🎈#Etävappu 🎈🎈

Kiitollisuuden määritelmä

Nyt on ollut vauhti päällä. Tämä on 20. postaus tässä kuussa. Olin niin ylpeä saavutuksestani, sillä maaliskuussa tein ennätyksen 11 postausta.

No, ennätykset on näköjään tehty rikottaviksi. 🎉

Olen pohtinut kiitollisuutta. Kävin erään henkilön kanssa asiaa pohtimaan tuossa aamutuimaan.

Vaikka paljon on kokenut, niin kuitenkin suhtaudun siihen oppimiskokemuksena.

Olen kirjoittanut tästä jo vuosia sitten.

Olen kuitenkin ymmärtänyt sen, että jokaisen polku on omanlaisensa.

Vaikka yhteiskunta määrittää asioita ja asenteita, silti jokainen jää täällä kulkemaan sitä omaa tietään, mihin se sitten matkoillaan viekin.

Taidot ovat avainasemassa heti ajattelun lahjan rajapinnassa.

Jos taitoja ei kotona kasvavalle lapselle opeteta, on hän todella valmistautumaton elämään.

Luin tästä tutkimuksen, jonka mukaan ylihuolehtivien vanhempien lapset keskimääräistä enemmän käyttävät päihteitä ja eivät löydä omaa paikkaansa yhteiskunnassa.

Se on kirotun sääli. Se on tuhlausta.

Opettaminen ei paljoa vaadi.

Sanoo meikäläinen, entinen ammattikasvattaja. (En löytänyt tähän silmiään pyörittelevää emojia.) 

Itse olen kiitollinen siitä, että olen oppinut tekemään työtä jo lapsesta saakka.

Käytäntö opetti siis selviytymisen toimintamallin, vaikka sitä ei kukaan varsinaisesti opettanutkaan.

Ei se kiitollisuuskaan automaattisesti ilmaannu. 

Ihmisen täytyy ymmärtää ja prosessoida se 

🍊mitä on saanut ja suhteessa mihin?

🍊Mikä olisi voinut mennä toisin, ja 

🍊mihin se olisi mahdollisesti voinut johtaa?

Muutoin me näemme vain vaikeudet. Tai vastaavasti helppoudet. Se johtaa helposti uhriutumiseen. 

Eihän sellainen ihminen, joka on niin sanotusti saanut kaiken valmiina tai helposti, osaa olla kiitollinen. 

Ja miten ihmeessä osaisi? Ei ole olemassa ponnisteluja, eikä vertailukohtaa. 

Sekin on vallankäyttöä, jos laittaa toisen elämään valmista tietä. 

Tässä yhteiskunnassa se kuitenkin määritellään kiitollisuuden arvoiseksi. 

Niin, kiitollisuus. 

Se kumpuaa sieltä, mikä resonoi omiin arvoihimme. Olemme saaneet jotain sellaista, josta oma arvomaailmamme kiittää. 

Kiitollisuus voi olla myös ohinenevä olotila. 

Olemme menettäneet jotain, mutta olemme saaneet tilalle jotain. 

Hetkeksi mieli täyttyy kiitollisuudella. Tai kuvaamme olotilaa kiitollisuudeksi. 

Ilmiö juontaa juurensa ajattelumallista.. Onneksi kuitenkin kävi näin.. 

Kun aikaa kuluu, ja aika alkaa kullata muistoja, haalistuu tuo kiitollisuus, 

Jos sitä ei ylläpidä. 

Hyvä toimintamalli on muistaa, 

🍍mitä koki suhteessa mihin ja 

🍍miksi on aihetta olla siitä edelleen kiitollinen? 

🍍Mitä se kokemus on mahdollistanut juuri tähän hetkeen? 

Kiitollisuus määritelmänä käsittää kuitenkin sen, että olemme saaneet jotain itsellemme arvokasta, 

Meidän pitäisi tehdä vastapalvelus. 

Ihminen voi määritellä esim rahan arvolla, kuinka toinen voi osoittaa kiitollisuutta. 

Se voi olla menestystä tai sitten valuuttaa. Se voi olla myös tietynlaista vaadittua käytöstä. 

Kun elämä antaa meille mahdollisuuden ja aiheen kiitollisuuteen, 

Miten vastapalvelus siinä kohtaa hoidetaan? 

Miten elämälle ylipäänsä voi tehdä vastapalveluksen?

Ja, jos ei voi tehdä.. Jääkö kiitollisuus toteutumatta? 

Kuka ja mikä määrittää sen, milloin vastapalvelus vastaa henkilön saamaa hyötyä? 

Ei sitä niin suoraviivaisesti varmasti voikaan ajatella. 

Kiitollisuuden läsnäolon pitäisi vaikuttaa yksilön perusarvoihin. Sitä kautta se vaikuttaa yksilön toimintamalleihin, 

Joten tämä prosessi pitäisi lopputulemanaan tuottaa jotain hyväksi luokiteltavaa kehitystä. 

Siis kiitollisuuskin kumpuaa lopulta vain ja ainoastaan muutoksesta. 

Onko se ennallaan?

Somessa kiertää video, jossa lapsille opetetaan miksi ei saa kiusata ketään koskaan.

Löytyy #RaiseThemRight

Videossa äiti opettaa kahta alakouluikäistä lastaan.

Hän näyttää heille sileää valkoista A4-paperiarkkia.

Hän käskee lastensa sanoa rumia asioita paperista.

Lapset tekevät työtä käskettyä.

Joka kerran, kun loukkaus tulee, äiti rutistaa paperia kämmeniinsä paperin nurkista alkaen.

Kun paperi on kokonaan rutussa äidin kämmenissä, hän käskee lapsia pyytämään anteeksi.

Kuorossa kajahtaa anteeksi.

Äiti oikoo paperin, ja kysyy..

"Onko paperi ennallaan?"

-Ei ole, kuuluu vastaus. 

Äiti jatkaa.. Ei niin, ja tämän vuoksi te ette koskaan kiusaa ketään.

Ihan todella hyvä esimerkki myös meille aikuisille.

Olen paljon kirjoittanut kiusaamisesta.

Yhä edelleen työstän itse sitä, mitä naapurit ovat vuosien saatossa tehneet.

On toki selvinnyt se, kenellä motiivit oikeasti vallan väärinkäyttöön ja kaaoksen luomiseen.

Kiusaamiseenkin liittyy monenlaisia ihmisiä.

Aina teolle on kuitenkin motiivi.

Tuo motiivi voi olla ihan puhtaasti hyötyminen jostakin.

Kiusaaja osaa kyllä valita ne henkilöt, keitä käyttää saavuttaakseen tavoitteensa.

Kukaan ei ole luontaisesti niin tyhmä, etteikö ymmärtäisi tekojensa seurauksia.

Siksi toisen nöyryyttämiselle ja kiusaamiselle on aina olemassa myös hyötyaspekti.

Niin valitettavaa kuin se onkin. 

Kummipoikani rippikesänään oli kanssani keittiössä. Hän siinä oli tympääntynyt johonkin kaveriinsa

🤯Ja tämä minun kultamuruseni lausui näin.. 🤯

-Sekin on sellainen ihan vammainen! 

Olin tikkana pojan luona, ja katsoin silmiin. 

-Ei noin saa sanoa! Se on kuule niin, että sitten täytyy kummitädistäkin sanoa noin.. 

Poika kavahti askeleen taaksepäin, ja näytti todella järkyttyneeltä. Kyyneleet kihosivat silmiin ja vierivät poskille. 

Jatkoin keskustelua. Täytyy tietää tarkkaan mitä puhuu. Mitä sanat tarkoittavat. 

Jos et minua halua haukkua, tai anna sitä kenenkään muunkaan tehdä, älä tee itsekään kenellekään niin. 

Ilmeisesti meni tunteisiin, sillä poika tuli vapaaehtoisesti syliin, ja viihtyi halailemassa tovin. 

Me aikuiset näytämme omalla käytöksellämme mallia lapsille. 

Ei ole mitään tehoa, jos kieltää kiusaamisen lapsilta, mutta itse harrastaa sitä avoimesti. 

Ne ihmiset, joilla on voimakkaampia narsismiin viittaavia piirteitä, (piirteitä on meissä jokaisessa), 

Heistä osa harrastaa juuri tätä. Puhutaan rumia, ja pilkataan toisia. He eivät kuitenkaan itse koskaan muista toimineensa näin. 

Jos muistutat asiasta, he kieltävät toimineensa näin. Tai selittävät sen jollain arvokysymyksellä, miksi näin on oikeutettua tehdä. 

Ihminen, joka ei osaa kyseenalaistaa tätä toimintamallia, tai ei ole siihen tarpeeksi vahva, uskoo lopulta. Ja samalla tulee hyväksyneeksi heidän käytösmallinsa. 

He osaavat myös viedä asian aivan väärille urille, joten toinen unohtaa mistä asiasta alunperin oli puhe. 

Heille ei voi antaa palautetta suoraan. Se täytyy tehdä esimerkin kautta. 

Voi sillä hetkellistä hyötyä saavuttaa, mutta valitettavasti se oppi ei kanna. 

Toivoisin, että meistä jokainen osaisi katsoa peiliin, ja perustella sen, miksi on luvallista pilkata toista. 

Olen ihan varma siitä, että yhtään järkiperustelua ei näille asioille löydy! 

Hyötyaspekteja kyllä, mutta järkiperusteluja ei yhtään!

Miksi?

Viime päivät ovat olleet itsemurhauutisten kulta-aikaa. Joka suunnasta näitä on nyt ilmaantunut.

Se on valitettavaa. Se on traagista. Jälkeenjääville melkoinen selviytymiskoe.

Jos syy on selvillä, ne tuntuvat jälkeenjäävistä usein mitättömiltä. Olisihan tuollekin asialle voinut jotain tehdä. Ainahan voi jotain tehdä.

Näinhän me usein ajattelemme.

Se, mikä teossa järkyttää, on se, että hyvänäkin pidetty ihminen kykenee riistämään ihmishengen - tässä tapauksessa omansa.

Se nimetään murhaksi. Itsemurhaksi. Se edellyttää hyvin usein suunnitelmallisuutta. 

Useissa tapauksissa tekoon liittyvällä hetkellä on sen verran monta välivaihetta, jotta ihminen voi tulla katumapäälle. Hän voisi vielä perääntyä.

Siksi teon oikeutus, jos se on selvillä, tuntuu riittämättömältä syyltä tehdä niin.

Valitettavasti vain ihmisen käytös voi olla hyvinkin loogista.

Usein itsemurhan syy on hyvin henkilökohtainen.

Se on jokin tarve, joka ei täyty. Tai sitä ei ole mahdollista jostain syystä täyttää. 

Se on sellainen omaan minuuteen liittyvä asia, jota ilman ei halua tai voi olla ja elää.

Mikään muu ei tätä tarvetta täytä, eikä vähempään olla valmiita tyytymään. Kompromissiratkaisua ei valitettavasti ole olemassa. 

Se johtaa tähän vastakkainasetteluun, joko elämä tai kuolema.

Minäkin olen sortunut henkilökohtaisella tasolla siihen ajatukseen, että se on hyvin itsekäs ratkaisu, jopa pelkurin ratkaisu.

Kuitenkin on hyvin vaikea tuomita ketään.

Usein me kanssaihmiset myös vaikutamme omilla asenteillamme sekä käytösmalleillamme siihen, miten ihminen tähän sisäiseen tarpeen tyydyttämiseen suhtautuu.

Kun kummipoikani luokkatoveri riisti henkensä hirttäytymällä kiusaamisen vuoksi, silloin tuntui minunkin uskoni ihmisen kehitykseen pettävän.

Enhän voi tietää tuossakaan tapauksessa kaikkia yksityiskohtia tai lopputulokseen johtaneita vaiheita. 

Lasten kohdalla on vaikea ymmärtää sitä, miksi elämän halutaan päättyvän. Sielläkin vaikuttavat kuitenkin täysin samat syyt kuin edellä kuvasin.

Ja jokainen, jolla on tunneside lopulliseen ratkaisuun päätyneeseen ihmiseen, kokee aivan varmasti jonkinlaisen muutoksen omissa arvoissaan.

Tietysti menetyksen tuskan lisäksi. 

Onko itsemurha sitten aina väärin? 

Sairaan ihmisen kohdalla asiaa usein selitetään hyvänä ratkaisuna. Pääsi pois, ei tarvinnut kärsiä. Tai ei ole enää muiden vaivoina. 

Tai rikollisen kohdalla.. Päästiinpäs siitä, ei enää tee kenellekään pahaa. 

Eli, on olemassa yleisesti hyväksyttyjä ratkaisuja elämän päättämiseksi. 

Ei ehkä tulla ajatelleeksi sitä, että hyväksyminen jossain tapauksessa antaa oikeutuksen kaikissa tapauksissa. 

Ei ole loogista tuomita toista, mutta hyväksyä ja kannustaa toista. 

Olemme paljon vartijoina siinä, miten suhtaudumme ihmiselämään ja oikeuteen elää.

Lauantai ehtoon rupattelu

Olipa ihana rupattelupuhelu siskoni kanssa näin lauantai-illan ratoksi.

Hän puhua pulputti iloisena arkeensa vaikuttavista asioista.

Huomasin muutaman muutoksen aiempaan. Totesin vain, että hänellä taitaa olla jotain uutta ideaa mielessään.

Hän ihan ärsyyntyi hyväntahtoisesti minuun. - Sinä olet aina ollut tuommoinen.. noh.. näkijä.

Hän sai minut hymyilemään. - Ei murunen, ei näkijä.. En osaa ennustaa.. Osaan lukea sinua. Tarkemmin eritellen osaan analysoida käytöstäsi. Joten minulta on turha yrittää salata asioita. 

Hän murisi langan toisessa päässä ensin jotain, ja sitten innostuksissaan selitti uusia ideoitaan. 💖

Olen järkyttynyt lähinnä siitä, että tämäkin asia on yllätys lähipiirissäni.

Ilmeisesti ammattitaitoni ei heitä ole vakuuttanut.

Aina muutos käytöksessä ei tarkoita pelkkää pahaa.

Yleensä huomaan muutokset. Aina vain en viitsi niitä ottaa puheeksi. 

Ihana oli kuitenkin, että siskoni koki tämän "näkemisen" sparraamisena. Hän sai uusille ideoilleen uusia ideoita, kun kävimme näkökulmien vaihtoa asiasta.

Hedelmällistä keskustelua siis.

Moni kokee tälläisen analysoinnin pelottavana.

Silloin, kun toinen on avoimella mielellä ja haluaa oivaltaa asioita, silloin pelko katoaa, ja fokus pysyy käsiteltävässä tavoitteessa.

Liian usein ajatellaan tunteella, että pyrin vesittämään asian tai tiedän paremmin. 

Tuo tunne johtuu itseluottamuksen puutteesta. 

Jokainen, joka uskoo asiaansa, haluaa kehittyä koko ajan. Koska muutos on alati läsnä, täytyy näiden omien oivallustenkin kehittyä. 

Se, että esitän kysymyksiä tai näkemyksiä ihmiselle tärkeään asiaan, pitäisi ottaa luottamuksen osoituksena. Silloin näen siinä potentiaalia sekä kasvun mahdollisuuden. 

Ihmetystä aamuun

Kyllä on ihmetystä ollut tähän aamuun kertakaikkiaan.

Ensinnäkin heräsin klo 4 aamulla siihen, kun joku käveli talon katolla. Talo on kuusi kerrosta korkea, joten oli syytä olettaa etteivät motiivit liikkumiseen olleet aivan viattomat.

Soitin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalle, ja kyselin oliko taloyhtiön puolesta jollakin ihan asiallista asiaa ollut siihen aikaan liikkua katolla. Ei kuulemma ollut.

En sitten tiedä oliko joku varkaus aikeissa, itsemurha-aikeissa tai murha-aikeissa. Tai sitten ihan huvin vuoksi. Ei voi tietää. En jaksanut nousta tivaamaan ikkunasta, millä asialla oltiin liikenteessä.

Aamulla kauppaan mennessä ei ruumiita näkynyt.

Siitä pääsenkin toiseen asiaan.

Aloitin eilen nyt ne tyrniöljykapselit. Ohjeen mukaan alussa otetaan 2 aamulla ja 2 illalla. Näin tein.

Vaatteita pukiessa tänä aamuna ihmettelin sitä, kuinka ei tullut heikotuskohtausta. Ulkona ihmettelin vielä enemmän.

Tuntui, kuin olisin saanut happea enemmän.

Ja takana vasta ensimmäinen vuorokausi tuotteen käyttöä. Tämä antaa olettaa, että öljy on minun keholleni tärkeä ainesosa.

Vaikka itku silmässä iloitsin suunnattomasti siitä, että olo helpottaa, ja näin nopeasti toi jo huomattavan helpotuksen,

Sai asia minut samaan aikaan hyvin surulliseksi.

Olisiko se ollut niin suuri ponnistus huolehtia minun ruoastani ja tarvittavista ravintoaineista?

Olisiko se tosiaan vaatinut niin paljon, ettei sitä voinut toteuttaa?

Tiedostan sen, että saan hamaan tulevaisuuteen kysellä tuota.

Vastausta kukaan ei kykene minulle siihen antamaan. Eikä kukaan joudu vastuuseen siitä, mitä minulle on tehty.

Näin se asia vain on.

Henkilöt, jotka ovat vaikuttaneet siihen, etten ole saanut mitään helpotusta oireiden tuomaan kärsimykseen, ovat ihmisiä, jotka ovat välinpitämättömiä.

Välinpitämättömyys on pahinta. Se on rakkauden totaalinen vastakohta. Jos ihminen tuntisi vihaa, hän tuntisi silloin jotakin.

Välinpitämätöntä ei kosketa mikään. Ei edes tieto, että itse on aiheuttanut toiselle kärsimystä. Valitettavasti.

Samaan aikaan tunnen syyllisyyttä näistä katkerista ajatuksistani. Koska, jos minulla on kaksoissisko, ja hän on kuollut, mikä oikeus minulla olisi valittaa? 

Hän olisi maksanut asioista hengellään, minä terveydelläni. 

En tiedä, voisiko se olla selviytyjän syyllisyyttä, mutta minä olen kuitenkin saanut olla hengissä. 

Se ei kuitenkaan vähennä sitä tosiasiaa, että pahoja asioita on minullekin tehty. 

Apteekki

Ruokakaupan lisäksi on olemassa käyttötavaroiden kauppa, jonne saan upotettua joka ostokerralla pienen omaisuuden. Nimittäin apteekkiin.

Juuri sain paketin kotiovelle.

Olen kärsinyt kuivista silmistä nyt jo useamman kuukauden, joten ostin liposomisilmäsuihketta.

En ole vuosiin käyttänyt mitään, joten olikin melkoinen yllätys, että nykyään tämä tuote suihkutetaan suljetun silmän päälle, ja sitten räpytellään sitä silmän pinnalle.

Kokeiluun menee heti, kun saan kasvot pestyä.

Varsinaisesti tärkein tuote on kuitenkin tyrniöljykapselit.

Olen tehnyt laajaa tutkimustyötä, ja totesin ottavani käyttöön tämän tuotteen.

Ensimmäiset kapselit vedetty huiviin.

Sairauteni kannalta on elintärkeää, että keholle antaa mahdollisuuden optimaaliseen toimintaan. Se tarkoittaa sitä, että on tehtävä kaikkensa, jotta tukee kehon toimintaa. Minä tykkään siitä, että käyttämäni tuotteet ovat monipuolisia vaikuttavilta ominaisuuksiltaan. Maksimaalinen hyöty. 

Tyrniöljy on yksi maailman rikkaimmista ravintoaineista ja se sisältää noin 180 elimistölle tärkeää ravintoainetta.

Kosteuttaa tehokkaasti kuivia silmiä.

Suojelee maksaa. Tyrniöljy sisältää noin 60 elimistölle tärkeää antioksidanttiyhdistettä. Ne suojelevat maksaa erilaisilta epäpuhtauksilta.

Edistää verenkiertoelimistön terveyttä. Tyrniöljy on voimakkaasti tulehduksia vähentävä rasvahappo.

Sisältää lisäksi E-vitamiinia ja beetakaroteenia, josta elimistö muodostaa tarvittaessa A-vitamiinia.

Ja tässä mainittuina vain ne perusteet, joiden takia itse haluan tuotetta käyttää.

Olen koko ikäni kärsinyt voimakkaista vatsataudeista ja kuumepiikeistä.

Nyt kun olen asiaan perehtynyt, olisi apua ollut tuohonkin asiaan saatavissa. Ei olisi tarvinnut kärsiä.

No, minkäs teet. Tietoa ei ollut saatavissa. Ei ollut tietoa edes koko sairaudesta.

Nyt on. Ja nyt täytyy toimia sen tiedon oppien mukaan.

Niitä, jotka epäilevät oireideni olemassaoloa edelleen, on olemassa 3 päätyyppiä, kuinka he toimivat. 

1. Ei usko. Ei usko sitä, että samat oireet voivat vaivata usein. Ajatellaan, että käytän oireita tekosyynä. Sitä kautta olen valehtelija. 

2. Uskoo oireet. Ei usko sairautta olevan olemassa. Vaikka sanoisin lääkärin todenneen asian, tämä tyyppi kysyy omalta fysioterapeutiltaan asiaa, joka ei ole koskaan kuullutkaan moisesta. Lopputulema on, että ei voi olla totta. Minä siis valehtelen.

3. Kolmas käytösmalli on sitten se, että liioitellaan oireita. Keksitään tai liitetään oireita erilaisiin vakaviin sairauksiin, joihin ne omasta mielestä sopivat. Tai joita haluaisi minun sairastavan. Lopputulema tässäkin mallissa, minä valehtelen.

On siis huomioitava aina se, kuinka asioihin suhtaudutaan. Edellisessä postauksessa puhuin niistä perusarvoista. Tämä on yksi niistä. 

Miten toimii sairaan ihmisen kanssa? Sen tiedon kanssa, että toinen on sairas? 

Minä kuulun siihen tyyppimalliin, joka etsii ratkaisuja asioihin. 

Siksi tutkin asioita paljon, opiskelen paljon. Siltikään en tiedä vielä kaikkea, edes sairaudestani. 

Eräs ihminen sanoi minulle.. Kuule, sinun ei tarvitse ehdottaa ratkaisuja asioihini, sinun kuuluu vain kuunnella. 

Jouduin vastaamaan hänelle.. Niin.. Silloin olemme sillä tiellä, että minä olen väärä ihminen kuuntelemaan tai tukemaan sinua. Minä en pysty vain kuuntelemaan valitusta asioista, kun niille voi tehdä jotain. Tekeminen on jopa velvollisuus.

Näin me yhdessä totesimme, että emme ole toisillemme sopivia puhekumppaneita.

Arvokartan etuja. Tuntee oman tapansa toimia. Silloin vähenee riski loukata toista tai itseään. 

Minä koen velvollisuudekseni sen, että huolehdin kehoni tarpeista. 

Siksi apteekkiin upposi pieni omaisuus. 

Joten tämä ei ole kaupallinen yhteistyö. Omalla rahalla on ostettu joka tuote. 

Arvokartta

Se paljon puhumani arvokartta. Tuo kapine, joka määrittää ihan jokaisen ihmisen toimia.

Valmennuksessa määritellään ensimmäisenä aina se, mitkä 3 asiaa ovat ne tärkeimmät arvot.

Sillä ei ole mitään merkitystä millaisia nuo arvot ovat. Ne ovat jokaiselle henkilökohtaisia.

Kuitenkin seuraavaksi pohditaan aina sitä, mitä tavoitteita halutaan savuttaa.

Siinä kohtaa yleensä valmennus alkaa tuntua valmennettavasta työltä tai jopa vastenmieliseltä.

On olemassa nimittäin ristiriita, jota harva ymmärtää pohtia.

Nimittäin kovien ja pehmeiden arvojen välinen ristiriita.

Jos kovien arvojen tai ulkoisten tekijöiden arvojen kannattajan tavoitteena on pehmeisiin arvoihin kuuluvat asiat, joutuu työtä tekemään arvojärjestyksen kanssa tosissaan.

Vapaaehtoisesti yleensä kukaan näin toimiva ei halua asiaa toteuttaa. Yleensä se vaatii jonkun konfliktin, jonka seurauksena katsantokanta voi mahdollistaa uuden arvon syntymisen.

Kun taas toisinpäin tehdessä se on vaikempaa. Pehmeistä ja sisäisistä arvoista koviin arvoihin mentäessä ihmisen on kyynistyttävä tai koettava hyvinkin suuri epäoikeudenmukaisuus, jotta muutos on mitenkään mahdollinen.

Ristiriita on siinä, että ihminen voi haluta kumpaankin ryhmään lukeutuvia asioita, mutta niiden saavuttaminen ei ole mahdollista.

Tässä kohtaa jokaiselle tulee vastareaktio. Saan mitä vain haluan. Saavutan mitä vain haluan saavuttaa.

Mielen voima on ihmeellinen, siitä ei ole kysymys.

Kysymys on niistä kolmesta perusarvosta, jotka määrittävät sinut ihmisenä, halusi sitä tai ei.

On aivan eri asia määritellä arvokseen raha, varallisuus, tai talous. Ne merkitsevät aivan eri asioita.

Kaikkiin raha valuuttana liittyy olennaisesti. Kuitenkin niiden määritelmät arjessa vievät jopa äärilaitaisiin toimintamalleihin toisistaan.

Silloin, kun tullaan tilanteeseen, jossa arjessa elo muuttuu radikaalisti ja niiden omien perusarvojen mukainen elämä käy mahdottomaksi, 

Vaaditaan joustoa. 

Kovien arvojen maailmassa tämä jousto on hyvin suuren työn takana. Se tarkoittaa silloin luopumista jostakin itselle tärkeästä. Ja itseä määrittävästä tärkeästä arvosta. 

Siksi vaikeissa tilanteissa on jopa itsetuhoisuus helpompi vaihtoehto, kun muuttaa koko elämää määrittäneet arvot. 

Se ei tietenkään saisi olla näin. Jokaisesta pitäisi löytyä sen verran inhimillisyyttä, että vaikeista asioista huolimatta elämä voi jatkua. 

Kuitenkin. Jokainen päättää arvonsa itse. 

Voimme olla kasvaneet tiettyihin arvoihin, mutta aikuisena päätämme ne kuitenkin itse. 

Syitä voi olla, ja on, lukuisia siihen, mitkä arvot itsellemme valitsemme, ja minkä mukaan määritämme niin itsemme, kuin toiset ihmishenget ja kohtalot. 

Tässä on yksi syy sille miksi maailma tarvitsee lakeja, moraalia ja etiikkaa avukseen. 

Arvojen määrittämisen luulisi olevan hyvin helppoa. Näin se ei kuitenkaan ole. Luulemme helposti, että kannatamme kaikkien hyvinä pitämiä arvoja.

Se on kuitenkin harhaluulo. 

Sen takia tarvitsee määritellä toimintamalleja tavoitteiden määrittelemissä tilanteissa, jotta oikeat arvot selviävät. Toimintamallit määrittävät minkä arvon mukaan missäkin tilanteessa ihminen luonnostaan toimii. 

Ihmemehu

Kävin aamulla kaupassa. Hyvästelin ruokaostosten ohessa myös kauppiaan. Uudet tuulet puhaltavat. Niin hänelle, kuin omalle kaupalleni.

Eniten hirvittää, kuinka paljon uusi kauppias nostaa hintoja. No, se selviää aikanaan.

Siskoni on yrittänyt houkutella minua muuttamaan takaisin Pohjois-Karjalaan, lähemmäksi heitä.

Kerroin kauppiaan vaihdoksen harmittavan, joten hänen mielestään se on oivallinen syy nyt sitten muuttaa. 👍😀💖

Ilonaihetta on taas tarjolla. Tänään on ensimmäinen päivä, kun huomasin asian.

Jokakeväinen maksasta johtuva pahoinvointi-kuume-ripulointi tuli taas.

Pari viikkoa vierähti hyvin pahoinvointisissa merkeissä. Ruoka ei tahtonut maistua.

Tällä kertaa kävin kuitenkin vastahyökkäykseen jo varhain vuoden alussa.

Ostin granaattiomenamehua. Ja join sitä tietenkin, ei se vaan koristeena ollut.

Hyih, että se on hapanta, ja minusta pahaa. Kaikki terveellinenhän on aina pahaa.. 😉

Irvistelen edelleen, vaikka olen sitä jo useamman litran kitusiini nieleskellyt.

Sehän on ihan ihmetuote. Terveysvaikutusten lista on loputon. Käytetään paljon persialaisessa ruoassa. Lisäksi, se ei ole mikään uusi keksintö. 

Hippokrates jo aikanaan suositteli sitä kuumeen helpotukseen.

Se on erittäin ravinteikasta. Mineraaleja; kalsiumia, rautaa, kaliumia. Vitamiineja A, C, E, B5. Ja kuitua. Ihan vain muutamia mainitakseni.

Hyvä maksalle. Vahvistaa ja eliminoi myrkkyjä sekä puhdistaa verta.

Suositellaan vatsakipujen, ripulin ja oksentamisen hoitoon.

Missä tämä ihmemehu oli minun huonoimpina vuosinani?

Miten voi olla mahdollista, että kukaan ei ole tästä vinkannut aikaisemmin?

No, parempi myöhään, kun ei silloinkaan.

Herkullista ja terveellistä. Terveellistä kyllä, herkullisuus jääköön jokaisen omien mieltymysten arvioitavaksi.

Kuitenkin, minulle se toimi. Yksittäisiä kuumepiikkejä tuli muutama.

Se on iso edistysaskel useamman kuukauden kuumeelle.

En oksentanut, enkä ripuloinut pahasti. Muutamana päivänä vain.

Sain syötyä joka päivä jotakin. Ennen kaikkea juotua. Paaaaaljon C-vitamiinia.

Niinpä tänään käpsyttelin tilipäivän kunniaksi kauppaan. Ostin kärryllisen ruokatavaroita, ja valmistin ensimmäistä kertaa 2 viikkoon taas lämmintä ruokaa.

Söin hyvällä ruokahalulla. Mikä on suoranainen ihme.

Hetkellisesti tuli pahoinvointinen olo, mutta se meni pian ohi. Annos ceetä auttoi. 

Olen kyllä niin kiitollinen. Hetkittäin tunnen itseni ihan normaaliksi ihmiseksi. 

Tosin, se menee yhtä nopeasti ohikin, tuo tunne. 

Jos tämän valtavan väsymyksen vielä saisi selätettyä, ja tuntisi olonsa virkeäksi, edes hetkittäin, se olisi kuulkaa eniten paljon se. 

Näin jossain kaupallisessa postauksessa lapsella pullon, jossa oli pilli. Minäkin haluan, korjaan siis, tarvitsen sellaisen. 

Sellainen muovinen kapistus olisi onnenomijaan minulle, rähmäkäpälälle, joka pudottelee lasit. 

Lisäksi, kesällä sellainen olisi helppo ottaa myös ulos, tulisi huolehdittua paremmin nesteytyksestä. 

Viime kesänä ystävä piti minulle puhuttelun, kun ei juomapulloa ollut lenkillä mukana. Kerroin hänelle ottaneeni opiksi, joten sekin oppi on lunastettava. 

Ihmemehulle etsinnässä siis ihmeitä tekevä pullo. 😉

Perintötekijät

Uuno Turhapuro sanoi, että sellaisia ne on ne perintötekijät. Appiukon perintötekijät vaikuttavat hänen käytökseensä. Juuh. 🤭

Totuuden siemen tuossakin.

Olen paljon pohtinut omia perintötekijöitäni.

Missä määrin olen samanlainen tai erilainen, kuin biologiset vanhempani?

Kenen näköinen olen ulkoisesti?

Missä määrin käyttäydyn samoin kuin he?

Tämä on minulle heikko kohta. Se, mitä luulen saaneeni selville heistä, ei mairittele minuakaan heidän mahdollisena jälkeläisenään.

Mikä kaikki on periytyvää?

Ja missä määrin kompensoin heidän tekemisiään tai tekemättä jättämisiään?

Olenko siis luonnostani heidän kaltaisensa ja omien kokemusteni kautta teen työtä oman itseni kehittämisen eteen, etten lankeaisi luonnostani heidän toimintamalleihinsa? 

Vai olenko oikeasti luonnoltani sellainen, miten käyttäydyn?

Lapsena ihan jokapaikassa minulle sanottiin, että olen ulkonäöllisesti kuin isäni.

Nyt aikuisena on selvillä, että hän ei ole isäni laisinkaan.

Joten mistä tämäkin vahvistaminen ja alleviivaaminen ammensi tarpeensa?

Äitini kun suuttui minuun niin, että halusi loukata, hän sanoi minun käyttäytyvän kuin isäni.

Nykytiedon valossa en yhtään tiedä, ketä hän tuollakin kommentillaan tarkoitti?

Varmasti isääni kyllä, mutta ketä heistä?

Kyllä ei ihmisellä pitäisi olla mahdollista olla tälläista sirkusta ympärillään. 

Yhdet rakastavat vanhemmat kiitos tai edes yksi rakastava vanhempi, ei tarvitse olla biologiset. Kuitenkin tieto siitä, mistä on biologisesti peräisin. 

Valehteleminen ja valheilla luodut illuusiot tuntuvat olevan itseisarvo, katsoipa mihin suuntaan hyvänsä näitä elämääni vaikuttaneita yksilöitä. 

Minulle on niin suuri pettymys se, että minut rinnastetaan heihin tai ajatellaan minun pystyvän samaan, sekä toimimaan samoin, kuin he. 

Aina, niin pitkään kuin muistan, minua on sanottu valehtelijaksi. 

No, siihen voi erilaiset motiivit ihmisillä olla, miksi minun uskottavuuteni on täytynyt ampua seulaksi. Ja asia-argumenttien puutteessa on sanottu vain valehtelijaksi, ilman perusteita. 

Sitten sairastuin kipusairauteen, jota kaikki eivät usko. Aika on mennyt eteenpäin, ja tietoa on nyt enemmän kuin silloin. 

Kuitenkin kyseenalaistamista oli lääkäreiden keskuudessa jatkuvasti. 

Muistan neurologisen osastojakson jälkeen, 

- jossa minua oli syynätty puolitoista viikkoa, ja tehty neuropsykiatriset tutkimukset, joiden yksi tehtävä on selvittää taipumus valehteluun-

neurologin kanssa käydyn keskustelun. Teimme silloin eläkehakemustani jo neljättä kertaa. 

Pyysin häntä kertomaan tarkalleen, mitä hän aikoi lausuntoon kirjoittaa tilanteestani, etten sitten hakemuksessa vain valehtele. Tätä sanamuotoa käytin. 

Hän oli järkyttyneenä hetken hiljaa, ja puuskahti sitten närkästyneenä.. No sinä et valehtele! 

Tuli ihan kyyneleet silmiin. Tuon suurempaa luottamuksen osoitusta tai kohteliaisuutta, joka perustuu totuuteen, en ole eläissäni saanut. 

Tutkimuksen valossa voin todeta sen, että minulla ei ole taipumusta valehteluun tai liioitteluun. 

Kuitenkin valehteluksi luokiteltava käyttäytyminen on mahdollista. 

Väärä tieto, niistä johtuvat väärät olettamukset ja odotukset, voivat luoda itsessään valheen. 

Vaikka sitä itse pitäisin totuutena, se ei vähennä sitä tosiasiaa, että on valehdellut. Ei tarkoituksellista, mutta valheellista kuitenkin. 

Siksi en esim tykkää juoruilla. Inhoan toisen käden tietoa. 

Kummipoikani oli menossa viritetyllä mopollaan ajelemaan. 

En tiennyt mopoa viritetyksi silloin. 

Kysyin, minne päin hän on menossa? 

Hän katsoi minua, ja sanoi.. En voi sanoa sinulle, soitat vielä poliisit perään. 

Olin ihan järkyttynyt tuosta kommentista. Hän luotti minun järkähtämättömään oikeamielisyyteeni, ja siihen etten katsoisi läpi sormien hänenkään kohdallaan asiaa. 

Kysyin varuillani, onko minulla siihen jotain aihetta? - Ei vastausta. Teinille tyypillistä väittelyä vain.. 

Tosin mopon virittämisen sain selville vasta kuukauden kuluttua tuosta keskustelustamme, kun hän sai sakot poliisilta. Totesin oikeuden käyneen toteen. 

Onko mahdollista olla erilainen, kuin mitä perintötekijät määräävät?

Tytär ja neljäsosasisko?

Tulin tuossa pohtineeksi ihmisen ahneutta.

Mikä ihmisen siihen oikein ajaa?

En ole tainnut kertoakaan täällä, että minulla on myös - nyt jo edesmennyt- isäpuoli.

Muistan ala-aste ikäisenä, kun äitini esitteli meille uuden puolisonsa. Karjatilallinen, joka asui veljensä kanssa maalla. Hän oli aikatavalla äitiäni vanhempi vanhapoika, jolla ei ollut omia lapsia.

Tai näinhän me kaikki luulimme.

Isäpuoli oli ollut osa elämäämme jo vuosikymmenen, kun puhelinsoitto tuli.

Eräänä päivänä hänelle soitti aikuinen nainen, joka kertoi olevansa hänen tytär.

Muistan tuon vapunpäivän, kun äitini minulle asiasta soitti. Olin itse 19 vuotias tuolloin.

Minä olin aivan innoissani neljäsosasiskosta. Hänellä oli aviomies sekä lapsia jo useamman miehen kanssa.

Tämän tytön äiti oli seurustellut isäpuoleni kanssa ja huomannut olevansa raskaana. Hän ei ollut halunut isäpuoltani puolisokseen, vaan etsi toisen miehen, jonka kanssa meni pikavauhtia naimisiin. Hän oli kertonut, että tyttö on tämän uuden miehen.

Niinpä tämä mies kasvatti tytön omanaan. Tytön rippikesänä asia oli kuitenkin selvinnyt ja tytön äiti oli joutunut tunnustamaan oikean biologisen isän.

Kauheaa draamaa ja tuskaa, tottakai. Tämä mies, joka oli kasvattanut tytön ei halunnut enää olla tekemisissä tytön kanssa. Ja äidinkin kanssa välit olivat nihkeät.

Niinpä noista tapahtumista melkein päivälleen 20 vuotta myöhemmin tyttö otti yhteyttä biologiseen isäänsä eli minun isäpuoleeni.

Draamaa ja tuskaa aiheutui tuosta puhelusta myös meidän poppoolle, ennen kaikkea isäpuolelle.

Minä olen aina halunnut suuren ja meluavan perheen. Sukua on vaikka muille jakaa, mutta silti tuo asia ei ole toteutunut koskaan.

Niinpä suunnittelin innoissani perheillallista rennosti grillaillen kesämökille, kun neljäsosasisko perheineen tulisi esittäytymään.

Olimme huhkineet isäpuoleni kanssa koko päivän suurta iltaa varten. Jännitys oli käsinkosketeltavaa.

Vihdoin auto ajoi pihaan ja suuri hetki koitti, kun isä ja tytär tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa koskaan.

Ei nähty mitään suurta onnea ja iloa. Tämä nainen oli hyvin tyly.

Hän ilmoitti heti, että me olimme siellä hänen mökillään. Mökin omisti isäpuoleni kahden veljensä kanssa.

Tämä nainen myös ilmoitti, että hän on tullut hakemaan sen, mikä hänelle kuuluu, ennakkoperintönsä. Ja myös kaikki ne rahat, jotka isäpuoleni olisi pitänyt hänestä maksaa, vaikka hän ei ollut tiennyt koko lapsesta. 

Lisäksi hän ilmoitti, että ei hyväksy meitä isänsä elämään, meidän olisi poistuttava isäpuoleni elämästä. 

Siihen päättyi minun fantasiani lisäsiskosta ja laajenevasta perhepiiristä.

Me seisoimme yhtenä rintamana isäpuoleni puolella, ja tyttö perheineen toisella.

Vaikka en ollut koskaan kovin läheinen isäpuoleni kanssa, lojaliteetti oli luonnollisesti hänen puolellaan. Hänen veljensä oli minulle hyvin rakas ja isän korvike lapsena ja nuorena.

Vaikka yhdennäköisyys tytön kanssa oli ilmeinen, he teettivät kuitenkin DNA-testin, joka oli huiman kallis siihen maailmanaikaan. Ja samaa verta he olivat. Isä ja tytär.

Oli järkyttävää seurata vierestä, kuinka isäpuoleni murtui. 

Pala palalta hänen tyttärensä, omaa lihaa ja verta, nakersi häntä syyllistämällä. 

Millon mihinkin piti antaa rahaa, koska olihan hän nyt isä. Ja isäpuoleni antoi. 

Meistä isäpuoleni ei kuitenkaan suostunut vaatimuksista huolimatta luopumaan, vaikka tilanne aiheuttikin kitkaa. 

Luulen, että siksikin hän jatkoi rahan antamista. 

Ei sillä, äitini kuppasi miestään ihan samalla tavalla ja samoilla metodeilla. Kuitenkin erona on se, että vaimonsa hän oli itse valinnut, ja halusi pitää. 

Ja äitini motiiveja olen lakannut ihmettelemästä jo ihmisikä sitten. 

Isäpuolen kanssa kävin yhteisen taistelun, kun hänen veljensä sairastui syöpään. Me olimme hänen vierellään, ja minä kuljin hoidoissa mukana, soittelin usein, vaikka asuin jo omillani eri paikkakunnalla. 

Hänen kuollessaan puolentoista vuoden taistelun tuloksena, surumme oli yhteinen. 

Isäpuolen veljen hautajaisissa tyttö osoitti melkoista epäkunnioitusta setäänsä kohtaan. Silloin tuli minun mittani täyteen. 

Hän loukkasi minulle rakasta ihmistä ja hänen muistoaan sekä viimeistä tahtoaan, riitelemällä setänsä omaisuudesta. Se oli testamentattu kummipojalle, mutta tytön mielestä se olisi kuulunut hänelle. 

Joten en halunnut enää olla hänen vaikutuspiirissään. 

Niinpä en enää koskaan tavannut neljäsosasiskoani. 

Isäpuoleni kuollessa vuosikymmen myöhemmin, emme pääseet edes hautajaisiin. Riita tytön ja äitini välillä sai sellaiset mittasuhteet, että hautajaiset peruttiin. He tappelivat hautapaikasta sekä hautajaisista. Ja ihan varmasti myös rahasta, jota ei enää juuri ollut. 

Äitini oli tuhkannut isäpuoleni ja piti salitun aikaa uurnaa itsellään. Näin ollen kukaan meistä muista ei päässyt hyvästejä hänelle jättämään. 

Eikä isäpuoleni päässyt perhehautaan veljensä ja vanhempiensa vierelle. Eikä äitinikään enää kuulemma asu sillä paikkakunnalla, jonne miehensä lopulta hautasi. 

Asia sai mielestäni säädyttömän lopputuloksen. 

Vaikka lapset ovat vanhempiensa jälkeläisiä, niin tässä tapauksessa olen tätä tyttöä ajatellut hyvin rumin sanankääntein. En voi sille mitään.

Kenelläkään ei kuitenkaan ole oikeutta tuhota ja käyttää hyväksi yksilöä ihmisenä, olipa sitten sukua tai ei. 

Nappuloiden painelua

Äsken soi puhelin. Kilpailevasta sähköyhtiöstä. Huoh.

Minua saa harvoin hermostumaan, mutta tuo langanpäässä ollut nuori mies kyllä paineli minun nappuloitani niin, että ärsyynnyin ihan.

Sitä ei kauhean usein tapahdu.

No, työtään hänkin vain teki.

Asia oli niinkin yksinkertainen, kuin sähkön hinta.

Kerroin hänelle, ettei minua kiinnosta hinta. Edellinen 3 kk:n sähkölasku oli 20 euroa. Minulle on aivan sama onko laskun loppusumma 18 vai 25 euroa. Asia ei ole niin tärkeä, että yhtiötä pitäisi vaihtaa. Pyysin kertomaan, minkä muun syyn vuoksi pitäisi yhtiötä vaihtaa.

Hän vain jankkasi, että he ovat markkinoiden halvin, enkö nyt ymmärrä sitä.

Argh! Tyyppi hyökkäsi arvojani vastaan, kun ilmeisesti ei ollut muuta myyntiartikkelia, kuin halvin hinta. Häneltä puuttui tietoa tai taitoa, ja hän otti henkilökohtaisena loukkauksena sen, että en välittänyt hänen myyntiartikkelistaan. Uskomatonta!

Ja kuvitteli vielä voivansa painostaa, vaikka olin sanonut jo ei. Aggressiivista myyntiä. Tiedänhän minä sen.

Itse olen toista koulukuntaa. Teki mieli sanoa tälle kundille etten osta halvinta suklaatakaan vain sen takia, että se on halvinta. Ostan ihan juuri sitä, minkä katson itselleni sopivaksi. 🤯

Tulikin mieleeni tuosta hinnasta raha. Sekä suhtautuminen siihen.

Jotenkin minua huvittaa, kun jonkun harvan kerran puhun lähipiirille jonkun asian ostamisesta, minulle napsahtaa heti kielto tehdä niin. 

Ethän sinä tarvitse, ethän sinä voi, älä tuhlaa rahojasi, liian kallista sinulle... Jne. 

Sanonkin aina, että minäpä teen omillani juuri niin kuin haluan, tietääkseni sinulla ei ole senttiäkään kiinni tässä operaatiossa. 

Olipa kyse sitten juustosta, leivästä tai polkupyörästä. Aina sama laulu. 

Kuitenkin samaan hengenvetoon minua haukutaan pihiksi ja kitsaaksi, jos en heille päin ole työntämässä rahojani. Minun rahoissani esim mikään lahja ei ole liian kallis. Ajatusmallissa on pääasia se, että he hyötyvät minun rahoistani, en minä. 

No jaa. Tuokin kuuluu tähän vallankäyttöön. Jos on hyväksynyt tietynlaisen ihmistyypin lähelleen, tämäkin kuuluu asiaan. Ei sitä kuitenkaan ole mikään pakko hyväksyä.

Varaisälläni oli tapana kiusoitella minua ja varaäitiäni eli hänen vaimoaan. 

Me olimme varaäidin kanssa yhtämieltä siitä, kun saimme jotakin käyttötavaraa kaksi yhden hinnalla tai kolme kahden hinnalla, olimme säästäneet silloin rahaa. 

Varaisän mielestä emme olleet voineet säästää rahaa, koska olimme käyttäneet sitä kuitenkin. 

Varaäitini tyytyi vain huokaisemaan aina syvään ja pyörittelemään silmiään miehelleen. Minut hän huijasi puolestaan tuolla tavoin suu vaahdossa selittämään, miksi on säästetty rahaa. 

Voi sitä poikamaista virnettä ja naurun pilkettä hänen silmissään. 💖

Juuri viime viikolla saapui paketti, ostin alesta koruja auttaakseni pientä yritystä ja saadakseni itselleni kauniita korviksia. Sain kuudet kolmen hinnalla. 

Mikä kauppa! Upeita koruja. Koivusta tehtyjä. Hahmoja upeilla figuureilla ja värityksillä. Bambit saivat jalkani notkumaan, samoin nuottiavaimet ja ananakset sekä joutsenet että flamingot. 

Lämmöllä ajattelin varaisääni, joka olisi nauttinut saadessaan kiusata minua siitä. Ja minä olisin nauttinut siitä yhtä paljon. 

Varaisäni opetti minulle rahasta sen minkä tiesi. Hän oli alan ammattilainen. 

Kuitenkin, vaikka heilläkin oli maallista omaisuutta kiitettävästi, se ei koskaan ollut mikään asia välissämme. He olivat niin jalat maassa tyyppejä, ja yksinkertaisten asioiden ystäviä. 

Varaäitini ei esim koskaan antanut minulle rahaa suoraan. Hän tiesi etten olisi ottanut sitä vastaan. Ylpeys olisi estänyt. Niinpä hän aina pyysi minua tekemään jotain hanttihommia ja maksoi niistä, kuten koiran hoitamisesta lomamatkan aikana tms. 

Varaisäni puolestaan luotti siihen, että vaimonsa huolehti minusta taloudellisesti. Kuulin kerran hänen kysyvän vaimoltaan, oliko hän huolehtinut siitä, että tytöllä on käytössään rahaa. 💖

Eihän heidän olisi tarvinnut. Eikä heillä ollut siihen mitään velvollisuutta. He kuitenkin halusivat ja katsoivat sen oikeaksi toimintatavaksi heille itselleen. 💖

Minä pidän myös yksinkertaisista asioista. Sen lisäksi pohdin aina tarvetta ja tarpeellisuutta. Ja esim sähkön osalta myös piilokuluja. 

Lisäksi nykyään joudun pohtimaan hankintoja eri kriteereillä sairauksieni takia. 

Vaikka olen taipuvainen enemmän säästäväisyyteen kuin tuhlailuun, saatan minäkin silti sijoittaa laatuun. 

Kuitenkaan vaurastuminen ei ole ollut minulle mitenkään tärkeää. Ei siihen kyllä olisi ollut mahdollisuuttakaan, sillä tein jopa 3 työtä kerralla maksellessani äitini velkoja ja rahoittaessani hänen eloaan sekä tukiessani siskoanikin taloudellisesti. (Tosin siskoni on maksanut takaisin joka kolikon, jonka olen hänelle lainannut.) 

Kunnes sairastuin. Eli työurani ei ole noudattanut yleistä kaavaa, ja sen mukanaan tuomia velvollisuuksia siitä, mitä pitää omistaa missäkin iässä. 

Minulle tuommoiset velvollisuudet ovat yhdentekeviä. Jos olisin ollut terve, olisin varmasti tuhlannut tienestini mieluummin matkusteluun ja asumiseen ulkomailla tai soittimiin, kuin autoon tai asuntoon. 

Unelmat ovat kuitenkin niitä, jonka vuoksi minäkin säästän. 

Tämän hetken suurin unelma on hyvä teltta. Erälle olisi päästävä. 

Kuitenkin käytännön arki ei vielä anna toteuttaa tätäkään unelmaa, joten se jää odottamaan tulevaisuutta. 

Aina, kun näin käy ja aikaa kuluu, tulee muuttujia. 

Joko unelma muuttaa muotoaan tai olosuhteet elävät, joten siksi en ole sijoittanut telttaan. En katso tarpeelliseksi hankkia sellaista vain siksi, että EHKÄ se olisi joskus tulevaisuudessa mahdollista. 

Näin se on. Unelmien toteutus ei aina ole rahastakaan kiinni. 

Raha vaikuttaa asioihin, se pyörittää maailmaa. Se mahdollistaa asioita. 

Onnellisuutta se ei kuitenkaan tuo.

Onnellisuus on olotila, mielenmaisema, johon ei valuutta kelpaa maksuvälineeksi. 

Uusi kokemus

Eilen sain päätökseen ensimmäisen kuunnellun äänikirjani. Korvat soivat vieläkin.

Päätin kokeilla itsekin miten kuuntelu oikein onnistuu, kun niin moni äänikirjoja kehuu.

Olen kirjojen kasvattama. Olen aina rakastanut lukemista. Kirja oikeasti kirjana. Kirjan kannet ovat jo lupaus sekä ensiaskeleet koko kirjan kattavaan elämykseen.

Käytännön syistä olen lukenut e-kirjojakin paljon. Niiden hyvä puoli on se, että puhelimelta niitä voi lukea pimeässäkin.

En nimittäin ole muistanut ostaa taskulamppuun uusia pattereita.

Äänikirja ei ollut minusta yhtä hyvä. Tuntui jotenkin omituiselta, että ääni luki minun seikkailuani. Ja minusta väärin. Tunnepainotuksista en ollut samaa mieltä.

Kirjan lukukokemus on minulle niin henkilökohtainen seikkailu, minun henkilökohtainen satuni, hyvin yksityinen kokemus, joten lukija häiritsi minua henkilökohtaisella tasolla.

Keskittyminen on toinen asia. Se sujui yllättävän hyvin, vaikka säännöllisesti sain itseni kiinni ajatusten harhailemisesta, ja osa luetusta tekstistä meni minulta ohi.

Elämys ei kuitenkaan ollut sama kuin kirjan kanssa.

En millään jaksanut kuunnella koko kirjaa, reilua kahtakymmentä tuntia putkeen. Minulla meni siihen 5 päivää. Siis yhden kirjan kuunteluun.

Normaalina kirjana olisin hotkinut teoksen kahteen vuorokauteen. En olisi malttanut lopettaa.

Korviin koski ja päätä alkoi särkeä ensimmäisinä päivinä. Tuntui, kuin korvissa olisi ilmaa.

Ei siis ole minun kuppini teetä, eikä palani kakkuakaan. Teetarjoilut eivät nyt vakuuttaneet minua.

Olen ollut nuorena kesätöissä kirjastossa. Se oli kyllä unelmien täyttymys.

Ei sillä, vietin siellä muutenkin paljon aikaa. Luin kaikkea romaaneista tietokirjallisuuteen. Tiedonjanoni ja ymmärtämisen haluni ovat olleet tärkeimmät asiat minulle koskaan.

Kirjat ovat olleet niin ystäviä, opettajia, kuin elämyksiäkin. Jos minua sattui lapsena tai nuorena etsimään, löysi minut jostain lukemasta. Pellon laidalta, puusta, omenapuusta, soutuveneestä. Kyllä minä salaisen paikan löysin. 

Siskoni kuvaili minua ja käyttäytymistäni eräänä päivänä. Hän sanoi, että olen aina ollut se kirjastotädin herranterttu. 

Eli hillitty, tottelevainen, arka, kuuliainen, hyväkäytöksinen ja mitähän muuta vielä.. 

Jos olen ollut tottelematon ja lintsannut minulle osoitetuista maatalon töistä tai kotitöistä, se on tapahtunut vain ja ainoastaan lukemisen vuoksi. Rakkaudesta kirjoihin ja oppimiseen. Tiedonjanon ja ymmärtämisen tähden. 

Eli, aika nappiin tuo systeri osui määritelmällään. Vaikkakaan, se ei asiayhteydessään ollut välttämättä pelkästään kehuksi tarkoitettukaan. 😉

Vaikka rakkaus kirjoihin ja lukemiseen roihuaa, minulla on siihen nähden olematon kirjakokoelma.

Kirjastot eivät nyt houkuttele vallitsevan tilanteen takia, eivätkä ole voinnilleni sopineet pitkään aikaan.

Kävin muissa asioissa kirjastossa toissa kesänä, ja kyllä, tuo uskomaton maailma sai minut valtaansa. Olisin kierrellyt hyllyjä tuntitolkulla ja raahannut kirjoja luettaviksi varmasti useamman hyllymetrin.

Käytäntö vaan sanelee toimiani nykyään niin, että intohimoille ei oikein ole tilaa. Tai vain hyvin hillitysti.

Vaikka inhoan shoppailua, ja olen aina inhonnut, yli kaiken, on olemassa muutama paikka, missä kyllä viihdyn. 

Lapsena rakastin sitä, että pääsin Kuopiossa antikvariaattiin. Myyjä tunsi minut kyllä. Se oli siitä hyvä, että pystyi myymään sinne takaisin ne kirjat, jotka oli ostanut ja lukenut. Viikkoraha ei ollut kummoinen, joten järjestely mahdollisti hyödyn maksimoimisen. Ja loput viikkorahoista pystyi tuhlaamaan karkkikauppaan nimeltään Karkkipussi.

 

Rakkaimmat paikat lapsuuden Kuopiossa ovatkin antikvariaatti, ihanan iso kirjasto ja sen lehtien lukusali sekä taidemuseo. 

Taidemuseoon menin aina yksin sunnuntai aamuisin, sillä silloin lapset pääsivät ilmaiseksi. Voi olla kummallinen harrastus, mutta minulle se oli täydellistä. 

Toinen kauppa, jossa kyllä nykyäänkin viihdyn on kirjakauppa. 

Eli pysyttelen mieluimmin edelleenkin helppouden takia e-kirjoissa. Tähän elämäntilanteeseen nähden ne ovat sitä parasta parsaa. 

Mustaa tai valkoista

Eräänä aamuna kuluneella viikolla heräsin vaille kuusi, taas naapurista kuuluvaan väkivaltaan.

Huolestuin siitä, että siitäkin on tullut arkipäivää, en edes herää siihen enää.

Juuri, kun sain muodostettua ajatuksen, mitä tapahtuu, kuulin poliisin jo menevän ovesta saranapuolelta sisään, ja meteli vaimeni.

Tajusin, etten kuullut koiran haukkuvan, joten ensimmäinen kunnollinen ajatus oli, tulivatko hakemaan ruumiita..?

En tiedä kuinka kävi.

Ihmiset yleensä niputtavat väkivallan hyvin yksioikoisesti mustaan tai valkoiseen ruutuun. Joko sitä on, ja se tuomitaan, tai sitten siihen ei uskota, se ei kosketa.

Voin omasta kokemuksestani kertoa olevan lukuisia eri variaatioita, miksi ihminen tekee tai kohtaa väkivaltaa.

Isäni joi. Hän, ja muut käyttivät sitä hyväksyttävänä syynä hakata.

Minä en koskaan hyväksy alkoholia tms verukkeena käytökselle. Alkoholi ei tuo ihmisessä olevaa pahuutta esiin. Tai tee ihmisestä mitään demonia. Alkoholi ei ole syy, eikä edes seuraus. Se on välittäjäaine, joka mahdollistaa estojen poistumisen. 

Isäni tapauksessa alkoholi poistaa estot ja antaa hyväksyttävän alibin. Tämä mahdollistaa myös suunnitelmallisuuden. Kerätään "vihaa", joka puretaan sitten alkoholin voimalla. Minua hän on kyllä pahoinpidellyt ihan selvänäkin.

Äitini taas ei ole koko sinä aikana, minkä hänen kanssaan asuin, juonut viinan tippaa, ei edes katsonut viinapulloon päin.

Silti hän on onnistunut hakkaamaan minut melkein kuoliaaksi usein. Hän on pahoinpidellyt minua enemmän, ja jopa voimakkaammin, kuin isäni.

He molemmat ovat sellaisia, jotka haluavat satuttaa. He jopa nauttivat siitä.

Eräs poikaystäväehdokas suuttui minulle, kun en antanut hänen tutkia puhelintani. Hän äkkiarvaamatta hujautti minua ja kaatoi maahan riistäen puhelimen kädestäni ja maaten päälläni etten päässyt liikkumaan. 

No, hänellä on varmasti vielä tänäpäivänäkin hampaideni jäljet koristamassa kylkeään, niin kovaa purin, kun en muuten voinut puolustautua. 

Lienee selvää, että meillä ei ollut mitään tekemistä toistemme kanssa sen jälkeen. Ikinä. 

Hän oli mustasukkainen ja halusi hallita. 

Kun tämä poika, joka nyt ainakin kolmannen kerran poliisien voimin haettiin, ei ole paha.

Häntä itseään on lyöty. Monesti.

Olen jutellut hänen kanssaan paljon ja ennenkaikkea katsonut häntä silmiin. Ne ovat kiltit silmät. Olen katsellut ja kokenut sen, kuinka hän kohtelee minua, naapurin tätiä. Olen katsonut, kuinka hän kohtelee koiraa pennusta lähtien. Kuinka hän huolehtii. Hän on ystävällinen. Hän on lämminhenkinen.

 

Olen tavannut hänen veljensä ja jutellut hänenkin kanssaan. Hän on täysin sulkeutunut. Hänestä näkee, kuinka paljon häntä on satutettu.

Olen tavannut näille pojille tärkeän vanhemman naisen. Hänestä näkee, että häntä on pahoinpidelty pitkään. Hänellä on kuitenkin lämpimät välit poikiin.

Ensimmäisen kerran jälkeen huhumylly alkoi pyöriä, kuten tapana on. Jokaisella tuntui olevan selvä syy, miten paha tuo poika oikeasti oli.

Minä olin ainut, joka toppuuttelin ja puolustin poikaa. Johtuen ihan siitä, että tiesin miten oli käynyt. Oli todistusaineistoa alkaen siitä, että pojan tyttöystävä käveli omin jaloin ambulanssiin nilkuttaen jalkaansa.

En tietenkään hyväksy väkivaltaa. Jokaisen meistä on kannettava ja kohdattava tekojensa seuraukset.

Tapasin pojan kesällä, ja näin hänestä hänen kertoessaan, kuinka kauhistunut hän oli itsekin omasta käytöksestään. Aito katumus. Hän oli lopettanut jopa viinan juonnin. Hän halusi tulla erilaiseksi. 

Tässä tapauksessa olin tavannut tytönkin jo useampaan otteeseen ennen kuin mitään tapahtui. Oli vaikeaa olla sanomatta mitään, koska tunsin tytön käytöksen perusteella, että he eivät sovi toisilleen.

Ihan niin kuin vanhempani. He ruokkivat toistensa pimeää puolta.

Kuulin silloin ensimmäisellä kerralla omin korvin, kuinka tyttö yllytti lyömään.

Silloin siinä on vaarana, että vaikka on uhri, nauttii silti tästä alistaja-alistettava leikistä. Alistaja on tapauksessa se, joka provosoi alistujan siihen pisteeseen, että hän vastaa ainoalla osaamallaan toimintatavalla, eli lyömällä.

Toinen malli on se, että nainen lyö itse. Sen jälkeen provosoi toisen lyömään. Mies lyö, ja sen jälkeen nainen on uhri. Tai ainakin tekee kaikille ulkopuolisille selväksi, että on uhri. 

Tässä tapaus esimerkissä pahoinpitelijä on nainen. Käytös perustuu toisen hallintaan. Jos, vaikka kerran, on saanut miehen lyömään, hän voi hallita miestä tuolla tiedolla aina. Tai niin he kuvittelevat. Se perustuu siihen, että mies pitää itse itseään naisten hakkaajana, ja hänet on ehdollistettu myös uskomaan se. 

Koskaan väkivalta ei ole oikein, eikä hyväksyttävää.

Kuitenkin, on hyvin vaikea etsiä syytä käytökselle, jos ei ymmärrä sitä, että on moninaisia syitä miksi ihminen lyö tai hakkaa.

Minun mielipiteeni on, että tämä poika on sillä tiellä, kun ei muuta tunne tai tiedä. Kukaan ei ole näyttänyt muuta tietä esimerkillään. Kukaan ei usko häneen, ja tuomitsevat, hän tekee juuri sen ainoan asian mihin pystyy. Vastaa odotuksiin. 

Tottakai on selvää, että jokainen meistä pystyy lyömään toista. Ihan jokainen. 

Tässäkin pojassa on väkivaltaa, ja hän jatkaa sitä eteenpäin. 

Häneen se on juurrutettu hakkaamalla häntä. Hän ei ole paha itsessään. Jos häntä ei olisi hakattu, ei hakkaaminen olisi hänelle vaihtoehto. 

Tässä pojan tapauksessa pätee mielestäni hyvin sanonta, mies on pää, mutta nainen on kaula, joka päätä kääntää. 

Jotain kertonee se, että edelleen nämä nuoret ovat yhdessä, vaikka tyttö on tullut pahoinpidellyksi useasti. 

Vaikka en hyväksy tämän pojan toimia ja tekoja, silti sydämeni vuotaa verta hänen vuokseen. 

Jos hän ei saa kunnollisen ja oikeamielisen miehen mallia, kuinka toimitaan, voi hänen kohdallaan toivo loppua. 

Petoksen kierre

Edellisessä postauksessa mainitussa elokuvassa oli myös kohtaus, jossa kaksi miestä jutteli keskenään. Toinen sanoi, että maailmassa on kolme ihmettä joita hän ei ymmärrä, ja yksi niistä on nainen.

Olen samaa mieltä. Minä olen nainen, enkä silti ymmärrä monienkaan naisten käytöstä.

Muistan kuinka 6 vuotiaana tiesin tästä pettämisen jalosta maailmasta jo enemmän kuin olisi ollut tarpeen.

Meidän kotiimme tuli naisia. Nuoria naisia. He keskellä päivää tulivat etsimään isääni. Tekivät äidilleni selväksi, että he olisivat isäni tulevia puolisoita.

Isäni huoria. Niin äitini heitä nimitti.

Olen näin aikuisena ajatellut paljon tuotakin asiaa.

En usko, että he olivat sananmukaisessa merkityksessä huoria, jotka ottivat maksun. Ei.

He olivat nuoria naisia, jotka olivat, ehkä ensimmäistä kertaa, rakastuneet.

He olivat kristillisten kotien kasvatteja. Mies, lapset, perhe kuuluivat suunnitelmaan. Ja mikäs sen parempaa, jos löytää ihmisen, johon rakastuu. Vaikka mies olisikin varattu, onhan tosirakkaus sentään tärkeämpää. Näin moni ajattelee ruusunpunaisten lasien läpi. Ja isäni on hyvin voinut tällaisia vihjeitä antaa. Suoranaisiin lupauksiin en kuitenkaan usko. 

Olen ihmetellyt paljon sitä asiaa, miksi juuri naiset puolustavat minun isääni henkeen ja vereen saakka..

Olen tavannut monta naista, jotka ovat täydellisen ehdottoman lojaaleja isälleni. Se on side, joka ei katkea mistään voimasta. 

Olen ihmetellyt tätä. Mikään tunne, vaikka olisi kuinka sitä suurinta mahdollista rakkautta, ei kestä loputtomiin. Eikä se voi olla kaikilla näilläkään tapaamillani naisilla yhtäaikaista.

Kuitenkin heistäkin suurin osa tietää siitä, kuinka suuri joukko näitä naisia on ollut tai on. He eivät ole ainoita, joten mustasukkaisuus riittää heikentämään tuon suuren rakkauden tunteen arvoa ja sitä kautta lojaalisuus kärsii.

Näin ei ole kuitenkaan käynyt.

Sain vastauksen tähän asiaan aivan yllättäen sieltä, mistä en olisi uskonut sen olevan mahdollista.

Kummitätini kertoi omalle aikuiselle tyttärelleen ihan muun asian yhteydessä, 

Kuinka mielettömän upeaa on se, että on saanut yhteisen lapsen suuren rakkautensa kanssa. Vaikka tuota miestä ei olisikaan, on naisella aina lapsi. Yhteinen side.

Näin kummitätini ilmeen. Hän oli kuin kissa, joka on latkinut kupillisen kermaa. Hän näytti jotenkin salaperäiseltä. Täydellisen onnelliselta. Hän katsoi pöytää, mutta katseesta näki, että hän katseli sisään päin, jotain omaa salaista tarinaa, joka täytti hänet suurimmalla mahdollisella onnen ja täyttymyksen tunteella.

Vatsaani kouri hyvin ikävästi tuossa tilanteessa, koska ymmärsin, että olin katsellut tuota samaa ilmettä ja hehkua juurikin useamman näiden eri naisten kasvoilla, joiden kanssa olen joutunut isästäni keskusteluja käymään.

Silloin ymmärsin sen. Tietenkin. Lapsi. Yhteisen rakkauden hedelmä. Yhteinen side. 

Tämä varmasti pätee tiettyyn ihmistyyppiin. Se vastaa johonkin tarpeesen, jonka se täyttää. 

Muutoinhan koko ihmiskunta käyttäytyisi samoin. 

Yksi näistä hehkuvista isääni raivokkaasti kehuvista ja puolustavista naisista oli jopa poliisin rouva. 

Vakavampaa oli kuitenkin se, että sosiaalityöntekijän, joka tutki asiaani ennen oikeudenkäyntiä, huhuttiin olevan isäni lapsen äiti. 

Käytös, jota tämä sosiaalityöntekijä minulle osoitti tapauksen yhteydessä oli täysin ala-arvoista. Lopulta hänkään ei mahtanut tosiasioille mitään, mutta asialla saattoi hyvinkin olla vaikutusta lopputulokseen.

Minä en uskonut juoruja silloin. En uskonut, että mikään voisi vaikuttaa ihmisen haluun ja velvollisuuteen hoitaa työtään.

Kuinka väärässä ja naiivi olinkaan.. Huoh!

Isäni osaa olla hurmaava. Hän on aina osannut käsitellä ihmisiä. Hänen kanssakäymisensä ihmisten kanssa on taidetta. Hän osaa muovata oman käytöksensä vastaamaan juuri sitä, mitä vastapuoli kaipaa.

Uskon kyllä, että hän saa naiset rakastuman itseensä. Hän varmasti osaa vakuuttaa naiset ajattelemaan juurikin näin, että yhteinen lapsi, jota hän ei kuitenkaan halua tunnustaa tai kasvattaa, on suuren rakkauden tunnusmerkki. 

Olen kuitenkin varma, isäni toimintatavat tuntien siitä, että hänellä on takana suurempi suunnitelma. 

Vaikka en suurta rakkautta hänenkään kohdallaan poissulje, se ei kuitenkaan ole päämäärä. Se voi olla mukava bonus tiellä, joka tähtää ihan johonkin muuhun. 

Nämä naiset siis ovat vain välikappaleita, keinoja siinä mitä hän haluaa. Lapsia. 

Ja mitä lapsissa on sellaista, jota voisi heistä haluta? 

Jatkuvuuden maksimoiminen. Perintötekijät. Työn jatkaja. 

Naimisissa olevia naisia. Eri yhteiskuntaportaiden askelmilla olevia naisia. Sukulaisia, miespuolisten kavereiden naisia ja vaimoja. Näiden kanssa yhteisiä lapsia. 

Jopa minä voin sumeilematta sanoa, että suunnitelma, jossa on hyötymisasteet sekä päämäärän saavuttaminen, on suorastaan nerokas. 

Se hyödyntää ihmisluontoa parhaimmillaan sekä pahimmillaan. Vetoaa oikeisiin arvoihin jopa väärien asioiden takia. Antaa mahdollisuuden määritellä ja vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, koska on mahdollinen painostuskeino. 

Ei voi muuta sanoa. Suunnitelmana erittäin nerokas. Toteutuskin on onnistunut. Täydellinen koskemattomuus ja sitä kautta vapaus. 

Kukapa tällaista vyyhtiä voisi vääräksi väittää? 

Absoluuttinen paljas totuus tulee aina jäämään tunteiden alle. 

Siitä olen hyvin pahoillani näiden mahdollisten jälkeläisten takia. 

Heidät on kasvatettu tietyn lojaaliuden ja rakkauden määritelmän mukaan. Se perustuu petokseen. 

Kasvatus on voinut luoda myös kiintymyssuhteita, jotka eivät ole aitoja. 

Uusi sukupolvi ei enää välttämättä ymmärrä, miksi petos, joka heitä koskee, on oikeutettua.

Jokainen heistäkin tulee etsimään oikeutta itselleen, omalla tavallaan. He myös joutuvat kohtaamaan perinnöllisyyden tuomat mahdolliset haasteet. Ja petoksen kohteeksi joutuminen voi vahvistua perinnöllisyyden tuomien haasteiden takia heidän omien lastensa ja puolisoidensa kohdalla. 

Ja kaikki vain yhteen mieheen kohdistuvan romanttisen rakkauden tähden. 

Eli, en ymmärrä naisia. En kaikkia, en ymmärrä tekojen oikeutuksia. En myöskään ymmärrä miehiä, jotka ovat joutuneet mukaan näihin kuvioihin tahtoen tai tahtomattaan sekä pysyvät asioista hiljaa tai tekevät pahoja tekoja näiden tähden. 

Mutta lapsia ymmärrän. Petos ja sen kohteeksi joutuminen näennäisesti täysin turhan asian - tunteen- takia ei tunnu mitenkään inhimilliseltä. Se rikkoo ihmisen. 

Se voi myös vääristää käsityksen moraalista sekä oikeasta ja väärästä aivan täysin. Lisäksi petos synnyttää lisää petosta, jos ajatellaan, että oma tahtotila on ainoa asia, joka tekoja ohjaavan arvopohjan määrittää. 

Petoksen kierre ei katkea, ellei sitä joku tai jokin katkaise. Se vaatii tunnustuksia ja niiden mukaista toimintaa. 

Kun en kaikkea tiedä, osan vain..

Voi yhden kerran taas. Tulin todenneeksi jälleen kerran, kuinka suutarin lapsilla ei ole kenkiä.

Minun, jos kenen pitäisi kyllä huomata toisen ihmisen vallanhalu. Tai vastaavasti väärinkäytön toimintamalli.

Kyllä. Silloin, kun analysoin ja käytän metodia, niin silloin sen ymmärrän ja tajuan. Tietenkin. Silloin on kyse työstä tai asian työstämisestä.

Kuitenkin ihan jokaista keskustelua ihmissuhteissa, joiden ylläpitämiseksi on olemassa jokin syy, ei jaksaisi alkaa alusta saakka analysoimaan. Ei siihen ole aikaakaan. Eikä pitäisi olla tarvetta henkilökohtaisen elämän puolella. Jos olisi, sitä olisi aina työssä.

Ja pitäisi pystyä luottamaan siihen, että lähellä olevat ihmiset ymmärtävät käytöksen kultaiset säännöt ja omaavat kunnioituksen läheisiään kohtaan.

Usein menee myös asioita ohikin. Arkipäiväisen keskustelun ei aina tarvitse olla niin syvällistä tai alkaa aina A:sta.

Kuitenkin, kun ihminen, joka on lähipiirissä, alkaa loukata tai puhua asioista, joita ei ihan ymmärrä, pitäisi kyllä kaivaa se syy sieltä.

Sain tästä oppia taas itsekin.

Eräs ihminen alkoi jatkuvasti huomautella minulle siitä, kuinka heikko yksilö olen, ja en kestä yhtään kipua.

Mielestäni, ja osan lääkäreiden mielestä, kuitenkin omaan todella korkean kipukynnyksen. Lisäksi toleranssi on luonnollisesti kasvanut yli vuosikymmenen kipujakson aikana.

Kuitenkin, kun olen ollut aina ehdollistettu siihen, että vika on minussa, luonnollisesti ensimmäinen ajatus oli vian olevan minussa.

Kun toinen perustelee asiaa aika hurjillakin sattumuksilla, ja kertoo ettei tunne kipua ollenkaan, ja jos tuntee kestää sitä hyvin. Eikä käytä mitään lääkkeitä.

(Enhän minäkään käytä Buranaa vahvempaa, ja sitäkin kuuriluonteisesti ja satunnaisesti, vaikka on EDS ja Algoneurodystrofia a.k.a CRPS) 

Äkkiseltään on aika vaikea kyseenalaistaa moista.

Itseasiassa minulle ei moinen tullut edes mieleeni. Onhan olemassa hyvin ylivertaisiakin ihmisiä. Tai ainakin he itse näin uskovat. 

Kunnes minulle selvisi, että kaikki ne vuodet, jotka hän on minua pilkannut, hän olikin itse käyttänyt hurjan määrän opioideja. Lääkkeitä, joita kutsutaan köyhän miehen heroiiniksi. 

En ihmettele yhtään, että olo on ollut  ylivertainen muihin nähden, ja kipua kestää tai sitä ei tunne. 😏

Valehteliko ihminen tahallaan? En tiedä.

Kasvattiko hän väärällä tavalla omaa erinomaisuuttaan peitelläkseen huonoa itsetuntoaan? Todennäköisesti.

Alistiko hän minua tällä tavalla? Kyllä.

Olen ajatellut paljon sitä, kuinka tyhmä olen ollut hänen suhteensa.

Kuitenkaan ihan kaikesta en kaikkea tiedä. 

Vaikea kyseenalaistaa uskottavasti, jos tietoa ei tarpeeksi omaa. Lisäksi väitteet kuulostivat uskottavilta. Minulla ei ollut mitään syytä epäillä asioita valheiksi. Ei ollut epäjohdonmukaisuuksia.

Asiat täytyy aina kohdata olemassaolevan tiedon valossa. Ja lähden totuusolettamasta, se on minulle luontaista. 

Enkä nähnyt asiaa niin tärkeäksi, että se olisi pitänyt kyseenalaistaa. 

Siitä kuitenkin suomin itseäni, että annoin tunteen sokaista. Syyllistyin sairaudestani. Siitä hyvästä voisin määrätä itselleni jälki-istuntoa ja arvokartan piirtämistä rangaistukseksi ja opiksi.

Yle tarjoili pääsiäisenä kotimaisia elokuvia. Klassikoihin kuuluu Edvin Laineen ohjaama Akaton mies.

Olga Puumalainen (Pia Hattara) veisteli tunteeni hyvin sanoiksi..

-Enhän mie kaikkee puhu, kun en kaikkee tiiäkkään, osan vuan.

Niin, en minäkään kaikkea tiedä, enkä kyseenalaista, osan vain..🤭

Veikö tämä viimeisenkin luottamuksen kyseiseen ihmiseen? Kyllä. 

Hän oli oikeastaan menettänyt luottamukseni jo siinä vaiheessa, kun alkoi pilkata minua. 

Kyse ei ole lääkkeiden väärinkäytöstä, vaan lääkärin määräämistä. 

Eli ei ole mitään selittävää muuta syytä käytökselle, kuin vallan väärinkäyttö. 

Minähän voisin antaa anteeksi ja auttaa häntä kasvattamaan itseluottamusta oikeaoppisesti. Haluanko niin tehdä? En. 

Hän ei ole katunut, sovittanut, eikä pyytänyt anteeksi. 

Hän uskoo edelleenkin olevansa ylivertainen muihin nähden. Mikään kyseenalaistaminen ei ole asiaa muuksi muuttanut. 

Hän hakee muiden hyväksynnän näkemyksilleen aina jostakin ja käyttää sitä aseenaan. Luo itselleen mielipiteiden tuoman turvan, joilla ei kyllä ole totuuden tai faktojen kanssa mitään tekemistä. 

Täytyy jatkossa olla tarkempi sen suhteen miten antaa lähellä olevien ihmisten itseään kohdella. 

Eli ne syyt joiden vuoksi on tekemisissä, täytyy päivittää arvokartan avulla, sekä pohtia ovatko hyödyt haittoihin nähden sen mukaisia tai arvoisia. 

Rakastaa ilman syytä

Törmäsin eilen sosiaalisessa mediassa videoon, jossa nuori nainen puhui englanniksi..

"Rakastan sinua.

Se voi tuntua oudolta, sillä emme tunne toisiamme.

Jos ihminen voi vihata ilman syytä, silloin minä voin rakastaa ilman syytä."

Olipa upea juttu. 💖 Allekirjoitan. Aamen. Piste. Ja pari huutomerkkiä. 

Rakastaminen ja välittäminen ylipäänsä tässä maailmassa ei ole itsestäänselvyys. 

Sain noottia lähipiiriltä, kun kaivelen heidän mielestään vanhoja ja merkityksettömiä asioita. 

Yleensä tuo on pelkoreaktio. Olen elänyt sen kanssa itsekin koko ikäni. 

Pelkoa joko siitä, että jotain sattuu asioiden paljastuttua, 

Tai pelkoa siitä, että asiat tulevat päivänvaloon, ja joku alkaa epäillä sekä kyseenalaistaa. 

Siskoni sanoi minulle, että ensin pitää huolehtia elävistä. 

Se on totta. Olen tehnyt sitä tänne saakka. Kuitenkin kun ajan rajallisuuden käsite tuli realistiseksi asiaksi omassa elämässäni, 

tulin ajatelleeksi sitä, kuinka pelko lopulta ajaa täysin itsekeskeiseen käyttäytymiseen. 

En tarkoita holtittomaksi ryhtymistä. Kuitenkin koen, että jokainen meistä on vastuussa itsensä lisäksi siitä, millaisia arvoja elämässään pitää tärkeinä ja vaalittavina. 

Minä en hyväksy tiettyjä asioita. Piste. 

Se on myös sitä toisten rakastamista, yrittää selvittää koko totuus, saada oikeutta. 

Se on myös näiden väärintekijöistä välittämistä. Niin. Näin se vaan on. Se on rajojen asettamista. 

En siis koe tekeväni mitään väärin. Koen tekeväni velvollisuuteni. Ja siksi, koska välitän. Siksi, koska absoluuttinen totuus on arvoissani tärkeimmällä askelmalla. Ilman totuutta on vain tuulentupia. Ja ilman totuutta minä en ole kokonainen. 

Mikä se EDS oikein on?

Minulta usein kysellään, mikä ihme se EDS oikein on..? 

Minä en osaa selittää sitä niin, että ihmiset sen ymmärtäisivät. Törmäsin Suomen reumaliiton tekemiin artikkeleihin, joihin oli haastateltu mm lääkäri Seppo Villasta, joka on guru omalla alallaan.

Tässäpä parhaita paloja poimittuna.. 

Potilas tuli

Ehlers-

Hypermobiliteetti.. 

Ihan suoraan meikäläisen elämästä. 💖

Toivottavasti nämä nyt selvensivät sitä, miksi EDS-potilas on erilainen tavalliseen tallaajaan nähden.