Ollako vai eikö olla?

Olen viime aikoina käynyt monta mielenkiintoista keskustelua eksistentiaalisesta kriisistä.





Nämä keskustelut ovat tuoneet ilmi sen, että negatiiviseksi luokiteltavia vaikeita tunteita pidetään ongelmana. Niitä ehkä jopa hävetään, koska ne eivät ole yleisesti hyväksyttäviä. Se tarkoittaa automaattisesti kuolemaan johtavia ajatuksia, jos olemassaoloaan alkaa pohtia.







Tämä järkytti minua suunnattomasti. Siis subjektiivinen tunnereaktio minulta, joka on vaatinut nyt työstämistä. Ensin tunteen kohtaamisen ja perusteellisen pohtimisen.







Jotta ihminen voi ymmärtää olemassaoloaan, on ensin kyseenalaistettava tämä samainen olemassaolo. Sehän on silloin lähinnä filosofinen ongelma tai ainakin ajatusmalli.







Voi olla hyvin tajunnan räjäyttävää ymmärtää miten paljon vartijana sitä ihmisenä onkaan. 







Jokainen päätös, jonka ihmisenä teet vaikuttaa johonkin. Vaikka me haluamme ajatella, ettei yksilön tekemät päätökset ole kovin kauaskantoisia, niin jokainen valinta, jonka ihmisenä teet, vaikuttaa johonkin. Sillä voi olla välittömiä tai välillisiä vaikutuksia ja seurauksia.






Me olemme etuoikeutettuja saadessamme olla ihmisiä. Saamme kehittyä ja kehittää tätä maailmaa, samalla me myös valitettavasti tuhoamme sitä. Meillä on ihmisinä valtava vastuu.







Tämän vastuun ymmärtäminen vaatii paljon ajatustyötä. Myös sen vastuun kantaminen vaatii niitä valintoja, joita jokainen meistä päivittäin tekee. Me jokainen vaikutamme osaltamme siihen, millaiset olosuhteet ja haasteet jätämme seuraaville sukupolville.






Jos vastuun kantaminen luo pelkoa, voi ihan jo tällainen olemassaolon pohtiminen saada aikaan ahdistusta.







Jotta voi käsitellä tällaista asiaa, on ymmärrettävä mistä olemassaolo muodostuu, mitä se vaatii ja mitä mahdollisuuksia se antaa.







Olemassaoloaan voi pitää helposti myös itsestäänselvyytenä. Siitä ei voi olla kiitollinen, jos ei ensin ymmärrä sitä. Silloin elämä, niin oma, kuin toisen voi tuntua täysin arvottomalta, jos ei ymmärrä kyseenalaistaa sitä ensin ja huomata sitä kautta kuinka arvokasta elämä ylipäänsä on.








Sitten on toinen ääripää, jossa ajatellaan vaikeiden ja raskaiden asioiden äärellä, että miksi minä joudun kokemaan tämän. Miksi juuri minä olen olemassa ja koen tämän. 







Silloin on syytä olla tekemättä hätäisiä johtopäätöksiä.






Jos kyseessä on tilanne, jossa ihminen reilusti kyseenalaistaa olemassaolonsa, ja kohtaa ne tunteet, joita asia herättää, niin silloin hän myös todennäköisesti huomaa kuinka paljon ajatustyö on hänelle työkaluja antanut käsitellä omaa tilannettaan.







Tunteet eivät ole mikään peikko, ne eivät pure eivätkä potki. Jos neutraalisti tunnistaa mikä tunne on kyseessä, havannoi mitä tuntemuksia ja ajatuksia se aiheuttaa, ollaan asian ytimessä. Silloin voi tunnnustaa kokeneensa tämän tietyn tunteen. Kun tilannettaan tarkastelee neutraalisti poistaen siitä tämän tunteen, niin tilanne todennäköisesti näyttää jo paljon arkipäiväisemmältä, ja siihen hyvin todennäköisesti löytyy uusi näkökanta ja myös mahdollinen ratkaisu.







Tämä on silloin oman elämän rakennusprojekti, jossa luodaan uutta eksistentiaalisen kriisin kautta.







Tunteiden kohtaaminen ei saa olla synti eikä häpeä. Se on ainoa tie, jolla oman minuuden saa kasvamaan ja kukoistamaan. Se on ainoa tie kehitykseen. Se on myös ihmisenä olemisen upein saatavilla oleva voimavara.






Kun me elämme tässä hyvin itsekeskeisessä maailmassa, on vain hyvä, jos yksilöt pohtivat omaa vaikutustaan ja omaa panostaan tässä maailmankaikkeudessa. 







Kaikki mitä teemme tai jätämme tekemättä, ovat valintoja. Meillä kaikilla on valinnoistamme vastuu, ja ne vaikuttavat aina johonkin.

Jaettuja asioita

Kohtasin vastottain erään henkilön. Emme ole törmänneet pitkään aikaan. Siinä me kuitenkin tienposkessa keskustelimme vakavista asioista.






Yleensä, kun minulta kuulumisia kysellään, se saa aikaan ahdistuneisuutta. En koskaan tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, ja minkä verran on toiselle liikaa informaatiota. Tuntuu, että en osaa lukea tilannetta ja siksi se on yleensä kiusallista.







Siinä minä änkytän jotain ja odotan toisen reaktiota. Melkein aina reaktio sieltä tulee, ja kohdatessa katse riittää saamaan minut tuntemaan itseni täysin omituiseksi.








Tämä kohtaaminen oli kuitenkin erilainen. Suustani tulivat faktat ilman mitään tunnelatausta ja tiesin sen, että tämä vastapuoli kestää sen. Vain tunsin sen. Siis en tuntenut mitään muuta kuin neutraaliutta.







Toki keskustelumme kosketti niin minua, kuin tätä toistakin, mutta hän antoi minun rauhassa kertoa mitä olen kokenut, miten olen toiminut ja mitä on jäänyt käteen. Hän ei tuominnut minua. Hän vain kyynel silmäkulmassa totesi; Wau, onhan tuossa. 







Se riitti minulle, minun ei tarvinnut ottaa vastaan hänen tunnekuormaansa, koska hän kohtasi asian neutraaleista lähtökohdista ja otti asiat asioina.
Tilanteeni ei ollut uhka hänelle, eikä hänen tarvinnut suojautua.







Kun tuli minun vuoroni kysyä hänen kuulumisiaan, hän yllätti minut täysin kertomalla, että oli iloinen törmätessään minuun, sillä hän halusi jakaa kanssani erään uutisen. Hän oli ajatellut minua ja sanoi, että juuri minulle halusi asian kertoa.







Minä tietysti onnittelemaan uutisista, joiden tiesin entisten keskustelujemme pohjalta olevan hänelle mieluisia ja odotettuja. Oli uskomattoman hienoa saada kuulla asian lopputuloksesta. Ja kunnia-asia, kun hän halusi asian kanssani jakaa. 






Pohdimme myös asian lopputulosta ja mitä siitä sitten on seurannut.

Ihana kohtaaminen. Kohtaamisen arvoinen henkilö. 

Tämä sai minut pohtimaan asiaa kuitenkin enemmän.

Miksi tämän henkilön kohtaaminen on ollut aina antoisaa?

Kun ottaa huomioon, että emme tunne toisiamme sen enempää. En tiedä edes hänen nimeään. Olemme kohdanneet lenkkipolulla joskus vuosia sitten ja jostain syystä jääneet juttelemaan.
Hän on jakanut kanssani traagisia asioita omasta elämästään.

Kunnes sen sitten tajusin. On mukava kuunnella ihmistä, joka kertoo 

mitä,

miksi,

kuinka on toiminut ja kantaa vastuun.

sekä

miten asia on muuttanut lähtökohtia.

Ruoka ja minä

Olen saanut saman kysymyksen nyt 4:ltä eri taholta. 

Miten syöminen sujuu? 

Mitä syöt nykyään?

Joten tartuin härkää sarvista ja aloin pohtia asiaa pohjamutia myöden.






Ruoka on yhä asia minulle, jossa en koe kehittyneeni tarpeeksi. Luulen sen johtuvan siitä, että minun täytyy yhä tiedostaen hoitaa syöminen. Vaikka tunnen nälkää, niin syöminen ei tule minulta vieläkään luonnostaan.







Jos minulla on jokin mukava projekti työn alla, unohdan ruoan ihan kokonaan, jos en pidä tarkasti kiinni ruoka-ajoista ja syödystä ruoan määrästä.






Ruoka kuuluu yhä tarkkailulistalleni.








Sen verran olen saanut kehitystä aikaan, että joka kuukausi minulla on tavoitteena kokeilla jotain uutta. Myönnettäköön, että minun syömishistoriallani, se ei ole lainkaan vaikeaa, sillä kokeiltavia asioita kyllä löytyy.

Olen tässä onnistunut. Olen kokeillut uusia makuja. Uusia suutuntumia. Ja kokenut myös sekä onnistumisen, että löytämisen iloa.

Suhteeni ruokaan on yhä edelleen se, että minä syön, jotta kehoni saa sen mitä se tarvitsee. Kahden kauppa. Teen oman osani, jotta kokonaisuus voi toimia.







En osaa erotella mitään juhlaruokia tai herkkuja. Kaikki syötäväksi kelpaava kuuluu kohdallani samaan kategoriaan. Ravintoa. Energianlähde.

Suhtautumiseni ruokaan kuitenkin koki järisyttävän muutoksen, kun aloin katsoa MasterChef Australiaa. 

Se välitön iloisen onnellinen, intohimoinen ja rento suhtautuminen ruokaan oli minulle jotain ihan uutta. Ruoka ei ollutkaan enää demonisoitua, vaan jotain tärkeää, arvokasta, kaunista ja jopa taiteellista.






Ruokaminäni on kasvanut ja oppinut sen ohjelman myötä enemmän kuin koskaan aiemmin tässä elämässä.








Olen kokenut myös riittämättömyyttä tuota ohjelmaa katsoessani.






George Calombaris sanoi eräälle kilpailijalle, jonka ruoka oli heidän mielestään aivan universumin räjäyttävän hyvää,

Food should make you happy,

When you eat, it should woke a memory.

Siinä minä itku silmässä katselin sitä, miten kilpailijat kertoivat omista rakkaista ruokamuistoistaan. Pohdin kovasti, onko minulla mitään hyvää ruokaan liittyvää muistoa. Ei tullut mitään mieleen. Se sai minut surulliseksi. Kokemaan, että olen menettänyt jotain. 







Kunnes aikaa kului. Ihan puskista eräänä päivänä, ruoan tuoksu herätti iloisen ruokamuiston.
Tähän saakka minulla on vain tuo yksi muisto, mutta se todistaa minulle, että en ole halveksinut ruokaa.







Olen yrittänyt omaksua omakseni tuon asenteen, ruoan pitää tehdä sinut onnelliseksi. Olen pohtinut aina syömisen jälkeen, miltä maistui, ja mistä erityisesti pidin. Huumaavaa onnen tunnetta en ollut vielä saavuttanut.

Kunnes koin sellaisen huumaavan onnellisen tunteen ihan vasta. 

Mikä sen aiheutti? 

En osaa sanoa. Toisaalta, mitä sillä on väliä.

Koin mielekkääksi ruoan valmistamisen ja nautin siitä syödessäni. Syönnin jälkeen oli hyvä olla. Ajattelin jopa valmistavani sitä pian uudelleen.

Elämän juhla

Lähestyvä syntymäpäiväni on saanut minut monien muiden vuosien tavoin pohtimaan asioita. Yleensä heti juhannukselta minut valtaa valtava levottomuus, ja surumielisyys on vallalla ennen heinäkuun puolivälissä olevaa syntymäpäivääni.

Tänä vuonna olin kuitenkin jo ajoissa. Aloin varautua tähän asiaan jo toukokuun alussa.

Ai miksikö?

Tänä vuonna syntymäpäiväni on minulle henkilökohtaisesti erilainen, kuin aiemmin. Mittariin pamahtaa 35 vuotta. Se on myös eräänlainen mittapaalu tällä sairauden hallinnoimalla jaksolla elämässäni.








Kun makasin kuoleman rajoilla hyvin pitkän tovin, niin silloin päätin, että jos eloon jään, niin asioiden on syytä muuttua - monellakin saralla, mutta ennen kaikkea on päästettävä irti aina syntymäpäivääni varjostaneesta murheesta.








En itseasiassa edes tiedä syytä sille, miksi syntymäpäiväni on saanut varjon ylleen. Muistan vain äitini vihan, joka sai aivan mullistavat mittasuhteet aina syntymäpäivänäni. Lapsuudessa en juurikaan osannut kiinnittää asiaan niin huomiota. En osannut kaivata juhlia, sillä ne päättyivät aina yleensä äitini raivokohtaukseen, joka kohdistui minuun sekä kaikkiin vieraisiin, jos heitä paikalla oli. 







Voi ehkä uskoa, että pikkuhiljaa kukaan ei halunnut enää tulla, ja itse en halunnut kokea sitä nöyryytystä.








Aikuisenakaan en ole oikein osannut juhlia, sillä aina syntymäpäivänäni sain äidiltäni kirjeen, jossa hän lyhyesti sanottuna kertoi minun pilanneen hänen elämänsä, ja hän toivoi että olisi tappanut minut silloin kuin siihen oli mahdollisuus.








Sanathan voivat tarkoittaa ihan mitä vain. Totuutta tuskin tulen koskaan selville saamaan, mutta totuus olisi kuitenkin aina parempi tietää.

Siksi, että totuus ei koskaan pysty siihen, 

mihin mielikuvitus pystyy.

Reilut 11 vuotta sitten asia kuitenkin muuttui. Äitini kertoi minulle, että hän muuttaa syntymäpäiväni merkityksen avioitumalla sinä päivänä uudelleen. Näin hän saa päivälle positiivisen merkityksen. 




Ilmeisesti tämä häntä auttoi. Olen iloinen siitä.

En ole sen jälkeenkään osannut juhlia. Ja nyt olen oivaltanut, miksi en ole osannut.

Olen ollut kiinni murheessa ja syyllisyydentunteessa. Toimintamalli jäi päälle, ja tunnelukko jäi päälle, vaikka itse aiheuttajaa ei enää ollutkaan.

Sitten koitti toinen ongelma. 

Miksi minua oikein pitäisi juhlia?

Pohdin tätä asiaa itselleni aivan vääristä lähtökohdista. Oivalsin sen, että minä en ole vastuussa siitä kenellekään, että elän. Joten miksi olemassaoloani pitäisi kenellekään mitenkään perustella.

Kun oikeat kysymykset, joita pitäisi pohtia ovat;

Kuinka annan arvon elämälleni?

Kuinka juhlistan sitä, että olen saanut elämänlahjan?

Kuinka toteutan joka päivä sen, että annan keholleni, mielelleni, arjelleni, tekemisilleni ja tekemättä jättämisilleni sen arvon ja aseman, joka niille kuuluu ihan olemassaolon lähtökohdista?

Kuinka pidän huolta siitä, että tekemiseni ovat oikein myös kehoani kohtaan, joka elämisen minulle mahdollistaa?

Miten juhlia elämää?

Arjen valinnat

Miten arkesi soljuu?

Millaista arkesi on?

Se, mitä vastaukseksi noihin saa, riippuu vain ja ainoastaan taas jokaisen yksilön lähtökohdista.

Mihin arjen valintasi perustuvat?

Tukevatko ne valinnat tavoitteitasi, jotka johtavat unelmiesi saavuttamiseen?

Jos tavoitteet ja unelmat tuntuvat karkaavan aina vain kauemmaksi, on syytä pohtia omia arjen valintojaan.

Suunnittelu ja aikataulutus ovat se juttu, jolla pääsee tavoittamaan unelmiaan.

Paljonko tarvitset vuorokaudesta tunteja nukkumiseen?

Paljonko tarvitset vuorokaudessa tunteja lepoon (/ kivunhallintaan)?

Paljonko tarvitset vuorokaudessa aikaa syömiseen / ruoan valmistamiseen / ravinnon hankintaan?

Paljonko tarvitset vuorokaudessa aikaa työhön tms?

Tästä muodostuu jokaiselle oma kaava, jonka mukaan voi järjestää sitten sen ajan, joka näistä jää niin sanotusti yli.






Meillä jokaisella on käytössä vuorokaudessa 24 tuntia. Meistä jokainen itse valitsee, kuinka ne käyttää.






Aikataulutuksen tavoite ja tarkoitus on kuormituksen rytmittäminen. Vain sillä voidaan luoda kestävää kehitystä suhteessa tavoitteisiin ja unelmiin.

Entäs sitten, kun eteen tulee jotain, jonka takia joutuu / saa joustaa omasta suunnitelmastaan?

Siinäkin on tehtävä valinta. 

Mistä luopuu?

Ja mitä siitä seuraa?

Kuinka paljon aikaa menee ennen kuin tilanne taas aikataulullisesti normalisoituu?

Mitä on valmis kestämään, jotta voi toteuttaa tämän asian, joka aikataulullista joustavuutta vaatii?

Esimerkiksi,

Oletko valmis luopumaan yöunista? Ja kauanko menee aikaa siihen, että pääsee taas unirytmiin kiinni?





Oletko valmis pitämään tilanteen vaatiman ajanjakson lepoa kaikesta muusta, jotta pääset tämän yllättävän asian tuoman lähtökohtien muutoksen takia taas siihen tilanteeseen, jotta voit noudattaa viikkosuunnitelmaasi?






Nämä ovat niitä valintoja. Ne eivät aina tunnu siltä. Kipuihminen voi tuntea, että jos haluaa tehdä jotain "normaalia" niin siitä joutuu maksamaan kivuliaan hinnan. 







Ja näinhän se on. Kiputilanne muuttuu aina, kun lähtökohdat jotenkin muuttuvat.

Mutta siinä auttavat ne valinnat ja suunnittelu / tavoitteiden asettaminen ja unelmat. 

Sinä valitset.

Kehohyvinvointi

Kuinka kehohyvinvointisi laita on?

Se ei suinkaan ole sama asia, kuin kysyä, kuinka voit.

Kehohyvinvointi tarkoittaa kehon hyvinvointia, ja sitä viestintää, joka sinun ja kehosi välillä kulkee.

Ehkä termi avautuu paremmin, jos muokataan kysymystä vaikka näin:

Kuinka olet huolehtinut kehosi hyvinvoinnista tänään?

Mitä kaikkea kuuluu kehohyvinvointiin?

Se tietysti riippuu jokaisen yksilön lähtökohdista. 





Ruoka. Lepo. Liike. Ajatus. Tiedostaminen. Asenne. Kyseenalaistaminen. Huomioiminen. Siinäpä muutamia mainitakseni.







Ihmisillä on sellainen yleinen harhakuva, että kehon kanssa asioista voi joustaa. Jos nyt kaikesta ei tule huolehdittua, se ei ole niin justiinsa. 

Jos lenkin jälkeen jää venytykset väliin, äh.... antaa olla.

Jos nyt ei muistanut syödä ja juoda kunnolla, äh.... mitä se nyt haittaa.

Jos johonkin koskee, äh.... kaikki muut velvollisuudet ovat tärkeämpiä.

Jos mieli on mustana tai mustelmilla, äh.... elämä on.

Väärin. Se on totta, että vaikutuksia ei lyhytkestoisissa laiminlyönneissä huomaa. Mutta keho muistaa kyllä.






Jokainen kerta, kun kehon hyvinvointia laiminlyö, se heikentää ja muuttaa kehon omia lähtökohtia.

Milloin tämän sitten huomaa?

Siinäpä se, huomaako sen?

Se on tietysti yksilöllistä, miten kenenkin keho reagoi ja antaa niin sanotusti takaisin. 

Mutta se, mikä tässä on se huolestuttavin osuus, on kehoviestinnän vääristyminen.

Itse olen kokenut nyt kantapään kautta, kuinka tärkeää kehoviestinnän tulkitseminen on. Nyt kun olen päässyt enemmän liikkumaan, se on tietysti aivan mahtava asia. Kääntöpuolena siinä on se, että en ole osannut syödä oikein. Tai mitoittaa energioita oikein.






Liikkuminen sai minut pahoinvoivaksi. No, pahoinvointi on tuttua minulle. 






 En ole pitkään aikaan enää pitänyt ruokapäiväkirjaa tai kirjannut kaloreita ylös. Se on työlästä hommaa, ja luotin siihen, että osaan jo arvioida kuinka paljon tarvitsen ravintoa vuorokauteen.






Kun pahoinvointi lisääntyi, en huomannutkaan etten syönyt enää samalla tavalla kuin aikaisemmin, vaan huomaamatta ruoan määrä väheni.

Kehoni sanoi minulle, ei ruokaa. Eli vaste syömiseen oli pahoinvointinen olo.

Tämä oli sitä väärää kehoviestintää.

Minulla on tehtynä listoja. Listattuna on kivunhoitomenetelmät, mitä käytän mihinkin kipuun. Ja seikkaperäisesti selvitetty, mitä tehdä silloin kun kipukohtaus iskee.






Vaikka oloni oli täysin voimaton, en jaksanut enää mitään tehdä, edes haarukkaa nostaa, satuin lukaisemaan yhtä näistä listoista.






Samassa tajusin, että nyt on aika listata mitä kehoni tarvitsee.





Ja sieltähän se löytyi. Ruoan puute. Pahoinvoinnista välittämättä aloin syödä enemmän, taas alkuun väkisin, mutta se kannatti. Huomasin heti myönteiset vaikutukset. Uusi lista on siis syntynyt. Välillä tarkistan sitä, onko kaikki perustarpeellinen tehty ja huomioitu. 







Väärällä kehoviestinnällä voi olla hurjatkin seuraukset. Ongelma vain on siinä, että tätä on kauhean hankala tunnistaa.







Täytyy kyseenalaistaa täysin oma ajattelu ja tekeminen, kun tätä asiaa tutkii omalla kohdallaan. Realistiset asiat listattuna, mitä pitää olla huomioituna / tehtynä. Sitten rehellinen pohdinta, onko näin tehty, mitä puuttuu, mitä muutetaan ja kuinka se tehdään.







Arjen tilanteet ovat erilaisia ja joskus niiden muutosten tekeminen tuntuu mahdottomalta, jopa ajanhallinnallisesti. 







Ota silloin 3-4 uutta asiaa, jotka sujautat sinne arjen lomaan, niiden tavallisten tekemisten joukkoon. Vaikka aluksi voi tuntua siltä, että arki ei jousta yhtään, pohtiessa varmasti tulee tilanteita, joissa voi kehohyvinvointiaan huoltaa ja lisätä.

Esim: 

1. Jalkojen venyttelyt voi hoitaa siinä samalla kun riisuu kenkänsä. Jatkaa sitten muihin askareisiin.

2. Hengitys. Palleahengitys. Voi tehdä missä ja milloin vain. Pakottaa oman kehon huomiointiin ja läsnäoloon.

Kehohyvinvoinnille,

Mollissa vai duurissa?

Tunnetko olotilasi olevan mollivoittoinen?

Miksi?

Minä havahduin tähän samaiseen kysymykseen. Olen alkuvuoden pohtinut isoja asioita ja tehnyt oivalluksia, jotka ovat omalta osaltaan tuoneet ja luoneet uusia lähtökohtia. 

Mutta olotilani on kuin liisteriä tassuissa ja tossuissa. 

Mukaan tarttuu vain negatiivista tunnetta ja se luo ahdistusta ja maailmantuskaa. 

En huomannut pitää rajoistani kiinni ja näin ollen eksyin negatiivisuuden tunnekehälle. Tämä aiheuttaa ahdistusta sen takia, että kaikki näyttäytyy sen vuoksi negatiivisen kehitysmallin mukaan.






Tämä suorastaan raivostutti minua, ja eräänä iltana juuri ennen nukahtamista muistin erään asian, ja tein päätöksen, että tähän negatiiviseen rämpimiseen tulee nyt loppu, siis heti aamulla.






Maailmassa tapahtuu kaikenlaista ihan koko ajan ja tilanteet sekä olosuhteet elävät.

Mihin me voimme vaikuttaa kaikkein eniten?

Itseemme ja omaan ajatus- ja käyttäytymismalliimme.

Muistin vastakohdan negatiivisuuden tunnekehälle, tiedätkö mikä se on?

Se ei ole tässä tapauksessa positiivisuuden tunnekehä, vaikka se voidaan myös sinne kuuluvaksi mieltää.

Kyse on ilosta, iloisuuden ja rentouden tunnekehästä.

Mikä on sellainen asia, joka luo iloa ja rentoutta, ja on ilmaista?

Nauraminen!

Nauraminen ei kuulu vakiokalustona jokaiseen päivääni. Samantien hölmistyneenä kyselin itseltäni, miksi ei? 





En tarkoita tällä sitä, että nauramalla voidaan keilata kaikki tunteet kumoon, vaan tarkoitan sen fysiologisia vaikutuksia sekä endorfiiniryöppyä.





Tajusin, että elämässäni ei ole juurikaan asioita joille nauraisin. Vitsitkin harvoin uppoavat minuun. 

Eihän tämä kuitenkaan nauramista estä.

Olen käyttänyt ryhmävalmennuksissa muinoin erästä lasten leikkiä.
Kokeilin tätä itselleni ja voi tokkiisa, tuntuipa se hyvältä.

Näin se menee:

Mene selinmakuulle ja laita kädet pallean päälle. 

Ala toistaa ääneen HAH HAH HAH HAH, HEH HEH HEH HEH, HIH HIH HIH HIH, HOH HOH HOH HOH niin monta kertaa, että alkaa naurattaa. Toimii!

Tämä on hallittu harjoitus. Tunsin jo ensimmäisen kerran jälkeen, kuinka hartioissani helpotti ja olo tuntui fyysisestikin kevyemmältä. Rentoutus oli saavutettu.

Kehityskokemuksena ajateltuna / koettuna

Mitä saavutit?

Millainen tunnetilasi on?

Mikä nousi mieleesi?

Mikä muuttui / tulee muuttumaan?

Ilon ja rentouden puolesta,

Muutummeko me?

Hyvää alkanutta uutta kuluvaa vuotta.

Vanha sanonta - uusi vuosi ja uudet kujeet - toistuu ihmisten puheissa ja kirjoituksissa usein tähän aikaan vuodesta. 

Mitä se oikein tarkoittaa?

Kollektiivisesti ajateltuna uusi vuosi on ikään kuin uusi puhdas alku, joka mahdollistaa uusia asioita. Se mielletään toivon tuojaksi.

Moni päätyy tekemään lupauksia tulevalle vuodelle. 

Teitkö sinä?

Miksi nämä lupaukset eivät välttämättä pidä?

Olisiko syytä pohtia, mitä näillä lupauksilla haetaan?

Miten ja miksi haluat elämäsi / itsesi muuttuvan?

Kun näihin on saanut vastauksen, voikin alkaa miettiä,

ovatko ajatusmallisi sekä toimintatapasi sellaisia, jotka mahdollistavat muutoksen tapahtua?

Vastuullinen kehitys. Siis mikä?





Vastuullisuus on termi, jonka jokainen mieltää eri tavalla. Kaikki riippuu siitä, mistä lähtökohdista tätäkin termiä katsoo.





Mutta yksilön kehityksessä vastuu lepää ajatusmallien ja toimintatapojen analysoinnissa. Kestävä kehitys syntyy vain pohtimalla reaktioita ja vastareaktioita, sekä välillisiä että välittömiä vaikutuksia.

Mitä se muuttuminen sitten tarkoittaa?

Ovatko kehitys ja muuttuminen toistensa synonyymejä?

Kävin keskustelun erään ihmisen kanssa, jonka kanssa emme ole olleet tekemisissä moniin vuosiin.
Jäin pohtimaan, kun hän sanoi: mikään ei ole muuttunut ja mitään ei ole tapahtunut näinä vuosina, että onko asia tosiaan näin?





Keskustelun edetessä luonnollisesti kävi ilmi, että paljonkin on tapahtunut ja asioita muuttunut, mutta mikä saa meidät sanomaan, että mikään ei ole toisin?

Mitä me odotamme?

Odotamme jonkinlaista kehitystä ja edistystä suhteessa johonkin.

Tämä voi nyt olla karkea yleistys, mutta minulla on käsitys, että varsinkin me milleniaalit koemme herkästi jotenkin huonommuutta sen vuoksi, että elämässä ei ole tapahtunut juuri tuota odotettua edistystä suhteessa johonkin asiaan.

Mistä se sitten johtuu?

Kuinka paljon sosiaalinen paine vaikuttaa huonommuuden tunteeseen, jos et halua / saavuta niitä asioita, joita yleisesti pitäisi haluta / saavuttaa?

Jäin keskustelun jälkeen pohtimaan omaa muuttumistani. Olenko muuttunut ihmisenä kun ajatusmallini ja toimintatapani ovat muuttuneet? 

Yksilön vastuullinen kehitys on kyllä huomioitavissa. Sen voi nähdä uhkana tai mahdollisuutena, riippuen taas siitä, mistä lähtökohdista tilannetta elää. Ja nämä reaktiot puolestaan aiheuttavat loputtomasti uusia kysymyksiä. 

Harrastatko lahjoja?

Olen yleisen mielipiteen mukaan hyvinkin tylsä ja tyly tyyppi, koska pääsääntöisesti en harrasta joululahjoja.

Vai harrastanko sittenkin?

Lahjat ovat luoneet minulle aina paineita. Materia ahdistaa minua, samoin materian ostaminen toisille ahdistaa minua.





Elän sen periaatteen mukaan, että materiaa hankitaan tarpeen mukaan, ja aina tuo tarve ei ajoitu jouluun.






Ruoka, käyttötavarat ja raha ovatkin mielestäni oivia joulumuistiaisia, jos haluaa / pystyy toista muistamaan. Lahjaksi niitä kaikki eivät kuitenkaan kelpuuta.





Olenkin nyt tullut siihen tulokseen, että otan pettymyksen mieluummin vastaan siitä, etten hanki materiaa lahjaksi, kuin luovun omasta ideologiastani. 

Sitten tapahtui kehityskokemus ja oivallus.

Naapuri tuli ovelle toivottamaan joulutervehdyksensä ihan henkilökohtaisesti. Avatessani oven, aistini huomioivat jotain. En vielä saanut kiinni siitä mitä se oli.





Rupatellessamme kuulumisia, katselin, kuulostelin ja havainnoin. Edelleen jotain suurta oli aistittavissa, ja merkkejä oli ilmassa, mutta kokonaisuutta en osannut vielä pukea sanoiksi.

Hänen kertoillessaan omasta tilanteestaan, se rysähti tajuntaani, mikä oli muuttunut.

Katsoin häntä ihaillen (tai en voinut lakata tuijottamasta) ja kiitin häntä siitä, että sain todistaa hänen kehittyneen. Ihan viaton ja täysin spontaani ja vilpitön lause.

Ja mikä parasta, hän otti täydellisen kopin. Siitä saattoi viimeistään huomata, että kestävä kehitys oli saavutettu. Hän katsoi minua hieman hämmentyneenä, mutta kiitti siitä, että huomioin asian ja pyysi minua -luonnollisesti- perustelemaan kantani.







Hänen minuutensa oli eheytynyt. Olen tuntenut hänet joitakin vuosia ja hänen minuutensa on ollut rikki. Ei ole enää. 

Se, mikä kiinnitti huomioni oli, että hänestä ei huokunut mikään tunne. 

Hän oli siinä omana itsenään, löytäneenä oman olemassaolonsa. 

Yllättävää oman minuutensa löytymisessä on ehkä se, että se ei tuota mitään negatiivista eikä mitään positiivista, vaan on täysin neutraalia.

Minulle tällainen kehityskokemus oli lahja, joka lämmittää yhä. Yleensä kokemus, joka jaetaan jonkun kanssa muistetaan vielä vuosien päästäkin.

 Miten sitten kehityskokemus muuttaa sen yhdessä jakaneita?

Ensimmäisen kerran koin antaneeni toiselle merkityksellisen lahjan, vaikka se ei ollutkaan suunniteltua. Hän kiitti minua siitä, että oli saanut oikean joululahjan. 

Vastuulliselle kehitykselle,

Scapegoat

Olen aina ollut hyvin kiinnostunut kaikenlaisista rikossarjoista tv:ssä ja etenkin kirjoina.

Tänään koin oivalluksen, miksi.

Siksi, että minua kiinnostaa ihmisten motiivit. Miksi he toimivat niin kuin toimivat. Tämä koskee ihan kaikkia elämänalueita, ihmisten motiivit sanomisille ja teoille.

Oletko koskaan miettinyt miksi toimit niin kuin toimit?

Tai miksi sanot asioita, niin kuin sanot?

Oletko koskaan huomioinut, miksi oletat toisen sanoista tai teoista jotain?

Tai oletko ajatellut, miksi ajatuksesi johtavat tiettyihin oletuksiin?

Minä oikein hämmästelin omaa ajatusmalliani tänään. Kuinka ihmeessä, minä - ihminen, joka kyseenalaistaa paljon asioita,-  uskoo silti sokeasti siihen, että myös kanssaihmiset toimivat faktojen perusteella?






En tiedä, olen isojen vastuukysymysten äärellä joutunut pohtimaan, mitä tosiasioiden kieltämisestä seuraa? Ja kuka siitä hyötyy? 

Mikä on motiivi sille, että toisesta tehdään syntipukki?

Oletko koskaan ajatellut kuka tai mikä sinun syntipukkisi on?

Miksi vastuu omista ajatuksista, sanoista, teoista tai olettamuksista pitää vierittää jollekin toiselle?

Jos toinen käskee sinun hypätä kaivoon, - ja hyppäät- mikä sinun motiivisi silloin on?

Ja ehkä suurin kysymys, johon itsekin kompastuin tänään:

Miksi me reagoimme asioihin aina olettamalla jotain?

Motiiveille,

Ps. Suuri ja sydämellinen kiitos niistä kaikista sähköposteista, joissa on myötäeletty terveydentilaani. Kuume on edelleen poissa, josta olen hyvin iloinen.