2 vuotta kaatumisesta

Tänään, tasan 2 vuotta sitten, arkeni heitti kirjaimellisesti minut kumoon.





Vaikka talvi on ollut tänä vuonna todella leuto, vähäluminen sekä vähän liukkaita kelejä omaava, on tänään mittari kivunnut miinus viitentoista pakkasasteeseen, aivan samoin, kuin tuona aamuna 2 vuotta sitten.





Se olikin melkoinen kokemus. Vieläkin puistattaa ajatella tuota aamua, joka muutti monta asiaa.

Pohdin jo eilen sitä, mitä tämä 2 vuotta oikein on pitänyt sisällään.

No, siitä ei päästä mihinkään, että kipua on riittänyt. Ensimmäinen puoli vuotta, kun en päässyt kunnolla edes pystyyn, oli täyttä tuskaa. Se oli oikein osuva kombo CRPS:ää, vaurioitunutta hermoa ja EDS:ää. 







Puolen vuoden kohdalla, noin suurin piirtein, kun kepit tulivat kuvioihin mukaan, pääsin jo liikkumaankin. Tosin jalassa oli halvaus ja se roikkui vain kiinni toisessa jalassa. Kaikki työ liikkumiseen tehtiin käsillä ja terveemmällä jalalla.

Vuoden kohdalla kaatumisesta halvaus lähti pois ja kipeän jalan pakaralihas alkoi toimimaan.

Kuitenkin kepittely ja ensimmäisen vuoden äärimmäisen liukas talvi olivat tuoneet toisen ison haasteen arkeeni. Hermokivun yläselkään, yläraajoihin ja pään alueelle.







Viime syksynä hommattu reisituki on ollut suuri apu liikkumisen kanssa. Kuitenkaan reisilihas ei vieläkään ole kuntoutunut, eli se ei vielä kestä askeltamista.







Reisilihas ja iskiashermo ovat syypäät siihen, että vieläkään, 2 vuotta kaatumisesta, en kävele.

Kuitenkin, jos vertaan alkutilanteeseen, silloin 2 vuotta sitten, ja nyt tämän päivän tilannetta, on jalka parantunut huimaa vauhtia. 

Keppejä en käytä kotona sisällä. Tosin, en askella vielä kunnolla, vaan könkkään jalkani kanssa. 






En osaa yhtään arvioida sitä, kuinka kauan vielä joudun keppeihin kävellessä turvautumaan. Tosin, arvioinnille ei ole mitään tarvetta, siinä menee juuri niin kauan kuin siinä menee.

Entäs sitten yläselkä, yläraajat ja päänalue?

No, sanotaanko näin, että niiden toipumisen kannalta olisi hyvä, että pääsisin kepeistä eroon ja kävelemään oikein, jotta paino jakautuisi kehossa niin, kuin sen kuuluu jakautua.

Näistä kivuista en pääse eroon ennen kuin selkä ja jalat kannattelevat kehoani normaalisti.






Siihen verrattuna aika tuntuu loputtoman pitkältä. Tuskin kukaan vapaaehtoisesti haluaa hermosärkyä itselleen ja sitä jatkuvasti kuunnella.







Kaikki pidempään blogia seuranneet tietävät sen, kuinka heikosti kestän pään alueen kipua, joten tämä osuus on ollut minulle rankinta. Hermokipu pään alueella aiheuttaa mm sen, että leuka on kipeä, ei kärsi purra mitään, hampaisiin koskee (kaikkiin yhtäaikaa), ihoalueet ovat tunnottomia, hermokipu sykkii ihan koko päähän ja vetää kaikki lihakset, jänteet ja ihosolutkin niin kireälle, että tuntuu, kuin elefantti synnyttäsi päässä, vähintään kolmosia.







3 kuukauden yhtämittaisen päähermokivun tuotoksena aloin olla jo aika poikki. Mikään ei auttanut. Ja jos jokin auttoi, niin hetkeksi kerrallaan. Tosin nämä hetket, ovat silloin kultaakin arvokkaampia.







Tämänkin asian pidempään mukana olleet seuraajat tietävät, että lämpöhoidot ovat olleet suuri pelastus, tässä minun kiputaipaleellani.







Niin nytkin. Kun taas opettelin, miten se kannattaa tällä kertaa toteuttaa, pääsin sille asteelle, että olen tässä 6 päivää ollut ilman tätä kaikennielevää hermokipua. Se on auttanut myös jalkaan ja iskiashermoon.





Tämä on kuitenkin niin iso asia, että en suostu millään tekemään mitään sellaista turhaa, joka kivun aiheuttaa, tai tuo takaisin.






Välillä se juilii tuolla edelleen ja muistuttelee olemassaolostaan, mutta koko aikaa se ei nyt koske.

Joten kaikki turha keppien kanssa liikkuminen, painavien kantaminen tai raahaaminen ovat nyt pannassa. Minulle täytyy aikalailla tarkkaan perustella, jos joudun tekemään jotain kipua minulle aiheuttavaa, sen takia, että joku muu sitä vaatii.

Mikä sitten on ollut vaikeinta?

Epätoivo. Se on kaikkein pahinta.
Ja oikeastaan myös alistuminen siihen, että joudut taas hoitamaan uutta-vanhaa vaivaa ja siihen suurella todennäköisyydellä menee vuosia.






Siinä hetkessä, kun kaaduin, ja ymmärsin sen, että nyt kävi taas pahasti, tulevaisuuden ajatteleminen toi syvän surun. 






Niinhän se sairastaminen aina on, surutyön tekemistä, terveydestä tai ainakin terveemmästä olotilasta luopumista.







Kuitenkin sen epätoivon hetkellä täytyy löytää se kipinä, joka mahdollistaa kuntoutumisen. 






Luulisi, että vuosien kokemuksen jälkeen se olisi jotenkin helpompaa, mutta minulle se ei ollut. Tämä tuntui kohtuuttomalta iskulta vasten kasvoja, olinhan ennen kaatumista kuntouttanut itseni taas kävelemään, juoksemaan ja liikkumaan. Kerkesin tätä kaikkea tehdä 1 vuoden ja 1 kuukauden, kun taas jouduin petipotilaaksi. Silloin se tuntui kestämättömältä, koska tiesin tasan tarkkaan, mitä kuntoutuksen tie tulee pitämään sisällään, miten paljon työtä ja kipua sekä aikaa.

Millaisin ajatuksin tänään, 2-vuotis päivänä?

En osaa oikein vielä eritellä. En koe kokeneeni mitään suurta valaistumista tai oppineeni mitään suurta. 






Odotan malttamattomana sitä päivää, jolloin pääsen taas kävelemään ilman keppejä. 






Jotenkin, kun tämä tilanne ei ole vielä siinä, mikä on tavoitteena, en osaa oikein ajatella muuta, kuin tätä arkista puurtamista.






Ja sitten, kun pääsen taas kävelemään, menee vielä ainakin vuosi, jotta tasapaino on siinä tilanteessa, kuin normaalilla ihmisellä sen ajatellaan olevan.






Siis pitkä tie on vielä(kin) edessä.






Kuitenkin ajatus on jo käväissyt siellä, että mitäs sitten tämän jälkeen.. Eli tulevaisuus ei tunnu enää niin tavoittamattomalta tai synkältä. Toki varovainen olen vielä kaiken suhteen. 

Silloin, kun on jotain menetettävää, ihminen suhtautuu kunnioittavasti siihen. Tämä on asia, jonka terveyden/ liikuntakyvyn menetys opettaa.

Oikeutta ja itsetutkiskelua

Hei vaan ja terkkuja täältä itsetutkiskelun maailmasta.

Olen viime päivinä joutunut pohtimaan omaa suhtautumistani moraalisiin asioihin. 





Vaikka olen valmennuksen ammattilainen, siltikin, kun mennään todella syvälle niihin perimmäisiin arvoihin, jotka meitä ohjaavat, ei ajatustyö ole minullekaan lasten leikkiä.







Olen joutunut erään tahon vääryyden kohteeksi. Muotoillaan se nyt niin, että tämä taho on saanut rahallista hyötyä, kun ovat toimineet ihan lain mukaan väärin, ja minä olen se taho, jonka rahoista on kyse.







Jouduin turvautumaan ihan lakiapuun.






Henkilökohtainen oikeudentajuni kertoi minulle, että nyt tämä tilanne ei ole oikein, eikä mene oikein. 






Kuitenkin kyseinen taho, joka vääryyttä teki, yritti painostaa minua ajattelemaan heidän haluamallaan tavalla.






Oma tunteeni oikeasta ja väärästä oli kuitenkin niin vahva, että turvauduin lakiapuun, jotta sain selville, mitä pitää tehdä ja miten tämä lain mukaan menee.







Asianajaja otti hyvin kantaa asiaan ja kertoi minulle, mitä kannattaisi tehdä.







Hän kertoi minulle toimintamallista, joka olisi hänen mielestään ollut hyvä tapa edetä tässä asiassa.






Kysyin hölmistyneenä jo keskustelun aikana asianajajalta, että voiko näin tosiaan tehdä. Toimintamalli nimittäin oli minulle aivan vieras.

Vaikka toimintamalli oli vieras, se kuitenkin avasi ajatustani enemmän ajattelemaan asiaa laajemmin, sekä lujittamaan sitä, mitä minä oikeasti tästä asiasta sisimmässäni ajattelen, ja mikä on minun oikeudentajuni mukaan oikea tapa toimia.

Hän puhui minulle minun omasta hyödystäni ja toimintamallista, joka takaa minulle hyötyä.

