Yksinäisyydestä

Näin pääsiäisviikolla vietetään Ilta-Sanomissa yksinäisyyden viikkoa. Huh, kevyt aihe.






Olen lukenut jos jonkinlaista tarinaa, siitä mitä yksinäisyys on, ja mitä se saa henkilöt tuntemaan. Eniten ovat koskettaneet lasten ja nuorten kertomukset sekä vanhusten.






Tästä on tehty myös poliittinen asia. Eri puolueet ovat ottaneet kantaa, kuinka heidän mielestään nämä asiat ratkaistaan. Puhutaan jopa yksinäisyydestä uutena kansantautina.

Ja sitten on onnistuneesti sekoitettu tähän soppaan sekin, että yksin elävä on yksinäinen.

Yksin ja yksinäinen eivät ole toistensa synonyymeja. Ne tarkoittavat aivan eri asioita.

Henkilö voi olla yksin, mutta ei välttämättä ollenkaan yksinäinen.







Kun taas toisaalla voi olla henkilö, jonka ympärillä on 100 ihmistä, mutta hän silti tuntee itsensä yksinäiseksi.







Yksinäisyyden tunne on subjektiivinen tunne. Se ei koostu kaikilla yksilöillä saman kaavan mukaan. 

Minua ihmetyttää se, mitä tämä meistä suomalaisista kertoo?

Meitä on täällä yli 5 miljoonaa ihmistä, ja silti yksinäisyys on saanut jo kansantaudin aseman.

Mitä yksinäisyys tarkoittaa aina sitä kokevalle yksilölle?

Olen jokin aika sitten tavannut erään yksinäisyyttä potevan henkilön. Olen ollut hänen kanssaan tekemisissä, koska mielestäni se kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin kysäistä kuulumisia, jos kerran tietää tällaisesta tilanteesta.







Samaan hengenvetoon, kun hän valitti siitä, kuinka yksinäistä elämä on, hän haukkui kaikki tuntemansa ihmiset aivan lyttyyn. Kenellä oli vikaa ulkonäössä, joka ei häntä miellyttänyt. Kenen syömistottumukset eivät olleet hänelle mieleen jne.






Pohdin siinä sitä kuunnellessani, mitähän tarinaa minusta kerrotaan eteenpäin. Mikä minussa oli vialla.

Tästä heräsi ajatus siitä, että onko suomalainen kulttuuri ilkeä? 

Meillä on paljon kiusaamista. Sen kirjo yltää ihan minne vain. 

Meillä ollaan vasten kasvoja ilkeitä.

Meillä arvostellaan ääneen ja puhutaan pahaa takanapäin.

Jos siis kukaan ei oikein tykkää kenestäkään, niin miten sitä voisi olla ystäviä?

Olisiko meillä kaikilla oman asenteen päivittämisen paikka?

Tuleeko tervehdittyä ihmisiä? Tuleeko hymyiltyä? Tuleeko sanottua jotain mukavaa toiselle?
Tuleeko oltua toisen henkilön luottamuksen arvoinen?

Yksinäisyyttä kokeva voisi pohtia puolestaan sitä, mihin tarpeeseen tarvitsee toista henkilöä?

Kuka tahansahan ei kelpaa, jos yksilö tuntee, ettei häntä ymmärretä tai hän ei kuulu joukkoon. Henkilön pitäisi vastata tarpeeseen ajatella samalla tavoin ja omata samanlaiset arvot, kuin yksinäisyyttä kokeva yksilö.







Ystävällisyydellä ja hyvillä käytöstavoilla voi jo tehdä ihmeitä. Se jää aina vastaanottavan yksilön vastuulle, kuinka hän niihin vastaa ja reagoi.

Elämä on mahdollisuus

Olen tässä nyt potiessa tätä jalkaa pohtinut kovasti tänä vuonna 10 vuoden takaista tapaturmaa. Muistivälähdyksiä on tullut paljon. Tämä tilanne nyt muistuttaa osaltaan tuota tapahtumaa miltei 10 vuoden takaa.






Olen pohtinut sitä, mikä nyt on erilaista. 






Tottakai se, että tilanne ei ole millään tavalla enää uusi. 






Minua kuitenkin aika rajusti järkytti se, että kaaduttuani olin taas siinä tilanteessa, että toinen jalka ei toimi eikä kanna. Henkisesti se oli kova isku. 







Kivun keskellä kiukutti ja katkeruus tuntui nostavan päätään. Mielestäni tämä oli niin epäreilua, olinhan tehnyt ihan mielettömän urakan, että olen saanut kävelykykyni takaisin. 







Itkin surua ja murhetta pois. Ja samalla huomasin, että kun itken ja puran pahan oloni, niin se koko ajan helpottaa.







Ensimmäisen viikon jälkeen tuntui jo ihan naurettavalta valittaa koko asiasta, vaikka kivun olisin kyllä antanut pois ihan mielelläni. 

Olin kuitenkin tilanteessa, jossa ei auta kuin toimia ja hoitaa asia kuntoon.

Olin saanut jälleen osan tarmostani takaisin.

Sitten kävin mielenkiintoisen keskustelun erään henkilön kanssa. 







Hän halusi oikeasti kuunnella, mitä minulle on käynyt ja missä mennään nyt. Hän oli todella myötäelävä ja myötätuntoinen. 

Hän lausui seuraavaa: "On se niin harmillista, että sinulla on niin vaikeaa. Sinun elämässäsi on ja on ollut muutenkin niin paljon vastoinkäymisiä. Olet ihmeellinen, kun jaksat olla niin positiivinen."

Hetken aikaa olin aivan sanaton.






Siinä muutamien sekunttien aikana analysoin tuon koko lausuman, mitä se oikein tarkoittaa. Ymmärsin, että me ajattelemme elämästä hyvin eri tavalla.






Kiitin häntä myötätunnosta. Jouduin kuitenkin kertomaan hänelle, että minä en ajattele asiaa suinkaan noin. 







Minulle tämäkin koettelemus, jos sitä siksi voidaan kutsua, on oppimiskokemus. Kaikesta, mitä elämässä tapahtuu, tai ei tapahdu, voi oppia jotain. 







On totta, että minun elämässäni on tapahtunut paljon erilaisia asioita. En kuitenkaan ajattele, että olisin jotenkin arvottomampi ihminen sen takia. 







En koe, että olisin jäänyt paitsi ns. normaalista elämästä, koska tämä on minulle normaalia. Elämässä sattuu ja tapahtuu.






En myöskään ole mitenkään tavanomaista positiivisempi. Minä vain suuntaan energiani siihen, mitä tarvitsee tehdä, jotta tilanteen voi korjata. Se vaatii keskittymistä, se vaatii tekemistä.








En tiedä ymmärsikö hän minua. Kuitenkin, jos yksilö ajattelee elettävän elämän olevan tietynlaista ja sitten tapahtuu jotain, joka rikkoo illuusion, voi masennuksen ja pettymyksen kanssa olla todella vaikeaa elää elämää, jota ei koe omien ajatusten mukaiseksi.


Keskustelumme lopuksi päädyin lohduttamaan häntä. 







Lopulta päädyin itsekin ajattelemaan asiaa taas uudelta kantilta. Olin monta päivää voivotellut itselleni sitä, kuinka monen kuukauden kuntoutuksen jalka vaatii, kunhan ensin pääsen kunnolla askeltamaan. 






Keskustelun jälkeen kuitenkin tajusin, ettei se välttämättä ole yhtään paha asia. Voin kehittää uusia metodeja pitää huolta itsestäni.






Jalan kohdalla oli heikko kohta kehossani, jota en ollut tiedostanut. Nyt saan mahdollisuuden korjata tätäkin asiaa. 

Yksi varomaton askel

2 viikkoa ja 4 päivää sitten lähtökohdat muuttuivat jälleen. Liukastuin ja kaaduin ulkona.

Samassa kun tajusin makaavani maassa, tiesin, että nyt muuttui tilanne taas radikaalisti.







Emme ole Dankon kanssa päässeet kauaksi reiden repeämisen takia, mutta olimme noin 300 metrin päässä talon ulko-ovelta. Kun pääsin maasta ylös, matka tuntui aivan mahdottomalta. En tiennyt, miten pääsemme takaisin.







Jalka, josta reisikin repesi, ei kestänyt painoa laisinkaan. Koetin kontata, mutta sekään ei onnistunut. Siinä makasin maassa, pakkasessa, kovissa kivuissa,- autoja kulki ohi tuon tuosta, mutta kukaan ei tullut auttamaan.






Kunnes pelastava enkelimme saapui. Naapuritalosta oli nuori herrasmies menossa kauppaan ja hän pysähtyi heti auttamaan meitä.







Koetimme käsikynkkää kävellä muutaman askeleen, kunnes totesimme, ettei se luonnistu. Minulla alkoi olla jo kivusta johtuva shokki päällä, ajatus ei kulkenut ollenkaan. 






Mutta auttajallamme ajatus luisti. Hän toimi oikein rauhallisesti ja lähti etsimään heidän talostaan potkurin. Sen hän löysi. Minä sain yläkropan painon potkurin päälle ja vaurioituneen jalan jalakselle. Hän talutti Dankon, ja saattoi meidät ulko-ovelle saakka.

Se oli meidän pelastuksemme. Sydämellinen kiitos auttajallemme!

10 tuntia kaatumisen jälkeen ja itse tehdyn ensihoidon jälkeen ymmärsin, että iskiashermo oli ottanut osumaa. Pari tuntia tämän oivalluksen ja hermon hoidon jälkeen tilanne pääsi hieman rauhoittumaan.







Kivut ovat olleet aivan omaa luokkaansa. 







Ensimmäisen viikon liikkuminen tapahtui pelkästään kontaten, tai oikeastaan käsillä vetäen viltti polvien alla, koska jokainen liike teki hyvin kipeää vaurioituneeseen jalkaan. Jakkara oli myös hyvänä apuna.







Kunnes toisen viikon perjantaina, eli 11 päivää kaatumisesta huomasin jalan olleen nivusen kohdalta sijoiltaan.

Mistä sen tiesin?

Siitä, että tapahtui luonnollinen manipulaatio ja jalka meni paikoilleen. Valtava paineentunne helpotti välittömästi, ja jäi enää pinnallinen hermokipu ja lihaksen oma kipu.

Sen jälkeen olen kävellyt jakkaran kanssa. 

Minä kun olen vaativaa sorttia itseni suhteen, mielestäni tällä viikolla olisi pitänyt jo askeleiden ottaminen onnistua ilman suurempia kipuja.






Kuitenkin jalka meni takaisin paikoilleen vasta 6 päivää sitten, joten ehkä kuitenkin annan armoa itselleni tässä asiassa vielä hiukan.