen pakotetaan neljän seinän sisään ja viedään liikuntakyky. 

Kuvaisin sitä niin, että on kuin lintu häkissä, jonka ovi on auki. Siivet ovat kuitenkin murtuneet, joten ei voi lentää. 

Pohdin siinä, voi kun ihmiset ymmärtäisivät minkä hinnan minä tästä maksan. Ensin menetyksenä. Sitten suorituksen jälkeisenä kipuna. 

Ja silti, tuo 2 tuntia ulkona oli parasta mitä minulle viime heinäkuun jälkeen, kun aloin kävellä itse, oli tapahtunut. 

Kävelin vajaat 2 kilometriä kahdessa tunnissa. Kiinnitin huomioni eläinten jälkiin ja yritin arvailla mikä eläin siitä on kulkenut ja minne ollut matkalla. 

Kokemus oli ehkä jopa eeppinen. 

Niihin oppeihin sitten.. 

Ymmärsin tänä aamuna noiden kahden ihmisen käytöksen. 

Heillä ei ollut kummallakaan mitään minua vastaan. Tai siis tietenkin kohdistui minuun, mutta ei henkilönä. 

Kyse on siitä, että minä olen itsessäni niin neutraali, että HENKILÖN oma tunne heijastuu minusta takaisin. 

Tämä mies oli ehkä itse ajatellut tai kokenut jotain itsetuhoista. Hän saattoi olla masentunut tai koki kovaa tuskaa. 

Hän näki minut siinä ja tunne assosioitui aikeeksi, jota ei minulla koskaan ollut. Se oli hänen mielessään ja hänen ajatuksenaan. 

Samoin tämä täti. Häntä vaivasi itseään ajatus hitaudesta. Se assosioitui minuun jostain syystä. Ehkä nuori ihminen hitaasti liikkuen osui juuri tuohon ajatukseen, joka sai aikaan negatiivisen tunteen. 

Eli ihan turhaan olisin ottanut itseeni. He eivät oikeasti arvostelleet minua henkilönä tai suoritustani, vaan he kohtasivat pahimman pelkonsa minun kauttani. 

Voi, kun tuonkin olisin ymmärtänyt jo vuosia sitten. Olisin säästynyt monelta mielipahalta. 

Tämä opettaa vielä sen, kuinka tärkeää asioista on jutella. Sanoittaa sanoiksi asti se, mitä on mielessä. Sitten pohtia, onko se tarpeellista tai oikein. 

Toinen oppi. Minä omaksuin 14 vuotta sitten ajatuksen: Saat sen, mistä luovut. 

Eilen todistin tämän olevan niin totta. 

Vaikka olen aina arvostanut ulkoilmaelämää ja liikuntaa. En koskaan ole kuitenkaan ymmärtänyt sen ARVOA. 

Kun tuon kaiken menetti, ja se lakkasi olemasta itsestäänselvyys. 

Se kirkasti asian arvon. Siitä tuli korvaamatonta. 

Ärsytys nolla. 

Henkistyminen.. Oivalluksia.. Ilmeisesti edelleen oikealla tiellä. 

Virhe!

Kurin heltyminen ei ollut oikea teko. Stalkkeri innostui taas.

Hän ilmeisesti tulkitsi oven avaamisen jonkinlaiseksi luvaksi palata entisiin hommiinsa.

Hänellä on kummasti ollut taas asiaa oveni taakse.

Tänään jopa hieman huvitti, vaikka ei pitäisi.

Sain tilaamani lähetyksen, jonka posti toi.

Nuori komea mies oveni takana siviilivaatteissa ja kahden lahjapaketilta näyttävän puketin kanssa, soitti ovikelloa.

Kuulin sisälle mahdottoman ryminän, kun stalkkaava täti yritti kovasti selvittää tätä mysteeriä.

Kun avasin oven, säälin ihan poikarukkaa, sillä hän oli niin järkyttynyt, kun ei ymmärtänyt tämän mummelin touhuja.

Kiitin nopeasti ja toivotin hyvät viikonloput. Hän näytti siltä, ettei uskalla mennä pois. Hän arpoi hetken, ennen kuin uskalsi hissiin astua.

On se jo, että täysin vieraat ihmisetkin saavat pelätä häntä ja hänen arvaamattomia tekojaan.

Kerkesin kantaa paketit sisään ja aukaista ensimmäisen, niin jo oltiin oven takana. Hän ravasi ainakin 5 kertaa tuuletusparvekkeelle ja takaisin.

Se onkin hyvä tekosyy hypätä oveni takana.

Minua kyllä huvitti. Mietin kuinka hän oikein kihisi uteliaisuudesta.

En voinut käsittää kuinka hän aikoi selvittää mitä sain ja miksi?

No ei ollut mitään kummallista. Uusi reisituki, niitä hävyttömän kalliita vitamiineja lisää. Huulirasvaa ja hiuspinnejä.

Reisituki sen vuoksi, kun edellinen saattoi minut noloon tilanteeseen kaupassa.

Olin hedelmätiskillä, kun kuului *kräts* ja reisituki roikkui mekon helman alta ja viisti maata.

Totesin vain.. - Hupsista.. Minusta irtoaa osia.

Eihän sitä siinä voinut uudestaan käydä kiinnittämään. Nolotti kyllä. Ihmiset olivat niin hienotunteisia, että piilottivat hymynsä.

Nyt on uudenlainen malli. Saas nähdä ajaako asiansa.

Virheitä sattuu meikäläisellekin. Tai etenkin meikäläiselle. 

Että silleen. 

Henkistymisviikko #1

Niin mikä? Minulla ne on nuo suunnitelmat aina niin suuret, että ne on mahdotonta toteuttaa.

Ensin talvimyrsky vihmoi, puhkui ja puhalsi. Sitten tuli räntää ja pakasti.

Tuloksena niin liukasta, ettei edes kontillaan pystyssä kestä. Näemmä.

Minä kun niin maalailin ruusunpunaista kuvaa, jos metsään haluat mennä nyt.. Niin takuulla yllätyt!

Ei kuvan kuvaa. Äh.. Pyh.. Ja ärrrsytys!

No, oli vain muutettava suunnitelmaa..

Olen siis näyttänyt viimeisen viikon tältä..

Tämä Lucia Heffernan:in näkemys tasapainosta on mielettömän upea.

Olen rääkännyt Air Padia. Ei siinä, se on ollut kyllä hauskaa. Yllättävän hyvin pysyn tasapainossa.

Todella hyvää treeniä heikommalle kintulleni.

Ja aivoille. Aivan erilaista tekemistä. Sillä pystyy myös polkien askeltamaan, joten treeniä on riittänyt. 

Päätin siis, että 6 viikkoa nyt henkistyn. 

Lauantaina aamuyöstä heräsin koiran ulvontaan. 

Sitä jatkui useita tunteja. 

Ärtyneenä vedin peittoa korville ja hoin: - Minä olen lomalla 6 viikkoa. Siis 6 viikkoa, vaikka henki menisi. 

En puutu, en tartu. Kaatukoon vaikka maailma. 

En puuttunut. Olin kuitenkin klo 10 aikaan aamulla jo hermoraunio. 

Ilmeisesti talossa on uusi hauva, joka ei osaa vielä olla yksin. Voi ressukkaa..

Ei..ei... Minä olen lomalla. 6 viikkoa! Henkistymislomallani.

Sitten on käynyt hermoon tämä meneillään oleva oikeudenkäynti Raamattu vastaan Suomen laki.

Ai hyvänen aika, että olen repinyt hiuksia päästäni.

On aivan absurdia, että edes pohditaan kumpaako totellaan. Kirjaa, vaikkakin pyhää kirjaa, vai maan lakia.

Mikään uskonto ei ole niin pyhä, etteikö se kunnioittaisi maan lainsäädäntöä.

Tai etteikö valtauskonto kunnioittaisi kaikkia ihmisiä ja heidän oikeuttaan olla ihminen.

Jos lähdetään erottelemaan yhdet, se on tehtävä silloin kaikille.

Uskonto on kuitenkin sananmukaisesti uskoa johonkin korkeampaan voimaan.

Uskoa, jota pönkitetään raamatun kertomuksilla.

Ihan samoin ihminen voi uskoa nokkosveden parantavan pedofilian.

Kyllähän sitä itselleen voi kokeilla mitä haluaa ja uskoa siihen.

Kenellekään toiselle ei kuitenkaan saa niin tehdä. Uskominen ei vielä riitä näytöksi.

Se voi olla yhdenlainen totuus. Kuitenkin laki määrää yhtäläiset oikeudet jokaiselle, joten se on AINOA totuus, jota noudatetaan. 

😤

Kauppareissulta tullessa törmäsin sattumalta stalkkeriini. Emme ole tulleet vastakkain ainakaan puoleen vuoteen. 

Ehdin alaovelle kauppakärryineni ensin. Suvereenisti avasin oven hänelle ja päästin hänet sisään. 

Kumma kyllä, hän kysyi.. Pitääkö hän minulle ovea auki? 

Kiitin ja kieltäydyin, sillä en tarvinnut apua. 

Hän kuitenkin meni hissillä ylös ja laittoi hissin tulemaan minulle alas. 

Eli kohteliasta käytöstä puolin ja toisin. 

Syöminenkin on ollut niin vaivalloista, että itku on välillä tullut. 

Onneksi kaupassa oli tuoreita mansikoita. 

Maailma sai uudestaan värit, kun sain mansikoita. 

Totesin, että voin syödä mitä tahansa, jos vaan saan kylkeen mansikoita. 

Yksi rasia syöty ja kesämieli tuli! 

Ja toinen herkullinen tuttavuus oli lime Jaffakeksit. Lime on sopivan kirpeää, joten kokonaisuus on syötävä. 

Ärsyyntymiskynnys korkea. 

Henkistyminen.. No.. Ehkä tämä sinne suuntaan on menossa.. 

Ensimmäinen kiitoskortti

Tänään oli posti tuonut minulle itse tehdyn kortin.

Ainakin oletan postin tuoneen sen. En ole kuullut tai huomioinut postinjakajaa. Toiset pitävät ääntä, toiset taas liikkuvat todella hiljaa. Ei siis voi olla varma.

Nimeni on oikein. Osoitteeni on oikein. Postimerkki löytyy.

Sinänsä hankalaa, että nykypostissa ei ole postileimaa. Eli periaatteessa oikein fiksu ihminen olisi voinut tuoda kortin vaikka samasta kaupungista. Postimerkki vain hämäyksenä.

Mutta, kun ei tietoa ole, otan asian vastaan sellaisenaan, kun se minulle annetaan.

Kortti on nimetön.

Etupuolella on kuva. Siinä on nuoruusvuosinaan poseraava amerikankreikkalainen oopperalaulaja.

Hän on upea ilmestys. Hänen äänensä on jumalainen. Hän omasi supernovan suuren lahjakkuuden. Hän on koko maailman tuntema

Maria Callas

Kortin takana on tekstiä. Kaksi sanaa. 

Kiitos totuudesta.

Teksti on kirjoitettu käsin. En tunne käsialaa. Ja veikkaan, että sitä ei ole tarkoituskaan tuntea tai tunnistaa.

Eipä mitään.

Kiitos kiitos. Ole hyvä. Ja ennen kaikkea

Kiitos Sinulle nimetön, rohkeudestasi!

Ja kyllä. Minä tarkistin näkymättömän musteen sekä mahdollisen piilokirjoituksen. Otin jopa kuvan irti ja tarkistin, ettei mitään jäänyt huomaamatta. 

Luulen, että tuossa edellä oli kaikki saatavilla oleva kortin tuomasta viestistä. 

Nyt seuraavat 6 viikkoa on tarkoitus pyhittää henkistymiselle. Tarvitsen jonkinlaista ohjausta. Luonto on minun kirkkoni. 

Myös valokuvat ovat jääneet paitsioon. Yritän korjata sen puutteen. 

Näkemysero

Saatiinpas siskon kanssa riita aikaiseksi. Tai lähinnä hän suuttui minulle. 

Ihan niinkin kevyestä aiheesta, kuin lasten elatus.

Voi hitsi. Siskoni koki melkoisen kolauksen, sillä en ollut asiassa ollenkaan hänen kanssaan samaa mieltä.

Hänen puoleltaan se on arvokysymys.

Minä näen asian puhtaasti juridisena kysymyksenä, joka on myös arvokysymys, mutta se ei heikennä arvon määrää millään tavoin.

Tämä olettamus on paha asia. Hyvä tietysti, että totuus tulee ilmi.

Jos se on vedenjakaja, niin silloin se sitten sitä on. Sen mukaan pitää toimia.

Näin oman kokemukseni pohjalta uskon vakaasti siihen, että lapsen huoltajalle kuuluvat niin lapseen kohdistuvat oikeudet kuin velvollisuudetkin. Huoltaja on se, joka sitä virallisesti ja juridisesti on. 

Sillä ei ole mitään tekemistä biologian kanssa. 

Nämä sinun, minun, meidän asiat ovat vähän vaikeita. Jokainen toimii parhaan kykynsä mukaan.

Jos minulla olisi mies, jolla on jo biologinen lapsi ja asuisimme yhdessä sekä kasvattaisimme lasta yhdessä.

Kyllä. Lapsi olisi minun bonus lapseni.

Jos meille tulisi ero, en maksaisi lapsesta elatusmaksuja. Hän ei olisi minun.

Hänellä on virallisesti isä, oma isä, joka on hänestä elatusvelvollinen.

Jos kuitenkin olisin adoptoinut tämän lapsen juridisesti, silloin hän olisi minun VIRALLINEN lapseni. Oma lapseni. 

Eron tullessa tietenkin maksaisin hänen elatustaan. Ja minulla olisi viralliset oikeudet myös tavata tätä lasta. Omaa lastani. 

Siskoni mukaan ensimmäisessä tapauksessa en pitäisi huolta lapsesta. 

Niin. En paremmin osannut asiaa hänellekään selittää. 

Oikeudet ja velvollisuudet. 

Minun mielestäni lapsi kuuluu sille ihmiselle, joka hänestä on virallisesti vastuussa ja elatusvelvollinen. 

Eihän se poissulje sitä, että kenelle tahansa voi antaa rahojaan tai huolenpitoaan niin paljon kuin ikinä haluaa. 

Sen, kenelle tuo asia kuitenkin lapsen täysi-ikäisyyteen saakka kuuluu, on vastuullinen sen hoitamaan. 

En tiedä törmääkö tämä asia nyt siihen, että äiti on aina äiti ja naisen on huolehdittava lapsista, olivatpahan ne omia tai ei?

Se on melkoinen oletus. 

En saata ollenkaan ajatella, että voisin olla lapselle äiti, jolla jo sellainen on ja on elossa sekä mukana lapsensa elämässä. Siis ei ole luopunut oikeudestaan olla äiti. Vaan on sitä ja haluaa ollakin.

Voisin olla turvallinen aikuinen, mutta en äiti. Koska hänellä on jo yksi äiti. Oma äiti. 

Eihän lapseen olisi silloin olemassa virallista suhdetta huoltajana. 

Lisäksi minulle henkilökohtaisesti eriarvoisuus kahden aikuisen välillä lapseen nähden on vedenjakaja. 

Se, että toinen voisi sanoa minulle, että en voisi.. tai minulla ei olisi oikeutta.. HÄNEN lapseensa. 

Minun kanssani tuo ei vain toimisi. Se ei olisi minun perheeni. Siinä silloin eläisi kanssani osa jotain toista perhettä. Sitä en kestäisi.

Kun taas adoptoidessa tuo ongelma poistuu. Silloin ollaan tasavertaisina kasvattamassa lasta yhdessä. Tasavertaisesti lapsesta yhdessä vastuussa. 

Joten tämän naisoletusmallin mukaan en ilmeisesti ole kovin äidillinen tai vastuullinen tyyppi? 

Tai sitten juuri sitä olen. 

Se riippuu siitä, mistä näkökulmasta asiaa katsoo. 

Minulle perheeseen kuulutaan silloin, kun siitä(kin) on viralliset todisteet ja dokumentit olemassa tai sopimukset, jotka on tehty. 

Silti voin välittää ja tykätä sekä kantaa vastuuta tai huolta muistakin tyypeistä. 

Yhteinen päämäärä?

Natsipassi. Tämä oli viikonlopun suuri uutinen.

Ihmiset ovat ymmärtäneet koko pandemiasta selviytymisidean jotenkin väärin.

Toisaalta se on aivan normaalia. Se kuuluu hyväksymisprosessiin sekä surutyön prosessiin.

Ihmiset ovat toistensa kurkuissa kiinni sanallisesti, koska halutaan korostaa oma sanoma toiselle osapuolelle syyllistämällä toista osapuolta.

Haetaan vain asioita, jotka korostavat omaa kärsimystä tai toisaalta vapauttaisi kärsimyksestä.

Se on loputon suo. Siinä ei koskaan, ikinä, milloinkaan tule valmista.

Kun, koko homman pointti on unohtunut.

Pandemia loppuu sillä sekunnilla, kun joku keksii miten tartunnat saadaan loppumaan.

Ongelman ydin on tällä hetkellä se, että KAIKISTA toimenpiteistä huolimatta tauti liikkuu. Se tarttuu. Se tartuttaa niin sairastaneita, kuin rokotettuja, rokottamatomia ja muuten vaan ihmisiä. Ja rasittaa terveydenhuoltoa. 

Mikään tämänhetkinen toimenpide ei ole tie autuuteen. 

Vain keksimällä ja kehittämällä keinon ongelman ytimeen, kaikki saavat helpotuksen. 

WHO julkisti tämän tiedon jo viime viikolla. 

Maailmassa on tällä hetkellä meneillään yli 300 rokotuskehitystyötä, jolla tähän pyritään. Tartuntojen estämiseen. 

Siinä vielä hetken kestää. 

Tosiasia kuitenkin on, että ILMAN kestävää ratkaisua, jolla ongelman ydin ratkaistaan, meillä on vain väliaikaisia ratkaisuja, jotka siirtävät ongelmaa. Tai helpottavat joiltain osin hetkeksi. 

Kuka tahansa meistä on vapaa käyttämään aivokapasiteettiaan. 

Keinoja ongelman ytimeen. 

Silloin siinä usein käy myös niin, että jokainen puhaltaa yhteen hiileen. Silloin on yhteinen päämäärä. 

Noitako?

Noin 10 vuotta sitten minut ja Danko kutsuttiin kylään erään ihmisen kotiin.

Otimme kutsun kiitollisina vastaan, sillä oli kesä.

Minä en tiedä ihmiselle pahempaa rangaistusta, kuin kesä kaupungissa.

Tietysti viihdyimme tämän hurmaavan emäntämme seurassa myös. Olin tutustunut häneen kipupiireissä, meillä oli molemmilla ankarat kivut tuolloin.

Kun saavuimme paikkakunnalle, se ei ollut minulle ennestään tuttu ollenkaan. Tai näin minä silloin luulin. Taas.

Hän asui pienessä kylässä. 

Minä ihastelin maisemaa sisällä ja sanoin huomaamattani:

-Ihana paikka. Tuossa suunnassa on kirkontorni (osoitin suunnan) ja vastarannalla on hevosia. 

Emäntämme katsoi minua kuin avaruusoliota. 

Hän vain totesi. Mene ulos ja kerro mitä näkyy.. 

Järkytykselleni ei ollut rajoja, sillä juuri niin näkyi, kun olin kuvaillut hetkeä aiemmin. 

Emäntämme kysyi, olinko joku noita? 

Silloin saatoin siinä hetkessä jopa niin uskoakin. 

Tuolloin en vielä tiennyt, että minulla on erilainen muisti, kuin muilla. 

Olin aina luullut, että se on samanlainen kaikilla. Yhtä tarkka. 

Siksi en koskaan ole ymmärtänyt tekosyytä - en muista-, jos sairaudesta ei ole ollut kyse. 

Kaikkihan nyt muistavat. 

Sittemmin olen oppinut, ettei näin ole. Ja enhän minä itsekään kaikkea muista. Tai oikeammin muistikuva itsessään ei kerro mitään ilman muistikuvan vaatimaa kontekstiä. 

Silloin pohdimme menneitä elämiä ja mitä kaikkea, joka olisi selittänyt miksi tiesin jotain, jota ei pitänyt tai olisi voinut tietää. 

Tuon jälkeen vasta aloin tutustua itseeni ja ymmärtää omaa mieltäni ja sen voimaa. 

Nyt tuo asia on todistettu. 

En ole noita. En myöskään ole elänyt toista elämää, josta muistaisin jotain. 

Ihan on tämä sama elämä. 

Olen ollut 6 vuotias. Olen vieraillut eräiden ihmisten luona samassa rakennuksessa tai pihapiirissä. Kuitenkin niin, että näkymä on samasta suunnasta piirtynyt muistiini. 

Joku lähetti minulle vanhoja valokuvia. Siitä on jo aikaa. Nimettömänä. En tiedä miksi. 

Ne osuivat sattumalta käsiini, ja kuinkas ollakaan, tunnistin tämän kyläpaikan. Kuva on sisätiloista, mutta selvitin missä se on maantieteellisesti sijainnut. 

Yllätys yllätys. Tuttu paikka. 

En tiedä, miksi juuri se maisema on kiinnittynyt muistiini. Näin oli kuitenkin käynyt. 

Ei mitään, mitä ei voisi järjellä selittää tai todeksi todistaa. 

Tai onhan niitä. 

Minua kuitenkin pelätään tämän ominaisuuteni vuoksi. 

Turhaan. 

Vuoden tärkein päivä!

Tänään on vuoden tärkein päivä.

Päivämäärällisesti sillä ei ole mitään merkitystä. Viikonpäivällä ei ole mitään merkitystä.

Luonnolla on.

Tänään on kevään ensimmäinen päivä. Minulle.

Tänään, keskellä sydäntalvea tuntui kevään ensi tuulahdus.

Sen haistaa, sen tuntee.

Aurinko lämmittää hankia, viima viuhtoo kylmää ilmaa. Silti ilmassa on ensimmäinen tuntu keväästä.

Voi, miten se luo toivoa.

Maalla asuessa luonnon oman rytmin tuntisi, kokisi ja näkisi vielä voimakkaammin.

Minä elän auringon mukaan.

En käytä verhoja, enkä pimennysverhoja. Luonnonvalo on paras valo. Sen vuoksi talvi tuo tietynlaista ahdistusta, koska joutuu käyttämään keinovaloa.

Tänään tuo talven tuoma ahdistus hävisi. Luonto itse sai sen aikaan.

Olen tässä pohtinut, miksi ihminen asuu kaupungissa. Tai miksi lähinnä minä teen niin.

Käytännön sanelema pakko.

Olen etsinyt aktiivisesti sitä omaa asuinpaikkaa.

Turhauduin jo. Ajattelen asiaa vain järjellä.

Eräs viisas ihminen sanoi minulle, että arvot eivät vielä ole oikein. Tai ne ovat väärässä järjestyksessä. Siksi homma ei tuota vielä toivottua tulosta.

Ensin luulin hänen viisastelevan.

Asiaa pohdittuani tulin samaan lopputulokseen. Joten hän oli viisas.

Samalla, kun olen tehnyt tätä omaa arvoremppaa ja pohtinut järkeä ja tunnetta,

Tulin ymmärtäneeksi erään minulle kerran tärkeän ihmisen ratkaisun.

En sitä aikoinaan tajunnut. Miten olisinkaan. Minulla puuttui siihen tarvittava elämänkokemus. Kunnioitin hänen ratkaisuaan, vaikka en sitä pystynyt ymmärtämäänkään.

Olen itse samassa tilanteessa. Samojen arvokysymysten äärellä.

Kysymys on oikestaan rohkeudesta. Uskalluksesta.

Mitä minä pelkään?

Moniakin asioita. Miksi?

Jos löydät itsellesi juuri sen oikean ratkaisun,

Mikä siinä on pahinta, joka voi tapahtua?

Vastoinkäymisiä on aina. Niihin on olemassa myös ratkaisuja. Aina.

Aistien varassa

Nuorena opiskelijana olin tulossa arki-iltana joskus seitsemän aikoihin illalla kotiin.

Kävelin ruutukaavalla suoraa tietä, kun tunsin ikävän tunteen niskassani. Se tiesi pahaa.

Vilkaisin olkani yli ja takanani käveli mies noin puolen korttelin etäisyydellä.

Kiihdytin tahtia. Tuo mies teki samoin.

Lähdin juoksemaan, tuo mies teki samoin.

Hidastin kävelyyn, tuo mies teki samoin.

Minulle oli päivänselvää, että hän seurasi juuri minua.

Käännyin kotikadulle, jossa koti oli suoran tien ja noin puolen kilometrin matkan päässä. Katuvalot.

Näin jo kaukaa, että meillä paloi valo. Oppiäitini oli kotona.

Tiellä ei ollut ketään. Ei ristinsielua, ei yhtään autoa. Ei ketään, jolta pyytää apua.

Eipä tietenkään. Oli vain selvittävä itse.

Siinä kävellessä, vaikka olin pelosta sekaisin, komensin itseni ajattelemaan.

Oli selvää, etten halunnut johdattaa häntä kotiini. En halunnut oppiäitiäni saattaa vaaraan. Enkä halunnut suoraan tarjoilla tälle ihmiselle sitä tietoa, jos vaikka ei sitä tiennyt.

Niinpä mietin kuumeisesti vaihtoehtoja.

Tarkistin tilanteen. Mies oli edelleen puolen korttelin päässä minusta.

Silloin minä pelosta huolimatta sisuunnuin ja kirosin. 

Perkele. 

Jos olet tullut tappamaan minut, saat tehdä töitä hommasi eteen. Mitään ei sinulle ilmaiseksi anneta. 

Niinpä tallustelin rauhallisesti eteenpäin. Kunnes erään kerrostalon kohdalla säntäsin juoksuun ja sukelsin talon alaovesta sisään. Samantien syöksyin takaovesta ulos pimeyteen.

Piilouduin autokatokseen varjoihin odottamaan.

Kohta porraskäytävä kylpi valossa ja tyyppi kerros kerrokselta etsi minua.

Silloin säntäsin pimeyden turvin kiertotietä kotiin.

Aistit. Ne kertovat. Niihin on luotettava.

Viime vuonna olin varma, että kuulin laukaistun aseen äänen. 

Ensin olin jättää asian sikseen. Sitten vatsassani velloi sama tunne, kuin aina väkivaltaisen kuoleman edessä.

Tiesin ottavani riskin. Tiesin menettäväni uskottavuuteni, tai sen rippeet.

Pohdin kuitenkin, että se on pienempi paha. Jos ihmishenki joko säästyy tai totuus selviää, silloin se on käypä hinta siitä.

Niinpä sain erään henkilön hulluuden partaalle. Hän on kyllä niin kiltti. Aina valmis kuuntelemaan minun juttujani, vaikka ei itse niihin uskokaan.

En antanut periksi. Perustelin asiaa eri näkökulmista, vaikka selvisi ettei kenellekään ole mitään käynyt. Kaikki hengissä. Toistaiseksi.

Olin vakuuttunut, että kyseessä on ase. Jätin asian sitten siihen, sillä asialle ei kukaan mahtanut mitään. 

Pelkäsin tosin joka kerta äänen kuullessani. 

Pohdin, kuka ja miksi? 

Kunnes viides kerta tuli, jolloin ääni kuului. Aikalailla samaan syssyyn saapui ambulanssi. 

Tilanne oli päättynyt. 

En tiedä mitä kävi ja kenelle. Huhu tiesi kertoa, että joku halusi päästä hengestään. 

En ole kertonut tätä tälle hulluksi tekemälleni kiltille ihmiselle. 

Sillä ei ole merkitystä kuka oli oikeassa tai kuka ei. Minulle riittää se, että ihmiset ovat saaneet apua ja tilanne on selvinnyt. Muulla ei ole merkitystä. 

Aistit kyllä kertovat. 

Joku muu

Minä olen ilmeisesti jotenkin niin neutraali, että tietyntyyppiset ihmiset projisoivat minuun jonkin tietyn tunteen tai mielikuvan ja vihaavat minua sitten sen mukaan.

Kun keppien kanssa olin liikkeellä toisena vuonna, jolloin toinen kinttu oli halvaantunut,

Tuli luokseni mies, joka ojensi minua käyttäytymään asianmukaisesti.

Näytin varmaan kysymysmerkiltä. Pyysin häntä selittämään.

Hän oli nähnyt minun juoksevan pitkin pihaa alasti.

Repesin nauruun. Luulin hänen vitsailevan.

Ei vitsaillut.

Tämä herra oli yli 80 vuotias ja nähnyt tämän hahmon ikkunastaan talon ylimmistä kerroksista.

Olin itsekin nähnyt saman hahmon juoksentelevan pihalla. Ihan vaatteet päällä, tosin.

Ehdotin hänelle, jos hän sekoittaa minut ja tämän toisen henkilön.

Ei. Ei. Se olit ehdottomasti sinä.

-No, oliko sillä juoksevalla hahmolla kepit. Minä en pysty tällä kintulla juoksemaan. Kysyin minä.

Hän vastaa: Ei ollut. Ilman keppejä nakuna juoksit.

Vai niin. Jos se oli unta? Ehdotin.

Hän suuttui. Minä näin. Sinä se olit.

Silloin kysyin ajankohtaa, koska tämä oli tapahtunut.

Hän kertoi.

Minä jatkoin. Niin, se en ole voinut olla minä, sillä tuona aikana en ole ollut koko paikkakunnalla.

Hän vihaisena: No sitten se oli edeltävällä viikolla.

Sinä se olit! Samassa hän löi kepillään lattiaa dramaattisesti ja mylvi mennessään, että minä se olin.

En ollut. Edelleenkään. Silti legenda asiasta elää yhä.

Eli, oikeasti oli juoksennellut nuori tyttö pihalla. Vaaleissa beigen värisissä vaatteissaan. Joku muu. En minä.

Kaksi asiaa sattui viikon sisään vuosia sitten. Danko eli vielä tuolloin.

Olimme tulossa lenkiltä ja astuimme omaan rappukäytävään.

Siellä tiemme tukki mies, joka haiskahti kovasti vanhalta viinalta.

Hän kysyi, tiedänkö missä Marjukka on?

-En valitettavasti tiedä, vastasin.

Samassa hän tarrasi käteeni. - Sinä olet piilottanut Marjukan. Hän varasti minulta.

-Ole hyvä ja päästä irti. Käskin. 

Ei hän kuunnellut tai kuullut. Yritin päästä hissiin, mutta hän ei päästänyt irti käsivarrestani.

Nopeasti ajattelin. Ohjasin toisessa kädessä Dankoa hihnalla kohti portaita.

Kun hän oli oikeassa suunnassa, päästin irti taluttimesta ja huusin täysiä: Mene!

Danko lähti kuin ohjus portaita ylös.

Mies yllättyi. Tuon yllätyksen suoman hetken turvin työnsin hänet tieltäni ja syöksyin portaisiin.

Mies tuli perässä. Tosin hänellä petti kunto jo viidennellä portaalla.

Jatkoimme juoksua. D ei pysähtynyt, vaikka yläkerroksissa piileskeli pelosta vapiseva nuori nainen.

Tuo ihminen katsoi minua luullen, että annan hänet ilmi tälle miehelle.

Nostin sormen huulilleni. Sen jälkeen juoksin hänen ohitseen.

Vilkaisin taakseni. Hän näytti helpottuneelta.

Viimein kotona. Tuli itku.

Danko tosin tuli kerjäämään kehuja. Oli ne ansainnut. Toimi juuri niin kuin pitikin.

Valitettavasti silloin kun minua kohdellaan väärin, en piittaa tippaakaan siitä, kohdellaanko tätä henkilöä oikeudenmukaisesti.

Toinen tapaus. 

Olimme lenkillä Dankon kanssa, kun yhtäkkiä auto hidasti kohdallamme ja kiilasi meidän eteemme tukkien tiemme. 

Ikkuna aukeaa. Mies autossa on järjettömän vihainen ja huutaa minulle: Voisit edes tervehtiä! 

- A-Anteeksi. Mielestäni en kyllä tunne teitä. Kuka olette? Sopertelin. 

-Hän vastaa: Älä kuule yritä. Minä tiedän sinun olevan Olivia ja olemme sentään harrastaneet seksiä. 

-No emme kyllä ole. Minä olen valitettavasti Odessa, en Olivia. Te sekoitatte minut nyt toiseen henkilöön. Tiedän kuitenkin kehen. 

Hän vain väitti kiven kovaan minun olevan Olivia. 

Pyysin häntä katsomaan kasvojani tarkemmin. Ja koiraa. Olivialla oli erilainen koira, kuin minulla. 

Hänestä henki pidätelty väkivalta. Hän vaan pää punaisena huusi, että olen Olivia. 

Minut valtasi järjetön pelko. Ymmärsin, että tuo ihminen ei välitä totuudesta tuon taivaallista. 

Hänen miehuuttaan ja ylpeyttään sekä kunniaansa on loukattu. Tuo raivo kohdistuu juuri minuun, koska HÄNELLE minä olen Olivia. Tai ainakin edustan häntä. 

Danko oli haistellut tilannetta ja itse tullut viereeni niin, että olimme valmiusasemissa pinkomaan pakoon. 

Tämän kun huomasin, annoin kuljettimeen merkin, ja silloin meitä vietiin. Yksissä tuumin juoksimme kotiin saakka. 

Kolme päivää tuon tapauksen jälkeen kyykin ulkona kerätessäni Dankon kakkoja. 

Yhtäkkiä D tuli luokseni ja kuonolla tökkäsi kättäni. Katsoin minne hän katsoo ja pelko hulmahti taas hurjana. 

Tuo mies seurasi meitä. 

Hengitin syvään. Kuiskasin Dankolle: Kuule kulta, meille tuli taas juoksuhommia.

Ja niin me juostiin pakoon. Taas.

Tuon jälkeen vaihtelin lenkkejä.

Olimme seurassa lenkillä, kun tuo mies kolmannen kerran tuli meitä vastaan.

Jähmetyin kauhusta. 

Kuitenkin, meidät nähdessään hän karahti aivan tulipunaiseksi kasvoiltaan ja vaihtoi toiselle puolen tietä. 

Tästä vedin johtopäätöksen, että todennäköisesti hän oli viimein löytänyt oikean Olivian. 

Sen jälkeen en ole koskaan törmännyt häneen enää. 

Eikös sitä Sanassakin sanota.. 

Kamelin on helpompi kulkea neulansilmän läpi, kuin ihmisen myöntää virheensä. 

Todisteet. Aina vaan ne todisteet. 

Nykyään olen jo niin paatunut näille väärille syytöksille, että haastan toisen. 

Nyt sanoisin tälle viimeiselle herralle..

- Ok, jos kerran olet nähnyt juuri minut ilman vaatteita, silloin osaat kertoa 

missä kohtaa kehossani syntymämerkkini sijaitsee, 

miltä se näyttää ja tuntuu 

sekä kuinka suuri se on. 

No? 

Muistin varassa?

Kävipä tässä taannoin..

Ostin kaupasta korppukinkkua. Tai näin oletin tehneeni. Tarkoitus oli.

Laittelin useampana päivänä ruokaa. Vasta kolmantena päivänä revin tätä kinkkua käsin, ja ihmettelin miten kovin on kinkun koostumus muuttunut.

Pohdin, että mitähän mahtaa olla possu syönyt, vai oliko ressukka stressaantunut, kun on sitkeämpää lajia? 

Makukin oli oudompi. Verrattuna siis edellisviikkoon, sillä sillä viikolla kinkku oli oikein hyvää.

Ajattelin suussani olevan vikaa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun ruoka maistuu oudolta.

Sitten älysin katsoa pakettia. KorppuKALKKUNAA!

Hyi. Yökötys ja ällötys.

Minähän en laisinkaan pidä siipikarjan lihasta.

Kävin aivan kakomaan.

Sinänsä huvittavaa, että olin syönyt samaa leikkelettä jo useamman päivän ajan hyvällä ruokahalulla luullen sitä samaksi kinkuksi, kuin edellisviikolla.

Että näin.

Siskoni kanssa käydyssä keskustelussa hän kertoi kuinka olin vuosia sitten ostanut heidän perheelleen Savonian aterimia. 

Mitäh? Minäkö? En varmasti. Oli vastaukseni. 

Siskoni intti, että varmasti näin oli. 

Olin aivan satavarma, että MINÄ en olisi ostanut noin kalliita aterimia lahjaksi. Olen omastakin mielestäni niin pihi. En muista tapahtumaa laisinkaan. 

Kysyin, oletko nyt aivan varma, että kyseessä olen ollut juuri minä? 

Hän vastasi: - No, nyt kun sanot noin, niin prosentin verran varmuuteni laskee. 

Silloin älysin kysyä vuotta, koska olisin tällaista hullutusta harrastanut. 

Täsmäsi. Ajoittui aikaan, jolloin olin hyvällä palkalla työelämässä. 

Jaa-a. Olin sittenkin syyllinen asiaan niin sanotusti. 

Olin vain täysin unohtanut, että olen elänyt normaalia työläisen arkea joskus ammoisina aikoina. 

Niin se vaan muisti pettää. 

Vaan eipäs petä. 

Kyse on heurestiikoista, jotka ovat ajattelun oikopolkuja. 

Silloin voimme kertoa totuutta, joka ei kuitenkaan ole totuus. Uskomme sen olevan totta. 

Tai minun tapauksessani, en usko olevan totta. 

Esimerkkinä. 

Jos olet nähnyt jonkun ihmisen tekevän joskus jotain mieltäsi järkyttävää. Ja olet nähnyt tämän ihmisen vilaukselta tai takaa päin, 

Silloin saatavuusheurestiikka kyseenalaistaa oliko asia tosiaan näin. 

Näitkö ihmisen, jonka uskot nähneesi, vai korvasivatko aivosi tiedon lähimmin saatavilla olevalla tiedolla? 

Minä edustan siis lajia, jolla on eideettinen muisti. Asioiden vain täytyy kiinnityä muistiin. Silloin muistan ne kuin videonauhan. 

Vaikka vannoisin käsi raamatulla, että asia oli niin kuin kerron, tämä psykologinen oikopolku vie siltä kuitenkin uskottavuuden. 

Tämän vuoksi mikään asia ei saisi olla pelkästään muistin varainen. 

Häpeä!

Kyllä ihminen voi pudota kuvitelmistaan kovaa ja korkealta.

Nyt hävettää ja nolottaa niin paljon, etten meinaa kestää.

Minä olen ollut niin ylpeä siitä, miten hyvin syön nykyään.

Hei, ainakin 1 lämmin ruoka päivässä ja 2 muuta ruokailukertaa.

Olen myös pitänyt huolta siitä, että juon jotain energiapitoista. Tuoremehua nyt, kun c-vitamiinia pitäisi saada rautaa imeyttämään.

Syön suklaatakin. No, ainakin yritän kovasti. Ihan joka päivä.

Olen tänäänkin syönyt 5 lehmäkarkkia eli kermakaramelliä ja yhden konvehdin.

Siis niin ylpeä tästä suorituksestani. Pahoinvointia jonkin verran. Suuhun suihkutettavat vitamiinit tukemassa ravinnon saantia.

Sitten minut pudotetaan näistä onnellisuuden fiiliksistä suoraan pohjamutiin.

-3 vuotias syö enemmän, paremmin ja monipuolisemmin sekä useammin kuin minä.

Siis 3 vuotias päihittää minut tässä lajissa mennen, tullen ja palatessa.

💥🙈💥

Mikä häpeä! 

Hävitä nyt 3 vuotiaalle, aikuisena ihmisenä. 

Minulle aina on sanottu, että kyllä sinä liikaa syöt. Niin helposti ne kalorit päivän mittaan kertyvät. 

Niin näköjään. 

Onnea sellaiselle ihmiselle, jolle syöminen ei ole ongelma. 

Se on aivan upea lahja, että ruokailu toimii normaalisti. Ja keho suodattaa ruoan normaalisti. 

Ajattelin jo syyttää 5 viikkoa jatkunutta hermosärkyä pään alueella. 

Jouduin soittelevalle ystävällekin viestittämään, että soitan takaisin jossain vaiheessa vuonna 4567. 

Toki kipu vie ruokahalut, se on selvä.

Syy kuitenkin taitaa olla siinä, että minä en edelleenkään OSAA syödä normaalia määrää ruokaa.

Tietenkään ruoan pois oksentaminen ei ole se juttu, johon pyritään.

Näin käy, jos yrittää ahtaa enemmän kuin vatsa vetää.

En tiedä, opinko koskaan enää. 

Kun aina on näitä muuttujia, niin ruokaa on näköjään vahtimalla vahdittava. Se vie viimeisenkin innon tästä touhusta. 

Kyllä väsyttää. 

Kuitenkin sieluani kaivelee se, että olen hävinnyt 3 vuotiaalle.

En sitten yhtään siedä näköjään häviötä lajissa, jota olen opiskellut enemmän kuin mitä kukaan voisi uskoa. 

Kauneus, ilo vai taakka?

Siitä on jo vuosikymmen aikaa, ainakin, kun Jordanian Kuningatar Rania perusti tube-kanavan ja piti ensimmäisen puheensa maailmalle.

Hän puhui naisten ja lasten oikeuksista sekä muslimeja vastaan olevista ennakkoluuloista.

Hän oli hurjan hyvä. Hän oli upea. Minä olin todella vaikuttunut hänestä henkilönä. En niinkään kuninkaallisena.

Suomessa asiaa uutisoitiin sanoilla.. "Oliko tuo nyt mitään oikeaa asiaa, vai oliko se vain kauniin naisen propagandaa?"

Minulla löytyi herneen sijaan nenästä kokonainen palkokasvusto lajitelma.

Jos nyt unohdetaan sovinismi ja muut ennakkoluulot, joita tuohon arvostelevaan lauseeseen kätkeytyy, kun ottaa asiayhteyden ja käsitellyn asian huomioon.

Jää jäljelle asia, joka loukkaamisen, arvostelun ja pilkan ja jopa tietämättömyyden sijaan

TÄYSIN alleviivaa ja korostaa Kuningattaren sanomaa.

Tukee siis täysin sitä, mitä hän puheessaan esiin toi.

Jos tämä puhe EI olisi vaikuttanut tähän arvostelijaan, olisi hän löytänyt huomautettavaa puheessa olleista asioita. Todistustaakka oli hänellä. 

Sen sijaan hän kyseenalaisti ihmisen uskottavuuden, koska hän on kaunis.

Eli, joskus jossain on ollut kaunis nainen, joka on häntä jotenkin loukannut tai satuttanut.

Tämä projisoituu luottamuksen puutteena joko kaikkiin naisiin tai vain kauniisiin naisiin.

Luonnollista kyllä. Sillä tavoin ei voi kuitenkaan arvottaa ihmisiä. Käytöksen kaava täytyy tunnistaa ja tunnustaa. Eikä tällainen käytös riitä koskaan todistusaineistoksi. Sehän on mielipide. Ei oikea konkreettinen todiste.

Eli hän tietämättään toi esiin VAIN oman rajallisen katsantokantansa, jonka mukaan tämän naisen sanoma ON epäpätevä VAIN siksi, että hänelle on Luoja suonut kauneuden. 

Arvostelu kohdistuu henkilöön, ei asiaan.

Sehän ei liity Kuningattaren esille tuomaan asiaan mitenkään, joten puhe oli mitä mainioin jota tämäkin arvostellut yksilö tietämättään kannatti. 

Kuningatar Rania on tosiaan kaunis. Siitä tuskin kukaan on eri mieltä. 

Se ei ole pelkästään mielipide, sillä hänen kasvoihinsa on on sovellettu kultaista leikkausta ja hänet on muoto-opillisesti todettu maailman kauneimmaksi eläväksi kuninkaalliseksi.

Siis täysin kiistaton tosiasia.

Ei kauneus ole mikään synti eikä häpeä.

Kuningatar kyllä tietää varmasti ulkonäkönsä arvon. Hän osaa myös tuoda parhaat piirteensä esiin, vaikka hänen geeneillään se ei paljoa vaadikaan.

Hän on täti-ihminen, joka huolitellusta ja upeasta ulkonäöstään huolimatta iskee kätensä multaan tai ottaa lapion ja kaivaa ojan itse, jos tarve vaatii.

Hän ei ole avuton nainen. Hän on tekevä ja aikaansaava ihminen. Arvoistaan välittävä.

Kuinka moni kuninkaallinen tai muutoin silmäätekevä on järjestänyt ruokatilaisuuksia orpolapsille?

Kysyn vaan..

Kauneus ei siis ole synti eikä häpeä.

Turhamaisuus sen sijaan on. Tai pelkkä kauneuden ihannointi.

Jos ihminen on ulkoisesti kaunis ja laitettu, mutta hän ei pysty sen vuoksi mitään tekemään,

Silloin tämä kauneus on verrattavissa vammaan tai haittaan. Viehän se silloin ihmisen toimintakyvyn.

Kreikkalaisen mytologian Narkissos ihaili itseään metsälammesta niin kauan, että jäi siihen lopulta jumiin.

Narsismin ja itseihailun esikuva.

On siis olemassa tämä kahtiajako, kun puhutaan kauniista ihmisistä.

Ymmärrätkö eron?

Nykyään on olemassa keinoja, joilla omaan ulkonäköön voidaan parantavasti vaikuttaa. 

On tukkajatkeet, irtoripset, tekokynnet ja mitä kaikkea vielä.. 

Jos joku kokee niistä itselleen apua siihen, että tuntee olevansa hyväksytty tai kokonainen, niin antaa mennä vain. 

Se ei ole keneltäkään pois. 

Kauneutta niillä saa, aitoutta ei. 

Se on sitten jokaisen arvomaailmasta kiinni, mitä kauniina pitää. 

Olen ammattini puolesta kokeillut sitä sun tätä. Tukkajatkeet sattuivat päänahkaan niin kovaa, että hymy muistutti irvistystä. 

Tekoripsien takaa en nähnyt mitään ja kävelin päin pylvästä. 

Kun tekokynsistäni jäin kiinni makkarapakettiin, oli se viimeinen niitti. Kiitti, mulle riitti. 

On olemassa yksi turhake tai ylellisyystuote, jota minäkin harvakseltaan ostan. 

Se on hajuvesi. 

Tarkalla nenälläni arvostan tuoksujen yhteneväisyyttä sekä itse prosessia, jolla se saadaan aikaan. 

Jos laitan hajuvettä, en tosiaankaan istuksi peilin edessä ihastelemassa, että kylläpä muuten haisen hyvältä.. Siis tuoksun korjaan.. 

Vaan voin toimia aivan normaalisti. Mennä vaikka navettaan. 

Jos kauneuden ihannointi tai tavoittelu estää sinua elämästä,

On syytä pohtia,

Miksi tarvitsee näyttää tietyltä?

Teetkö sen itseäsi vai jotain toista varten?

Vaatiiko tuo toinen sinua näyttämään tietynlaiselta?

Miksi hän ei arvosta sinua sinuna, eli ihmisenä vaan keskittyy vain ulkonäköösi?

Oletko oikeasti onnellinen, energinen ja elämäniloinen?

Onko kauneus ilo vai taakka? 

Sallivasti

Sain aivan ihanan uudenvuoden toivotuksen eräältä vaikuttajalta.

Hän oli kääntänyt koko uudenvuodenlupaus perinteen täysin ylösalaisin.

Positiivisesti. Energisoivasti. Sallivasti.

Hän mm lupasi tänä vuonna syödä suklaata, pitää itsestään huolta ja sanoa rakkailleen, kuinka heitä rakastaa ja vielä osoittaa sen.

Minä olin aivan mykistynyt. Ihastunut ja yllättynyt. 😍

Tosin sitten iski huoli. Kun nuo lupaukset eivät ole mitään ILMAN SITOUTUMISTA,

entäs jos käy niin, ettei syökään suklaata. Koko vuonna. Kamalaa!

No joo.

Se, miksi pidän tuota ajatusta erittäin tervetulleena, johtuu sen osoittamasta NORMAALISTA JA JOUSTAVASTA SEKÄ SALLIVASTA suhteesta ruokaan.

Nyt tarkkana. Jos mitään muuta ei tästä blogista jää mieleen. Tämä täytyy muistaa unissaankin ja vielä takaperin.

KAIKKI RUOKA ON SALLITTUA!

IHMISEN TÄYTYY SYÖDÄ!

IHMISEN ON SAATAVA TARPEEKSI RAVINTOA JA RAVINTOAINEITA!

PISTE.

Siitä vanhasta mantrasta, jonka mukaan liiku enemmän kuin syöt,

On nyt viimein aika päästää irti.

Katsokaas, kun kehoa ei voi kaltoinkohdella tällaisella yleistyksellä. Matemaattisesti määriteltynä tuo voisi olla yksinkertaistus.

Keho ei ole matematiikkaa.

Se on uskomattoman upea järjestelmä, jonka toimintaan vaikuttaa niin moni asia.

Tiesitkö, että itse syömiseen vaikuttaa valtava määrä ajatuksia ja tunteita, automaattiseksi muuttuneita tapoja, asenteita sekä HORMONAALISTA säätelyä.

Sitten tulee kehon muut tarpeet. Uni, lihaksisto ja mahdolliset sairaudet.

Eli, jos haluat kohdella itseäsi kauniisti, ja kuka nyt ei haluaisi?

Pidät suhteesi ruokaan sallivana ja avoimena.

Rajoituksilla suhde ruokaan muuttuu vinoksi. Minä, jos kuka, sen tiedän. Ja tiedostan.

On vain tosiasia, että kaikenmaailman rajoitustoimet syömisen suhteen SOTKEVAT ravinnonoton luontaista säätelyä.

Tosin minun kohdallani tässä on poikkeuksena se, että MINUN tarvitsee vieläkin laskea kaloreita, jotta tiedän saavani RIITTÄVÄSTI ravintoa. 

Muutoinhan tuota ei suositella uusimpien tutkimustulosten mukaan, kuin siihen, että tietää mitä mikäkin ruoka-aine sisältää. 

Voin omasta puolestani sanoa, kuinka hienoa on omata keho, JOKA HALUAA JA TARVITSEE RUOKAA.

Joten miksi tätä normaalia ja kehoon kuuluvaa toimintoa pitäisi muuttaa?

Jos joku vielä joskus tulee minulle saarnaamaan siitä, etten saa syödä, vaikka karkkia..

Kysyn häneltä..

Miksi haluat rajoittaa MINUN kehoni hyvinvointia?

Ja miksi ET halua pitää hyvää huolta omasta kehostasi? 

Pidetään itsestämme. Kun teemme sen, pidämme myös toisistamme.

Ja, jos sinulla on jokin OIKEASTI perusteltu tarve jättää aterioita väliin ja olla syömättä, 

Älä KOSKAAN siirrä sitä tapaa kenellekään toiselle. 

Jokainen keho on uniikki. Voit saada ymmärtämättömyydelläsi pahaa jälkeä aikaan, jos toinen alkaa toimia neuvojesi mukaan. Tai on vallassasi näin toiselle tehdä. 

Ps. Olen lopettanut maitolakkoni, koska kaikki ruoka on sallittua. 

Ostin 2 litraa ja se riittää, sillä en enää korvaa maidolla oikeaa ruokaa. 

Vitamiinit suoraan suuhun suihkutettuna taas ovat vähentäneet pahoinvoinnin minimiin, joten ruoka oikeasti maistuu.

Kunnian kukon laulu

Olen hyvin pettynyt. En voi muuta sanoa.

Minä olen vuosikymmenen kirjoittanut sydänverellä tätä blogia. Vuodattanut tänne koko elämäni ja avannut syvimpiä tuntojani.

Silti kukaan ei oikeasti tunne minua. Ei ymmärrä miten minä maailmaa katson.

Se on kuin märkä rätti vasten kasvoja.

En enää tiedä, onko kyseessä tahallisuus vai onko menossa uuvattien kokoontumisajot?

Anteeksi nyt vain. Minullakin on lupa sanoa, kun minua loukataan.

Miksi, oi miksi?

Olen seurannut erästä luksusbloggaajaa monia vuosia.

Sain tästä kommentin. On kuulemma hyvin outoa, että minä teen sellaista. Ihailen sellaista elämäntyyliä.

No jo on tulkinta. Ei voi muuta sanoa. Sanaton tässä alkaa jo olla.

Tietenkin minä seuraan häntä. Vaikka hänen elämäntyylinsä on kaikkea sitä, mitä itselläni ei ole tai en edes halua,

Siihen on monia syitä, miksi hän avartaa minun maailmankuvaani.

Tärkein syy on se, että hän omalla olemisellaan avaa tätä omaa maailmaansa, joka on minulle täysin vieras ja SE AIHEUTTAA PELKOA.

En voi koskaan ymmärtää hänenlaistensa näkökantoja ja perusteita, jos en tutustu hänen maailmaansa.

Se on työtä.

Se ei tarkoita että haluaisin olla hän, tai haluaisin elää kuin hän. Tai haluaisin sen, mitä hänellä on.

Ihailen häntä monessakin asiassa ja vielä useammassa asiassa olen hänen kanssaan eri mieltä.

Se ei tarkoita, että kumpikaan meistä olisi väärin tai edes väärässä. Vain eri tavalla. Eri lähtökohdista.

Pelkoja kohti on mentävä. Ne on kohdattava.

Minulle raha edustaa sellaista valtaa, joka saa aikaan pahoja asioita. Ihmisiä kohdellaan esineinä, kun raha puhuu. 

Siksi on tärkeää ymmärtää ihmisiä, jotka elävät ehkä jopa yltäkylläistäkin elämää.

Lisäksi minä viihdyn omissa nahoissani. Pidän siitä, että olen juuri minä. 

Toinen asia on lapset.

Minulle ei voi kertoa lapsihaaveista tai saaduista lapsista,

Koska oletus on, että minä vähintään romahdan.

Voi 🤬🤬🤬! Anteeksi nyt vaan, mutta tuo on jo törkeä oletus ja loukkaus!

Mitenkähän minä olen voinut työskennellä ammattikasvattajana, kun olen asian suhteen niin hermoheikko?

Tiedättekö. Tekisi mieli huutaa ääneen. Niin ottaa päähän.

Eihän se minulta ole millään tavoin pois.

Olen ollut sinut lapsettomuuden kanssa jo vuosia. Olen kertonut sen.

Minähän olen aina sulaa vahaa lasten seurassa ja lasten vuoksi, joten tämä loukkaa todella.

Onko se tosiaan niin vaikeaa uskoa, etten halua omia geenejäni eteenpäin jatkaa? 

Etten halua lapsen kärsivän niin kuin itse olen kärsinyt.

Sille on hyvä syy, miksi minä en voi lisääntyä. Minusta se on kypsyyden merkki, ettei halua jotain vain siksi, että pitää saada tai sydän haluaa. 

Kolmas asia on raha.

Mistään hankinnoista tai yleisesti rahasta tai taloudesta ei voi kanssani keskustella, koska minä olen varmasti kateellinen ja romahdan siitäkin.

Aivan.

No eihän siinä. Minä en ymmärrä miten minun maailmankatsomuksellani tämä toimii, mutta ollaan sitten.

Miten ollaan kateellinen jollekin toiselle jostain?

Edelleen. Ei ole minulta pois.

Minä ajattelen asian niin, että maailmassa on rahaa. Se on milloin kenenkin taskuissa. Jokainen saa siitäkin osansa.

Joten, jos olet saanut omaa arkeasi paremmaksi tai jokin asia helpottaa elämääsi, miksi minä suhtautuisin asiaan negatiivisesti?

Jos minä muistutan arvomaailmaltani askeetikkoa, ei se ole normi. 

Muut saavat tehdä juuri niin kuin heille itselleen on hyvä. 

Tutustu ihmisen arvomaailmaan ennenkuin alat tehdä tulkintoja, jotka perustuvat huuhaa-tietoon. 

Tietysti on olemassa poikkeus. 

Jos kaikki nuo edellä mainitut asiat on hankittu vääryydellä. 

Ostettu onni. 

Sillä tavoin, että joku muu on kärsinyt sen vuoksi, että sinulla on nämä asiat, niin silloin se ei ole aitoa eikä kestävää. 

Eikä niiden silloin tarvitse pysyäkään. Itsekin sen varmasti ihminen tuntee takaraivossaan, ettei lunastuksen aikaa voi tietää ja sitten kun se tulee, silloin ei kunnian kukko laula. 

Osaatko perustella?

Perusteet asioille tuntuvat olevan vaikeita.

Se, mikä siitä tekee vaikeaa on mielipiteen ja tosiasian erottaminen toisistaan. Sekä tunteilla pelaaminen. 

Boom!

Muistan lapsuudesta, kun meidät vietiin serkusjoukolla shoppailemaan.

Minä näin maailman kauneimmat kengät. Juhlakengät, jotka olisivat sopineet koulun kevätjuhlaan.

Pyysin saada ne. Osasin jopa perustella mitä käyttöä niille olisi. En halunnut mitään muuta, kuin ne kengät. 

Joukkomme aikuinen, joka sukuun kuului, tuli luokseni ja sanoi: "Elämässä harvoin saa sitä mitä haluaa. Sinun on aika oppia se."

En tietenkään tuolloin ymmärtänyt mitä hän sanoi. En ymmärrä nyt aikuisenakaan.

Minä en saanut ostosreissulta mitään, kun muilla oli kassillinen tavaraa.

Niin. Perusteet ja perustelut.

Ei voisi enää tylymmin lapselta mitään kieltää. Tässä käytettiin tunnetta hyväksi, joka sai lapsen tuntemaan itsensä mitättömäksi ja saman aikaan ahneeksi. 

Kyseessä ei ollut minun haluni. Vaan määritetty tarve. Eli aikuisen olisi pitänyt perusteensa linkittää tuohon keksimääni tarpeeseen, jos ei halunnut kenkiä ostaa. 

Kyseessähän oli minun hallitseminen. Eli porkkanaa heilutetaan nenän edessä ja sitten se kielletään. Peruskauraa tai peruskuraa heidän toimissaan. Ihan kummin haluaa asian ajatella.

Se riippuu siitä, kummalle puolelle oma arvomaailma kääntyy.

Oikeasti keskustellen tämä tilanne hoidettaisiin niin, että lapsi ymmärtää mitä ja miksi. Tai vastaavasti mitä ja miksi ei nyt.

Ymmärrätkö mielipiteen ja faktan eron?

Tämä ei ole aivan yksinkertaista, sillä se ei toimi täysin näin. 

Eräs yritysjohtaja perusteli koronarajoitusten purkamista sillä, että hän pyörittää miljoonan liikevaihtoa. 

Niin. Liikevaihto on fakta. 

Miksi se ei riitä perusteeksi, kun kyseessä on ihmisen henkeen ja terveyteen vaikuttava asia toisella puolella? 

Siksi, että tässä kategoriassa henki ja terveys ovat arvokkaampia perusteita kuin raha. 

Vaikka raha välillisesti vaikuttaa samaan asiaan työpaikkojen ja vaikka esim ruoan muodossa. 

Silti se jää perusteluna vajaaksi. Toisarvoiseksi. 

Tämä sama ajattelu pätee, kun ihminen painostaa toista omalle kannalleen. 

Perusteluina joko - minä haluan, tai - minä ansaitsen. 

Niin. 

Tuo ansainta mittari on hankala. 

Kuka sen asettaa ja miten se saadaan yhdenvertaiseksi koko maapallon väestön suhteen? 

Muutoinhan sillä ei ole mitään merkitystä, ellei se koske koko väestöä. 

Jos joku on tehnyt jotain ansaitakseen jotain. 

Miten se varmistetaan, ettei se ole joltain toiselta pois? 

Eli perusteina ne eivät kestä merivettä niin sanotusti. 

Ja tuo tunne-efekti. 

Sillä perustellaan mahdottoman suuri määrä asioita, joihin tunnemaailma EI kelpaa perusteeksi tai edes perusteluksi.

Olen luopunut jostain, ansaitsen saada vastineeksi sitä ja tätä. 

No miten ihmeessä? 

Eihän yksilöllä ole mitään oikeutta määrittää mitä hän ansaitsee ja mitä ei. 

Voihan tuo luopuminen olla maksu jostain muusta, joten miksi sitä enää pitäisi kompensoida?

Lisäksi uhriutuminen luo tunne-efektin vaikuttavuuden, vaikka sillä ei oikeaa perusteen arvoa olekaan. 

Jos kuitenkin tämä uhritujan tunne lävistää kanssahenkilön, on vaikea kyseenalaistaa. Vaikka pitäisi. 

Jos kanssahenkilö tuntee yhtään pikkuriikkistäkään syyllisyyttä, avuttomuutta, eriarvoisuutta, huonommuutta tai muuta heikentävää tunnetta, uhriutuja on voittanut. 

Eli tunne täytyy aina erottaa faktasta ja fakta mielipiteestä. 

Yleensä ihminen pystyy perustelemaan asiaa useammasta näkökulmasta, kuin minä olen kärsinyt... Minä olen luopunut.. Minä olen joutunut.. jne. 

Hyvää keskustelua on.. 

Perustan mielipiteeni tähän ja tähän tosiasiaan. 

Ne kuitenkin herättävät minussa tämmöisiä tunteita. 

Omasta näkökulmasta ajatellen mitään ei tarvitse perustella, koska täytyyhän jokaisen idiootinkin nyt ymmärtää.. 

Sitten suututaan, kun toinen ei ymmärrä tai haastaa ajattelua sekä sen perusteita. 

Osaatko sinä perustella asiat oikein? 

Sattumako?

Luin tässä taannoin lehdestä miten vielä tänäkin päivänä puhutaan vakavien sairauksien kohdalla sattumasta.

Tämä saa minulla edelleen mielen matalaksi, että korkealle koulutetut ihmiset menevät siitä, mistä aita on matalin.

Sattuma on yleensä tarkoituksen ja säännönmukaisuuden puutetta, jota ei voi ennustaa.

Aika usein sairaus voidaan osoittaa. Harvemmin vain etukäteen.

Kun ihmiset hankkivat biologisia lapsia tarkoituksella, se on hallittu riski. Päätös, joka tehdään.

Tässä yhteydessä ei voida käyttää sattumaa syyllisenä, jos lapsi sairastuu.

Se voi kuulostaa tai näyttää sattumalta, mutta se ei kuitenkaan sitä ole.

Vuosia sitten eräs esikoistaan odottava nuori äiti oli neuvolassa, jossa pohdittiin sukujen sairauksia ja selviteltiin vauvan mahdollisia riskejä.

Hoitavalle taholle kerrottiin harvinaisista suvussa ilmenevistä sairauksista.

Hän ei tiennyt mitä ne olivat ja miten ne vaikuttivat, joten hän yliviivasi ne riskiarviosta.

Ei ollut mitään riskejä.

En voi käsittää tällaista tapahtuvaksi.

En tosin tiedä, ketä tällainen käytös auttaa, kun kuitenkin todellisuuden kanssa joutuu elämään.

No, tämä lapsi sitten sairastui. Äiti ihmetteli, miksi juuri hänen lapsensa, kun mitään riskiä ei ollut.

Olihan siellä. Ihan selvästi osoitettava syy-seuraussuhde. Vieläpä sellainen, joka ilmeni edellisissä sukupolvissa.

Sattuma esiintyy elämässä muutoinkin aika harvoin.

Rikoksen uhri voi olla satunnainen. Rikos taas puolestaan ei sitä ole.

Kun rattijuoppo päättää lähteä ajelulle, se on tehty päätös.

Hänen uhrikseen joutuva ei voi ennustaa asiaa, koska hänellä ei ole siihen tarvittavaa tietoa. Silloin voi puhua sattumasta.

Tosin rattijuopon kohdalla todennäköisyyden voisi laskea, missä kohtaa onnettomuus sattuu ja mitkä tekijät siihen vaikuttavat.

Tätä vaan kukaan ei voi tehdä etukäteen.

Minä olin niin hölmö 7 vuotiaana, että tiesin jään olevan liukasta. Uskoin kuitenkin kykyjeni riittävän sen päällä temppuiluun, joten jätin varoitukset ja kiellot huomiotta.

Kaaduin ja tulin jäältä pois murtuneen solisluun kanssa.

Se ei ole sattumaa. Eikä sattumanvaraista.

Tälle olisi voinut laskea prosenttiosuuden, millä todennäköisyydellä kaadun.

Se oli oma päätökseni, jolla sillä kertaa oli erittäin kivulias seuraus.

