Olen saanut saman kysymyksen nyt 4:ltä eri taholta.
Miten syöminen sujuu?
Mitä syöt nykyään?
Joten tartuin härkää sarvista ja aloin pohtia asiaa pohjamutia myöden.
Ruoka on yhä asia minulle, jossa en koe kehittyneeni tarpeeksi. Luulen sen johtuvan siitä, että minun täytyy yhä tiedostaen hoitaa syöminen. Vaikka tunnen nälkää, niin syöminen ei tule minulta vieläkään luonnostaan.
Jos minulla on jokin mukava projekti työn alla, unohdan ruoan ihan kokonaan, jos en pidä tarkasti kiinni ruoka-ajoista ja syödystä ruoan määrästä.
Ruoka kuuluu yhä tarkkailulistalleni.
Sen verran olen saanut kehitystä aikaan, että joka kuukausi minulla on tavoitteena kokeilla jotain uutta. Myönnettäköön, että minun syömishistoriallani, se ei ole lainkaan vaikeaa, sillä kokeiltavia asioita kyllä löytyy.
Olen tässä onnistunut. Olen kokeillut uusia makuja. Uusia suutuntumia. Ja kokenut myös sekä onnistumisen, että löytämisen iloa.
Suhteeni ruokaan on yhä edelleen se, että minä syön, jotta kehoni saa sen mitä se tarvitsee. Kahden kauppa. Teen oman osani, jotta kokonaisuus voi toimia.
En osaa erotella mitään juhlaruokia tai herkkuja. Kaikki syötäväksi kelpaava kuuluu kohdallani samaan kategoriaan. Ravintoa. Energianlähde.
Suhtautumiseni ruokaan kuitenkin koki järisyttävän muutoksen, kun aloin katsoa MasterChef Australiaa.
Se välitön iloisen onnellinen, intohimoinen ja rento suhtautuminen ruokaan oli minulle jotain ihan uutta. Ruoka ei ollutkaan enää demonisoitua, vaan jotain tärkeää, arvokasta, kaunista ja jopa taiteellista.
Ruokaminäni on kasvanut ja oppinut sen ohjelman myötä enemmän kuin koskaan aiemmin tässä elämässä.
Olen kokenut myös riittämättömyyttä tuota ohjelmaa katsoessani.
George Calombaris sanoi eräälle kilpailijalle, jonka ruoka oli heidän mielestään aivan universumin räjäyttävän hyvää,
Food should make you happy,
When you eat, it should woke a memory.
Siinä minä itku silmässä katselin sitä, miten kilpailijat kertoivat omista rakkaista ruokamuistoistaan. Pohdin kovasti, onko minulla mitään hyvää ruokaan liittyvää muistoa. Ei tullut mitään mieleen. Se sai minut surulliseksi. Kokemaan, että olen menettänyt jotain.
Kunnes aikaa kului. Ihan puskista eräänä päivänä, ruoan tuoksu herätti iloisen ruokamuiston.
Tähän saakka minulla on vain tuo yksi muisto, mutta se todistaa minulle, että en ole halveksinut ruokaa.
Olen yrittänyt omaksua omakseni tuon asenteen, ruoan pitää tehdä sinut onnelliseksi. Olen pohtinut aina syömisen jälkeen, miltä maistui, ja mistä erityisesti pidin. Huumaavaa onnen tunnetta en ollut vielä saavuttanut.
Kunnes koin sellaisen huumaavan onnellisen tunteen ihan vasta.
Mikä sen aiheutti?
En osaa sanoa. Toisaalta, mitä sillä on väliä.
Koin mielekkääksi ruoan valmistamisen ja nautin siitä syödessäni. Syönnin jälkeen oli hyvä olla. Ajattelin jopa valmistavani sitä pian uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti