Rehellisyys maan perii, kuuluu sanonta.
Onko se aivan totta?
Riippuu henkilöstä.
Tekisi mieli potkia itseäni takalistoon, mutta se ei nyt onnistu, sillä reiteni repesi ja sen kanssa opetellaan nyt ensin taas kävelemään.
Henkisesti olen kuitenkin saarnannut itselleni siitä, kuinka tärkeää on ottaa opiksi virheistään.
No, olenko oppinut? Miten sen nyt ottaa....
Olen puhunut aiemmin luottamuksesta ja sen tärkeydestä. Mielestäni luottamusta on kuitenkin hyvin vaikea rakentaa kahden henkilön välille, jos ei olla täysin rehellisiä siitä, mitä ja millaisia olemme.
Elämääni saapui jokin aika sitten henkilö, joka on omasi hyvin samansuuntaisen ajattelumaailman kuin minulla on. Jokin kuitenkin varoitti minua pitämään etäisyyttä. Kuuntelin vaistoani, mutta ajattelin, että ilman rohkeutta luottaa, en voi koskaan luottamusta saavuttaa. Ajattelin sen olevan riskin arvoista.
Kyllä, ajattelin sen omalta kohdaltani ja omista lähtökohdistani. Tarkemmin omista tarpeistani.
Minulla oli tarve luoda luottamussuhde. En tullut ajatelleeksi, että toinen osapuoli ei ajatellut samalla tavalla.
Tarpeemme eivät siis kohdanneet. Siihen voi olla monia syitä, myös siihen, miksi tämä henkilö lähelleni hakeutui.
Yhtäkaikki, hän ei korostetusta suvaitsevaisuudestaan huolimatta voinut hyväksyä minua sellaisena kuin minä olen.
Tähän voi olla monta eri syytä, mutta en pitänyt reaktiosta, jolla hän minuun erään keskustelumme jälkeen on suhtautunut. Vähättelyä, ilkeilyä, epäkunnioittavaa käytöstä, vitsien kautta loukkaamista ja naureskelua sille, millainen minä olen.
Kylmää vettä tuli saavillinen niskaan ja ihan omaa syytäni.
Me puhuimme ihmisen seksuaalisuudesta. Se on hyvin herkkä aihealue.
Harva meistä on niin sinut itsensä kanssa, että se aihealue kestää julkista nöyryyttämistä. Enkä ymmärrä, miksi niin pitäisi kenellekään tehdä? Mitä sillä saavutetaan?
Keskustelumme aikana hän kummasteli sitä, miksi minulla ei ole suhdetta ja miksi en ole kiinnostunut miehistä.
Ensin tietenkin perustelin asiaa vallitsevalla tilanteella elämässäni. Minä olen vakavasti sairas. Moni terve valitsee helpomman tien, koska se on valittavissa.
Hän kuitenkin kysyi, olenko kallellani naisiin, tai hänen sanoillaan johonkin omituiseen kuten eläimiin tai esineisiin.
Toisaalta ymmärrän kiinnostuksen, mutta toisaalta kysymys on hyvin loukkaava.
Kerroin, että kyllä sille on olemassa syy, miksi minulla ei ole normaalia romanttisiin tunteisiin ja tarpeisiin perustuvaa suhdetta mihinkään tai keneenkään. Minä olen aseksuaali.
Se ei tarkoita, että olisin jotenkin omituinen. Minä en vain pidä seksistä. Olen ollut suhteessa useamman miehen kanssa tähän astisen elämäni aikana, ja olen välittänyt heistä kaikista kolmesta omalla tavallani hyvin paljon.
He ovat kaikki kuitenkin halunneet yleiseksi määritellyn romanttisen suhteen, jossa on tietyt tarpeet.
Minä en koe sellaista itselleni sopivaksi, minusta se on enemmänkin vastenmielistä.
Olen tiennyt pienestä pitäen olevani hyvin erilainen tämän asian suhteen. Vasta muutama vuosi sitten opin, että sille on oma terminsä.
En ymmärrä sitä, miksi tämä asia aiheutti niin suuren loven tähän luottamuksen rakentamiseen, että minua piti alkaa kohdella huonosti sen takia.
Minun näkökulmastani on enemmänkin outoa olla vaatimassa jotain toiselta osapuolelta. Ihmissuhteet rakentuvat ja pysyvät kasassa mitä ihmeellisimmistä syistä.
En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että rakkaudelle on niin monta määritelmää, kuin meitä ihmisiä on olemassa. Ja silti ne kaikki niputetaan sen yhden ainoan termin alle, se on hyväksyttävää ja sitä kuvataan sydämellä.
Jos ajatellaan, että rakkautta kuvastaa seksi ja seksuaalinen läheisyys. Sen loppuessa myöskin rakkaus kuolee.
Toinen osapuoli suhteessa väittää rakkaudeksi hallintaa, väkivaltaa ja toisen omistamista. Jos teet kuin minä haluan, rakastan sinua, muutoin en.
Jos teet kanssani lapsia, rakastan sinua. Jne.
En ymmärrä ehdollisuutta, enkä tarpeisiin perustuvaa määritelmää rakkaudesta.
En tietysti välttämättä ole oikea henkilö määrittelemään mikä on rakkautta, koska minulla ei sellaista tarvetta ole.
Olen oppinut, että fyysinen läheisyys luetaan tunteiden osoittamisen tieksi.
Halaaminen on toisille hyvin luonnollinen tie näyttää välittämistä, esimerkiksi ilahtumista toisen näkemisestä. Minulle jo CRPS asettaa omat haasteensa sen suhteen, kuinka koen toisen kosketuksen, mutta olen tehnyt sitä aiemmassa elämässäni ennen sairastumista sen takia, että se on yleisesti hyväksyttävää ja jotenkin sitä odotetaan.
Jos et halaa, sitä joutuu selittämään ja sitä pidetään outona, joten kuittasin sen sillä, että teen niin kuin ympäristö vaatii.
Nuorempana se myös liittyi hyväksytyksi tulemisen tunteeseen, ei halunnut olla silmiinpistävän erilainen, vaikka tiedostin sitä olevani. Muiden käytöstä kopioimalla kuitenkin joukkoon sulautuminen oli helpompaa.
Se on surullista ajateltuna nyt tämänhetkisistä lähtökohdistani ja maailmankatsomuksestani, mutta kuka meistä ei olisi etsinyt itseään. Vahvan itsetunnon kasvu vaatii sitä, että tekee huonoja päätöksiä tai valintoja, jotta voi tehdä myös niitä itselleen sopivia valintoja ja tapoja.
Vaikka saan jatkuvasti muistutusta siitä, kuinka erilainen olen kuin ympäröivä maailma, tämä asia ei aiheuta minussa itsessäni mitään outouden tunnetta tai tunnetta siitä, että sitä pitäisi peitellä tai hävetä.
Minä olen sellainen kuin olen. Juttelen mielelläni ihmisten kanssa. Pidän erilaisista näkökannoista ja siitä, että keskustelukumppanin kanssa voi pohtia asioita erilaisista näkökulmista. Pidän siitä, että tunnen henkilön hyväksyvän minut ihmisenä, juuri sellaisena kuin olen.
Minulle henkilön yleisesti määritellyllä seksuaalisella viehätysvoimalla ei ole merkitystä. En katso ketään ihmistä ns. sillä silmällä. Tunnistan kauneutta niin ihmisissä kuin ympäristössäkin. Ja ilmaisen sen, jos jotain erityisen kaunista näen, vaikka kaikissa ihmisissä on jotain kaunista. Se, että ilmaisen mieltymykseni johonkin henkilöön ei tarkoita, että olisin seksuaalisessa mielessä kiinnostunut. Se on vain toteamus jonkun asian kauneudesta tai mikä näyttää esteettisesti silmääni hyvältä.
Kaipaanko suhdetta?
On minulla sellaisia hetkiä, jolloin toivoisin toisen henkilön olevan jakamassa asioita. Niin iloja kuin surujakin.
Näen kuitenkin niin, että henkilöltä, joka haluaisi olla osa minun elämääni vaadittaisiin aika paljon normaalia vaatimustasoa enemmän. Pitäisi myös kestää se, että toinen on sairas.
En tiedä, onko sellaisen vaatiminen keneltäkään reilua. Ei ainakaan, jos se ei tule omasta vapaasta tahdosta. Eli tarpeiden pitäisi kohdata.
Opinko siis mitään?
Kyllä, ei pidä koskaan olettaa mitään toisesta henkilöstä perustuen omiin tarpeisiin tai edes tunteisiin. Se johtaa vääjäämättä aina väärille urille.
Kaikki eivät ole samanlaisia, eikä tarvitse olla.
Miten me voisimme laajentaa sitä omaa ajattelukapasiteettiamme, jotta voisimme hyväksyä ne, jotka eivät ole samanlaisia kuin olemme itse?
Tietysti, voihan sitä ajatella toisinpäinkin. Olisihan maailma aika tylsä paikka, jos meillä ei olisi erilaisuutta pelättävänä ja arvosteltavana. Se on asia, jonka myötä huomaamme itsestämme asioita ja opimme niitä.
Suhtautumisemme ratkaisee kuitenkin se, haluammeko oppia ja ymmärtää, vai suljemmeko uhan pois tietoisuudestamme?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti