There is always a silver lining

Voi kesän kuumuus ja ihanuus. Aivan uskomattoman upea lämpöaalto on hellinyt meitä koko toukokuun.






Meikäläinen on viettänyt koko ihanan helteisen kuukauden kuumeessa hikoillen. 

Mikäpäs siinä, jos ymmärtää mitä se tarkoittaa. Minäpä kerron.

Tämä uusin jalkavamma, jonka paraneminen on vielä iskiashermosta kiinni, on aiheuttanut minulle liikunnan menetyksestä johtuvaa surua.

Kuitenkin kun ymmärsin taas olevani kuumeessa, se saikin asiat näyttäytymään taas uudessa valossa.

Kuten olen maininnut useaan kertaan, olen ulkoilmaihminen. Kesä on parasta aikaa, ja jos sitä sekunninkaan menettää, on kriisi jo valmiina.

Mistä kuume sitten johtuu?

Se ei ole ihan yksiselitteistä ja on kuitenkin. Ymmärrän, että tämä asia on minulle ihan selvä, onhan minulla tästä jo 35 vuoden kokemus, mutta terveelle se näyttäytyy eri tavalla.

Miksi?

Siksi, että yleensä tervettä henkilöä sitoo ajatusmalli, jonka mukaan hän itse toimii ja häntä on opetettu toimimaan.

Tässä ei ole mitään väärää. Kuitenkin tilanteen ollessa toisenlainen, eli ns epänormaali, on myös kuume laitettava eri kategoriaan ja sitä on käsitteenä käsiteltävä eri tavalla.

Eli, EDS on yksi tekijä, joka nostaa kuumetta silloin tällöin. Mekaaninen tulehdus kehossa, joka voi aiheutua CRPS:stä sekä EDS:stä tai jopa jostain muustakin, tuo muassaan kuumeen.






Sitten on nämä meikäläisen syömättömyydestä aiheutuneet ongelmat. Sisäelimet eivät ole päässeet siitä täysin vaurioitta. Maksani puhdistautuu ajoittain ja silloin tulee kuume.







Itämaisessa lääketieteessä tämä on tiedetty jo kauan, että yleensä kevätaikaan maksa puhdistuu. Se näyttäytyy yleensä niin, että halutaan keventää ruokailutottumuksia, lisätään liikuntaa, ulkoillaan jne.







Moni ei ehkä tule ajatelleeksi, että sisäinen järjestelmämme poistaa kertynyttä kuonaa, ihan vain hiljaisesti työskennellen hyväksemme.






Minäkin otin kopin tästä kehoni välittämästä viestistä. Olen yrittänyt auttaa niin paljon kuin olen pystynyt. Olen syönyt runsaasti valkosipulia, perunoita ja muita c-vitamiini pitoisia herkkuja, oliiveja ja omenoita, muutamia nyt mainitakseni.







Lisäki olen käyttänyt tämän ajan ihan lepoon. Fyysiseen lepoon.

Ja tässä kohtaa tulee sitten se hopeareunus.

Jos jalkani olisi toiminut aivan normaalisti, olisimme olleet Dankon kanssa jatkuvasti menossa ulkona. Vaikka olisi ollut kuumetta, tuskin olisin siitä välittänyt, vaan hiukset hulmuten olisimme juosseet aurinkoa kuvaamassa ja siitä nauttimassa sekä luontoa ihailemassa,




koska




tällainen helle-jakso on niin harvinaista herkkua. Siitä täytyy silloin ottaa kaikki ilo irti.






Tunnen itseni. Olisin juuri tällainen pölvästi. Mitä sitten, vaikka kuinka heikottaisi tai oksennus saattaisi lentää, kerkeää levätä sitten kylmillä säillä.






Eli, en olisi antanut keholleni sitä, mitä se juuri nyt kipeimmin tarvitsi.






Joten, vaikka menetetyt valokuvausmahdollisuudet aiheuttavat mielelleni hieman närästystä, on kehoni saanut hyvin arvokkaan asian, joka kantaa hedelmää ja luo pohjaa tulevaisuuteen.







Jos kuitenkin ihan vakavasti totta puhutaan, niin oman terveyden edistäminen ja toimintakyvyn mahdollistaminen sekä sen ylläpitäminen ovat ne tärkeimmät asiat elämässä, muuten ei välttämättä ole elämää.

Sain tästä tärkeän oppiläksyn ja muistutuksen itselleni. 

Ps. Dankon blogi on viettänyt hiljaiseloa kaatumisesta lähtien, mutta sain laitettua sinne nyt muutamia kesäkuvia, joita ei ole aiemmin julkaistu.

Ja instagramista löytyy kuvia @solidaarinensydan

On laulu tää meidän kaikkien, kai laulaa saan

Alan olla jo korviani myöten täynnä tätä lepäämistä ja jalan kuntouttamista. Tai ei voida puhua pelkästä jalasta, koska kaikki mitä käy, vaikuttaa koko kehoon.






Menemiseen jo taas uudestaan tottuneelle ihmiselle tämä pakkolepo on ollut ja on vielä edelleen melko raskasta.





Siis eihän siinä lepäämisessä nyt mikään rasita. Paitsi kipu. 

Muotoillaanpa asia uudelleen....

Aivoni kaipaavat lepoa. Kyllä, luit oikein.






Äkkiseltään voisi ajatella, että nukkuminen ja lepääminen ovat sitä parasta mahdolllista lepoa.

Väärin.

Levätessä aivoni työskentelevät koko ajan kivun hoitamisen parissa. Yöllä näen painajaisia ja nukun levottomasti juurikin kivun vuoksi.






Aamulla herätessä tuntuu, että aivoni eivät ole saaneet hetken lepoa ja sitä myötä kehokin on levoton ja rauhattoman oloinen.







On pitänyt ajatella tämäkin asia uusiksi.







Kiukustuneena siitä, että tilanne nyt on mitä se on, ajattelin menettäneeni sen parhaimman levon aivoilleni. Liikunnan ulkona.

Katsellessani valokuvia Dankon blogista koin kuitenkin oivalluksen.

En osaa rauhoittua tai aivoni eivät koe rauhoittumisen tunnetta ilman tekemistä.

Tai oikeastaan ilman mieleistä tekemistä.







Kun rikossarjat ja valokuvat eivät tarjonneet enää riittävästi aivoilleni tekemistä tai rauhan tunnetta, piti pohtia mitä muuta tykkään tehdä, ja missä voi kehittyä. mikä olisi hyvää rentouttavaa työskentelyä aivoilleni.







Olen aina pitänyt musiikista. Tai, oikeastaan on ollut aikoja, jolloin olen elänyt musiikista, olen siis tuntenut olevani elossa musiikin voimalla, se on resonoinut minussa voimakkaasti. 






Musiikki kuitenkin sai väistyä pahimpien sairastamis vuosien aikana.






Pikkuhiljaa musiikki on kuitenkin tehnyt paluuta arkeeni.

Olen löytänyt laulamisen uudestaan.

Olen mielestäni aina osannut laulaa. 6-vuotiaana olin aivan vakuuttunut siitä, että minusta tulee laulaja. Vähän vanhempana taas olin aivan vakuuttunut, että minusta tulee esiintyvä taiteilija ja muusikko. Valitettavasti elämä ja olosuhteet päättivät toisin.







En voinut kuvitellakaan, miten paljon näiden vuosien jälkeen laulaminen voi minulle antaa.






Ihan jo kehon hyvinvoinnin kannalta sillä on hyviä vaikutuksia. Huomaa kaikki kireydet, jos ääni ei kulje oikein tai ei jaksa laulaa. Heti voi reagoida näihin ja hoitaa ne kuntoon.






Happi kulkee kehoon aivan eri tavalla, hengitystekniikasta johtuen.






Oman kehityksen huomaa ja siihen voi vaikuttaa.






Laulaminen on loistava tapa opetella uusia kieliä.






Ja korvien ja kuulon treenaamisen kannalta laulaminen on aivan loistava ja korvaamaton treenitapa.






Laulamisen avulla voi käsitellä myös erilaisia tunnetiloja. Itse olen saanut monta erilaista ajatuspolkua ja erilaisia näkökulmia pohtia ja oivaltaa asioita juuri laulamisen myötä.

Aivojen rentoutumisesta nyt puhumattakaan.

Laulu voi olla täynnä elämää. Myös laulaja voi halutessaan saavuttaa tämän.

Kai laulaa saan ?

Minuus ratkaisee

Olin reilu parikymppinen ja nuoruuteen kuuluvassa voimain tunnossa, kun minulle tärkeä henkilö sairastui vakavasti ja puolitoista vuotta myöhemmin menehtyi tähän sairauteen.






Minä luonnollisesti kuljin mukana sen matkan. Olin mukana hoidoissa ja olin vakuuttunut siitä, että hän selviää kyllä, kun jaksaa vain taistella.






Hän ei jaksanut. Hän ei jakanut samaa ajatusmallia kanssani.






Kävimme paljon keskusteluja sairaudesta ja kaikesta siihen liittyvästä, myös pelosta, jonka se muassaan toi.





Kerran hän sanoi minulle, että hän ei jaksa.






En ottanut tätä (silloin vielä aivan loistavasti) kuuleviin korviini. Kyllä me tästä yhdessä selviämme, vakuuttelin hänelle. Keskitytään vain siihen tekemiseen, joka täytyy tehdä, että tästä päästään eteenpäin.






Olin siis aivan itsekeskeinen idiootti ja käyttäydyin törkeästi häntä kohtaan.






Olen ymmärtänyt tämän asian vasta muutama vuosi sitten, kun itse taistelin elämästäni. Olen siis käyttäytynyt minulle tärkeää ihmistä kohtaan huonosti ja kadun sitä. En kerennyt ymmärtää ja korjata virhettäni ajoissa. Siitä olen kuitenkin iloinen, että vihdoin olen asian ymmärtänyt.







Kenelläkään ei ole oikeutta puuttua kenenkään elämään. Kenelläkään ei ole oikeutta elää toisen puolesta. Jokainen meistä päättää itse. Yksin tänne synnytään ja yksin täältä lähdetään.

Se voi kuulostaa hyvin raa'alta, mutta neutraalisti asiaa ajatellen, ilman tunnereaktioita, se on juuri näin.







Minä puutuin itsekkäistä syistä hänen elämäänsä, tokihan halusin hänen elävän. Minulla vain ei ollut sitä oikeutta. Kenelläkään ei ole sellaista oikeutta toisen elämään.






Ymmärrätkö mitä tarkoitan?






Ihmisyyteen ja yksityisyyteen ei kukaan voi, eikä saa kajota.






Vastuut ja velvollisuudet ovat aivan eri asia ja ne liittyvät tähän asiaan, mutta jos nyt tarkastellaan ihan sitä ihmisyyttä ja yksilöllisyyttä, niin siihen ei puututa. Tai jos puutut, särjet kyllä sen ihmissuhteen täydellä varmuudella. Se rikkoo luottamuksen niin syvällisellä tasolla, ettei sitä enää saa enää takaisin.







Siksi jokaikisen ihmisen ratkaisuja, jotka koskevat häntä itseään, on syytä kunnioittaa. Niitä ei tarvitse ymmärtää. Niitä ei tarvitse hyväksyä. Mutta niitä pitää kunnioittaa. Kirjaimellisesti sanottuna, pidä mölyt mahassasi.






Jos et pysty itsessäsi myötäelämään toisen ihmisen ihmisyyttä, jätä suosiolla hänet rauhaan.






Äläkä koskaan sorru siihen, että teet toisen henkilön ihmisyydestä ongelman. Ongelman, joka koskee sinua. 






Kukaan ei pakota ketään elämään kenenkään kanssa, jos on hankalaa. Jos elämässä tapahtuvia asioita ei kestä, niin meillä kaikilla on vapaus valita. Aina voi, ainakin näin periaatteessa, äänestää jaloillaan ja jatkaa matkaansa. 






Me kaikki reagoimme elämässä eteen tuleviin asioihin aina vallitsevien lähtökohtien mukaan. Toiset kasvavat asioiden vaatimiin mittoihin heti, ja toisilla kasvaminen vaatii pidemmän aikajanan.






Älä siis tee sitä peliliikettä, että toisen minuutta koskevat asiat ovat sinun ongelmasi, josta on oikeus uhitella. Sitä oikeutta ei ole. Ei kenelläkään. 






Aina voi myötäelää, voi surra, voi vihata tilannetta tai olosuhteita, voi tuntea vaikka koko tunteiden kirjon, ja sen voi purkaa pois itseltään rasittamatta tunnereaktioilla toista. Se on ihan suositeltavaa, jos meinaa elää vaikeat ajat yhdessä.






Täytyy muistaa kuitenkin aina, että jokainen minuus tässä maailmassa katsoo asiaa aina eri tavalla. Vaikka olisi kuinka samansuuntaiset ajatukset maailmanmenosta muuten, tilanne on aina aivan erilainen kahden eri henkilön silmin katsottuna. 

Ja omasta nurkasta katsottuna aina kuitenkin ratkaisee se, minkä yksilö katsoo minuudelleen olevan oikein. 

Tämäkin voi kuulostaa jopa vastuuttomalta, mutta asia vain yksinkertaisuudessaan on niin, että toisen minuudelle ei kukaan loppujen lopuksi mahda mitään. Minuutta koskevissa asioissa lopulta me teemme juuri niin, kuin kansankielellä sanottuna, meistä tuntuu oikealta.






Elämisen taidot voi jokaiselle meille opettaa, mutta eläminen itsessään täytyy jokaisen minuuden itse haluta.







Tähän voisi vielä laittaa esimerkiksi ihan yksinkertaisen ja arkisen asian. Sinun tekee mielesi syödä ananasta. Olet kuunnellut kehoasi ja se suorastaan vaatii sitä. Joku toinen tulee kuitenkin sinulle sanomaan, että hänen mielestään et millään voi syödä ananasta, (ja litania perusteluita....)






Hän siis puuttuu sinun minuuteesi. Sinä päätät itse mitä sinä syöt. Mikä siis on sinun minuudellesi oikein?

Annatko sinä jonkin toisen puuttua omaan minuuteesi?

Miksi sinä teet toiselle niin? 

Olisiko syytä pohtia asioita vähän syvällisemmin?

Päättelyn jalo taito

Huh. Viime yönä koin melkoisen säikähdyksen.





Heräsin tai oikeastaan havahduin käytävästä, meidän kerroksesta, kuuluvaan kovaan kolinaan. 





Kohta meidän ovikellomme soi. Välittömästi tartuin puhelimeen ja se näytti ajaksi 01.02.





Ja kohta sen jälkeen oli kuin norsulauma olisi juossut rappuja alaspäin.







Pelko kirjaimellisesti kiiri lävitseni ja jähmetyin hetkeksi paikoilleni. Viimeistään tässä vaiheessa olin täysin hereillä.







Ensimmäinen ajatukseni oli: murtovarkaita.

Tosin heti perään tuli mieleen, että miksi murtovaras soittaisi ovikelloa?






Toinen ajatus: Itsemurhahyppääjä (näitä on riittänyt vuosien varrella). Tai vastaavasti sellaista jahtaava poliisi (Näitäkin on koettu).







Aivoni tekivät taukoamatta työtään ja pohdin, että henkilön täytyy olla talon asukas, koska meillä on alaovi lukossa.






Miksi siis kukaan talon asukas juoksentelisi soittamassa ovikelloa keskellä yötä?






Sairastapaus tai avuntarve ei myöskään voinut tulla kyseeseen, koska henkilö ihmeellisellä juopon tuurilla juoksi portaat alaspäin.







Tässä vaiheessa pelkoni oli jo hallinnassa, joten kävin analysoimaan tilannetta.






Mikä minut oikein herätti?



Havahduin, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että joko sanomalehti jaetaan..






Siis johtopäätös:





Ilmeisesti henkilö oli nauttinut kuuman kesäpäivän kunniaksi miestä vahvempaa, ja tuli hissillä väärään kerrokseen. Hissistä poistuttuaan hän teki tuttavuutta minua vastapäisen naapurin postiluukun kanssa, jonka kolinasta päättelin ensin lehteä jo jaettavan.






Hän todennäköisimmin pimeässä käytävässä etsi valokatkaisijaa, vaikka siellä ei sitä ole, valot syttyvät itsekseen.






Meidän ovemme on suoraan tuuletusparvekkeen edessä, joten valo lankeaa sopivasti meidän ovikelloomme, joka näyttää valokatkaisijalta sijaintinsa vuoksi. Ei ole ensimmäinen kerta näinä vuosina, kun näinkin käy.






Joten, luulen, että tämä yöllinen seikkailija pelästyi asiaa ihan yhtä paljon kuin minäkin, ellei jopa enemmän.






Meni muutama tunti, että sain taas unta silmään, joten tänä aamuna hieman väsyttää. Onneksi kuitenkin kaikki päättyi meidän osaltamme onnellisesti tällä kertaa.







Tässä sen nyt näkee, miten aivot ja ajatukset voivat tehdä tepposia. On hyvä varmistaa, että ajattelee asiat aina kontekstissään, eikä siitä irrallaan, muuten voi saada vaikka vahinkoakin aikaiseksi.

Ollako vai eikö olla?

Olen viime aikoina käynyt monta mielenkiintoista keskustelua eksistentiaalisesta kriisistä.





Nämä keskustelut ovat tuoneet ilmi sen, että negatiiviseksi luokiteltavia vaikeita tunteita pidetään ongelmana. Niitä ehkä jopa hävetään, koska ne eivät ole yleisesti hyväksyttäviä. Se tarkoittaa automaattisesti kuolemaan johtavia ajatuksia, jos olemassaoloaan alkaa pohtia.







Tämä järkytti minua suunnattomasti. Siis subjektiivinen tunnereaktio minulta, joka on vaatinut nyt työstämistä. Ensin tunteen kohtaamisen ja perusteellisen pohtimisen.







Jotta ihminen voi ymmärtää olemassaoloaan, on ensin kyseenalaistettava tämä samainen olemassaolo. Sehän on silloin lähinnä filosofinen ongelma tai ainakin ajatusmalli.







Voi olla hyvin tajunnan räjäyttävää ymmärtää miten paljon vartijana sitä ihmisenä onkaan. 







Jokainen päätös, jonka ihmisenä teet vaikuttaa johonkin. Vaikka me haluamme ajatella, ettei yksilön tekemät päätökset ole kovin kauaskantoisia, niin jokainen valinta, jonka ihmisenä teet, vaikuttaa johonkin. Sillä voi olla välittömiä tai välillisiä vaikutuksia ja seurauksia.






Me olemme etuoikeutettuja saadessamme olla ihmisiä. Saamme kehittyä ja kehittää tätä maailmaa, samalla me myös valitettavasti tuhoamme sitä. Meillä on ihmisinä valtava vastuu.







Tämän vastuun ymmärtäminen vaatii paljon ajatustyötä. Myös sen vastuun kantaminen vaatii niitä valintoja, joita jokainen meistä päivittäin tekee. Me jokainen vaikutamme osaltamme siihen, millaiset olosuhteet ja haasteet jätämme seuraaville sukupolville.






Jos vastuun kantaminen luo pelkoa, voi ihan jo tällainen olemassaolon pohtiminen saada aikaan ahdistusta.







Jotta voi käsitellä tällaista asiaa, on ymmärrettävä mistä olemassaolo muodostuu, mitä se vaatii ja mitä mahdollisuuksia se antaa.







Olemassaoloaan voi pitää helposti myös itsestäänselvyytenä. Siitä ei voi olla kiitollinen, jos ei ensin ymmärrä sitä. Silloin elämä, niin oma, kuin toisen voi tuntua täysin arvottomalta, jos ei ymmärrä kyseenalaistaa sitä ensin ja huomata sitä kautta kuinka arvokasta elämä ylipäänsä on.








Sitten on toinen ääripää, jossa ajatellaan vaikeiden ja raskaiden asioiden äärellä, että miksi minä joudun kokemaan tämän. Miksi juuri minä olen olemassa ja koen tämän. 







Silloin on syytä olla tekemättä hätäisiä johtopäätöksiä.






Jos kyseessä on tilanne, jossa ihminen reilusti kyseenalaistaa olemassaolonsa, ja kohtaa ne tunteet, joita asia herättää, niin silloin hän myös todennäköisesti huomaa kuinka paljon ajatustyö on hänelle työkaluja antanut käsitellä omaa tilannettaan.







Tunteet eivät ole mikään peikko, ne eivät pure eivätkä potki. Jos neutraalisti tunnistaa mikä tunne on kyseessä, havannoi mitä tuntemuksia ja ajatuksia se aiheuttaa, ollaan asian ytimessä. Silloin voi tunnnustaa kokeneensa tämän tietyn tunteen. Kun tilannettaan tarkastelee neutraalisti poistaen siitä tämän tunteen, niin tilanne todennäköisesti näyttää jo paljon arkipäiväisemmältä, ja siihen hyvin todennäköisesti löytyy uusi näkökanta ja myös mahdollinen ratkaisu.







Tämä on silloin oman elämän rakennusprojekti, jossa luodaan uutta eksistentiaalisen kriisin kautta.







Tunteiden kohtaaminen ei saa olla synti eikä häpeä. Se on ainoa tie, jolla oman minuuden saa kasvamaan ja kukoistamaan. Se on ainoa tie kehitykseen. Se on myös ihmisenä olemisen upein saatavilla oleva voimavara.






Kun me elämme tässä hyvin itsekeskeisessä maailmassa, on vain hyvä, jos yksilöt pohtivat omaa vaikutustaan ja omaa panostaan tässä maailmankaikkeudessa. 







Kaikki mitä teemme tai jätämme tekemättä, ovat valintoja. Meillä kaikilla on valinnoistamme vastuu, ja ne vaikuttavat aina johonkin.

Missä sinua odottaa kiitos ja kunnia?

Eilen koin hyvin hämmentävän hetken. Hetken, joka on vaatinut hieman työstämistä.





Saavutin tietämättäni ja vastoin odotuksia erään tavoitteen, joka on yhteiskunnallisestikin merkittävä, jos se sitä on myös henkilökohtaisella tasolla.





Tästä minulle erään toisen asian yhteydessä kertonut henkilö ei kuitenkaan noteerannut asiaa millään tavalla. Hän kertoi asian hyvin neutraalisti.






Jäin kaipaamaan sitä, että tämä henkilö olisi kiittänyt ja onnitellut minua tavoitteen saavuttamisesta. Itse ajattelen tällaisten ja kaikenlaisten saavutusten olevan aina kiitoksen ja onnitteluiden arvoisia.

Miksi suomalaisessa kulttuurissa on niin hankalaa ottaa vastaan ja antaa myönteistä palautetta?

Miksi se luo pelkoa tai aiheuttaa kateutta?

Voisiko syynä olla muutoksen aiheuttama pelko? Aina, kun jokin asia muuttuu, se tarkoittaa jotain ja se muuttaa jotain. 





Kun mahdottomana pidetyistä asioista joku tekeekin mahdollisia, voi ajatusmallin muutos olla pelottava, koska joutuu täysin mukavuusalueensa eli negaation ja mahdottomuuden luoman turvan ulkopuolelle. Joutuu kohtaamaan epämukavuusalueen, josta ei ole aikaisempaa kokemusta.






Kysyy hyvää itsetuntoa, jotta voi vilpittömästi olla iloinen toisen henkilön puolesta tämän saavuttamista saavutuksista. 





Suomalaisessa kulttuurissa on tapana heti verrata sitä itseensä ja pitää sitä uhkana. Silloin negaatiot saavat vallan ja toisen menestys pyritään valitettavasti mitätöimään, ettei itse koe oloaan vähemmän arvokkaaksi. 






Tämä on jo niin inflaation kokenut ajatusmalli, että toivottavasti kasvavat sukupolvet toteuttavat tervettä itsekehitystä, joka mahdollistaa myös toisten henkilöiden kehityksen ja siitä vilpittömästi iloitsemisen.

Miten itse suhtaudut omiin saavutuksiisi?

Iloitsetko itsesi ja saavuttamasi kehityksen puolesta?

Vai jäätkö silti murehtimaan jotain negaatiota tai käännätkö saavutuksen jollain tavalla epäedulliseksi itsellesi?

Minä kiitin itse itseäni. Itsehän olin saavutukseni eteen kaiken työn tehnyt. Tunne ei ollut kuitenkaan mitenkään riehaantuneen onnellinen, enemmänkin häkeltynyt siitä, että kaikkea todennäköisyyksiä vastaan minä tein töitä ja saavutin tavoitteen.





Yö-yhtyeen biisi Kiitos ja Kunnia kiteyttää aika hyvin tämän asian.

Olisiko meidän aika antaa itsellemme ja toiselle kiitos ja kunnia?