maanantai 26. helmikuuta 2018

Kuin mansikka ja mustikka?
















Hyi, ihan hirveää. Kamalaa, Yök. Vastenmielistä. Ihan kauheaa. En halua katsoa






Ja mitähän muuta.... Ei nyt tule mieleen. Näitä kommentteja olen vastaanottanut koskien kehoni CRPS:ää värivaihteluiden ja turvotuksen vuoksi.







Kaikki väärin.



Se on todellisuutta!














Pitkästä aikaa otin tuoreen kuvan jaloistani, kun ne sattuivat niin sopivasti muistuttamaan mustikkaa ja mansikkaa







Tämä on todellisuutta. Eihän se välttämättä ole vallitsevien kauneusihanteiden mukaista kaunista katseltavaa, mutta ne ovat minun jalkani, ja ne toimivat.







Kun kohtaat henkilön, jonka raajat näyttävät tältä, älä koskaan kyseenalaista kipua.







Kyllä minunkin raajani ovat kipeät, en vain tunnista sitä enää. Aivoni eivät huomaa tällaisia asioita enää, eivätkä jää niihin jumiin.







Huomasin tämän itsekin vain sen takia, että minulla on nyt liikaa aikaa keskittyä asioihin, joihin en enää normaalissa arjessa kiinnitä huomiota.







Vaikka en tunne näistä aiheutuvaa kipua, ei tämä ihan ongelmatonta ole. Sukkia ei voi missään nimessä laittaa jalkaan. Kengät hiertävät ja aiheuttavat melkoista raajan hikoilua.






Askeleita joutuu pohtimaan tarkkaan, ja tekemään silmä-aivotyötä, ja tiedostamaan askeleensa, koska helposti tässä tilanteessa raajat irtoavat otteesta ja jalka saattaa pettää alta.






Kosketusta en siedä lainkaan







Värivaihtelut ovat autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston aikaansaannosta. Ne tulevat ja menevät, ja tulevat taas. Niitä ei voi itse hallita tai kontrolloida.







Todellisuus on sitä, että se vaatii työtä. Koko ajan on oltava kartalla siitä, mitä kehossa tapahtuu. Minäkin huomaan värivaihtelut arjen huiskeessa, mutta se aiheuttaa vain ajatuksen: huomioi raajat.







Jos nämä värivaihtelut jättää huomiotta ja antaa asian vain olla - sulkee ne mielestään ajattelemalla vaikka; hyi, mitkä raajat,- saattaa tilanne johtaa kuolioon saakka. Aivot jättävät raajat huomiotta ja ne pikkuhiljaa surkastuvat.







Alkaako olla ymmärrettävää, kun olen vähän joka käänteessä puhunut siitä, kuinka sairaan kanssa tekemisissä ollessaan on myös omaa suhtautumistaan, käytöstään ja ajatusmaailmaansa muutettava ja muokattava?







Älä koskaan vähättele tai demonisoi tällaista näkyä. Se on pahinta mitä voit sairaan tilanteelle tehdä. Vaikka kuinka olisit järkyttynyt, se olisi vastenmielistä tai olet hyvin onnellinen, ettei sinulla moista ole - voit silti olla kohtelias.







Aina voit kysyä - kuinka voit auttaa?







Itse vähättelen tämän asian merkitystä nykyään, vaikka se ei missään nimessä ole vähättelyn arvoinen. En vain jaksa jokaiselle huutelijalle selittää, että käytöstavat kunniaan.







Pärjään tämän asian kanssa, se antaa minulle suuntaviivoja,- missä mennään ja mitä tulee tehdä. Olen nimennyt sen neuvoa antavaksi oireeksi.









Ihanan kamalat ja kamalan ihanat jalkani - kiitos, että olette menossa mukana.
















sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Mitä tarvetta varten oikeasti syöt tai olet syömättä?












Nyt kun olen jalan takia viettänyt tätä pakkolomaa liikunnasta, olen keskittänyt energiani ruokaan ja syömiseen.






Sairastin ensimmäistä kertaa 4 vuoteen flunssan. Luonnollisesti katosivat niin ruokahalu kuin makuaistikin.






Kipu on muutenkin asia, joka heikentää ruokailua, kun ei vaan jaksa eikä tee mieli.






Tällä kertaa kuitenkin huomasin sen. Aivoissa syttyi ajatus, että energiat taitavat olla vähissä, sillä voimat eivät meinaa riittää.







Olen huomannut asian jo aiemmin, mutta nyt pureuduin ongelmaan, joka minulla ruokailun kanssa on.







Jos mietin ruokaa pelkästään siltä kannalta, mitä haluaisin syödä, mennään metsään ja lujaa. Minä nimittäin söisin mielelläni vain hedelmiä ja marjoja.







Mutta jos pohdin asiaa siltä kannalta, mitä kehoni tarvitsee, niin tarjontaa alkaa olla paljon enemmän.







Riittävä ravitsemus on tärkeää, samoin riittävä määrä energiaa.






Ja, jotta saan riittävän määrän energiaa, on asia esitettävä siinä valossa. Mitä proteiinia haluaisin? Mitä kasviksia haluaisin? Mitä hedelmiä? Mitä maitotuotetta? Jne.







Hedelmät eivät houkutelleet minua kaupassa ollenkaan, mikä oli aika outoa. Syytän siitä flunsaa. Kuitenkin tämäkin asia ohjasi minut aivan toiselle hyllylle, nimittäin kuivattujen hedelmien ja marjojen osastolle







Kuivatut aprikoosit suorastaan pomppivat hyllyssä, jotta huomaisin ne. Väri oli tällä kertaa asia, joka ratkaisi ostopäätöksen. Ne olivat niin iloista ruokaa, että on mennyt jo pussi, jos toinenkin.
Samoin kuivattu persilja on mitä mahtavinta herkkua voileivän päällä retiisien kanssa. Lisäksi ne näyttävät kauniilta. (Nämä eivät tietenkään ole ainoita ruoka-aineita joita syön.)







Otin asiakseni googlettaa ravintoarvoja syömisistäni ja yllätyin iloisesti siitä, miten olin osannut valita tuotteita, jotka sisältävät paljon vitamiineja ja erityisesti c-vitamiinia. Lisäksi paljon ravintoaineita. Eikä ne energiatkaan vähiin jää, jos vaan syön tarpeeksi suuria määriä.







Tämä sai  minut taas oivaltamaan jotain.







Olen ollut hyvin huonojen vaikutteiden alaisena silloin täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja siinä parinkymmenen ikävuoden molemmin puolin.







Mieleeni tupsahti yllättäen muistikuvia siitä, kuinka joka paikassa silloin toitotettiin sitä, kuinka nainen ei saa syödä. Nainen antaa huonon kuvan itsestään, jos syö.






En tiedä, oliko tämä jotenkin muotia silloin, vai oliko se vain minun lähelläni vaikuttaneiden ihmisten omaa hölynpölyä, mutta yhtäkaikki, vaarallista, hyvin vaarallista peliä.







Miksi ihmeessä nainen ei saisi syödä?







Murrosiässä söin, näin jälkikäteen ajateltuna, ihan hyvin, (mutta ruoka olisi voinut olla monipuolisempaa). Oli pakkokin, koska liikuin ja urheilin niin paljon.





Kenenkään kroppa ei liiku loputtomiin, jos tarvittavaa määrää energiaa ei ole saatavilla. 







Nuorena aikuisena kuitenkin tuli vastaan tämä asetelma, ettei nainen saa syödä. Salaatti on vain asia, jota naiselle suodaan.






Minä en ole salaatista piitannut koskaan, joten se oli mielestäni hyvin outoa. Tein niin kuin katsoin itse parhaaksi ja söin mitä halusin. Kuitenkin työkaverit ja silloiset ihmiset ympärilläni pitivät huolta siitä, että minun syömisistäni tehtiin aina suuri numero. Lopputuloksena oli se, että ruoasta tuli demonisoitu.







Luulisin tämän liittyvän siihen, että naisen on pakko olla tietyn kokoinen ollakseen viehättävä.







Tämä oli kohdallani hyvin vahingollista, koska minulla oli ravinnosta vajausta ollut koko elämäni. Minun olisi pitänyt pistellä poskeeni heidänkin annoksensa. Jokainen haluaa sopia johonkin joukkoon, joten erilaisuus tässä asiassa sai itsetuntoni ja luottamisen omaan itseeni horjumaan pahasti.









Vakiokaupassani on yksi tällaisen ajattelutavan omaava naispuolinen kassahenkilö. Hän kailottaa kovaan ääneen mitä kukakin ostaa ja kuinka paljon, varsinkin, jos hän ei itse tuotteita hyväksy.







Luonnollisesti minua on ärsyttänyt tällainen käytös. Itseluottamukseni on kuitenkin vahvistunut niin paljon, että kiitin häntä hänen mielipiteestään, pakkasin rauhassa tavarat ja lähdin pois. En tuntenut minkäänlaista syyllisyyttä siitä, että pidän kehostani huolta.

Ja huolehdin, että kehoni saa riittävästi energiaa.







Mielestäni kehon hyvinvoinnin pitäisi aina olla ensisijaista. Se, joka vaatii tietynlaista ulkonäköä itseltään tai toiselta, voisi pohtia sitä, mitä terveys ja hyvinvointi oikeasti merkitsevät. Kauneus kun on katoavaista, ja se sattuu aina olemaan henkilöstä kiinni, mitä kauniina pitää.







Mikä sitten on kehon hyvinvointia?






Se riippuu aina henkilöstä ja hänen lähtökohdistaan. Mikä sopii toiselle, ei välttämättä ole ollenkaan sopivaa toiselle. Omaa tilannettaan pitäisi osata aina ajatella neutraalilta pohjalta ja nimenomaan pohtia kokonaisvaltaisesti. Eikä tehdä niin kuin joku toinen vaatii.



























lauantai 17. helmikuuta 2018

Battle














Tämä vuosi on alkanut kyllä aivan väärällä jalalla. Tarkemmin väärällä reidellä.

Etureisi repesi terveemmästä jalastani, siis siitä, joka ei halvaantunut.







Se ei mennyt kerran, se meni peräti 6 kertaa.







Kipu on ollut niin kovaa, että sanavarastostani ei ole löytynyt juuri muuta, kuin sanoja, joissa on paljon kovia konsonantteja.






Ja ääntä. Varsinkin jonkinlainen sivuttainen liike kirvoittaa kyllä äänialan korkeimmat sävelet esiin. Etenkin aamut ovat olleet pahinta aikaa, kun yrittää ylös sängystä. Hyvää huomenta vain, naapurit.








Tilanteeni ei kuitenkaan ole pelkästään normaali reisivamma. CRPS huomasi heti tilaisuutensa ja kävi sutena kurkkuun kiinni. Tai, no jalkaan, ollakseni täsmällinen.







Tunsin kyllä jalassa kivun, mutta muuta yhteyttä en siihen saanut. Tiesin jalan olevan siinä, mutta se muutui ikäänkuin näkymättömäksi, sellaiseksi ääriviivoilla olevaksi tyhjää täynnä olevaksi haamutilaksi, vaikka kipu valtasi koko jalan jalkapöytään saakka.







Ensimmäistä kertaa tulin ajatelleeksi asiaa terveen näkökulmasta. Kuulostaahan tuo määritelmä aika käsittämättömältä ellei jopa epätodelliselta. Kipuun voi samaistua, jokainen kokee jonkinlaista kipua jossain vaiheessa elämäänsä, mutta samaistua asiaan, jota ei voi satunnaisesti itse koskaan kokea, voi aiheuttaa epäuskoa.







Tai mitä sitä jossittelemaan, se aiheuttaa epäuskoa.






Tässä kohtaamme sen ongelman, että emme usko sitä, mitä emme näe. Tarvitsemme todisteita.






Tuntuuhan se nyt käsittämättömältä, että tyyppi kiljuu kitarisat soikeina ja valittaa haamujalasta, kun reidessä vähän napsahti. 







Pohdin tilannetta käytännössä, mitä se tarkoittaa Suomessa. Jos menisin lääkäriin, lääkäri toteaisi vähäisen vamman reidessä. Vamma ei kuitenkaan "oikeuta" kovaan kipuun, joten lääkärillä heräisi epäily. Minä joko näyttelen tai sitten olen päästäni vialla.







Tässä on kaksi tietä. Joko minulle määrättäisiin kipulääkettä ja ehkä sairauslomaa, tai sitten näiden lisäksi saisin lähetteen psykiatriselle, vähän riippuen siitä, kuinka lääkäri tilannetta tulkitsisi.







Jokatapauksessa peli olisi pelattu. CRPS jatkaisi työtään ja todennäköisesti menettäisin jalkani.
Käytännössä olisin humpsahtanut järjestelmän syövereihin ja oikeaa hoitoa tai sitä apua, jota tarvitsisin, ei olisi saatavilla. Järjestelmässä olisin heittopussina mahdollisesti vuosia.






Eli kallisarvoista aikaa menisi täysin hukkaan ja menetettäisiin etu, joka saadaan välittömästä reagoinnista kiputiloihin ja ennenkaikkea CRPS kiputilaan, joka on akuutti.







Mitä minä tein oman jalkani kanssa?








Kivun vallatessa aivot, ei ajatus taas oikein kulkenut. Täytyi komentaa itseni rauhoittumaan. Se ei aina vaan käy ihan niin helposti, sillä kipu oli välillä niin voimakasta, että taju meinasi lähteä.






Hoin itselleni, mieti mitä on tapahtunut, analysoi.






Siis reisi meni liukastumisen tai useamman liukastumisen seurauksena. 






Mitä normaalille reisivammalle tehtäsiin?







No niin, nyt kulki jo ajatuskin. Muistin heti, että kompressiota käytetään tämän tyyppisissä vammoissa usein.






Minulle ei kuitenkaan kompressio ole sopinut tähän asti. Katsastin lääkekaapin ja löysin sieltä kankaasta tehtyä leveää nauhaa






Tein taas jotain vähän extremeä. 







Painelin reittäni ja löysin kohdan, joka oli kaiken kivun lähde. Asettelin nauhan reiden ympäri niin, että sain solmun juuri tämän kipukohdan päälle. Jatkoin nauhan sitomista ristikkäin ja tein toisen solmun vähän alemmas samaan linjaan ensimmäisen solmun kanssa. Vähän kuin olisin paketoinut joulukinkun. Tiukoille solmuille. Eli sain aikaan kiristyssiteen.







Uskomatonta, mutta sain jalkani takaisin samantien ja kipu lähti käpälämäkeen välittömästi.

Saatoin tuntea kuvainnollisen tunteen, kuinka aivoissa tulvahti helpotus.








Tässä oli kuitenkin se ongelma, että kiristyssidettä ei voinut pitää kuin hetkittäin. Muutoin alkoi jalka sinertää ja turvota.







Ja kun kävely ei onnistunut normaalisti, linkaaminen aiheutti sen, että keho yritti kompensoida tilannetta ja lihakset kipeytyivät ihan muutenkin, samoin selkä.







Kiristysside toi helpotuksen kivun lähteeseen, mutta tästä epäsuhdasta aiheutuneet sivulliset vahingot loivat pohjan sille, että tarvittiin järeämpiä toimia.







Pohdin ja yritin parhaani mukaan tulkita tilannetta. Tuntui hassulle, että jalka ei kestänyt painoa, vaikka sille ei ollut mitään varsinaista syytä, miksi ei kestäisi.






Lepo ei tässä hetkessä auttanut ollenkaan, vaan pahensi tilannetta. Siis ei kävelyä, ei lepoa. Mitä sitten?







Loogisesti ajattelin, että jos otan painon pois jalan päältä, ehkä löydän sen oikean asennon, joka ei tuota kipua. Nojailin harjanvarteen, ei auttanut.






Kunnes hätä keksi keinot ja hoisi luovuuden maksimoinnin. En päässyt lattialta ylös ja ponnistin sieltä ylös tavalliseen jakkaraan nojaten.







Nojasin seisaallani jakkaraan, niin, että kehoni oli 90 asteen kulmassa alaspäin.






Voi mikä helpotuksen tunne jalassa. Taas välitön vaikutus siihen, kuinka paine poistui kipeästä jalasta.







Käveleksin jakkaran kanssa yhden päivän pitkin torppaa, ja sain aivot ja kipeän jalan taas yhteistyöhön. Kadoksissa ollut liikerata löytyi.






Täytyy kyllä sanoa, että ilmaiseksi se ei tullut, sillä sain kipeäksi hartiat, kädet ja pään. Mutta niistä on nyt selvitty, joten loppujen lopuksi paradoksi: kärsiminen kivun lievittämiseksi - kannatti.








Sen jälkeen on ollut huomattavasti helpompaa. Kipu on aisoissa, vaikkakin itse repeämä aiheuttaa vielä ongelmia. Mutta reisivammat vievät yleensä sen 4-6 viikkoa, joten se on maaliskuun loppu käsillä, ennen kuin vamma on parantunut.







Kävelen vieläkin vaivalloisesti, mutta CRPS on nyt valvonnan alla, eikä enää hallitsematon.





Vinkki: Jos kohtaat tällaisen tilanteen CRPS-potilaan kanssa, joka ei voi sietää toisen henkilön kosketusta, on hyvä laittaa potilas itse etsimään kivun lähdekohta ja painamaan sitä. Näin aivot saavat singnaalin siitä, ettei henkilö ole avuton ja kykenemätön, vaan aivot voivat itse saada tilanteen hallintaan.












lauantai 10. helmikuuta 2018

Virheistä oppii ja kokemus karttuu?














Rehellisyys maan perii, kuuluu sanonta.



Onko se aivan totta?



Riippuu henkilöstä. 









Tekisi mieli potkia itseäni takalistoon, mutta se ei nyt onnistu, sillä reiteni repesi ja sen kanssa opetellaan nyt ensin taas kävelemään.






Henkisesti olen kuitenkin saarnannut itselleni siitä, kuinka tärkeää on ottaa opiksi virheistään.





No, olenko oppinut? Miten sen nyt ottaa....







Olen puhunut aiemmin luottamuksesta ja sen tärkeydestä. Mielestäni luottamusta on kuitenkin hyvin vaikea rakentaa kahden henkilön välille, jos ei olla täysin rehellisiä siitä, mitä ja millaisia olemme.







Elämääni saapui jokin aika sitten henkilö, joka on omasi hyvin samansuuntaisen ajattelumaailman kuin minulla on. Jokin kuitenkin varoitti minua pitämään etäisyyttä. Kuuntelin vaistoani, mutta ajattelin, että ilman rohkeutta luottaa, en voi koskaan luottamusta saavuttaa. Ajattelin sen olevan riskin arvoista.







Kyllä, ajattelin sen omalta kohdaltani ja omista lähtökohdistani. Tarkemmin omista tarpeistani.





Minulla oli tarve luoda luottamussuhde. En tullut ajatelleeksi, että toinen osapuoli ei ajatellut samalla tavalla.







Tarpeemme eivät siis kohdanneet. Siihen voi olla monia syitä, myös siihen, miksi tämä henkilö lähelleni hakeutui.







Yhtäkaikki, hän ei korostetusta suvaitsevaisuudestaan huolimatta voinut hyväksyä minua sellaisena kuin minä olen.







Tähän voi olla monta eri syytä, mutta en pitänyt reaktiosta, jolla hän minuun erään keskustelumme jälkeen on suhtautunut. Vähättelyä, ilkeilyä, epäkunnioittavaa käytöstä, vitsien kautta loukkaamista ja naureskelua sille, millainen minä olen.







Kylmää vettä tuli saavillinen niskaan ja ihan omaa syytäni. 







Me puhuimme ihmisen seksuaalisuudesta. Se on hyvin herkkä aihealue.






Harva meistä on niin sinut itsensä kanssa, että se aihealue kestää julkista nöyryyttämistä. Enkä ymmärrä, miksi niin pitäisi kenellekään tehdä? Mitä sillä saavutetaan?







Keskustelumme aikana hän kummasteli sitä, miksi minulla ei ole suhdetta ja miksi en ole kiinnostunut miehistä






Ensin tietenkin perustelin asiaa vallitsevalla tilanteella elämässäni. Minä olen vakavasti sairas. Moni terve valitsee helpomman tien, koska se on valittavissa.







Hän kuitenkin kysyi, olenko kallellani naisiin, tai hänen sanoillaan johonkin omituiseen kuten  eläimiin tai esineisiin.







Toisaalta ymmärrän kiinnostuksen, mutta toisaalta kysymys on hyvin loukkaava







Kerroin, että kyllä sille on olemassa syy, miksi minulla ei ole normaalia romanttisiin tunteisiin ja tarpeisiin perustuvaa suhdetta mihinkään tai keneenkään. Minä olen aseksuaali.







Se ei tarkoita, että olisin jotenkin omituinen. Minä en vain pidä seksistä. Olen ollut suhteessa useamman miehen kanssa tähän astisen elämäni aikana, ja olen välittänyt heistä kaikista kolmesta omalla tavallani hyvin paljon






He ovat kaikki kuitenkin halunneet yleiseksi määritellyn romanttisen suhteen, jossa on tietyt tarpeet.






Minä en koe sellaista itselleni sopivaksi, minusta se on enemmänkin vastenmielistä.







Olen tiennyt pienestä pitäen olevani hyvin erilainen tämän asian suhteen. Vasta muutama vuosi sitten opin, että sille on oma terminsä.







En ymmärrä sitä, miksi tämä asia aiheutti niin suuren loven tähän luottamuksen rakentamiseen, että minua piti alkaa kohdella huonosti sen takia.







Minun näkökulmastani on enemmänkin outoa olla vaatimassa jotain toiselta osapuolelta. Ihmissuhteet rakentuvat ja pysyvät kasassa mitä ihmeellisimmistä syistä






En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että rakkaudelle on niin monta määritelmää, kuin meitä ihmisiä on olemassa. Ja silti ne kaikki niputetaan sen yhden ainoan termin alle, se on hyväksyttävää ja sitä kuvataan sydämellä.







Jos ajatellaan, että rakkautta kuvastaa seksi ja seksuaalinen läheisyys. Sen loppuessa myöskin rakkaus kuolee






Toinen osapuoli suhteessa väittää rakkaudeksi hallintaa, väkivaltaa ja toisen omistamista. Jos teet kuin minä haluan, rakastan sinua, muutoin en.






Jos teet kanssani lapsia, rakastan sinua. Jne.







En ymmärrä ehdollisuutta, enkä tarpeisiin perustuvaa määritelmää rakkaudesta.







En tietysti välttämättä ole oikea henkilö määrittelemään mikä on rakkautta, koska minulla ei sellaista tarvetta ole.








Olen oppinut, että fyysinen läheisyys luetaan tunteiden osoittamisen tieksi








Halaaminen on toisille hyvin luonnollinen tie näyttää välittämistä, esimerkiksi ilahtumista toisen näkemisestä. Minulle jo CRPS asettaa omat haasteensa sen suhteen, kuinka koen toisen kosketuksen, mutta olen tehnyt sitä aiemmassa elämässäni ennen sairastumista sen takia, että se on yleisesti hyväksyttävää ja jotenkin sitä odotetaan








Jos et halaa, sitä joutuu selittämään ja sitä pidetään outona, joten kuittasin sen sillä, että teen niin kuin ympäristö vaatii.









Nuorempana se myös liittyi hyväksytyksi tulemisen tunteeseen, ei halunnut olla silmiinpistävän erilainen, vaikka tiedostin sitä olevani. Muiden käytöstä kopioimalla kuitenkin joukkoon sulautuminen oli helpompaa.









Se on surullista ajateltuna nyt tämänhetkisistä lähtökohdistani ja maailmankatsomuksestani, mutta kuka meistä ei olisi etsinyt itseään. Vahvan itsetunnon kasvu vaatii sitä, että tekee huonoja päätöksiä tai valintoja, jotta voi tehdä myös niitä itselleen sopivia valintoja ja tapoja.









Vaikka saan jatkuvasti muistutusta siitä, kuinka erilainen olen kuin ympäröivä maailma, tämä asia ei aiheuta minussa itsessäni mitään outouden tunnetta tai tunnetta siitä, että sitä pitäisi peitellä tai hävetä.









Minä olen sellainen kuin olen. Juttelen mielelläni ihmisten kanssa. Pidän erilaisista näkökannoista ja siitä, että keskustelukumppanin kanssa voi pohtia asioita erilaisista näkökulmista. Pidän siitä, että tunnen henkilön hyväksyvän minut ihmisenä, juuri sellaisena kuin olen








Minulle henkilön yleisesti määritellyllä seksuaalisella viehätysvoimalla ei ole merkitystä. En katso ketään ihmistä ns. sillä silmällä. Tunnistan kauneutta niin ihmisissä kuin ympäristössäkin. Ja ilmaisen sen, jos jotain erityisen kaunista näen, vaikka kaikissa ihmisissä on jotain kaunista. Se, että ilmaisen mieltymykseni johonkin henkilöön ei tarkoita, että olisin seksuaalisessa mielessä kiinnostunut. Se on vain toteamus jonkun asian kauneudesta tai mikä näyttää esteettisesti silmääni hyvältä.









Kaipaanko suhdetta?








On minulla sellaisia hetkiä, jolloin toivoisin toisen henkilön olevan jakamassa asioita. Niin iloja kuin surujakin







Näen kuitenkin niin, että henkilöltä, joka haluaisi olla osa minun elämääni vaadittaisiin aika paljon normaalia vaatimustasoa enemmän. Pitäisi myös kestää se, että toinen on sairas.







En tiedä, onko sellaisen vaatiminen keneltäkään reilua. Ei ainakaan, jos se ei tule omasta vapaasta tahdosta. Eli tarpeiden pitäisi kohdata









Opinko siis mitään?








Kyllä, ei pidä koskaan olettaa mitään toisesta henkilöstä perustuen omiin tarpeisiin tai edes tunteisiin. Se johtaa vääjäämättä aina väärille urille.







Kaikki eivät ole samanlaisia, eikä tarvitse olla.








Miten me voisimme laajentaa sitä omaa ajattelukapasiteettiamme, jotta voisimme hyväksyä ne, jotka eivät ole samanlaisia kuin olemme itse?









Tietysti, voihan sitä ajatella toisinpäinkin. Olisihan maailma aika tylsä paikka, jos meillä ei olisi erilaisuutta pelättävänä ja arvosteltavana. Se on asia, jonka myötä huomaamme itsestämme asioita ja opimme niitä.








Suhtautumisemme ratkaisee kuitenkin se, haluammeko oppia ja ymmärtää, vai suljemmeko uhan pois tietoisuudestamme?


































sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Kenen sotajoukoissa seisot?














Olen pohtinut CRPS:n syvintä olemusta. 






Se on leimattu ihan mahdottomaksi taudiksi. Se on hankala, ja sille ei oikein mitään mahda.
Nämä ovat ihan oikean kuuloisia määritelmiä. Sitten tulee mutta.






Tämä riippuu ihan katsantokannasta. Jos CRPS:n ajatellaan olevan ihan tavallista kipua, joka talttuu lääkkeillä, joiden on tarkoitus aivojen toimintaan vaikuttaa, niin tuloksia ei synny.





Miksi?






Asiaa täytyy ajatella sen kautta, mitä CRPS on ja mitä se edustaa.






CRPS on taistelija. Sillä on päämääränä vallata kaikki mihin se kajoaa. Se ei tunne sääliä, ei katumusta. Se palvelee vain omaa päämääräänsä.






CRPS on rajusti etenevä, joten se tulee aseilla uhaten, kettinkejä kalistaen ja voimaa uhkuen. Se ei aio perääntyä.







Lääkehoidon yleinen tarkoitus on, että aivot saavat levätä kivulta. Miksi tämä on CRPS:n kannalta huono ajatus?







Ideaalisesti ajatellen, sehän kuulostaa todella hyvältä






Ongelmana siinä on vain se, että kuvainnollisesti aivot, eli puolutus menee päiväunille, ja sillä aikaa vihollinen saartaa sen






Keho joutuu taistelemaan kipua vastaan ihan uskomattomalla voimalla, ja sen seurauksena voivat elintoiminnot heikentyä, ja ihminen voi vaikka kuolla.







CRPS ei noudata ohjeita, se ei anna armoa. Se ei selittele kenellekään. Sillä on vain päämääränä vallata ja hallita.







Tämä on erittäin ongelmallista suomalaisessa kipukulttuurissa. Suomalainen ei valita. Suomalainen ei saa valittaa. On kärsittävä, vaikka mikä olisi.






Lisäksi kipua ei tahdota uskoa. Se kuuluu kulttuuriin. Olet järjiltäsi, jos valitat jostain tuntemattomasta syystä johtuvasta kivusta. Se vielä ymmärretään, jos jalka on paketissa ja siihen koskee, mutta kehotetaan ottamaan lääkettä ja pitämään suu kiinni.







Tämä on pahinta, mitä CRPS:n kanssa voi tehdä. Siihen on reagoitava heti, eikä vasta vuosien päästä. Tosin koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.






CRPS:n diagnosointi kestää yllättävän kauan. Usein joudutaan odottamaan kuvantamisen tuloksia ja julkisella puolella siihen menee yleensä kuukausia.








Kipuihminen itse ajattelee aina, että kipu pitää saada pois. Jos länsimainen lääketiede ei jollain ihmepillerillä tilannetta korjaa, apua haetaan uskomushoidoista ja terapioista. Lähtökohtana näissä on se, että jonkin ulkopuolisen on saatava tilanne korjaantumaan.







Ja tämä on suurin virhe, minkä kukaan voi tehdä!






Tämä on kivun luomaa ajattelua. Se on julmaa sodankäyntiä, jonka on tarkoitus heikentää henkilön asemaa taistelussa CRPS vastaan ihminen







Sitä voisi kuvailla näin, Sinut on saarrettu, olet vihollisjoukon keskellä yksin. Sinulla on käytössä linkkuveitsi, kun vastustajalla on armeija aseineen. Kukaan ulkopuolinen ei pääse sinua auttamaan.






Tässä jää vain yksi kysymys: taisteletko vai luovutatko?





Tätäkin kysymystä täytyy pohtia yleisellä tasolla, ei CRPS:n luoman harhan läpi. Mitä tekisit tässä tilanteessa, jos olet terve, ja joutuisit tällaiseen tilanteeseen, etkä tuntisi pelkoa. Pelkällä rationaalisella ajattelulla, mikä on vastauksesi?







Jos päätät taistella, silloin sinulla on vain yksi ainoa ase, jota pystyt hyödyntämään. Ajattelu.






Et pysty ennustamaan sitä, kuinka vihollinen toimii, mutta pystyt rakentamaan itsellesi toimivan puolustuksen. Et alistu vihollisen valtaan, vaan käyt taistoon. Mutta et taistele sitä vastaan, vaan taistelet, jotta voit ohittaa sen, ja murtaa saarroksen.







Ei tarvitse olla ihmemies MacGyver selviytyäkseen tästä. Riittää kun otat suurimman voiman käyttöön, joka sinulla tätä sairautta vastaan on. Aktiivinen aivotyö.







Sinä haluat luovuttaa, se tuntuu liian vaikealta, olet liian väsynyt, kaikki tuntuu hankalalta, kipu vie voimat, jne.








Ei kukaan sanonut, että se on helppoa. Se helpottuu ajan myötä. Aloittaminen on aina vaikeinta. Ei ole totta, ettet osaa, pysty tai kykene. Olet osannut ne menettämäsi asiat ennen sairautta, joten osaat ne edelleen, ne ovat vain väliaikaisesti pois käytöstäsi, vihollisen sotajoukkojen hallussa.






Jos kipuihminen ei itse ymmärrä tätä, että alistua ei saa, silloin täytyy jollakin lähellä olevalla henkilöllä hälytyskellot soida, jotta tilanne ei pääse karkaamaan.







On myös hyvä pohtia sitä, millä puolen tätä sotaa itsekukin seisoo, niin kipuihminen, kuin lähellä vaikuttava yksilökin. Näennäiset tölväisyt siitä, kuinka kuvittelet vain kaiken, kertovat karua kieltään siitä, kuinka tämä yksilö muonittaa CRPS:n sotajoukkoja.







Vaikka CRPS onkin onnistunut valtaamaan alaa ja saavuttamaan voittoja, se ei tarkoita, etteikö niitä saisi itselleen takaisin. Pidä hyvää huolta aivojesi kunnosta ravitsemalla niitä fyysisesti ja opettamalla aivoille toimintamallit uudestaan ajattelemalla aktiivisesti, ja toimimalla aktiivisen ajattelun tuomilla neuvoilla.







Puolusta omaasi, auta aivojasi puolustautumaan. Ota takaisin se, mikä sinulle kuuluu






Jos et ruoki CRPS:ää, etkä anna kenenkään muunkaan sitä ruokkia, se kuolee nälkään.

Silloin sinä isket, ja otat takaisin sen, mikä on sinun







Millä puolen sotaa sinä oikeasti vaikutat?










perjantai 2. helmikuuta 2018

My a-game












Meikäläinen on todella saanut pistää parastaan viime aikoina.





Koko alkaneen vuoden minulla on ollut hirveä stressi päällä. Hyvin monesta eri syystä.

Se on aiheuttanut ahdistusta, harmia, mielipahaa ja kovaa fyysistä väsymystä. Klassiset stressin oireet.






Huvittavinta tässä on se, että minä kyllä tasan tiedän, kuinka stressiä pitää hoitaa.





Olen pitänyt tiukasti kiinni perusasioista. Kukas jo muistaa ulkoa mitä ne ovat?





1. Hengitys

2. Mielen rauhoittaminen

3. Riittävä syöminen /energian saanti

4. Lepo






Tiedätkö sen tunteen, kun tästäkin listasta tulee suorittamista?





Pitää tehdä, pitäisi tehdä ja väsyttää jo pelkkä ajatuskin. Stressi ei helpota, lisääntyy vain.






Täytyy nyt myöntää, että näin kävi myös minulle, ensimmäistä kertaa.





Se suurin voimavara, ne perusasiat eivät enää riittäneetkään. Hetken aikaa olin aivan hukassa tämän ajatuksen suhteen, mitäs nyt sitten?






Kävin pohtimaan, mikä oikeasti auttaisi tähän tilanteeseen? Mieleni kaihosi vain kauniille hiekkarannoille palmun juurelle katselemaan merta auringonsäteiden lämmittäessä mukavasti.





Tulkattuna mieleni siis halusi täysin stressittömään tilaan. Ja se ei keksinyt sille muuta ilmaisutapaa, kuin fyysisen kohteen tälle onnelliselle paikalle.






Tämä sai minut kuitenkin oivaltamaan jotain. 






Ei ole olemassa oikoteitä. On vain ne perusasiat, jotka täytyy tehdä. Vain sillä tavalla stressin(kin) voi selättää, ja saada taas arjesta kiinni oikealla tavalla.






No niin, olin uuden pulman edessä. Miten tehdä perusasioita, kun ne eivät kiinnosta yhtään?






Tuntui, että aikaa ei oikeasti vuorokaudessa ollut yhtään levolle ja mielen rauhoittamiselle. Mieleni kävi kierroksilla tauotta, ettei lepohetkistä tullut mitään.






Ärtyneenä listasin mielessäni asioita, joita pitää tehdä ja ne ovat tiellä, etten pysty rauhoittumaan. Siinä äksyillessäni sain loistoidean.





Aloin pohtia, kuinka moneen lepohetkeen pystyisin päivän aikana....



Kielsin itseltäni, ettei levolle ollut aikaa. Tärkeämpiä hommia hoidettavana.






Kuin taikaiskusta, mieleni alkoi pohtia sitä ongelmaa, kuinka voisin levätä ja ylimääräinen hälinä mielessäni hiljeni.





Kielletty hedelmä. Käänteistä psykologiaa. 

Jos sanon, että et saa ajatella vihreää karhua. Kuinka paljon ajattelet sitä tästä lähtien?






Mieli täyttyy ajatuksesta, jota ei saa tehdä. Johan alkoi löytymään aikaa, ihan todellista aikaa levolle.





En uskonut, että käänteinen psykologia on minua varten, sillä yleensä ajattelen asiat hyvin tarkkaan ja useammalta näkökannalta.





En ole kilpailuhenkinen muiden ihmisten suhteen, mutta olen näköjään hyvin kilpailuhenkinen itseni ja oman kehitykseni suhteen






Toinen järeämpi keino oli todeta itselleni, etten osaa levätä. Siinäpä vasta ratkaistava pulma aivoilleni, jotka alkoivat välittömästi työskennellä kumotakseen tuon väitteen





Lopulta kaikki hommatkin tuli tehtyä ihan ajallaan ja vielä ehkä jopa paremmin, kun levottomuus haihtui.