Tulin tuossa pohtineeksi ihmisen ahneutta.
Mikä ihmisen siihen oikein ajaa?
En ole tainnut kertoakaan täällä, että minulla on myös - nyt jo edesmennyt- isäpuoli.
Muistan ala-aste ikäisenä, kun äitini esitteli meille uuden puolisonsa. Karjatilallinen, joka asui veljensä kanssa maalla. Hän oli aikatavalla äitiäni vanhempi vanhapoika, jolla ei ollut omia lapsia.
Tai näinhän me kaikki luulimme.
Isäpuoli oli ollut osa elämäämme jo vuosikymmenen, kun puhelinsoitto tuli.
Eräänä päivänä hänelle soitti aikuinen nainen, joka kertoi olevansa hänen tytär.
Muistan tuon vapunpäivän, kun äitini minulle asiasta soitti. Olin itse 19 vuotias tuolloin.
Minä olin aivan innoissani neljäsosasiskosta. Hänellä oli aviomies sekä lapsia jo useamman miehen kanssa.
Tämän tytön äiti oli seurustellut isäpuoleni kanssa ja huomannut olevansa raskaana. Hän ei ollut halunut isäpuoltani puolisokseen, vaan etsi toisen miehen, jonka kanssa meni pikavauhtia naimisiin. Hän oli kertonut, että tyttö on tämän uuden miehen.
Niinpä tämä mies kasvatti tytön omanaan. Tytön rippikesänä asia oli kuitenkin selvinnyt ja tytön äiti oli joutunut tunnustamaan oikean biologisen isän.
Kauheaa draamaa ja tuskaa, tottakai. Tämä mies, joka oli kasvattanut tytön ei halunnut enää olla tekemisissä tytön kanssa. Ja äidinkin kanssa välit olivat nihkeät.
Niinpä noista tapahtumista melkein päivälleen 20 vuotta myöhemmin tyttö otti yhteyttä biologiseen isäänsä eli minun isäpuoleeni.
Draamaa ja tuskaa aiheutui tuosta puhelusta myös meidän poppoolle, ennen kaikkea isäpuolelle.
Minä olen aina halunnut suuren ja meluavan perheen. Sukua on vaikka muille jakaa, mutta silti tuo asia ei ole toteutunut koskaan.
Niinpä suunnittelin innoissani perheillallista rennosti grillaillen kesämökille, kun neljäsosasisko perheineen tulisi esittäytymään.
Olimme huhkineet isäpuoleni kanssa koko päivän suurta iltaa varten. Jännitys oli käsinkosketeltavaa.
Vihdoin auto ajoi pihaan ja suuri hetki koitti, kun isä ja tytär tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa koskaan.
Ei nähty mitään suurta onnea ja iloa. Tämä nainen oli hyvin tyly.
Hän ilmoitti heti, että me olimme siellä hänen mökillään. Mökin omisti isäpuoleni kahden veljensä kanssa.
Tämä nainen myös ilmoitti, että hän on tullut hakemaan sen, mikä hänelle kuuluu, ennakkoperintönsä. Ja myös kaikki ne rahat, jotka isäpuoleni olisi pitänyt hänestä maksaa, vaikka hän ei ollut tiennyt koko lapsesta.
Lisäksi hän ilmoitti, että ei hyväksy meitä isänsä elämään, meidän olisi poistuttava isäpuoleni elämästä.
Siihen päättyi minun fantasiani lisäsiskosta ja laajenevasta perhepiiristä.
Me seisoimme yhtenä rintamana isäpuoleni puolella, ja tyttö perheineen toisella.
Vaikka en ollut koskaan kovin läheinen isäpuoleni kanssa, lojaliteetti oli luonnollisesti hänen puolellaan. Hänen veljensä oli minulle hyvin rakas ja isän korvike lapsena ja nuorena.
Vaikka yhdennäköisyys tytön kanssa oli ilmeinen, he teettivät kuitenkin DNA-testin, joka oli huiman kallis siihen maailmanaikaan. Ja samaa verta he olivat. Isä ja tytär.
Oli järkyttävää seurata vierestä, kuinka isäpuoleni murtui.
Pala palalta hänen tyttärensä, omaa lihaa ja verta, nakersi häntä syyllistämällä.
Millon mihinkin piti antaa rahaa, koska olihan hän nyt isä. Ja isäpuoleni antoi.
Meistä isäpuoleni ei kuitenkaan suostunut vaatimuksista huolimatta luopumaan, vaikka tilanne aiheuttikin kitkaa.
Luulen, että siksikin hän jatkoi rahan antamista.
Ei sillä, äitini kuppasi miestään ihan samalla tavalla ja samoilla metodeilla. Kuitenkin erona on se, että vaimonsa hän oli itse valinnut, ja halusi pitää.
Ja äitini motiiveja olen lakannut ihmettelemästä jo ihmisikä sitten.
Isäpuolen kanssa kävin yhteisen taistelun, kun hänen veljensä sairastui syöpään. Me olimme hänen vierellään, ja minä kuljin hoidoissa mukana, soittelin usein, vaikka asuin jo omillani eri paikkakunnalla.
Hänen kuollessaan puolentoista vuoden taistelun tuloksena, surumme oli yhteinen.
Isäpuolen veljen hautajaisissa tyttö osoitti melkoista epäkunnioitusta setäänsä kohtaan. Silloin tuli minun mittani täyteen.
Hän loukkasi minulle rakasta ihmistä ja hänen muistoaan sekä viimeistä tahtoaan, riitelemällä setänsä omaisuudesta. Se oli testamentattu kummipojalle, mutta tytön mielestä se olisi kuulunut hänelle.
Joten en halunnut enää olla hänen vaikutuspiirissään.
Niinpä en enää koskaan tavannut neljäsosasiskoani.
Isäpuoleni kuollessa vuosikymmen myöhemmin, emme pääseet edes hautajaisiin. Riita tytön ja äitini välillä sai sellaiset mittasuhteet, että hautajaiset peruttiin. He tappelivat hautapaikasta sekä hautajaisista. Ja ihan varmasti myös rahasta, jota ei enää juuri ollut.
Äitini oli tuhkannut isäpuoleni ja piti salitun aikaa uurnaa itsellään. Näin ollen kukaan meistä muista ei päässyt hyvästejä hänelle jättämään.
Eikä isäpuoleni päässyt perhehautaan veljensä ja vanhempiensa vierelle. Eikä äitinikään enää kuulemma asu sillä paikkakunnalla, jonne miehensä lopulta hautasi.
Asia sai mielestäni säädyttömän lopputuloksen.
Vaikka lapset ovat vanhempiensa jälkeläisiä, niin tässä tapauksessa olen tätä tyttöä ajatellut hyvin rumin sanankääntein. En voi sille mitään.
Kenelläkään ei kuitenkaan ole oikeutta tuhota ja käyttää hyväksi yksilöä ihmisenä, olipa sitten sukua tai ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti