Battle

Tämä vuosi on alkanut kyllä aivan väärällä jalalla. Tarkemmin väärällä reidellä.

Etureisi repesi terveemmästä jalastani, siis siitä, joka ei halvaantunut.

Se ei mennyt kerran, se meni peräti 6 kertaa.

Kipu on ollut niin kovaa, että sanavarastostani ei ole löytynyt juuri muuta, kuin sanoja, joissa on paljon kovia konsonantteja.






Ja ääntä. Varsinkin jonkinlainen sivuttainen liike kirvoittaa kyllä äänialan korkeimmat sävelet esiin. Etenkin aamut ovat olleet pahinta aikaa, kun yrittää ylös sängystä. Hyvää huomenta vain, naapurit.








Tilanteeni ei kuitenkaan ole pelkästään normaali reisivamma. CRPS huomasi heti tilaisuutensa ja kävi sutena kurkkuun kiinni. Tai, no jalkaan, ollakseni täsmällinen.







Tunsin kyllä jalassa kivun, mutta muuta yhteyttä en siihen saanut. Tiesin jalan olevan siinä, mutta se muutui ikäänkuin näkymättömäksi, sellaiseksi ääriviivoilla olevaksi tyhjää täynnä olevaksi haamutilaksi, vaikka kipu valtasi koko jalan jalkapöytään saakka.







Ensimmäistä kertaa tulin ajatelleeksi asiaa terveen näkökulmasta. Kuulostaahan tuo määritelmä aika käsittämättömältä ellei jopa epätodelliselta. Kipuun voi samaistua, jokainen kokee jonkinlaista kipua jossain vaiheessa elämäänsä, mutta samaistua asiaan, jota ei voi satunnaisesti itse koskaan kokea, voi aiheuttaa epäuskoa.







Tai mitä sitä jossittelemaan, se aiheuttaa epäuskoa.






Tässä kohtaamme sen ongelman, että emme usko sitä, mitä emme näe. Tarvitsemme todisteita.

Tuntuuhan se nyt käsittämättömältä, että tyyppi kiljuu kitarisat soikeina ja valittaa haamujalasta, kun reidessä vähän napsahti. 

Pohdin tilannetta käytännössä, mitä se tarkoittaa Suomessa. Jos menisin lääkäriin, lääkäri toteaisi vähäisen vamman reidessä. Vamma ei kuitenkaan "oikeuta" kovaan kipuun, joten lääkärillä heräisi epäily. Minä joko näyttelen tai sitten olen päästäni vialla.







Tässä on kaksi tietä. Joko minulle määrättäisiin kipulääkettä ja ehkä sairauslomaa, tai sitten näiden lisäksi saisin lähetteen psykiatriselle, vähän riippuen siitä, kuinka lääkäri tilannetta tulkitsisi.







Jokatapauksessa peli olisi pelattu. CRPS jatkaisi työtään ja todennäköisesti menettäisin jalkani.
Käytännössä olisin humpsahtanut järjestelmän syövereihin ja oikeaa hoitoa tai sitä apua, jota tarvitsisin, ei olisi saatavilla. Järjestelmässä olisin heittopussina mahdollisesti vuosia.

Eli kallisarvoista aikaa menisi täysin hukkaan ja menetettäisiin etu, joka saadaan välittömästä reagoinnista kiputiloihin ja ennenkaikkea CRPS kiputilaan, joka on akuutti.

Mitä minä tein oman jalkani kanssa?

Kivun vallatessa aivot, ei ajatus taas oikein kulkenut. Täytyi komentaa itseni rauhoittumaan. Se ei aina vaan käy ihan niin helposti, sillä kipu oli välillä niin voimakasta, että taju meinasi lähteä.






Hoin itselleni, mieti mitä on tapahtunut, analysoi.

Siis reisi meni liukastumisen tai useamman liukastumisen seurauksena. 

Mitä normaalille reisivammalle tehtäsiin?

No niin, nyt kulki jo ajatuskin. Muistin heti, että kompressiota käytetään tämän tyyppisissä vammoissa usein.






Minulle ei kuitenkaan kompressio ole sopinut tähän asti. Katsastin lääkekaapin ja löysin sieltä kankaasta tehtyä leveää nauhaa. 

Tein taas jotain vähän extremeä. 

Painelin reittäni ja löysin kohdan, joka oli kaiken kivun lähde. Asettelin nauhan reiden ympäri niin, että sain solmun juuri tämän kipukohdan päälle. Jatkoin nauhan sitomista ristikkäin ja tein toisen solmun vähän alemmas samaan linjaan ensimmäisen solmun kanssa. Vähän kuin olisin paketoinut joulukinkun. Tiukoille solmuille. Eli sain aikaan kiristyssiteen.

Uskomatonta, mutta sain jalkani takaisin samantien ja kipu lähti käpälämäkeen välittömästi.

Saatoin tuntea kuvainnollisen tunteen, kuinka aivoissa tulvahti helpotus.

Tässä oli kuitenkin se ongelma, että kiristyssidettä ei voinut pitää kuin hetkittäin. Muutoin alkoi jalka sinertää ja turvota.







Ja kun kävely ei onnistunut normaalisti, linkaaminen aiheutti sen, että keho yritti kompensoida tilannetta ja lihakset kipeytyivät ihan muutenkin, samoin selkä.

Kiristysside toi helpotuksen kivun lähteeseen, mutta tästä epäsuhdasta aiheutuneet sivulliset vahingot loivat pohjan sille, että tarvittiin järeämpiä toimia.

Pohdin ja yritin parhaani mukaan tulkita tilannetta. Tuntui hassulle, että jalka ei kestänyt painoa, vaikka sille ei ollut mitään varsinaista syytä, miksi ei kestäisi.






Lepo ei tässä hetkessä auttanut ollenkaan, vaan pahensi tilannetta. Siis ei kävelyä, ei lepoa. Mitä sitten?







Loogisesti ajattelin, että jos otan painon pois jalan päältä, ehkä löydän sen oikean asennon, joka ei tuota kipua. Nojailin harjanvarteen, ei auttanut.

Kunnes hätä keksi keinot ja hoisi luovuuden maksimoinnin. En päässyt lattialta ylös ja ponnistin sieltä ylös tavalliseen jakkaraan nojaten.

Nojasin seisaallani jakkaraan, niin, että kehoni oli 90 asteen kulmassa alaspäin.

Voi mikä helpotuksen tunne jalassa. Taas välitön vaikutus siihen, kuinka paine poistui kipeästä jalasta.

Käveleksin jakkaran kanssa yhden päivän pitkin torppaa, ja sain aivot ja kipeän jalan taas yhteistyöhön. Kadoksissa ollut liikerata löytyi.






Täytyy kyllä sanoa, että ilmaiseksi se ei tullut, sillä sain kipeäksi hartiat, kädet ja pään. Mutta niistä on nyt selvitty, joten loppujen lopuksi paradoksi: kärsiminen kivun lievittämiseksi - kannatti.








Sen jälkeen on ollut huomattavasti helpompaa. Kipu on aisoissa, vaikkakin itse repeämä aiheuttaa vielä ongelmia. Mutta reisivammat vievät yleensä sen 4-6 viikkoa, joten se on maaliskuun loppu käsillä, ennen kuin vamma on parantunut.







Kävelen vieläkin vaivalloisesti, mutta CRPS on nyt valvonnan alla, eikä enää hallitsematon.





Vinkki: Jos kohtaat tällaisen tilanteen CRPS-potilaan kanssa, joka ei voi sietää toisen henkilön kosketusta, on hyvä laittaa potilas itse etsimään kivun lähdekohta ja painamaan sitä. Näin aivot saavat singnaalin siitä, ettei henkilö ole avuton ja kykenemätön, vaan aivot voivat itse saada tilanteen hallintaan.