Olen pohtinut CRPS:n syvintä olemusta.
Se on leimattu ihan mahdottomaksi taudiksi. Se on hankala, ja sille ei oikein mitään mahda.
Nämä ovat ihan oikean kuuloisia määritelmiä. Sitten tulee mutta.
Tämä riippuu ihan katsantokannasta. Jos CRPS:n ajatellaan olevan ihan tavallista kipua, joka talttuu lääkkeillä, joiden on tarkoitus aivojen toimintaan vaikuttaa, niin tuloksia ei synny.
Miksi?
Asiaa täytyy ajatella sen kautta, mitä CRPS on ja mitä se edustaa.
CRPS on taistelija. Sillä on päämääränä vallata kaikki mihin se kajoaa. Se ei tunne sääliä, ei katumusta. Se palvelee vain omaa päämääräänsä.
CRPS on rajusti etenevä, joten se tulee aseilla uhaten, kettinkejä kalistaen ja voimaa uhkuen. Se ei aio perääntyä.
Lääkehoidon yleinen tarkoitus on, että aivot saavat levätä kivulta. Miksi tämä on CRPS:n kannalta huono ajatus?
Ideaalisesti ajatellen, sehän kuulostaa todella hyvältä.
Ongelmana siinä on vain se, että kuvainnollisesti aivot, eli puolutus menee päiväunille, ja sillä aikaa vihollinen saartaa sen.
Keho joutuu taistelemaan kipua vastaan ihan uskomattomalla voimalla, ja sen seurauksena voivat elintoiminnot heikentyä, ja ihminen voi vaikka kuolla.
CRPS ei noudata ohjeita, se ei anna armoa. Se ei selittele kenellekään. Sillä on vain päämääränä vallata ja hallita.
Tämä on erittäin ongelmallista suomalaisessa kipukulttuurissa. Suomalainen ei valita. Suomalainen ei saa valittaa. On kärsittävä, vaikka mikä olisi.
Lisäksi kipua ei tahdota uskoa. Se kuuluu kulttuuriin. Olet järjiltäsi, jos valitat jostain tuntemattomasta syystä johtuvasta kivusta. Se vielä ymmärretään, jos jalka on paketissa ja siihen koskee, mutta kehotetaan ottamaan lääkettä ja pitämään suu kiinni.
Tämä on pahinta, mitä CRPS:n kanssa voi tehdä. Siihen on reagoitava heti, eikä vasta vuosien päästä. Tosin koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.
CRPS:n diagnosointi kestää yllättävän kauan. Usein joudutaan odottamaan kuvantamisen tuloksia ja julkisella puolella siihen menee yleensä kuukausia.
Kipuihminen itse ajattelee aina, että kipu pitää saada pois. Jos länsimainen lääketiede ei jollain ihmepillerillä tilannetta korjaa, apua haetaan uskomushoidoista ja terapioista. Lähtökohtana näissä on se, että jonkin ulkopuolisen on saatava tilanne korjaantumaan.
Ja tämä on suurin virhe, minkä kukaan voi tehdä!
Tämä on kivun luomaa ajattelua. Se on julmaa sodankäyntiä, jonka on tarkoitus heikentää henkilön asemaa taistelussa CRPS vastaan ihminen.
Sitä voisi kuvailla näin, Sinut on saarrettu, olet vihollisjoukon keskellä yksin. Sinulla on käytössä linkkuveitsi, kun vastustajalla on armeija aseineen. Kukaan ulkopuolinen ei pääse sinua auttamaan.
Tässä jää vain yksi kysymys: taisteletko vai luovutatko?
Tätäkin kysymystä täytyy pohtia yleisellä tasolla, ei CRPS:n luoman harhan läpi. Mitä tekisit tässä tilanteessa, jos olet terve, ja joutuisit tällaiseen tilanteeseen, etkä tuntisi pelkoa. Pelkällä rationaalisella ajattelulla, mikä on vastauksesi?
Jos päätät taistella, silloin sinulla on vain yksi ainoa ase, jota pystyt hyödyntämään. Ajattelu.
Et pysty ennustamaan sitä, kuinka vihollinen toimii, mutta pystyt rakentamaan itsellesi toimivan puolustuksen. Et alistu vihollisen valtaan, vaan käyt taistoon. Mutta et taistele sitä vastaan, vaan taistelet, jotta voit ohittaa sen, ja murtaa saarroksen.
Ei tarvitse olla ihmemies MacGyver selviytyäkseen tästä. Riittää kun otat suurimman voiman käyttöön, joka sinulla tätä sairautta vastaan on. Aktiivinen aivotyö.
Sinä haluat luovuttaa, se tuntuu liian vaikealta, olet liian väsynyt, kaikki tuntuu hankalalta, kipu vie voimat, jne.
Ei kukaan sanonut, että se on helppoa. Se helpottuu ajan myötä. Aloittaminen on aina vaikeinta. Ei ole totta, ettet osaa, pysty tai kykene. Olet osannut ne menettämäsi asiat ennen sairautta, joten osaat ne edelleen, ne ovat vain väliaikaisesti pois käytöstäsi, vihollisen sotajoukkojen hallussa.
Jos kipuihminen ei itse ymmärrä tätä, että alistua ei saa, silloin täytyy jollakin lähellä olevalla henkilöllä hälytyskellot soida, jotta tilanne ei pääse karkaamaan.
On myös hyvä pohtia sitä, millä puolen tätä sotaa itsekukin seisoo, niin kipuihminen, kuin lähellä vaikuttava yksilökin. Näennäiset tölväisyt siitä, kuinka kuvittelet vain kaiken, kertovat karua kieltään siitä, kuinka tämä yksilö muonittaa CRPS:n sotajoukkoja.
Vaikka CRPS onkin onnistunut valtaamaan alaa ja saavuttamaan voittoja, se ei tarkoita, etteikö niitä saisi itselleen takaisin. Pidä hyvää huolta aivojesi kunnosta ravitsemalla niitä fyysisesti ja opettamalla aivoille toimintamallit uudestaan ajattelemalla aktiivisesti, ja toimimalla aktiivisen ajattelun tuomilla neuvoilla.
Puolusta omaasi, auta aivojasi puolustautumaan. Ota takaisin se, mikä sinulle kuuluu.
Jos et ruoki CRPS:ää, etkä anna kenenkään muunkaan sitä ruokkia, se kuolee nälkään.
Silloin sinä isket, ja otat takaisin sen, mikä on sinun.
Millä puolen sotaa sinä oikeasti vaikutat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti