Minä, joka olen yleensä niin rauhallinen, olen nyt antanut luvan itselleni ihan jopa kiihtyä.
Viimeisen vuorokauden aikaan vain eräs asia eskaloitui sille asteelle, että pidempään minua harmittanut asia vaan nyt ryöpsähti mittasuhteisiin, joissa raja tuli vastaan.
Kyse on palveluiden saatavuudesta Suomessa.
Olen niin korviani myöten kyllästynyt siihen, että maksat jostakin palvelusta, ja odotat saavasi juuri sen, mistä maksat.
Kuitenkin näillä palveluita tarjoavilla yrityksillä on olemassa porsaanreikä, jonka myötä he voivat muuttaa halutessaan tai tilannekohtaisesti sitä, mitä asiakkaan kanssa on sovittu.
Näin kävi minullekin.
Olen nyt joutunut soittamaan asian tiimoilta vähän sinne sun tänne. = Ylimääräistä rahan menoa.
Jouduin pohtimaan, miten nyt toimin asian kanssa. = Ylimääräistä huolta ja stressiä.
Tilanne pakotti minut siihen, että jouduin maksamaan lisää, jotta saan sen, mistä jo alunperin olin maksanut. = Aivan järjetöntä! Epäreilua! Ei yhdenmukaista eikä tasavertaista lainkaan!
Siis kaikkien tulipunaisten pikkupeikkojen nimessä, minulla on palanut pinna!
Tuntuu niin jotenkin epäreilulta maksaa uudestaan siitä, mitä on jo maksanut, koska yrityksellä vain nyt on oikeus tehdä asiat parhaaksi katsomallaan tavalla.
Tämä käy minua hermoon ihan jo sen takia, että muutenkin näin liikuntarajoitteisena joudun maksamaan yleensä ylimääräistä.
Se, mitä et itse pysty tekemään tai hoitamaan, on joko jätettävä tekemättä tai hoitamatta, keksittävä keino hoitaa asia mahdollisimman pienin kustannuksin tai sitten palkattava apua.
Kyllä, palkattava apua, sillä kaikki pyydetty apu maksaa!
Isommista hommista sen ihan ymmärtääkin ja maksaa mielellään, en minä sillä. Vaan minun kohdallani tilanne on se, että ihan kaikesta avusta, olipa se kuinka pientä tahansa, täytyy jonkinlainen korvaus tekijälle suorittaa.
Olen osittain maalla kasvanut, ja siellä vallinnut ajatus- ja toimintamalli on jäänyt minulle päälle jo lapsuudesta. Autetaan toisia, ihan pyytämättä, ja saadaan apua myös vastapalveluksena aivan pyytämättä. En koskaan muista olleen sellaista tilannetta, että esimerkiksi naapurustolle tai omille sukulaisille olisi pitänyt maksaa jostakin tehdystä palveluksesta. Muuta kuin tietenkin vastapalveluksena.
Se onkin kaikista jotenkin kummallisinta omalla kohdallani, että ainoa henkilö, joka minuakin auttaa näissä arjen ongelmakohdissa, on itsekin sairas.
Liekö siinä sitten se, että ymmärrys on asiasta, joten auttaa mielellään.
Avun tarvitseminen puolestaan taas ei saisi olla kenenkään hyväksikäyttöä. Ihan samoin, kuin avun tarjoaminen tai avun antaminen ei saisi perustua siihen, että vaikeassa tilanteessa olevaa hyväksikäytetään avun antamisen varjolla.
Ja vielä viimeinen asia, liekö toisen pyyteetön auttaminen tosiaan sukupuuttoon kuoleva ominaisuus, sillä en kertakaikkiaan ymmärrä sitä, että jos autat, siitä tehdään elämää suurempi numero. Jankutetaan asiasta ja muistutellaan sopivasti vähän joka välissä.
Onko se sitten pyyteetöntä auttamista?
Oman arvon nostamista?
Vai toisen syyllistämistä?
Pyyteetön hyvän tekeminen, toisen auttaminen tai ihan vaan, vaikka pyyteetön toisen seurassa oleminen, ovatko ne tosiaan pelkästään omantunnon asioita?
Millä perusteilla se omatunto hiljennetään, jos nämä eivät meidän jokaisen ihmisenä olemisen velvollisuuksiin kuulu?
Miten tähän kaikkeen oikein saisi sellaisen kultaisen keskitien aikaiseksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti