torstai 27. heinäkuuta 2017

Monipuolista treeniä













Terveisiä....



..Metsäpolulta.







Olen jo jonkin aikaa pohtinut metsälenkkeilyä treenaamisen kannalta. Tänään teimme retken metsään.






Kivet ja kannot. Paikoitellen upottava polku. Epätasainen kulkuväylä. Nousut ja laskut. Puiden paksut oksat tienä. Kävyt ja oksat ja neulaset. Ja kivet, mainitsinko ne jo?






Kun olimme päässeet polkua jonkin matkaa eteenpäin rattaiden kanssa - hyvin hyvin hitaasti, mieleeni hiipi ajatus, olinko sittenkään ajatellut idean loppuun saakka.






Nopea pohdintatuokio. 


Mikä on tavoite?


Mitä se vaatii









Tavoitteena siis rankempi treeni, ja sitä oli tarjolla. Mihinkään ei ollut kiire, joten hidas eteneminen ei ollut ongelma. Halusinko saavuttaa tavoitteeni? - Halusin. Edes itikat eivät häirinneet, keskittyminen oli niin intensiivistä, ja jopa hauskaa, nautin ihan jokaisesta esteen ylityksestä.






En ole pitkään aikaan tehnyt näin hikistä treeniä keskittyen tarkasti jokaiseen liikkeeseen ja pohtien niitä myös ennalta samalla edeten hitaasti






Etenimme niin hitaasti, että yleensä aktiivisesti etenemistä seuraava Danko päätti ottaa torkut































Edellisen kerran omasta tilanteestani täällä.













sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Kohdattu nemesis















Terveisiä....



..porraskäytävästä.








Minä tein sen. Kohtasin nemesikseni





Tänä aamuna herätessäni olin täynnä taisteluhalua sekä voitontahtoa. Nyt on tullut hetki kohdata arkkivihollinen, ja eliminoida se.






Voi kuulostaa hiukan dramaattiselta, mutta muistikuva edellisestä kohtaamisesta muutama vuosi sitten kyseisen portaikon kanssa oli täynnä epäonnistumista sekä tunnetta, että minut on täysin nujerrettu. Eli suomennettuna raajat eivät kantaneet, voimat eivät riittäneet ja pyörryin portaikkoon, josta heräsin Dankon herätellessä minua






Nyt kuitenkin tuli aika ottaa mittaa toisistamme





Tullessamme Dankon pissapyrähdykseltä aikaisin aamulla, otin alakerrassa Dankon oikeaan kainaloon ja varvastossut vasempaan käteen. Avojaloin kohti korkeuksia.





Ylöspäin meni vauhdilla ja hyvin. Neljännessä kerroksessa alkoi tuntua. Tuntui, että keuhkoissa ei ole tarpeeksi kapasiteettiä. Huohotin kuin höyryveturi. Vaivoin pääsimme ylös saakka





Istuin alas ja hengitin hetken. Pahalta tuntuva olo meni ohi. Tajusin, että suoritusta tehdessä en muistanut tarkkailla hengitystä, ja en hengittänyt kunnolla.





Ok. Lähdimme alaspäin. Kaksi kerrosta meni ilman tukea kaiteesta. Silloin iski vauhtisokeus, ja en erottanut missä seuraava askelma on. Mutta vauhdin hidastaminen ja tietoinen askellus katsoen ja ajatellen, niin pääsimme reippaassa tahdissa alas saakka.






Olin ajatellut, että muina naisina- ja koirina ajelemme hissillä ylös, mutta olihan se testattava johtuiko puuskutus ja pahanolon tunne tosiaan VAIN siitä, etten muistanut tarkkailla hengitystä ja hengittää kunnolla





Ja samoilla lämpimillä ylöspäin. Hengitin tietoisesti sekä sisään, että ulos





Ja siitähän se vain oli. Tulimme melkoista kyytiä ylös saakka, ja hengästyin vain vähän. Ei tietoakaan pahanolon tunteesta. 16 x 6 on nyt kohdattu ja koettu.

























Edellisen kerran omasta kehityksestäni täällä.



lauantai 15. heinäkuuta 2017

Kummajainenko?














Kävimme tänään torilla. Tavoite saavutettu. Vähän arvelutti, kuinka selviämme korvieni osalta, kuulenko kaiken tarpeellisen, ja saanko ostettua ne , mitä menemme hankkimaan.







Mansikat ja vadelmat ostettu. Ja kuulokin toimi oikein loistavasti.

Jopa niin loistavasti, että aloin toivoa, etten olisi kuullut ihan kaikkea.







Olen alkanut ymmärtää, miltä julkkiksista tuntuu. No, minä en ole julkkis, enkä sellaiseksi halua, mutta jonkinlaiseen friikki-kerhoon me Dankon kanssa kuulumme.







Herätämme jatkuvasti huomiota, kun liikumme rattaiden kanssa. Siinä ei olisi mitään ongelmaa, jos huomiot olisivat myönteisiä. Mutta valitettavasti myönteiset huomiot saa laskea yhden käden sormilla.






Tänään kuitenkin erään rouvan kommentti sai vereni kiehumaan.







Kun olin suorittanut ostotapahtumani, niin hän tuli luoksemme naureskelemaan, että jopas on koiralla kyyti.







Totesin tähän; kulkupeli jokaisella omanlaisensa. Toiset ajavat polkupyörällä / autolla, me kuljemme näin.








Hän kuitenkin jatkoi kummasteluaan ja naureskeluaan. Ja totesi: taidat vaan harjoitella näin tulevia lapsia varten, että sitten osaat.






Naps. Jokin hermo räjähti poikki meikäläisen neutraalissa suhtautumisessa. En osannut sanoa muuta, kuin hyvää päivänjatkoa, ja poistuimme paikalta.






Kommentti itsessään antoi ymmärtää, että VAIN äideillä on oikeus kuljettaa rattaita. Ja VAIN lapsilla on oikeus kulkea rattaissa.







Millä oikeudella ihmiset kommentteineen ja oletuksineen puuttuvat täysin vieraan ihmisen elämään?








Kummallista kyllä, kommentti lapsista ei saanut mitään tunnetta aikaiseksi. Vaan oletus siitä, että en ole mitään, jos minulla ei ole lapsia.









Olen tehnyt rauhan ja sovinnon sen asian kanssa, että biologista lasta minulla ei ole, eikä sellaista tule. Jokainen blogia seurannut varmasti ymmärtää syyn, eikä sitä enää tarvitse erikseen perustella








Kummastelen kuitenkin sitä itseisarvoa, joka tässä maailmassa tiukasti istuu, että naisen on oltava äiti.






Biologisuus ei kenestäkään vielä äitiä tai isää saati kasvattajaa tee. 

Miksi kukaan ei kyseenalaista sitä, että millainen kasvattaja se synnyttänyt nainen oikein on?








Ihailen suuresti niitä henkilöitä, jotka kokevat lapsen kasvattamisen eräänlaisena luottamustoimena tai kunnia- asiana. He ovat saaneet vastuulleen kasvattaa uuden ihmisen tähän maailmaan. Ohjata hänen arvojaan, ja seurata hänen kehittymistään ihmiseksi, yksilöksi - sekä valmentaa häntä elämään ja pärjäämään tässä maailmassa. Kannustaa tätä yksilöä luomaan oma tiensä ja etsimään omat vahvuutensa. 





Opettaa valintojen tekemistä. Seurausten puntaroimista ja niiden kohtaamista. Ottamaan huomioon niin kanssaeläjät kuin ekologiset tekijätkin. Opettaa ymmärtämään, että elämä on se, joka ottaa ja antaa, mutta se on suurin kasvattaja.










Toisaalta ihailen suuresti niitä henkilöitä, jotka uskaltavat olla omia itsejään ja todeta, että lasten kasvattaminen ei ole heidän juttunsa









Ja toisaalta ihailen niitä henkilöitä, jotka lapsen syntyperästä tai olosuhteista huolimatta haluavat ottaa toisen henkilön lapsen kotiinsa ja tarjota turvallisen kasvuympäristön sekä luoda siteen lapseen, joka ei ole biologinen.









Minäkin halusin jossain vaiheessa lasta. Kovastikin. En kuitenkaan halunnut lasta noiden edellämainittujen asioiden takia, vaan sen takia, että minulla olisi joku, joka on omaa perhettä ja joku, joka rakastaisi minua.







Ja tämähän on täysin väärä lähtökohta hankkia lapsia. Ei ole oikein langettaa kenellekään syntymättömälle lapselle semmoista velvoite-taakkaa, johon lapsi ei pysty välttämättä vastaamaan. Odotukset eivät tällaisissa lähtökohdissa ole realistisia, eivätkä reiluja lasta kohtaan.








Kasvattajan vastuu, mitä se on?



Lähteekö kasvattajan vastuu kasvattajan omista tarpeista, vaiko kasvatettavan tarpeista?










Palatakseni vielä omaan hermostumiseeni. Minun on aivan turha menettää hermojani sen suhteen, että tämän kyseisen rouvan arvot ovat eri luokkaa kuin minun.





Itse määritän itseni ja oman arvoni





Minun mielestäni kukaan toinen henkilö -olipa lapsi tai aikuinen- ei voi määrittää yksilön arvoa henkilönä, eikä olla vastuussa siitä.








Tulin ajatelleeksi, että asummeko liian pienellä paikkakunnalla, kun jatkuvasti saamme vastata tähän erilaisuus-kysymykseen. Pohdiskeltuani asiaa, tulin siihen tulokseen, että ei paikkakunnan koko määrää henkilön oman tietoisuuden laajentamisesta. Jokainen yksilö missä maailman kolkassa tahansa kantaa vastuun omasta kehityksestään.







Mutta maailman kaikkia lapsia ajatellen, jos voisin jotain toivoa, niin toivoisin meille kaikille aikuisille lapsien kasvatukseen soveltuvia lähtökohtia, jos lapsia halutaan. Tai vastaavasti vastuullisia valintoja, jotta yksikään lapsi ei jäisi ilman turvallista kasvattajaa.

















maanantai 10. heinäkuuta 2017

Tasapaino testissä















Terveisiä vaan....


....Tällä kertaa tasapainotestauksesta.

























Kävi tuuri. Löysimme ihan sattumalta aikaisemmin käymättömän lenkkipolun varresta juuri sen, mitä olin jo jonkin aikaa etsiskellyt. Paikan, jossa pääsen testaamaan tasapainoani.






Tasapainolle kuuluu hyvää. En pudonnut kertaakaan. Tein erilaisia harjotteita, niin kahdella kuin yhdelläkin jalalla, kyykyssä kuin seisaaltaan. Lisäksi otin käsillä kiinni puista ja hyppäsin tasajalkaa puiden yli.






Innostuin niin tästä "aikuisten puuhamaasta", että kokeilin myös nostaa tukkia käsivoimin. Hyvin nousi, useamman kerran. Lisäksi kävin veivaamassa vyötärön kavennuslaitteessa, ja istuin-laitteessa jalkavoimia testailemassa. Kaikki sujuivat mallikkaasti.







Edellisen kerran kehityksestäni täällä.












perjantai 7. heinäkuuta 2017

Jaettuja asioita











Kohtasin vastottain erään henkilön. Emme ole törmänneet pitkään aikaan. Siinä me kuitenkin tienposkessa keskustelimme vakavista asioista.






Yleensä, kun minulta kuulumisia kysellään, se saa aikaan ahdistuneisuutta. En koskaan tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, ja minkä verran on toiselle liikaa informaatiota. Tuntuu, että en osaa lukea tilannetta ja siksi se on yleensä kiusallista.







Siinä minä änkytän jotain ja odotan toisen reaktiota. Melkein aina reaktio sieltä tulee, ja kohdatessa katse riittää saamaan minut tuntemaan itseni täysin omituiseksi.








Tämä kohtaaminen oli kuitenkin erilainen. Suustani tulivat faktat ilman mitään tunnelatausta ja tiesin sen, että tämä vastapuoli kestää sen. Vain tunsin sen. Siis en tuntenut mitään muuta kuin neutraaliutta.







Toki keskustelumme kosketti niin minua, kuin tätä toistakin, mutta hän antoi minun rauhassa kertoa mitä olen kokenut, miten olen toiminut ja mitä on jäänyt käteen. Hän ei tuominnut minua. Hän vain kyynel silmäkulmassa totesi; Wau, onhan tuossa







Se riitti minulle, minun ei tarvinnut ottaa vastaan hänen tunnekuormaansa, koska hän kohtasi asian neutraaleista lähtökohdista ja otti asiat asioina.
Tilanteeni ei ollut uhka hänelle, eikä hänen tarvinnut suojautua.







Kun tuli minun vuoroni kysyä hänen kuulumisiaan, hän yllätti minut täysin kertomalla, että oli iloinen törmätessään minuun, sillä hän halusi jakaa kanssani erään uutisen. Hän oli ajatellut minua ja sanoi, että juuri minulle halusi asian kertoa.







Minä tietysti onnittelemaan uutisista, joiden tiesin entisten keskustelujemme pohjalta olevan hänelle mieluisia ja odotettuja. Oli uskomattoman hienoa saada kuulla asian lopputuloksesta. Ja kunnia-asia, kun hän halusi asian kanssani jakaa






Pohdimme myös asian lopputulosta ja mitä siitä sitten on seurannut.










Ihana kohtaaminen. Kohtaamisen arvoinen henkilö










Tämä sai minut pohtimaan asiaa kuitenkin enemmän.






Miksi tämän henkilön kohtaaminen on ollut aina antoisaa?






Kun ottaa huomioon, että emme tunne toisiamme sen enempää. En tiedä edes hänen nimeään. Olemme kohdanneet lenkkipolulla joskus vuosia sitten ja jostain syystä jääneet juttelemaan.
Hän on jakanut kanssani traagisia asioita omasta elämästään.







Kunnes sen sitten tajusin. On mukava kuunnella ihmistä, joka kertoo 



mitä,


miksi,


kuinka on toiminut ja kantaa vastuun.


sekä


miten asia on muuttanut lähtökohtia.















sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Ruoka ja minä











Olen saanut saman kysymyksen nyt 4:ltä eri taholta






Miten syöminen sujuu


Mitä syöt nykyään?









Joten tartuin härkää sarvista ja aloin pohtia asiaa pohjamutia myöden.






Ruoka on yhä asia minulle, jossa en koe kehittyneeni tarpeeksi. Luulen sen johtuvan siitä, että minun täytyy yhä tiedostaen hoitaa syöminen. Vaikka tunnen nälkää, niin syöminen ei tule minulta vieläkään luonnostaan.







Jos minulla on jokin mukava projekti työn alla, unohdan ruoan ihan kokonaan, jos en pidä tarkasti kiinni ruoka-ajoista ja syödystä ruoan määrästä.






Ruoka kuuluu yhä tarkkailulistalleni.








Sen verran olen saanut kehitystä aikaan, että joka kuukausi minulla on tavoitteena kokeilla jotain uutta. Myönnettäköön, että minun syömishistoriallani, se ei ole lainkaan vaikeaa, sillä kokeiltavia asioita kyllä löytyy.








Olen tässä onnistunut. Olen kokeillut uusia makuja. Uusia suutuntumia. Ja kokenut myös sekä onnistumisen, että löytämisen iloa.








Suhteeni ruokaan on yhä edelleen se, että minä syön, jotta kehoni saa sen mitä se tarvitsee. Kahden kauppa. Teen oman osani, jotta kokonaisuus voi toimia.







En osaa erotella mitään juhlaruokia tai herkkuja. Kaikki syötäväksi kelpaava kuuluu kohdallani samaan kategoriaan. Ravintoa. Energianlähde.









Suhtautumiseni ruokaan kuitenkin koki järisyttävän muutoksen, kun aloin katsoa MasterChef Australiaa. 







Se välitön iloisen onnellinen, intohimoinen ja rento suhtautuminen ruokaan oli minulle jotain ihan uutta. Ruoka ei ollutkaan enää demonisoitua, vaan jotain tärkeää, arvokasta, kaunista ja jopa taiteellista.






Ruokaminäni on kasvanut ja oppinut sen ohjelman myötä enemmän kuin koskaan aiemmin tässä elämässä.








Olen kokenut myös riittämättömyyttä tuota ohjelmaa katsoessani.






George Calombaris sanoi eräälle kilpailijalle, jonka ruoka oli heidän mielestään aivan universumin räjäyttävän hyvää,






Food should make you happy,
When you eat, it should woke a memory.







Siinä minä itku silmässä katselin sitä, miten kilpailijat kertoivat omista rakkaista ruokamuistoistaan. Pohdin kovasti, onko minulla mitään hyvää ruokaan liittyvää muistoa. Ei tullut mitään mieleen. Se sai minut surulliseksi. Kokemaan, että olen menettänyt jotain







Kunnes aikaa kului. Ihan puskista eräänä päivänä, ruoan tuoksu herätti iloisen ruokamuiston.
Tähän saakka minulla on vain tuo yksi muisto, mutta se todistaa minulle, että en ole halveksinut ruokaa.







Olen yrittänyt omaksua omakseni tuon asenteen, ruoan pitää tehdä sinut onnelliseksi. Olen pohtinut aina syömisen jälkeen, miltä maistui, ja mistä erityisesti pidin. Huumaavaa onnen tunnetta en ollut vielä saavuttanut.







Kunnes koin sellaisen huumaavan onnellisen tunteen ihan vasta. 


Mikä sen aiheutti? 

En osaa sanoa. Toisaalta, mitä sillä on väliä.






Koin mielekkääksi ruoan valmistamisen ja nautin siitä syödessäni. Syönnin jälkeen oli hyvä olla. Ajattelin jopa valmistavani sitä pian uudelleen.
















lauantai 1. heinäkuuta 2017

Elämän juhla












Lähestyvä syntymäpäiväni on saanut minut monien muiden vuosien tavoin pohtimaan asioita. Yleensä heti juhannukselta minut valtaa valtava levottomuus, ja surumielisyys on vallalla ennen heinäkuun puolivälissä olevaa syntymäpäivääni.








Tänä vuonna olin kuitenkin jo ajoissa. Aloin varautua tähän asiaan jo toukokuun alussa.




Ai miksikö?








Tänä vuonna syntymäpäiväni on minulle henkilökohtaisesti erilainen, kuin aiemmin. Mittariin pamahtaa 35 vuotta. Se on myös eräänlainen mittapaalu tällä sairauden hallinnoimalla jaksolla elämässäni.








Kun makasin kuoleman rajoilla hyvin pitkän tovin, niin silloin päätin, että jos eloon jään, niin asioiden on syytä muuttua - monellakin saralla, mutta ennen kaikkea on päästettävä irti aina syntymäpäivääni varjostaneesta murheesta.








En itseasiassa edes tiedä syytä sille, miksi syntymäpäiväni on saanut varjon ylleen. Muistan vain äitini vihan, joka sai aivan mullistavat mittasuhteet aina syntymäpäivänäni. Lapsuudessa en juurikaan osannut kiinnittää asiaan niin huomiota. En osannut kaivata juhlia, sillä ne päättyivät aina yleensä äitini raivokohtaukseen, joka kohdistui minuun sekä kaikkiin vieraisiin, jos heitä paikalla oli







Voi ehkä uskoa, että pikkuhiljaa kukaan ei halunnut enää tulla, ja itse en halunnut kokea sitä nöyryytystä.








Aikuisenakaan en ole oikein osannut juhlia, sillä aina syntymäpäivänäni sain äidiltäni kirjeen, jossa hän lyhyesti sanottuna kertoi minun pilanneen hänen elämänsä, ja hän toivoi että olisi tappanut minut silloin kuin siihen oli mahdollisuus.








Sanathan voivat tarkoittaa ihan mitä vain. Totuutta tuskin tulen koskaan selville saamaan, mutta totuus olisi kuitenkin aina parempi tietää.





Siksi, että totuus ei koskaan pysty siihen, 
mihin mielikuvitus pystyy.








Reilut 11 vuotta sitten asia kuitenkin muuttui. Äitini kertoi minulle, että hän muuttaa syntymäpäiväni merkityksen avioitumalla sinä päivänä uudelleen. Näin hän saa päivälle positiivisen merkityksen




Ilmeisesti tämä häntä auttoi. Olen iloinen siitä.









En ole sen jälkeenkään osannut juhlia. Ja nyt olen oivaltanut, miksi en ole osannut.







Olen ollut kiinni murheessa ja syyllisyydentunteessa. Toimintamalli jäi päälle, ja tunnelukko jäi päälle, vaikka itse aiheuttajaa ei enää ollutkaan.






Sitten koitti toinen ongelma

Miksi minua oikein pitäisi juhlia?







Pohdin tätä asiaa itselleni aivan vääristä lähtökohdista. Oivalsin sen, että minä en ole vastuussa siitä kenellekään, että elän. Joten miksi olemassaoloani pitäisi kenellekään mitenkään perustella.







Kun oikeat kysymykset, joita pitäisi pohtia ovat;







Kuinka annan arvon elämälleni?



Kuinka juhlistan sitä, että olen saanut elämänlahjan?



Kuinka toteutan joka päivä sen, että annan keholleni, mielelleni, arjelleni, tekemisilleni ja tekemättä jättämisilleni sen arvon ja aseman, joka niille kuuluu ihan olemassaolon lähtökohdista?





Kuinka pidän huolta siitä, että tekemiseni ovat oikein myös kehoani kohtaan, joka elämisen minulle mahdollistaa?






Miten juhlia elämää?