Minulle tarjoutui tilaisuus matkustamiseen. Sinänsähän matkustamisessa ei ole mitään ihmeellistä, noin yleensä, mutta minulla edellisestä matkustuskerrasta yhtään minnekään oli ehtinyt kulumaan kokonaista 7 vuotta.
Jännitin etukäteen jo paljon erilaisia asioita. Tosin motivaattorina toimi myös rakkaan kummipoikani konfirmaatio. Tottakai kummin täytyi olla paikalla. Itse asiassa villit hevosetkaan eivät olisi saaneet minua pysymään sieltä poissa.
Tuumasta toimeen. Suunnitelma A oli kävellä täällä Mikkelissä matkatavaroiden ja KEPPIEN kanssa noin 2 kilometrin päähän linja-autoasemalle. Tämä suunnitelma veti vesiperän juuri päivää ennen lähtöä, koska säätiedote lupasi taivaan täydeltä vettä sekä ukkosta.
Täytäntöön suunnitelma B. Tilasin taksin. En ole henkilöauton kyydissä istunut siis 7 vuoteen, joten siinä oli yksi jännitysmomentti. Miten ihmeessä saan ruotoni taipumaan istumaan ja vielä keppien kanssa.
Taksikuskille isot kiitokset ystävällisyydestä ja auttavaisuudesta. Mahduin hyvin autoon ja sain itseni taivutettua vielä istumaankin. Hyvä hyvä. Matkalla muistin, että turvavyökin on olemassa...
Kuinka ihmeessä saatoin unohtaa näin itsestäänselvän asian?
Helposti näköjään!
LINJA-AUTOSSA ON TUNNELMAA
Bussilla matkustamisesta olikin vierähtänyt aikaa 10 vuotta. Istumista pelkäsin eniten. Matka-aika oli kuitenkin yhteen suuntaan 3- 3,5 tuntia. Toiseksi eniten jännitin sitä, kuinka pääsen tavaroiden ja keppien kanssa itse bussiin ja sieltä vielä poiskin.
Asenne kohdilleen, kipu on kestettävä. Toinen asia, käsikauppa Buranaa (tulehduskipulääkettä) kuurina.
Ihmeen hyvin jaksoin matkan istua. Mitä nyt ainakin 500 kertaa vaihdoin asentoa.
JUHLAT
Itse juhlapäivänä jännitysmomentiksi nousi useampikin asia.
Eniten jännitin, kuinka ihmeessä jaksan istua kirkon penkissä. Toinen jännitysmomentti oli siinä, kuinka saan pidettyä kyynelkanavat kuivina, koska minullahan oli siellä velvollisuus hoidettavana.
Kirkon penkissä istuessa terveempi jalkani puutui aivan tunnottomaksi. Alttarille kummin siunaukseen mennessäni en tuntenut jalkaa ollenkaan. Se tärisi, kun vähänkin yritti sille painoa laittaa. Ei kuitenkaan haitannut menoa.
Alttarille asti onnistuin tahdonvoimalla pidättämään kyyneleitä. Itse siunaus sujui hyvin. Kun kaikki lapsukaiset oli siunattu, pappi puhui kummeille, ja siinä ensimmäisen kerran meinasin revetä. Apupappi katsoi minua alttarin toiselta puolelta suoraan silmiin, joten sain sen voimalla tunnekuohun siinä kuriin.
Turha kai mainita, että penkkiin päästyäni ei ollut enää mitään jakoja. Hyvästi aamulla väsäämäni meikit. Ne jäivät iloisesti nenäliinaan naamaa kuivaillessa.
YLLÄTTÄVÄÄ TEKEMISTÄ
Olen joskus kuullut olevani yllytyshullu. En kuitenkaan allekirjoita itse tätä väitettä, koska punnitsen asiat todella tarkkaan yleensä useammalta kantilta.
Kuitenkin, ystäväni kysyi, jaksaisinko lähteä eräänä iltana hänen mukaansa töihin. Hän meni vetämään urheilukoulua ja vuorossa oli ulkojumppaa.
Mietin asiaa ja en oikein innostunut ajatuksesta istua autossa pidempää matkaa ja pohdin sitä, jaksanko olla siellä sitä koko aikaa.. Mitä tekisin jne...
Täytyy sanoa, että myyntipuhe oli kohdallaan. Ystäväni vain puolihuolimattomasti sanoi, että siellä muuten saisi hyviä maisemakuvia.
Myyty! Hyvä etten juossut jo keppien avulla suoraan autoon. Ei tarvinnut pyytää toista kertaa, eikä ollut millään mulla mitään väliä. Kuvia, piste!
HUOLIMATONTA KEHONKANTOA
AUTS! Joskus on tilanteista, että oman kehon toiminnot ärsyttävät suunnattomasti. Olisi niin kiva olla olematta ihan mahdottoman kömpelö.
Nousin kaikessa rauhassa sohvalta ja iskin samalla pääni roikkuvaan valaisimeen. Se riitti siihen, että huomioni kehoni tarkkailussa herpaantui ja vetäisin jalkani täydellä voimalla päin keppiä. Olin lentää nurin, mutta onneksi sentään sen sain stopattua ajoissa.
Jalkaani kuitenkin koski niin vietävästi.
Muutaman tunnin kuluttua huomasin varpaan sinertävän ja olevan turvoksissa. Mukava matkamuisto, ihan omalaatuinen tällä kertaa. Kipeä jalka oli, mutta antoi kuitenkin kävellä.
KOLI
Kyllä. Aivan oikein. KOLI.
Ukko-Kolin laelle on kävelymatkaa 400 metriä. Lähdimme kiipeämään paikoitellen jyrkkääkin ylämäkeä kohti huippua. Olin vakaasti päättänyt onnistua, mikään muu vaihtoehto ei käynyt edes mielessäni. Arvaat jo varmaan motivaattorini. No, valokuvat tietysti.
Huomaa maaston vaikeusasteet. Kaiken kuvissa näkyvän olen suorittanut keppien kanssa.
Vaihteleva maasto ja kaikki portaat, niin Ukko-kolille, kuin Akka-Kolille tuli suoritettua.
Aivan tyylipuhdas suoritus ei kuitenkaan ollut. Lankesin nimittäin helmasyntiini, en muistanut ponnistellessa hengittää. Väsy alkoi painaa lihaksia. Onneksi liikunta-alan ammatilainen oli mukana ja komensi minua vähän väliä hengittämään ja vielä hengittämään oikein.
Korvaamaton apu.
Toinen asia, joka selvisi minulle seuraavana yönä oli se, että kävelin kepeillä hyvin vasenvoittoisesti, ilmeisesti suojaten heikompaa jalkaa.
Mistäkö päättelin näin?
Vasen käteni nimittäin alkoi leikkiä Saban kuningatarta. Testasi minua mitä ihmeellisemmällä kivullaan, sirisi ja oli tunnoton ja turvoksissa. Tein yöllä 1,5 tuntia työtä sen eteen, että sain taas jonkinlaisen tunnon palaamaan raajaan. Kerkesin säikähtää asiaa itsekin, kunnes järkeilin kivun taas aiheuttavan omia kommervenkkejään, ja niinhän se taas olikin. Reippaasti tulehduskipulääkettä huiviin ja hieroin kättä pöytää vasten, jotta hermot pääsivät kireiden lihasten aiheuttamasta pinteestä. Lisäksi lapoihin piti tehdä venytyksiä, jotta käsi alkoi taas toimia oikein.
AUTOLLA LIIKKUMINEN
Autolla liikkuminen paikasta toiseen oli todella palkitsevaa upeiden maisemakuvien takia. Oli mahtavaa päästä 5 eri kunnan alueelle, ja samalla nauttia upeaakin upeammasta säästä. Ja valokuvat, joko mainitsin ne?
Hermosto sai paljon erilaisia ärsykkeitä, niin hyviä kuin kipua aiheuttavia. Kuitenkin valokuvat olivat minulle ne paras palkinto.
Mieli lepäsi.
AIVAN UUSI PAIKKA
Matkailun ohessa pääsin myös näkemään ennestään aivan tuntemattoman paikan.
Yhteenvetona voisin todeta, että viikon matkaani mahtui monenlaista asiaa. Oli kipukohtauksia. Oli rasituskipua ja yksi Saban kuningatar. Toisin kuin Salomo, minä sain palkaksi paljon paljon valokuvia, hyviä muistoja, ihanaa seuraa, rakkaan kummilapseni kanssa oleilua ja henkistä pääomaa.
Kaikki kun lasketaan yhden viivan alle, niin plus-puolet jäävät miinus-puolta suuremmaksi.
Kannatti lähteä. Hyvä suunnittelu, aikaa ja mahdollisuuksia myös suunnitelmasta poikkeamiseen.
Kivun hoitoa, ja niitä perusasioita kuitenkaan unohtamatta. (Vaikka itse unohdinkin ponnistaessa hengittää, voidaanko siis todeta, että suutarin lapsella ei ole kenkiä?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti