Lähestyvä syntymäpäiväni on saanut minut monien muiden vuosien tavoin pohtimaan asioita. Yleensä heti juhannukselta minut valtaa valtava levottomuus, ja surumielisyys on vallalla ennen heinäkuun puolivälissä olevaa syntymäpäivääni.
Tänä vuonna olin kuitenkin jo ajoissa. Aloin varautua tähän asiaan jo toukokuun alussa.
Ai miksikö?
Tänä vuonna syntymäpäiväni on minulle henkilökohtaisesti erilainen, kuin aiemmin. Mittariin pamahtaa 35 vuotta. Se on myös eräänlainen mittapaalu tällä sairauden hallinnoimalla jaksolla elämässäni.
Kun makasin kuoleman rajoilla hyvin pitkän tovin, niin silloin päätin, että jos eloon jään, niin asioiden on syytä muuttua - monellakin saralla, mutta ennen kaikkea on päästettävä irti aina syntymäpäivääni varjostaneesta murheesta.
En itseasiassa edes tiedä syytä sille, miksi syntymäpäiväni on saanut varjon ylleen. Muistan vain äitini vihan, joka sai aivan mullistavat mittasuhteet aina syntymäpäivänäni. Lapsuudessa en juurikaan osannut kiinnittää asiaan niin huomiota. En osannut kaivata juhlia, sillä ne päättyivät aina yleensä äitini raivokohtaukseen, joka kohdistui minuun sekä kaikkiin vieraisiin, jos heitä paikalla oli.
Voi ehkä uskoa, että pikkuhiljaa kukaan ei halunnut enää tulla, ja itse en halunnut kokea sitä nöyryytystä.
Aikuisenakaan en ole oikein osannut juhlia, sillä aina syntymäpäivänäni sain äidiltäni kirjeen, jossa hän lyhyesti sanottuna kertoi minun pilanneen hänen elämänsä, ja hän toivoi että olisi tappanut minut silloin kuin siihen oli mahdollisuus.
Sanathan voivat tarkoittaa ihan mitä vain. Totuutta tuskin tulen koskaan selville saamaan, mutta totuus olisi kuitenkin aina parempi tietää.
Siksi, että totuus ei koskaan pysty siihen,
mihin mielikuvitus pystyy.
Reilut 11 vuotta sitten asia kuitenkin muuttui. Äitini kertoi minulle, että hän muuttaa syntymäpäiväni merkityksen avioitumalla sinä päivänä uudelleen. Näin hän saa päivälle positiivisen merkityksen.
Ilmeisesti tämä häntä auttoi. Olen iloinen siitä.
En ole sen jälkeenkään osannut juhlia. Ja nyt olen oivaltanut, miksi en ole osannut.
Olen ollut kiinni murheessa ja syyllisyydentunteessa. Toimintamalli jäi päälle, ja tunnelukko jäi päälle, vaikka itse aiheuttajaa ei enää ollutkaan.
Sitten koitti toinen ongelma.
Miksi minua oikein pitäisi juhlia?
Pohdin tätä asiaa itselleni aivan vääristä lähtökohdista. Oivalsin sen, että minä en ole vastuussa siitä kenellekään, että elän. Joten miksi olemassaoloani pitäisi kenellekään mitenkään perustella.
Kun oikeat kysymykset, joita pitäisi pohtia ovat;
Kuinka annan arvon elämälleni?
Kuinka juhlistan sitä, että olen saanut elämänlahjan?
Kuinka toteutan joka päivä sen, että annan keholleni, mielelleni, arjelleni, tekemisilleni ja tekemättä jättämisilleni sen arvon ja aseman, joka niille kuuluu ihan olemassaolon lähtökohdista?
Kuinka pidän huolta siitä, että tekemiseni ovat oikein myös kehoani kohtaan, joka elämisen minulle mahdollistaa?
Miten juhlia elämää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti