Oma instagram-tili

No niin, 


blogilla / valmennuksella on nyt oma instagram-tili. 

Se löytyy nimellä @vv.odessa.h

Tästä pääset siihen suoraan: @vv.odessa.h

Olet sydämellisesti tervetullut sitäkin seuraamaan!

Matkailu avartaa

Minulle tarjoutui tilaisuus matkustamiseen. Sinänsähän matkustamisessa ei ole mitään ihmeellistä, noin yleensä, mutta minulla edellisestä matkustuskerrasta yhtään minnekään oli ehtinyt kulumaan kokonaista 7 vuotta. 




Jännitin etukäteen jo paljon erilaisia asioita. Tosin motivaattorina toimi myös rakkaan kummipoikani konfirmaatio. Tottakai kummin täytyi olla paikalla. Itse asiassa villit hevosetkaan eivät olisi saaneet minua pysymään sieltä poissa.




Tuumasta toimeen. Suunnitelma A oli kävellä täällä Mikkelissä matkatavaroiden ja KEPPIEN kanssa noin 2 kilometrin päähän linja-autoasemalle. Tämä suunnitelma veti vesiperän juuri päivää ennen lähtöä, koska säätiedote lupasi taivaan täydeltä vettä sekä ukkosta.



Täytäntöön suunnitelma B. Tilasin taksin. En ole henkilöauton kyydissä istunut siis 7 vuoteen, joten siinä oli yksi jännitysmomentti. Miten ihmeessä saan ruotoni taipumaan istumaan ja vielä keppien kanssa. 




Taksikuskille isot kiitokset ystävällisyydestä ja auttavaisuudesta. Mahduin hyvin autoon ja sain itseni taivutettua vielä istumaankin. Hyvä hyvä. Matkalla muistin, että turvavyökin on olemassa... 

Kuinka ihmeessä saatoin unohtaa näin itsestäänselvän asian? 


Helposti näköjään! 

LINJA-AUTOSSA ON TUNNELMAA

Bussilla matkustamisesta olikin vierähtänyt aikaa 10 vuotta. Istumista pelkäsin eniten. Matka-aika oli kuitenkin yhteen suuntaan 3- 3,5 tuntia. Toiseksi eniten jännitin sitä, kuinka pääsen tavaroiden ja keppien kanssa itse bussiin ja sieltä vielä poiskin.


Asenne kohdilleen, kipu on kestettävä. Toinen asia, käsikauppa Buranaa (tulehduskipulääkettä)  kuurina.



Ihmeen hyvin jaksoin matkan istua. Mitä nyt ainakin 500 kertaa vaihdoin asentoa. 

JUHLAT

Itse juhlapäivänä jännitysmomentiksi nousi useampikin asia. 




Eniten jännitin, kuinka ihmeessä jaksan istua kirkon penkissä. Toinen jännitysmomentti oli siinä, kuinka saan pidettyä kyynelkanavat kuivina, koska minullahan oli siellä velvollisuus hoidettavana.




Kirkon penkissä istuessa terveempi jalkani puutui aivan tunnottomaksi. Alttarille kummin siunaukseen mennessäni en tuntenut jalkaa ollenkaan. Se tärisi, kun vähänkin yritti sille painoa laittaa. Ei kuitenkaan haitannut menoa. 





Alttarille asti onnistuin tahdonvoimalla pidättämään kyyneleitä. Itse siunaus sujui hyvin. Kun kaikki lapsukaiset oli siunattu, pappi puhui kummeille, ja siinä ensimmäisen kerran meinasin revetä. Apupappi katsoi minua alttarin toiselta puolelta suoraan silmiin, joten sain sen voimalla tunnekuohun siinä kuriin. 




Turha kai mainita, että penkkiin päästyäni ei ollut enää mitään jakoja. Hyvästi aamulla väsäämäni meikit. Ne jäivät iloisesti nenäliinaan naamaa kuivaillessa. 

YLLÄTTÄVÄÄ TEKEMISTÄ

Olen joskus kuullut olevani yllytyshullu. En kuitenkaan allekirjoita itse tätä väitettä, koska punnitsen asiat todella tarkkaan yleensä useammalta kantilta.




Kuitenkin, ystäväni kysyi, jaksaisinko lähteä eräänä iltana hänen mukaansa töihin. Hän meni vetämään urheilukoulua ja vuorossa oli ulkojumppaa. 




Mietin asiaa ja en oikein innostunut ajatuksesta istua autossa pidempää matkaa ja pohdin sitä, jaksanko olla siellä sitä koko aikaa.. Mitä tekisin jne...




Täytyy sanoa, että myyntipuhe oli kohdallaan. Ystäväni vain puolihuolimattomasti sanoi, että siellä muuten saisi hyviä maisemakuvia.




Myyty! Hyvä etten juossut jo keppien avulla suoraan autoon. Ei tarvinnut pyytää toista kertaa, eikä ollut millään mulla mitään väliä. Kuvia, piste!

HUOLIMATONTA KEHONKANTOA

AUTS! Joskus on tilanteista, että oman kehon toiminnot ärsyttävät suunnattomasti. Olisi niin kiva olla olematta ihan mahdottoman kömpelö. 




Nousin kaikessa rauhassa sohvalta ja iskin samalla pääni roikkuvaan valaisimeen. Se riitti siihen, että huomioni kehoni tarkkailussa herpaantui ja vetäisin jalkani täydellä voimalla päin keppiä. Olin lentää nurin, mutta onneksi sentään sen sain stopattua ajoissa.




Jalkaani kuitenkin koski niin vietävästi.




Muutaman tunnin kuluttua huomasin varpaan sinertävän ja olevan turvoksissa. Mukava matkamuisto, ihan omalaatuinen tällä kertaa. Kipeä jalka oli, mutta antoi kuitenkin kävellä.

KOLI

Kyllä. Aivan oikein. KOLI. 




Ukko-Kolin laelle on kävelymatkaa 400 metriä. Lähdimme kiipeämään paikoitellen jyrkkääkin ylämäkeä kohti huippua. Olin vakaasti päättänyt onnistua, mikään muu vaihtoehto ei käynyt edes mielessäni. Arvaat jo varmaan motivaattorini. No, valokuvat tietysti.

Huomaa maaston vaikeusasteet. Kaiken kuvissa näkyvän olen suorittanut keppien kanssa.




Vaihteleva maasto ja kaikki portaat, niin Ukko-kolille, kuin Akka-Kolille tuli suoritettua. 




Aivan tyylipuhdas suoritus ei kuitenkaan ollut. Lankesin nimittäin helmasyntiini, en muistanut ponnistellessa hengittää. Väsy alkoi painaa lihaksia. Onneksi liikunta-alan ammatilainen oli mukana ja komensi minua vähän väliä hengittämään ja vielä hengittämään oikein.




Korvaamaton apu. 





Toinen asia, joka selvisi minulle seuraavana yönä oli se, että kävelin kepeillä hyvin vasenvoittoisesti, ilmeisesti suojaten heikompaa jalkaa. 




Mistäkö päättelin näin?




Vasen käteni nimittäin alkoi leikkiä Saban kuningatarta. Testasi minua mitä ihmeellisemmällä kivullaan, sirisi ja oli tunnoton ja turvoksissa. Tein yöllä 1,5 tuntia työtä sen eteen, että sain taas jonkinlaisen tunnon palaamaan raajaan. Kerkesin säikähtää asiaa itsekin, kunnes järkeilin kivun taas aiheuttavan omia kommervenkkejään, ja niinhän se taas olikin. Reippaasti tulehduskipulääkettä huiviin ja hieroin kättä pöytää vasten, jotta hermot pääsivät kireiden lihasten aiheuttamasta pinteestä. Lisäksi lapoihin piti tehdä venytyksiä, jotta käsi alkoi taas toimia oikein.

AUTOLLA LIIKKUMINEN

Autolla liikkuminen paikasta toiseen oli todella palkitsevaa upeiden maisemakuvien takia. Oli mahtavaa päästä 5 eri kunnan alueelle, ja samalla nauttia upeaakin upeammasta säästä. Ja valokuvat, joko mainitsin ne?




Hermosto sai paljon erilaisia ärsykkeitä, niin hyviä kuin kipua aiheuttavia. Kuitenkin valokuvat olivat minulle ne paras palkinto.




Mieli lepäsi.

AIVAN UUSI PAIKKA

Matkailun ohessa pääsin myös näkemään ennestään aivan tuntemattoman paikan. 

Yhteenvetona voisin todeta, että viikon matkaani mahtui monenlaista asiaa. Oli kipukohtauksia. Oli rasituskipua ja yksi Saban kuningatar. Toisin kuin Salomo, minä sain palkaksi paljon paljon valokuvia, hyviä muistoja, ihanaa seuraa, rakkaan kummilapseni kanssa oleilua ja henkistä pääomaa.




Kaikki kun lasketaan yhden viivan alle, niin plus-puolet jäävät miinus-puolta suuremmaksi.





Kannatti lähteä. Hyvä suunnittelu, aikaa ja mahdollisuuksia myös suunnitelmasta poikkeamiseen.
Kivun hoitoa, ja niitä perusasioita kuitenkaan unohtamatta. (Vaikka itse unohdinkin ponnistaessa hengittää, voidaanko siis todeta, että suutarin lapsella ei ole kenkiä?)

Haaveissa sateenkaari?

Oletko koskaan pohtinut sitä, mitä on todellinen vastuu?

Minä olen.

Olen törmännyt nyt tavallista enemmän kyseiseen asiaan kuluneen kuukauden aikana. 






Minua ihmetyttää suuresti se, että vastuussa olevat tahot vain kylmästi väistävät vastuun, joka heille kuuluu.





Vastuun väistely tapahtuu useimmiten niin, että aina syy on jossain toisessa osapuolessa, ei koskaan itsessä.




Tai vastaavasti syy on vallitsevissa olosuhteissa, ei koskaan itsessä.




Riippuu aina siitä, mikä on se lopullinen vaikuttava tekijä taustalla, joka ratkaisee sen, missä kontekstissä asiaa ajatellaan.






Aina voidaan asiaa kuitenkin perustella jollain muulla syyllä, kuin sillä, että itse on tehnyt jonkin ratkaisun.







Kaikista pahin tilanne on se, että käydään morkkaamaan kyseenalaistavaa osapuolta ja niin sanotusti kaivamaan maata hänen jalkojensa alta, keskittymällä epäolennaisuuuksiin, jotka eivät välttämättä liity asiaan ollenkaan.






Hyökkäys on paras puolustus, jos kyseenalaistavan osapuolen rytmi häiriintyy tästä peliliikkeestä, niin soppa on silloin valmis, eikä varsinainen asia tule valmiiksi ollenkaan.

Mitä sitten on vastuu?

Vastuuta voidaan jakaa erinäisiin alaluokkiin, mutta ne eivät kuitenkaan ole toinen toistaan poissulkevia.






Vastuu sanana on myös hyvin yleisesti sellainen, jota käytetään luomaan valtaa. Sitä käytetään myös siinä yhteydessä, kun halutaan luoda illuusio hämärähommille, jotka eivät välttämättä ole aivan lain mukaisia.






Olen tullut siihen tulokseen, että kasvuympäristömme ja kasvukokemuksemme määrittävät hyvinkin pitkälle sen mallin, kuinka ymmärrämme sanan vastuu.






Silloin meillä on edessämme ongelma. Jos sanan vastuu merkitys perustuu jokaisen subjektiiviseen näkemykseen, niin mikä silloin määrittää sen, mikä on eettisesti ja/tai moraalisesti hyväksyttävää vastuunkantoa?






Kun meilllä on niin sanotut hallinnolliset viitekehykset, jotka määrittävät sanatarkasti sen, mitä vastuualueeseemme kuuluu, asia pitäisi olla ihan selvä. 






Siinä tapauksessa on sitoutunut noudattamaan ja tekemään vallitsevan viitekehyksen mukaisesti asioita ja noudattamaan niitä pelisääntöjä.






Jos kuitenkin silloin vetäytyy siitä vastuusta, jonka on ottanut hoitaakseen ja vierittää syytä aina jonkin toisen osapuolen harteille, olisi ehkä syytä pohtia sitä, miksi on moiseen vastuutehtävään suostunut.






Mielestäni, jos vastuussa oleva henkilö on hoitanut asian olemassa olevan viitekehyksen mukaisesti, silloin hän pystyy perustelemaan tekemänsä päätökset. Tällöin ollaan tilanteessa, jossa asioista keskustellaan rakentavassa hengessä mahdollisen kehityksen aikaansaamiseksi. Se vaatii aina sitä, että punnitaan erilaisia vaihtoehtoja sekä mietitään seuraamuksia niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähtäimellä. 

Entäs sitten, kun pelisääntöjen viitekehystä ei ole?

Itse olen hyvin vahvasti sitä mieltä, että ihminen on itse vastuussa omista tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Kuitenkin poikkeustapaukset poissulkien.






Ihminen on vastuussa itsestään ja omasta käytöksestään sekä ajatuksistaan.






Kuulen usein sanottavan, että elämä on niin vaikeaa, kun asiat vain tapahtuvat.

Osaltaan se on totta, asioita tapahtuu. 

Ne yleensä kuitenkin tapahtuvat ihmisen myötävaikutuksella.

Ihmiset täällä asioita tekevät ja jättävät myös tekemättä.

Sairastuminen on yleensä asia, jota ajatellaan vain tapahtuvaksi. Sillekin yleensä löytyy jokin syy. Jokin asia, joka on myötävaikuttanut siihen, että ihminen sairastuu..

Jos asiaa ajatellaan yhtään sen syvemmin, joka asiassa on olemassa myös ne kerrannaisvaikutukset. 

Eli, jos asiaa pelkistetään hyvinkin rajusti, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kaikki mitä ihminen tekee ja jättää tekemättä.
Mielestäni tässä on olemassa silloin viitekehys.







Tein itse eilen tietoisen päätöksen, en vienyt roskapussia ulos roskikseen. Muuta asiat olivat tärkeämpiä. Tänään näiden helteiden myötävaikutuksella roskis haisee.





Voinko siis syyttää roskia siitä, että ne haisevat? 
Voinko syyttä hellettä siitä, etten jaksanut lähteä ulos?
Voinko syyttää muita asioita siitä, että ne olivat mielenkiintoisempia?





Voin ottaa vastuun siitä, että ITSE tein päätöksen siitä, että roskat kerkeävät odottaa. Lisäksi arvotin muut asiat olemaan tärkeämpiä. Tein siis itse päätöksen ja olin tekemättä jotain.






Sen seurauksena jokin asia on tekemättä ja siitä seurasi jotain. Itse olen kuitenkin vastuussa siitä.
Minun tekemiseni ja tekemättä jättämiseni. Voin myös perustella tekemäni päätöksen. Silloin kukaan ei pääse myöskään kritiikillään satuttamaan minua, koska kannan vastuun omasta päätöksestäni, joka perustui tietyn viitekehyksen sisällä tehtyyn ratkaisuun.

Löysin jostakin sanonnan:

"Everybody wants happiness. 

Nobody wants pain. 

But you can't have a rainbow without 

a little rain."

Onnellisuutta ei voi ymmärtää, ennen kuin on vertailukohtana myös sen vastine. Näin ollen onnellisuuskin perustuu osaltaan vastuuseen.



On siis meidän jokaisen omassa harkinnassamme, kuinka arvotamme elämäämme. Otammeko itse vastuun omasta onnestamme ottamalla vastuun myös sen vastakappaleesta?

Siis, miten se nyt tehtiinkään?

Olen nyt aivan konkreettisesti kokenut sen, kuinka uuden opetteleminen on samalla vanhasta poisoppimista.





Meidän taloyhtiömme uusi lukitusjärjestelmän. Tarkoittaen sitä, että ihan jokaiseen asunnon oveen tuli uusi lukkopesä ja uudet avaimet. 

Ja ei ihan mitkä tahansa avaimet, vaan älyavaimet.

Kyllä.

Minun vuoroni koitti muutama päivä sitten. Onneksi asentaja oli niin mahdottoman ystävällinen ja kärsivällinen, että jaksoi vastata lukemattomiin kysymyksiini, vaikka hänelläkään ei niihin kaikkiin vastauksia ollut. Yksinkertaisesti siitä syystä, että järjestelmä on niin uusi, ettei heilläkään ole siitä vielä mitään kokemusta.







Ja hän vielä kädestä pitäen opetti minulle, kuinka uuden avaimen kanssa toimitaan. Ja hyvä niin, koska se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin voisi luulla.






Avain työnnetään lukkoon vähän eri tavalla, kuin vanha avain. Ensinnäkin lukko pitää ääntä, se surisee. On odotettava avaimen vastus juuri oikeassa kulmassa lukkoon nähden.




SITTEN avaimeen syttyy valo. Vihreällä pääset sisään, punaisella ja/tai valottomuudella jäät ulos.




Sanoinkin asentajalle, että ei passaa olla kintut ristissä ja kupla otsassa (siis vessahätä), kun sisälle tulo ei ole enää ihan niin nopeaa ja yksinkertaista kuin ennen.






Lisäksi, jos on jotain käsivaivaa, voin sanoa, että avaimen käyttö vaatii melkoista harjaantumista.






Sellainen pikkujuttu, joka itselleni on aiheuttanut huolta, on se, että avaimella EI saa vetää ovea auki. Meillä ei ole ovissa kuitenkaan vetimiä (vielä.. kuulopuheen mukaan ne olisivat jossain vaiheessa mahdollisesti tulossa).




Meidät on ohjeistettu siitä, että avaimet ovat tajuttoman kalliita, ja ne pitää ensin kuolettaa, ennen kuin voi uuden tilata. Lisäksi niistä täytyy pitää huolta kuin älypuhelimesta. Niille on olemassa mm lämpötilarajat, joissa ne mahdollisesti lakkaavat toimimasta. Lisäksi syy siihen, miksi niillä ei saa vetää, on se, että avaimen toisessa päässä on sellainen tunnisteavain, jolla pääsee sitten alaovesta sisälle. Se rekisteröidään aina ovesta kulkiessa johonkin erilaiseen lukijaan.






Niin, se avaimella oven auki vetäminen.




10 vuotta olen vetänyt avaimella oven auki. Ongelma on siinä, että liike on LIHASMUISTISSA.
Se menee aivan automaatilla, yhtään asiaa edes noteeraamatta.






On kuitenkin aivan mahdotonta olla vetämättä ovea avaimella vielä nyt, kun niitä vetimiä ei ole. Yritin kynnet työntää oven ja karmin väliin, mutta onnistunutta lopputulosta en sillä tavalla saanut aikaiseksi.






Kaupasta tullessani keskityin oikein kovasti siihen, että saan avaimen oikein työnnettyä lukkoon ja vihreällä pääsen sisään. Onnistuin.




Kuitenkin illalla kaverin kysellessä, kuinka uusi lukko toimii.. Mieleeni välähti, että EN ollut muistanut sitä, että ovea ei saa vetää avaimella auki.

Olin siis toiminut lihasmuistin mukaan, aivan huomaamatta.

Tässä on hyvä käytännön esimerkki siitä, kuinka me toimimme asioiden kanssa. Emme pohdi yhtään sen syvällisemmin välttämättä niitä perusjuttuja, joita arjessa teemme.

Silloin kun kehomme heittää eteen esteen sairauden tai vamman muodossa, joudumme väistämättä opettelemaan asioita uudelleen. Poisoppiminen on se vaikein urakka.






Mietin tuossa jo itselleni sellaista keinoa, täytyy varmaan kirjoittaa ulko-oveen itselleni lappu, jossa lukee.. MUISTA ettet vedä ovea auki avaimella!






Tätä mantraa on harjoiteltava oven aukaisemisen ohella nyt niin kauan, että uusi malli iskostuu lihasmuistiin. Siinä vain vierähtää sitä kuuluisaa aikaa, jota ihmismielen mukaan ei tänä päivänä ole olemassakaan. 







Nyt on olemassa elämässä aivan uusi jännitysmomentti. Aina, liikuitpa minne hyvänsä, on puhelimen oltava mukana. Ei riitä, että avainkin on mukana, sisäänpääsy riippuu siitä, välähtääkö vihreä valo.