Ymmärsin kuitenkin, että minulle ei merkitse se, mitä hyötyä minä saan, vaan miten asia on oikein.

Tämä voi kuulostaa joistain ihmisistä todella oudolta.




Kuitenkin minun ajatusmaailmani toimii niin, että jokaisella meillä täytyy olla jonkinlainen sisäänrakennettu oikeudentaju.






Toisilla tämä on vahvempi kuin toisilla, ja joillakin se koskee vain niitä, joiden asiat koskettavat itselle tärkeitä ihmisiä, eläimiä, asioita, ajatusmalleja tai niin sanottua lähipiiriä.

Minä kuitenkin ajattelen, että se koskee meitä jokaista. Jokaisella meistä on jokin raja, joka kertoo sen, mikä on oikein ja mikä väärin.

Jossain vaiheessa meistä jokaisesta löytyy murtumispiste. Tämä piste määrittää sen, missä valossa me ajattelemme minkäkin rikoksen. 

Meillä on olemassa laki. Meillä on olemassa moraali.






Kuitenkin näiden kosketuspinnat voivat olla hyvinkin joustavia. 






Moraalia voidaan venyttää ihan äärimmäisyyksiin, jos kyseessä on siitä itselle saatava ja perusteltavissa oleva hyöty.






Samoin laki voi olla tulkittavissa hyvin monimuotoisesti.

Ja tämä on asia, josta minun maailmani muodostuu. Ihmisistä, jotka osaavat tunnustaa ja tunnistaa sen, mitä on tehty väärin ja miksi sekä ottaa vastuun siitä, mitä on tehnyt.

Suurin tavoitteeni tässä omassa asiassani, josta välitän kaikkein eniten, on se, että se oikeudentaju, joka kertoo heidän tehneen vääryyttä, löytyy sieltä heistä ihmisinä.







Ihminen, joka ei vielä ole aivan paatunut, yleensä säikähtää tätä pistettä ja tunnustaa, mitä on tullut tehtyä. Itseasiassa paatuneilla rikollisillakin on jokin piste, joka menee heidän moraalinsa yli ja siitä sitten mahdollisesti jaetaan oikeutta.







Jos joku on katsonut draamaa televisiosta, yleensä sellaisissa sarjoissa, joissa tunnustus halutaan saada, uhataan ihmistä väkivallalla, tai pahoinpidellään. Vastaavasti myös käytetään joitain psykologisia kiristyskeinoja, jotta haluttu vastaus saadaan. 






Tai ihan oikeassa maailmassa käytetään tunteita sotkemaan asiaa ja oikeuttamaan omaa tekoa, tai syyllistämään vastapuolta. Lisäksi hyvin usein eriydytään ihan koko aiheesta ja aiheen ulkopuoliset asiat vievät huomion siitä itse asiasta ja sitten ollaan ihan solmussa, eikä enää muisteta asiaa, joka piti selvittää ja jonka rikollisesta toiminnasta alunperin oli kyse. Ns. eksytetään toinen ajattelemaan aivan muuta ja puolustamaan itseään, jotta voidaan hallita pelolla, ja ohjailla vastapuolta.





Minä en kuitenkaan usko äärimmäisyyksiin. Eikä tässä omassa ajatusmallissani ole kyse mistään tällaisesta.

Kyse on siitä, että ihminen itse ymmärtää. Itse kohtaa tämän pisteen itsessään.

Millä se sitten saavutetaan?

Menemällä ihmisen iholle. 

Ei tietenkään konkreettisesti käydä ketään käpälöimään, vaan kohdataan asiat sellaisinaan.

Mitä se sitten missäkin asiayhteydessä tarkoittaa, en osaa sitä vielä määritellä.

Ihminen voi saada aikaan paljon tuhoa. Se voidaan kuitenkin eri oikeusasteissa määritellä eri tavoin. Lisäksi asioita, jotka ovat vaikuttaneet asioihin voidaan vääristellä ja jättää pois. Näin ollen tuomiot voivat olla tulkinnanvaraisia.






Kuitenkin, jos ihminen kohtaa oikean totuuden, sen pisteen, jossa hän määrittää myös omat tekemisensä oman moraalikäsityksensä mukaan vääriksi, niin silloin tuloksena voi olla ihan oikea tuomio, oikeista asioista sekä ihmisen oma mahdollisuus kohdata tekemänsä vääryys ja mahdollisuus sen sovittamiseen.







Tiedostan itse, että tämä on ajatusmalli voi kuulostaa hyvin naiivilta. 







Ymmärsin, miksi en ole lähtenyt lukemaan lakia, vaikka se suuri intohimoni onkin. Minä en kertakaikkiaan voisi puolustaa sitä, joka on tehnyt väärin.




Minä olen se, joka tahtoo saada selville oikean totuuden. Ja oikea totuus -puhdas, paljas- totuus ei koskaan taivu kompromisseihin, eikä selittelyille ole sijaa.