Olin reilu parikymppinen ja nuoruuteen kuuluvassa voimain tunnossa, kun minulle tärkeä henkilö sairastui vakavasti ja puolitoista vuotta myöhemmin menehtyi tähän sairauteen.
Minä luonnollisesti kuljin mukana sen matkan. Olin mukana hoidoissa ja olin vakuuttunut siitä, että hän selviää kyllä, kun jaksaa vain taistella.
Hän ei jaksanut. Hän ei jakanut samaa ajatusmallia kanssani.
Kävimme paljon keskusteluja sairaudesta ja kaikesta siihen liittyvästä, myös pelosta, jonka se muassaan toi.
Kerran hän sanoi minulle, että hän ei jaksa.
En ottanut tätä (silloin vielä aivan loistavasti) kuuleviin korviini. Kyllä me tästä yhdessä selviämme, vakuuttelin hänelle. Keskitytään vain siihen tekemiseen, joka täytyy tehdä, että tästä päästään eteenpäin.
Olin siis aivan itsekeskeinen idiootti ja käyttäydyin törkeästi häntä kohtaan.
Olen ymmärtänyt tämän asian vasta muutama vuosi sitten, kun itse taistelin elämästäni. Olen siis käyttäytynyt minulle tärkeää ihmistä kohtaan huonosti ja kadun sitä. En kerennyt ymmärtää ja korjata virhettäni ajoissa. Siitä olen kuitenkin iloinen, että vihdoin olen asian ymmärtänyt.
Kenelläkään ei ole oikeutta puuttua kenenkään elämään. Kenelläkään ei ole oikeutta elää toisen puolesta. Jokainen meistä päättää itse. Yksin tänne synnytään ja yksin täältä lähdetään.
Se voi kuulostaa hyvin raa'alta, mutta neutraalisti asiaa ajatellen, ilman tunnereaktioita, se on juuri näin.
Minä puutuin itsekkäistä syistä hänen elämäänsä, tokihan halusin hänen elävän. Minulla vain ei ollut sitä oikeutta. Kenelläkään ei ole sellaista oikeutta toisen elämään.
Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Ihmisyyteen ja yksityisyyteen ei kukaan voi, eikä saa kajota.
Vastuut ja velvollisuudet ovat aivan eri asia ja ne liittyvät tähän asiaan, mutta jos nyt tarkastellaan ihan sitä ihmisyyttä ja yksilöllisyyttä, niin siihen ei puututa. Tai jos puutut, särjet kyllä sen ihmissuhteen täydellä varmuudella. Se rikkoo luottamuksen niin syvällisellä tasolla, ettei sitä enää saa enää takaisin.
Siksi jokaikisen ihmisen ratkaisuja, jotka koskevat häntä itseään, on syytä kunnioittaa. Niitä ei tarvitse ymmärtää. Niitä ei tarvitse hyväksyä. Mutta niitä pitää kunnioittaa. Kirjaimellisesti sanottuna, pidä mölyt mahassasi.
Jos et pysty itsessäsi myötäelämään toisen ihmisen ihmisyyttä, jätä suosiolla hänet rauhaan.
Äläkä koskaan sorru siihen, että teet toisen henkilön ihmisyydestä ongelman. Ongelman, joka koskee sinua.
Kukaan ei pakota ketään elämään kenenkään kanssa, jos on hankalaa. Jos elämässä tapahtuvia asioita ei kestä, niin meillä kaikilla on vapaus valita. Aina voi, ainakin näin periaatteessa, äänestää jaloillaan ja jatkaa matkaansa.
Me kaikki reagoimme elämässä eteen tuleviin asioihin aina vallitsevien lähtökohtien mukaan. Toiset kasvavat asioiden vaatimiin mittoihin heti, ja toisilla kasvaminen vaatii pidemmän aikajanan.
Älä siis tee sitä peliliikettä, että toisen minuutta koskevat asiat ovat sinun ongelmasi, josta on oikeus uhitella. Sitä oikeutta ei ole. Ei kenelläkään.
Aina voi myötäelää, voi surra, voi vihata tilannetta tai olosuhteita, voi tuntea vaikka koko tunteiden kirjon, ja sen voi purkaa pois itseltään rasittamatta tunnereaktioilla toista. Se on ihan suositeltavaa, jos meinaa elää vaikeat ajat yhdessä.
Täytyy muistaa kuitenkin aina, että jokainen minuus tässä maailmassa katsoo asiaa aina eri tavalla. Vaikka olisi kuinka samansuuntaiset ajatukset maailmanmenosta muuten, tilanne on aina aivan erilainen kahden eri henkilön silmin katsottuna.
Ja omasta nurkasta katsottuna aina kuitenkin ratkaisee se, minkä yksilö katsoo minuudelleen olevan oikein.
Tämäkin voi kuulostaa jopa vastuuttomalta, mutta asia vain yksinkertaisuudessaan on niin, että toisen minuudelle ei kukaan loppujen lopuksi mahda mitään. Minuutta koskevissa asioissa lopulta me teemme juuri niin, kuin kansankielellä sanottuna, meistä tuntuu oikealta.
Elämisen taidot voi jokaiselle meille opettaa, mutta eläminen itsessään täytyy jokaisen minuuden itse haluta.
Tähän voisi vielä laittaa esimerkiksi ihan yksinkertaisen ja arkisen asian. Sinun tekee mielesi syödä ananasta. Olet kuunnellut kehoasi ja se suorastaan vaatii sitä. Joku toinen tulee kuitenkin sinulle sanomaan, että hänen mielestään et millään voi syödä ananasta, (ja litania perusteluita....)
Hän siis puuttuu sinun minuuteesi. Sinä päätät itse mitä sinä syöt. Mikä siis on sinun minuudellesi oikein?
Annatko sinä jonkin toisen puuttua omaan minuuteesi?
Miksi sinä teet toiselle niin?
Olisiko syytä pohtia asioita vähän syvällisemmin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti