Faktat eivät valehtele?

Muistatko sen leikin, totuus vai tehtävä? Taisipa Maija Vilkkumaakin laulaa totuuttaa ja tehtävää aikoinaan.

Totuus, tuo niin moninainen asia.

Minä olen niin yksinkertaista vuosimallia, että mielestäni on olemassa vain faktoja, tosiasioita.

Tosiasiat EIVÄT koskaan ole kuorrutettu tunteilla, tuntemuksilla tai mielipiteillä.

Ne vaan ovat. Pelkkiä faktoja. Puhtaita tosiasioita.

Puhuin edellisessä kirjoituksessani siitä, millainen vaikenemisen kulttuuri Suomessa vallitsee.

Silloin, kun emme voi puhua ihan totuutta, puhumme yleensä muunneltua totuutta.







Yleensä muunneltu totuus pääsee ääneen silloin, kun jokin asia hävettää meitä. Hävetys taas johtuu siitä, että tapahtunut asia ei mielestämme vastaa yleistä käsitystä ja odotusta siitä, kuinka sen pitäsi olla. Tunnemme joko riittämättömyyttä tai epäonnistumisen tunteita.







Ihminen itsekin voi alkaa uskoa tähän muunneltuun totuuteen, koska sitä toistetaan usein. Myös sen takia, että voi olla helpompaa hyväksyä muunneltu totuus, kuin oikeasti vallitseva totuus. Silloin kun pyritään selittämään tosiasioita parhainpäin, se voi vääristää vallitsevaa tosiasiaa, kun se joko mitätöidään tai vastaavasti suurennetaan johonkin sellaiseen, mitä halutaan asian edustavan.


Tällöin asia muuttuu niin, että luodaan mielikuvaa, eikä enää kerrota tosiasiaa.







Tosiasioiden kieltäminen on myös hyvin yleinen asia. Ei vaan kertakaikkiaan voida hyväksyä asioita niin kuin ne ovat. Joko todella "unohdetaan" koko tosiasian olemassaolo tai vastaavasti pyritään kaikin keinoin painamaan tosiasia unholaan. Eikä myönnetä mitään, vaikka koko seurakunta näkisi asian edessään.


Tässä yhteydessä voidaan puhua myös niin sanottujen kulissien ylläpitämisestä. Luodaan väärä totuus ja nähdään jumalattoman paljon vaivaa, jotta puhdas totuus ei vaan koskaan paljastu.







Ja sitten on olemassa ihan tietoinen valehtelu. Sille voi olla syitä jopa enemmän, kun pystyn itse keksimään. Koetaan vain elämä syystä tai toisesta mielekkäämmäksi valehtelemalla asioista.

Miten ihmeessä evoluutio on voinut tehdä meistä totuutta karttavia yksilöitä?

Miksi psyyken kehitys ei salli elämistä pelkkien tosiasioiden varassa?

Pakoilemmeko tosiasioiden tuomaa vastuuta mieluummin niin paljon, että alistumme elämään valheessa?

Minun ajatukseni asiasta on, että on paljon paljon paljon helpompaa kohdata tosiasiat eli faktat juuri niin kuin ne ovat. Käsitellä asiat ja tunteet faktoihin nojaten.






Faktat eivät satuta ketään. Ne ovat pelkkiä tosiasioita. 

Kuitenkin se, miten suhtaudumme näihin faktoihin, voi aiheuttaa tunnepuolella liikennettä suuntaan tai toiseen.







Ajatusmallit opitut tai itse työstetyt, kuitenkin auttavat ratkaisemaan sen, kuinka me voimme perustaa arkemme siihen, ettei tarvitse keljun konsteja.







Tällöin vapautuu energiaa. Myös muistitilaa, koska ei tarvitse ajatella koko ajan, mitähän nyt kenellekin voi kertoa. Lisäksi väittäisin, että omantunnon kanssa eläminen on hyvin paljon helpompaa, kun nojaa arjessaan faktoihin.

Voimaannuttava flow

Edellinen tekstini käsitteli traumoja ja vastuuta niiden käsittelyssä.





Traumat voivat asiana tuntua keskellä aivan tavallista arkea hyvinkin pelottavilta. Ne ovat sellaisia möykkyjä, jotka lakaistaan maton alle ja yritetään olla kuin niitä ei olisikaan.





Tämä on hirveän sääli, silloin ne vaikeat asiat voittavat, ja syövät hitaasti, mutta aivan sataprosenttisella varmuudella sen kaiken hyvän ja kyvyn nauttia elämästä.







Olen vuosien mittaan oppinut sen, että suomalainen kulttuuri ei salli traumojen käsittelyä. Meidät on opetettu vaikenemisen kulttuuriin. Jos puhut asioista, nolaat vain itsesi ja muut.







Itse kun kyselin omasta menneisyydestäni asioita, joiden tietämiseen minulla olisi täysi oikeus, kohtasin sellaisen vaikenemisen muurin, että jäin ihan neuvottomaksi.


Kun ihminen on neuvoton, hän on myös silloin yleensä vihainen, tyytymätön ja turhautunut.







Vallalla on myös sellainen kummallinen ajattelutapa, että toiset vain ovat parempia hyväksymään asiat niin kuin ne ovat. Ja ne, jotka käsittelevät asioita, ovat puolestaan jotenkin heikompia, koska eivät vain hyväksy asioita niin kuin ne on pakotettu olemaan.

Jos voisin maailmanmenoon jotenkin vaikuttaa, olisi tämä yksi asia, johon puuttuisin.

Vaikeitakin asioita voi ja pitää käsitellä. Varsinkin, jos haluaa olla VASTUUSSA omasta kehityksestään. 

Kyllä, asiat ovat vaikeita. Ja ne ovat vaikeita SIKSI, että taidot eivät riitä niiden käsittelemiseen.

Sen vuoksi tarvitaan mukaan myös esimerkiksi vaikka valmentajaa, terapiaa tai jotain muuta muotoa, joka tukee näitä käsittelemiseen tarvittavien taitojen kasvua sekä antaa kehityksestä rakentavaa palautetta.

Se, joka löytää itsestään OMINAISUUDEN, joka nauttii oppimisesta ja ponnistelusta SEKÄ kestää siihen liittyvän ahdistuksen, auttaa ihmistä loistaviin suorituksiin, ja ne puolestaan johtavat oivalluksiin. 

Tässä on kuitenkin tärkeintä tasapaino. Niin kutsuttu flow-tila, joka valitettavasti ymmärretään monesti ihan väärin. Kysymys ei ole siitä, että kaikki on kaunista, helppoa ja ponnistelematonta.






Vaan kyse on siitä, että






Haastavuus ja taito ovat oikeassa suhteessa keskenään.






Jos vaikka pelaat tietokonepeliä, palkitsevin hetki EI ole se, kun voitat, vaan se, kun olet juuri oivaltamassa jotakin. Kaikki tuntuu loksahtavan kohdalleen ja tuntuu helpolta. Aivotutkimuksessa puhutaan silloin aivojen dopamiiniradan aktivoitumisesta.







Jos haaste on taitoihin nähden liian suuri, uhkaa ahdistus. Jos taas haaste on liian mitätön, uhkaa pitkästyminen. Jos taas vaaditut taidot sekä haaste ovat liian pieniä, uhkaa silloin apatia.

Selkeys, säännöt ja säännöllinen palaute ovat tarvittavia asioita tavoiteltaessa virtaustilaa.

Olisi upeaa, jos ihmiset oikeasti hankkiutuisivat haastavien ajatustöiden pariin ja kokisivat sitä kautta virtaustilan. Siihen voi jäädä koukkuun, kuten kaikkeen muuhunkin. Liian usein kuulen sitä, että "elämä" ja vaikeat asiat "nollataan" alkoholin, huumeiden tai vaikka seksin avulla.




Ne ovat kuitenkin surkeita korvikkeita sille, mitä aivot voivat flow'n myötä tarjota, jos sitä osaa hakea ja siitä nauttia.








Jokainen meistä voi kokea virtaustilan. Me tarvitsemme itsemme kokoisia haasteita, me tarvitsemme tukea ja työkaluja haasteiden käsittelemiseen.






Jokainen kuitenkin halutessaan PYSTYY pääsemään tähän virtaustilaan ja saavuttamaan sitä potentiaalia, jota meissä kaikissa ihmisissä on.







Täytyy myös muistaa se, että rutiininomaisesta tekemisestäkin voi syntyä flow. Kuitenkin vain silloin, jos osaat hurmioitua siitä, mitä osaat, ja siitä mitä saat aikaiseksi sekä osaat huomioida oman kehityksesi.

Meidän jokaisen tulisi tavoitella sitä, että tunnemme virtaustilan arjessamme vähintään kerran vuorokauteen.

Oletko sinä halukas tavoittelemaan flow'ta?

Traumat

Meillä jokaisella on elämässä asioita, joita voidaan luokitella traumoiksi. Niitä ei oikein voi verrata keskenään, koska jokaiselle ne ovat henkilökohtaisia, eli taas puhutaan subjektiivisesta kokemuksesta, joka on suhteessa vallitseviin olosuhteisiin.




Tarkoitan tällä lähinnä henkistä traumaa, jolla voi olla vaikutusta myös mielenterveyteen.





Nämä ovat melko usein ulkoisista tekijöistä johtuvia asioita, joille emme tapahtumahetkellä mahda mitään.





Tyypillinen reaktio tällaiseen voi olla hallinnan menetyksen puute. Jokainen ihminen voi oireilla eri tavalla, toiset kovemmin, toiset lievemmin. Yhteistä kuitenkin kokemuksille lienee se, että jotain yrittää tehdä asian mitätöimiseksi tai ainakin minimoimiseksi, joko tiedostaen tai tiedostamattaan.






Tällaisella käytöksellä hyvin usein on myös vaikutusta kanssaihmisiin. Se on hyvin usein niin trauman kokenutta henkilöä itseään tuhoavaa käytöstä, jolla on vaikutusta myös ympärillä oleviin, kuin samalla myös niiden ympärillä olevien mieliä tuhoavaa käytöstä, jota trauman kokenut harvoin tiedostaa tapahtuvan.





Toki, käytös voi olla myös täysin tiedostettua, tahallista toisten tuhoamista.




Sitten on olemassa vielä yksi malli. Opittu tapa. Opittu käytösmalli.







Eheytymisen kannalta näille kaikille toimintamalleille on yhteistä se, että OIVALTAA muutaman asian:

1. Ulkoisista tekijöistä johtunut henkinen trauma ei johdu henkilöstä itsestään, vaan niistä ulkoisista tekijöistä.

2. Jokainen VALITSEE itse suuntansa. Keskittyykö haavan parantamiseen VAI haavaa tukeviin asioihin ja tekijöihin.

3. JOKAINEN henkilö on ITSE vastuussa omasta hyvinvoinnistaan. Jokainen on myös itse vastuussa omasta KEHITYKSESTÄÄN. Sekä vastuussa myös OMASTA ajatuskehästään.

Omaa ajatustaan voi muokata. Kun ajatus muttuu, muuttuu väkisin myös tunnetila asiaa kohtaan. Ja kun tunnetila muuttuu, silloin muuttuu myös käytösmalli.

Nuorena aikuisena olen törmännyt sanontaan, joka on kulkenut mukanani pitkään:

"Voin valittaa siitä, että ruusupensaassa on piikkejä, 

tai voin iloita siitä, 

piikkipensaassa on ruusuja. 

Kaikki riippuu siitä, miten asiaa katson."

Tie on pitkä ja paikoitellen hyvin kivinen, mutkainen ja mäkinen. 






Kuitenkin JOKAINEN henkilö ITSE määrittää sen, mitkä asiat ovat elämässä taistelun arvoisia.






Joku alkaa tehdä paranemistyötä läheisten vuoksi, joku lasten, joku taas sosiaalisen paineen tai jonkun muun ulkoisen asian takia.

Kuitenkin toivoisin, että JOKAINEN tekisi paranemistyötä OMAN ITSENSÄ takia.

Se on työtä, joka kantaa kaikkein kauimmaksi ja tuo kestävimmän lopputuloksen.

Shoppailua ja pyyhkeitä

Olen tänään ollut ostoksilla. Kyllä. Ostoksilla, ihan oikeissa kaupoissa. 

Hyi, en varmasti mene ihan heti uudestaan! Jos joku ehdottaakin shoppailua, kiitos, saa mennä ihan keskenään, ilman meikäläistä.

Minulle esitettiin tänään kysymys: Eikö sinua ota päähän kaikki tuo kipu, hitaus, väsyminen, kepit ja muiden tiellä olo?

Jäin ihan pohtimaan asiaa, kun nyt on 5 tuntia ihan käytännön kokemusta takana.

Vastaukseni on: Riippuu tilanteesta ja riippuu olotilasta.

Tänään sain pyyhkeitä seuralaiseltani siitä, että koko ajan pyytelen kanssaihmisiltä anteeksi, milloin mitäkin. Olen edessä, olen muita hitaampi, milloin en kuule kunnolla jne.






Hän melkein suuttui minulle siitä, että ota nyt ihmeessä oma paikkasi, koska ihan yhtäläinen oikeus myös sinulla (siis minulla) on kulkea ja olla, kuin muillakin.

Onko kohteliaisuuden ja oman tilan menettämisellä oikeasti olemassa jokin raja? Vai onko se veteen piirretty viiva?

En häpeile omaa sairauttani tai vajavaisuuttani. Siitä ei suinkaan ole kysymys, nyt kun olen asiaa tässä pohtinut.






Kyse on siitä, että tottakai, jos pyydän tietä, olen kohtelias. Pyydän yleensä myös hitauttani anteeksi, koska oman kokemukseni mukaan, ihmiset eivät silloin niin herkästi hermostu. 






En pyytele siis anteeksi sitä, että olen tällainen kun olen, vaan yritän olla sivistynyt ja ottaa myös kanssaihmiset huomioon, koska minun tilanteeni yleensä aiheuttaa vaivaa myös muille.






Esimerkiksi kaupan kassalla maksaminen ja siitä sitten poisselviäminen on asia, joka saa hyvin monella ihmisellä verenpaineen huippulukemiin, jos eteen sattuu hitaampi kulkija. Kun asiaa joko pyytää ihan reilusti anteeksi, tai muotoilee asian leikkimielisesti niin, että kuitenkin pahoittelee asiaa, verenpainetasot huomattavasti ovat matalammat, kuin ilman asian huomioimista.







Vielä palatakseni tuohon minulle esitettyyn kysymykseen, se minua risoo aika-ajoin, etten jaksa niin kuin haluaisin jaksaa.






Tänäänkin, tiesin väsymyksen iskevän. Olen ollut muutaman viikon kuumeessa taas, ja se vaikuttaa vireystasoon ja fyysiseen jaksamiseen ihan heti.






Olen siinä suhteessa kuin pieni koiranpentu. Jaksaa puurtaa, mutta kun virta loppuu, se loppuu aivan niille sijoilleen. 






Olisihan se ihanaa, että kaikki asiat, jotka tekevät minusta sairaan, olisivatkin poissa ja olisin terve.

Se on kuitenkin pelkkää utopiaa. 

Ihan turha hermostua siitä, että on mitä on. Minä olen tällainen ja joku muu on toisenlainen.






Täytyy vain järjestää oma arki sellaiseksi, että asiat hoituvat.






Hyvä on kokeilla myös rajojaan, kuten minä tänään.. siitä sitä sitten huomaa, mikä on itselle hyväksi.

Ja myös se, pitääkö niistä asioista oikeasti,  ja tarvitseeko niitä arkeensa, mistä ympäristö saattaa sanoa sinun jäävän paitsi. 

Tulipunaisten pikkupeikkojen nimessä!

Minä, joka olen yleensä niin rauhallinen, olen nyt antanut luvan itselleni ihan jopa kiihtyä.




Viimeisen vuorokauden aikaan vain eräs asia eskaloitui sille asteelle, että pidempään minua harmittanut asia vaan nyt ryöpsähti mittasuhteisiin, joissa raja tuli vastaan.





Kyse on palveluiden saatavuudesta Suomessa.





Olen niin korviani myöten kyllästynyt siihen, että maksat jostakin palvelusta, ja odotat saavasi juuri sen, mistä maksat.




Kuitenkin näillä palveluita tarjoavilla yrityksillä on olemassa porsaanreikä, jonka myötä he voivat muuttaa halutessaan tai tilannekohtaisesti sitä, mitä asiakkaan kanssa on sovittu.

Näin kävi minullekin. 

Olen nyt joutunut soittamaan asian tiimoilta vähän sinne sun tänne. = Ylimääräistä rahan menoa.

Jouduin pohtimaan, miten nyt toimin asian kanssa. = Ylimääräistä huolta ja stressiä.

Tilanne pakotti minut siihen, että jouduin maksamaan lisää, jotta saan sen, mistä jo alunperin olin maksanut. = Aivan järjetöntä! Epäreilua! Ei yhdenmukaista eikä tasavertaista lainkaan!

Siis kaikkien tulipunaisten pikkupeikkojen nimessä, minulla on palanut pinna!

Tuntuu niin jotenkin epäreilulta maksaa uudestaan siitä, mitä on jo maksanut, koska yrityksellä vain nyt on oikeus tehdä asiat parhaaksi katsomallaan tavalla.




Tämä käy minua hermoon ihan jo sen takia, että muutenkin näin liikuntarajoitteisena joudun maksamaan yleensä ylimääräistä.




Se, mitä et itse pysty tekemään tai hoitamaan, on joko jätettävä tekemättä tai hoitamatta, keksittävä keino hoitaa asia mahdollisimman pienin kustannuksin tai sitten palkattava apua.





Kyllä, palkattava apua, sillä kaikki pyydetty apu maksaa!





Isommista hommista sen ihan ymmärtääkin ja maksaa mielellään, en minä sillä. Vaan minun kohdallani tilanne on se, että ihan kaikesta avusta, olipa se kuinka pientä tahansa, täytyy jonkinlainen korvaus tekijälle suorittaa.






Olen osittain maalla kasvanut, ja siellä vallinnut ajatus- ja toimintamalli on jäänyt minulle päälle jo lapsuudesta. Autetaan toisia, ihan pyytämättä, ja saadaan apua myös vastapalveluksena aivan pyytämättä. En koskaan muista olleen sellaista tilannetta, että esimerkiksi naapurustolle tai omille sukulaisille olisi pitänyt maksaa jostakin tehdystä palveluksesta. Muuta kuin tietenkin vastapalveluksena.





Se onkin kaikista jotenkin kummallisinta omalla kohdallani, että ainoa henkilö, joka minuakin auttaa näissä arjen ongelmakohdissa, on itsekin sairas.




Liekö siinä sitten se, että ymmärrys on asiasta, joten auttaa mielellään. 






Avun tarvitseminen puolestaan taas ei saisi olla kenenkään hyväksikäyttöä. Ihan samoin, kuin avun tarjoaminen tai avun antaminen ei saisi perustua siihen, että vaikeassa tilanteessa olevaa hyväksikäytetään avun antamisen varjolla.





Ja vielä viimeinen asia, liekö toisen pyyteetön auttaminen tosiaan sukupuuttoon kuoleva ominaisuus, sillä en kertakaikkiaan ymmärrä sitä, että jos autat, siitä tehdään elämää suurempi numero. Jankutetaan asiasta ja muistutellaan sopivasti vähän joka välissä. 

Onko se sitten pyyteetöntä auttamista? 

Oman arvon nostamista? 

Vai toisen syyllistämistä?

Pyyteetön hyvän tekeminen, toisen auttaminen tai ihan vaan, vaikka pyyteetön toisen seurassa oleminen, ovatko ne tosiaan pelkästään omantunnon asioita? 




Millä perusteilla se omatunto hiljennetään, jos nämä eivät meidän jokaisen ihmisenä olemisen velvollisuuksiin kuulu?

Miten tähän kaikkeen oikein saisi sellaisen kultaisen keskitien aikaiseksi?