Päivänkakkaran terälehtien määrä ei ole sattumanvaraista. Niitä on 34. Luku vastaa Fibonaccin lukujonon lukua, kuten moni muukin asia luonnossa. Myös kultainen leikkaus esiintyy biologisessa luonnossa. Joka liittyy läheisesti Fibonaccin lukujonoon.

Salaman iskemistarkkuudesta minulla ei ole tietoa.

On kuitenkin olemassa syy siihen, miksi salama iskee. Miksi sille on otolliset olosuhteet.

Sama pätee ihmiskehoon. Aina kaikelle mitä tapahtuu, on olemassa otolliset olosuhteet.

Se ei siis voi olla sattumanvaraista.

Sitä ei vaan etukäteen aina tiedetä. Tai se tieto on päätetty sivuuttaa.

En ole tavannut ketään, joka olisi saanut mielenrauhan itselleen selityksenä sattuma. 

Oletko sinä? 

Vilpittömästi anteeksi!

Voi hyvänen aika sentään, kun alkuvuosi kävi mielenkiintoiseksi.

Menneisyys iski päin näköä. Sain nimittäin palautetta eräältä ihmiseltä, jota en tunne muuta kuin nimeltä ja näöltä.

Olemme olleet samassa koulussa joskus satamiljoonaa vuotta takaperin. Kylläpäs minä olen jo vanha!

Hän halusi kertoa minulle kuinka ylimielinen ja kopea akka olen. Kohtelen ihmisiä kuin roskaa ja poljen heidän tunteensa maanrakoon.

Kopea. Mitä se edes oikein tarkoittaa?

Sanakirjan mukaan synonyymi ylimieliselle näemmä.

Huh. Johan oli.

Syy, miksi hän minusta näin mairittelevasti ajattelee ja puhelee pitkin turuja ja toreja, on siinä

etten ole koskaan ymmärtänyt sitä kuinka paljon hän on ollut minuun ihastunut.

Että mitä?

Minä muistan, että tämä henkilö ei koskaan puhunut minulle mitään. Tai jos puhui, hän oli ilkeä.

Ja tästä kaikesta minun olisi aikoinaan pitänyt ymmärtää millainen saalis hän on ja kuinka yltäkylläistä elämää hän kanssaan minulle oikein tarjoaa.

Voi minua ymmärtämätöntä.

Ok. Aloin pohtia ja analysoida asiaa.

Ensimmäiseksi pyydän anteeksi. Aiheuttamaani tuskaa.

Sitähän sen täytyy olla, jos näin vahvat tunteet hallitsevat omaa elämää vielä neljännesvuosisata myöhemmin.

Sen jälkeen haluan esittää kysymyksiä.

Oletko koskaan jutellen kanssani tai muuten tuonut minulle henkilökohtaisesti julki tämän ihastuksesi minuun?

Miksi minä kuulin siitä ensi kertaa nyt vasta?

Miksi kyseinen asia ei ole käynyt edes mielessäni?

Vaikka minä olen typerä näissä asioissa noin niin kuin perinteisessä mielessä, osaan minäkin ymmärtää milloin ihminen haluaa olla kanssani. Viettää aikaa kanssani tai tutustua juuri minuun. 

Jos et ole koskaan kunnolla edes jutellut kanssani, kuinka voit tietää olevasi ihastunut minuun ihmisenä? 

Eihän siinä ole mitään järkeä. 

Olin minäkin teinivuosinani ihastunut Leonardo DiCaprioon tai Saku Koivuun, 

mutta ne kuuluivat kasvuikään. Normaalia kehitystä. 

Eli, mikä on oikeasti ongelmana? 

Miten minä myöskään voin olla ylimielinen tai polkea jalkoihini jotain mistä en tiedä mitään? 

Toki, on olemassa se mahdollisuus, että minusta tai käytöksestäni on tehty tulkintoja ja oletuksia. 

Ne vain hyvin harvoin ovat oikeaa todellisuutta. Valitettavasti. 

Toisekseen, voisiko olla joku muu ihminen, joka on kohdellut kaltoin ja nuo tunteet häntä kohtaan projisoituvat juuri minuun?

Tai sitten minä olen kertakaikkiaan kävelevä katastrofi, jonka edessä kukaan ei osaa puolustaa itseään. 

Tuosta väitetystä välittämisestä puheenollen.. 

Onhan tässä jokaisella ollut mahdollisuus osoittaa nuo kuolemattomat ja järkähtämättömät rakkaudentunteensa minuun, kun sairastuin. 

Eikös sitä mitata juuri tällaisilla mittareilla, sitä välittämisen määrää? 

Okei. Tuo on hiukan epäreilua niille, jotka oikeasti välittävät, mutta eivät tiedä kuinka toimia. 

Siihenkin on yksinkertainen ratkaisu. Kysy. Puhu asiasta, kerro mitä ajattelet tai tunnet. 

Eli, tälle ihmiselle sanon.. Ole iloinen siitä, että et joutunut kanssani elämääsi jakamaan. 

Sitä murheen määrää, joka minun kanssani olisi ollut läpi elettävä, ei olisi ollut helppoa kestää. 

Eli, ehkä oli kohdallasi siunaus, että minä olen näin huonosti käyttäytyvä idiootti. 

Kaikkea hyvää arkeesi! Olen aivan varma siitä, että nykyisyytesi on oikein loistava ja ansaitsee jakamattoman huomiosi. 

Pyydän vielä kerran vilpittömästi anteeksi. 

Tasapaino, se juttu.

Hyvää alkanutta uutta vuotta!

Kuten edellisessä postauksessa hieman vihjailin, tasapaino se on se juttu.

Kirjaimellisesti.

Minulla on jo muutaman vuoden ollut tapana ostaa joulun välipäivinä itselleni jotain tarpeellista.

Sen nimenomaan täytyy olla tarvehankinta. On ollut myös vuosia etten ole hankkinut mitään.

Joulukuussa jouluun saakka pidättäydyn ostamasta itselleni mitään.

Olen yleensä kuitenkin jo päättänyt mitä ostan heti joulun jälkeen.

Se tosin hieman elää juurikin tarpeensa mukaan.

Joskus suunnitelma voi muuttua, jos tilanne sitä vaatii.

Niin kävi nyt.

Allergisen kohtauksen vuoksi ja johdosta päädyin ostamaan aivan hävyttömän kalliita suuhun suihkutettavia vitamiineja. Jumppapallon sijaan. 

Nordic Health MultiVit monivitamiinisuihke. 17,90 euroa putelilta.

Päädyin tähän tuotteeseen, kun pahoinvointi on ollut aika rankkaa. 

Yököttää jo pelkkä ruoan suuhun laittaminen.

Niinpä vitamiinit on nyt kehossa jotenkin turvattava.

Tässä on k1- vitamiinia ja jodia. 14 vitamiinia ja kivennäisainetta yhteensä.

Tosin e-vitamiini puuttuu.

Kun keho on kohdannut tällaisen myrkytystä muistuttavan tilan, on antioksidanttien saanti silloin kiireellisesti turvattava.

Tuote sisältää paljon B12-vitamiinia ja foolihappoa sekä D3-vitamiinia.

Ihan hyvälle maistui. Mustaherukan ja luumun makuinen. Tosin suihkuttelin ensin ihan minne sattuu.. Posken sisäpinnan sijaan osuin suupieleen.

Eli teknisesti harjoiteltavaa riittää. Ostin varmuudeksi 2 putelia, joten enköhän opi, kun tarpeeksi harjoittelen. 

Varsinainen hankinta on tuo kuvassa näkyvä vihreä pannukakkua muistuttava pyörylä. 

Toisin kuin voisi luulla, se ei ole näyte keittotaidoistani, vaan se on AIR PAD. Pilatestyyny, joka myös tasapainotyynynä tai - lautana tunnetaan paremmin. 

Näitäkin on hankittu 2 kappaletta. Molemmille jaloille oma. 

Tasapainon harjoittaminen ei ole edennyt jalan kuntouttamisen kanssa sitä tahtia, kuin olisin toivonut. 

Niinpä oli aika vaihtaa taktiikkaa. 

Kipeä jalka on sisäreiden puolelta nivusesta polveen saakka jotensakin hyödytön. 

Lihas ei kasva tai tokene siinä kohtaa. Voi siellä olla muutakin haittaa. Mene ja tiedä. 

Kuitenkin, ontuminen johtuu juuri siitä.

Tasapainotyynyllä saa treenin tehostetusti kohdistettua sinne, missä ongelmia on. 

Olen käyttänyt selän kuntoutuksessa samaa metodia aikoinaan. Puolessa vuodessa tasapainoni oli tervettä ihmistä parempi ja voima jaloissa oli erinomainen.

Tämä ihan todennettiin lääkärin toimesta aikoinaan.

Ajattelin kokeilla, saisinko tästä apua myös toiseen kylkeen, joka on sijoiltaan jatkuvasti ja aiheuttaa kipua.

On siis ollut sijoiltaan jo siitä, kun pelasin koripalloa teininä.

Olen tätä kirjoittaessa makoillut toisen ilmatyynyn päällä ja hyvin tuntuu tukea antavan.

Ennen termisen kevään alkua on hyvää aikaa harjoittaa tasapainoa.

Jos vaikka vihdoin tänä kesänä pääsisin liikkumaan niin paljon kuin tahdon.

Urakkaa ja kovaa työtä on edessä ennen sitä kuitenkin.